Talous

by

Menot ja tulot

Budjettiriihen puidessa lehdilläkin on ollut aikaa kulkea perässä ja arvostella. Hyvä niin, on ollut mielenkiintoista pysyä kärryillä (tai ainakin kuvitella niin).

Mieleeni jäi, että työllisyyden hoitoon ei oltu vielä löydetty rahoja, koska ne olisivat vaatineet juustohöylää. Hesarissa oli myös mielenkiintoinen lista siitä, mitä kaikkea ministeriöiden lisärahavaatimuksia oltiin jätetty ottamatta mukaan. Mukana oli kaikenlaista, mutta erityisesti kiinnitin huomiota seuraavaan: puolustusministeriö ei saanut  läpi kaikkia lisärahoitusvaatimuksiaan.

Olen kaukana hipistä, joka uskoo, että Suomen maanpuolustus hoituu pelkällä hyvällä tahdolla ja rauhaarakastavalla asenteella. En kuitenkaan taida ihan tosissani uskoa Suomen kykenevän laajamittaiseen sotaan millään budjetilla, ja näenkin armeijan nimenomaan pelotteena, joka kertoo ulkopuoliselle ”yritä vain, mutta joudut maksamaan siitä”. Puolustus muutamien päivien ajaksi (tällaisen arvion olen joskus kuullut siitä, kuinka Suomi kestäisi täysimittaisen hyökkäyksen Joltain Isolta Valtiolta ™ ), sitten ehkä lisäapua muualta tarvittaessa. Liittoutuminen on parasta ennaltaehkäisyä, EU:n sisältä tuskin tarvitsee pelätä hyökkäyksiä. Silti kannattaa muistaa, että puolustusministeriö mielellään ottaisi kaikki rahat mitä voisi saada (mikä ei sikäli ole huonoa käytöstä, että niin tekevät kaikki muutkin). En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että juuri armeija on se taho, joka eniten lisää työllisyyttä ja hyvinvointia nykytilanteessa.

Toisaalta pneumokokkirokote oli jätetty ohjelmasta pois. En ole ylenpalttinen rokotteiden ystävä – niiden teho vakavien sairauksien ehkäisyssä on kiistaton, mutta liika on aina liikaa. Vaikkapa influenssarokote alkaa mennä jo turhuuden puolelle, ainakin nuorella ja terveellä ihmisellä. Mietitytti vain, että lasten korvatulehduksistakin on tullut viime aikoina paljon uutta tietoa – mm. se, että lieviin tapauksiin annetut antibiootit pahentavat uusimisriskiä. Joillain lapsilla ruokavaliomuutokset ovat auttaneet. Kenties näitä asioita voitaisiin myös ottaa huomioon, ja saada ehkä tapausten määrää pienennettyä. Valitettavasti myös valistus maksaa, kenties rokotetta enemmän.

Ehdottomasti suurin yllätys oli kuitenkin viikon takaisen Hesarin ”talouspiirakassa”. Arvonlisävero tuottaa valtiolle yhtä paljon kuin tulovero. Tästä tulee mieleen vain yksi kysymys: miten ihmeessä valtio pärjäsi ennen arvonlisäveroa? Onko yhteinen verokakku pienentynyt arvonlisäveron myötä (ns. deadweight lossin ansiosta, kun ihmiset kuluttavat vähemmän)? Tuloverotusta on tosin myös kevennetty arvonlisäveron tulon jälkeen. Kaikkiaan silti yllättävä kuvio, vaikka arvonlisäveron suuruutta miettiesssä ei ihan niin erikoista.

Ruoan alv:n alennus ei tosin tule lisäämään verotuloja. Ruoan kulutus on hyvin epäelastista, eli se ei muutu paljon vaikka hinta muuttuu. Siksi ruoan alv:n lasku ei lisää merkittävästi ruoan kulutusta ja näin ollen ei korvaa menetettyjä verotuloja (toisaalta, en usko verotulojen yleensä ottaen kasvavan enempää kuin veroale. Supply-side -ideologia (josta voinen mouhuta toiste) elää omituisessa rinnakkaistodellisuudessa.)

by

Nukkuvat reportterit

YK:n talouskokous New Yorkissa päättyi laihaan kompromissiin. Hesarin artikkeli toteaa melko ylimalkaisesti, että kehitysmaiden tavoitteet jäivät saavuttamatta; Kepan tiedote kertoo niistä hieman tarkemmin.  Pääasiallinen saldo taisi olla status quo ja hyvin vähän lisäapua kehitysmaille, jotka tällä hetkellä kärsivät kriisistä eniten. Kehitysmaat ovat mm. toivoneet lisää rahaa talouskriisin jälkien paikkaamiseen, mutta teollisuusmaat eivät ole innostuneet lisäkulutuksesta. BBC:n uutispätkässä muistutetaan, että YK:n pääasiallinen ”valuutta” on sanat ja lupaukset, ja laihatkin lupaukset kokouksessa voivat osoittautua tarpeellisiksi.

Kokouksen uutisointi tuntuu jotensakin hataralta, ja on vaikea etsiä tietoa siitä, mitä kokouksessa lopulta päätettiin ja mitä siellä oli tarkoitus saada aikaan. Tämänkaltaiset tapahtumat eivät ilmeisesti kiinnosta uutisia niin paljoa, että selkokielistä raporttia vaivauduttaisiin kirjoittamaan – nytkin kokouksesta nostettiin vain yksittäinen sinänsä tärkeä asia esille ilman kunnon faktoja tai kontekstia.

Toki talous- ja ympäristökriisien innoittamia kokouksia järjestetään tällä hetkellä ympäri maailmaa. Kiinnostavimmissa pyritään ratkomaan yhtä aikaa molempia, mikä onkin järkevää – mutta tavallaan siis ymmärrän, ettei kaikkea ehditä raportoimaan. YK:n kokouksen olisi kuitenkin voinut kuvitella herättävän edes hieman enemmän mielenkiintoa, nytkin maan ”valtamedian” raportti perustuu yhden sinänsä järkevän järjestön tiedotteeseen.

by

Mitäpä sitä maksamaan

Ei tainnut maidon tuottajahinnan laskeminen toistamiseen tulla enää kenellekään yllätyksenä. Nyt sitten pitäisi vain keksiä, ketä vielä syyttää. Monopoliasema ei naurata ketään, kun hinnat voidaan sanella oikeastaan miten päin tahansa. Ei naurata kyllä Valiollakaan, kyllä sen toisaalta ymmärtää: muualla maksellaan vielä enemmän ylituotannosta. Vähiten toisaalta naurattaa kuluttajaa, jonka kukkarossa hinnanalennus ei näy. Toisaalta en jaksa myöskään ymmärtää, miksi maidon pitäisi maksaa niin vähän kuluttajalle. Kyseessä ei ole elintärkeä aine, ja jos joku sitä niin paljon juo että senttien tai edes kymmenien muutokset litrahinnassa tuntuvat, saa luvan maksaakin hieman turhuuslisää. Mikään ei ole naurettavampaa kuin maidon käyttö sisäänheittotuotteena – paitsi ehkä se, että se toimii.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä haastateltiin MTK:n uutta puheenjohtajaa, maitotilallinen hänkin. MTK:n linja on aiemmin ollut pieniä tiloja suosiva, he ovat erikseen ilmoittaneet kannakseen, että pienillä tiloilla maidon laatu sekä karjan ja ympäristön hyvinvointi otetaan paremmin huomioon. Uusi puheenjohtaja on eri linjoilla, vaikka ei asiaa vielä voikaan suuresti mainostaa – kenttääkin on pakko kuunnella. Sinänsä hän oli oikeassa siinä, että parasta olisi, jos tukiaisia ei tarvittaisi. Yksikään viljelijä ei ota tukia huvikseen, ja itse pärjääminen olisi kaikille parempi. Tästä päästäänkin ongelmaan: jos tuhannen lehmän navetta pärjää jo omillaan, eikö se olisi hyvä kehityssuunta? Jonka jälkeen voidaankin jouhevasti miettiä, mitä se tekee maidon laadulle, joudutaanko antibiootteja käyttämään pian jatkuvasti, ja monta muuta asiaa. Kenties tukea tulisikin suunnata tulevaisuudessa pienemmille navetoille. Kenties maito kannattaisi ostaa pienemmiltä meijereiltä, tai suoraan tiloilta. Ongelma on sekin, että meillä on maidon jakelujärjestelmiä syystä – ei jokainen voi käydä tukemassa tuottajaa erikseen.

Edellisten lisäksi SK:n jutussa mm. kerrottiin, että Suomeen ollaan puuhaamassa useampaakin tuhannen lehmän navettaa. Muutenkin kiinnostava juttu, kannattaa etsiä lehti käsiinsä.

Itse olen ollut kesälaitumilla ja kirjoitustahti on kääntäen verrannollinen lämpötilaan ja etäisyyteen langattomasta verkosta. Juttuaiheita on jäänyt varastoon, toivottavasti saan purettua sumaa tulevista helteistä huolimatta.

by

Tilastot heräävät henkiin

Tällä TEDin videolla Hans Rosling kertoo kehitysmaista ja ”kehitysmaiden” sekä ”kehittyneiden maiden” välisistä eroista. Etenkin hän keskittyy tilastojen ja erojen muutoksiin viimeisten 50 vuoden aikana. Rosling näyttää erinomaisesti visualisoiduilla tilastoilla mm. vaurauden ja lapsikuolleisuuden välistä yhtäläisyyttä ja osoittaa, että nykyiset mielikuvamme eivät enää vastaa todellisuutta: monet mielikuvissamme edelleen köyhyyden partaalla roikkuvat maat ovat nykyään jo suhteellisen hyvin pärjääviä, kun taas jotkut ”kehittyneemmät” maat ovat edelleen jäljessä. Hän näyttää myös kuinka yleisesti yhtenäisinä alueina pidetyt maat ja maanosat pitävät sisällään hyvin monenlaisia ja täysin eri tavoi kehittyneitä alueita.

Tilastoista hän vetää monia loogisen kuuloisia ja välillä yllättäviäkin johtopäätöksiä. Mm. lapsikuolleisuuden vähentäminen on helpompaa ja nopeampaa, jos lähtötasolla on valmiiksi melko hyvä koulutustaso, vaikka maa olisi hyvinkin köyhä. Sen sijaan varakaskaan maa ei pääse terveydenhuollossa kovin pitkälle ennen kuin koulutus on saatu kuntoon. Koulutus on siis tärkeämpää kuin raha. Tästä tulee mieleeni jokin aika sitten näkemäni juttu Keralan ihmeestä: Intian osavaltiossa on useimmilla hyvinvoinnin mittareilla asiat täsmälleen yhtä hyvin kuin Yhdysvalloissa – mutta osavaltio on köyhä kuin kirkonrotta. Keralan esimerkkikin näyttää, että koulutukseen ja hyvinvointiin panostaminen toimii. Vauraus seuraa kyllä perässä.

Esityksen lopuksi hän kertoo projektistaan, jossa pyritään saamaan tätä dataa ihmisten ilmoille. On olennaista saada oikeaa tietoa siitä, miten asiat ovat, jotta voimme tehdä oikeita päätöksiä, olipa se sitten kehitysavun toimintatapa tai kauppakumppanuuden mahdollisuus. Tietoa maailmasta kyllä löytyy, mutta sen muoto on yleensä niin kuivakkaa että sitä ei kukaan jaksa plärätä. Toisaalta tieto on usein myös kätketty erilaisten yhteisöjen ja toimistojen uumeniin. Hänen ideansa on ”vapauttaa” nykyinen tietokannoissa oleva data ja kehittää järkevä, helppokäyttöinen työkalu sen visualisointiin. Työkalu löytyy jo osoitteessa gapminder.org, mutta se on luonnollisesti vasta kehitysvaiheessa.

Kannattaa tsekata tuo TED:in saitti muutenkin. Ideana 20 minuutin napakoita esityksiä oikeastaan mistä tahansa aiheesta. Esiintyjät panevat parastaan, kun aikaa on vähän, ja koettavat tiivistää hienot ideansa helposti sulatettavaan muotoon.

by

Rahan teosta ja tekemättömyydestä

Eräs omituisimpia piirteitä kaatuneessa pankkijärjestelmässä on ollut ”taloudellisen innovaation” konsepti. Taloudellinen innovaatio – siis riskirahastot, CDO:t ja lukuisat toinen toistaan omituisemmat rahoitusinstrumentit  katsottiin erinomaiseksi ideaksi, koska niistä saatiin taloudellista kasvua. Kasvu luonnollisestikin paljastui näennäiseksi.

Finanssialan yritykset, pankit ja ne jotka eivät enää nimellisesti olleet pankkeja, saattoivat luoda rahansa lainaamalla. Tämä ei luonnollisestikaan vielä ollut itsessään paha asia: näin fiat money -järjestelmä toimii. Kun kunnon kansalainen haluaa lainata rahaa, pankki luo sitä ”tyhjästä” kunhan sillä on tietty valtion määrittelemä ns. pesämuna lainarahalle ja kansalainen voi sen jälkeen sijoittaa rahan jonnekin. Kansalainen tyypillisesti sijoittaa sen tavaroihin, palveluihin tai yrityksen perustamiseen – hyvin konkreettista siis.

Ongelma syntyi, kun saimme kuvaan nämä monimutkaiset rahoitusinstrumentit. Näitä instrumentteja voitiin ostaa, myydä ja luoda niin, että samalla voitiin taas kerran luoda rahaa markkinoille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut tätä esimerkillistä kansalaista, joka olisi tehnyt rahalla jotain konkreettista. Rahoitusinstrumentteja ostettiin, myytiin ja vakuutettiin ristiin rastiin ilman, että pankeilla oli riittäviä vakuuksia. Niiden arvon noustessa pankkien voitot nousivat, vaikka juuri mitään reaalimaailman tuottoa ei saatu. (Jos ei siis lasketa investointipankkiirien keittäjien ja kodinhoitajien työllistymisvaikutusta.) Historiallista siis oli, että talouden kasvulla ei ollut mitään tekemistä tuottavuuden kasvun kanssa. Keisarin olemattomia vaatteita ei kuitenkaan nähty, koska oli hyvin hankala osoittaa, oliko jokin pankkisektorin tekeminen tuottavaa vai ei. (Eräässä NYT:n blogissa spekuloidaan juuri, että innovaatiot olivat viime vuosikymmenellä muutenkin vähissä – hauska kontrasti edelliseen juttuuni…)

Rautalangasta voidaan siis vääntää, että finanssisektorin varallisuus kasvoi, koska sektori itse loi rahaa, jota se käytti kasvuun. Järjestelmään toki syötettiin roimasti lisää kuplaan rohkaistuneiden asuntovelallisten ja monien muiden taholta. Lopulta  velkavetoinen kasvu päättyy luonnollisesti velan kutistumiseen ja kasvu syö näin itsensä pois. Tästä kirjoittaa myös Martin Wolf taannoisessa kolumnissaan.

Taloutta ei saa järkevälle uralle, ellei tälle kaikelle ”innovaatiolle” panna stoppia. Pankkitoiminnasta tulee saada taas tasaisen harmaata: liiketoimintaa, jonka pääasiallinen tarkoitus on tukea muuta liiketoimintaa, ei itseään. Amen sanoo tälle myös Krugman laajalle levinneessä kolumnissaan Making Banking Boring. Tätä tukee hiljan palkitun taloustieteilijän Emmanuel Saezin tutkimus tuloeroista ja niiden vaihtelusta. Tuloerot olivat suurimmillaan USA:ssa 20-luvulla, suuren laman alla, pienenivät sitten ja kasvoivat taas 80-luvulta eteenpäin. Tätä taloudellisen eriarvoisuuden aikaa leimasi molempina kausina kasvanut ”taloudellinen innovaatio.”

Jätetään siis innovaatiot niille, jotka sen paremmin osaavat. Toivotaan tuottoisia hetkiä t&k:ssa vaikkapa tietotekniikan, biotekniikan ja ympäristö- ja energiatekniikan alalle. Jätetään pankkien tehtäväksi rahoittaa näitä fiksumpia innovaattoreita.

by

Pieni on tehokasta

The Economistin tuore artikkeli väittää, että USA:n Japania parempi innovaatiokyky johtui osittain sääntelystä, ei sen puutteesta. (Tosin Japania ei kyllä perinteisesti ole pidetty ihan epäinnovoivana maana. Artikkelissa selitetään väitettä lähemmin.) Kiinnostava näkökanta eikä välttämättä ihan hatusta vedetty – vaikken vielä ehtinyt lukea tuota loppuun, niin artikkelin yksi teesi on, että pienemmät, hajotetut yritykset toimivat tehokkaammin ja innovatiivisemmin, kun kilpailumahdollisuuksia aukeaa ja toisaalta pienemmät yritykset joutuvat tekemään yhteistyötä.

Artikkelin mukaan siis myös GM:n tulevaisuus on toivoa täynnä. Vielä ei tietysti voi sanoa, kuinka hyvin konkurssipesä hoituu: pahin tilannehan on, että velat lähtevät ja uusi yritys jatkaa vanhaan malliin hieman pienemmällä organisaatiolla. Todennäköisesti edessä on kuitenkin isoja muutoksia juuri positiiviseen päin. Näitä tukee myös USA:n uusi päästörajoituslaki.

GM:n kuolinkamppailua (joka on kyllä jatkunut jo hyvän tovin) on ollut aika tuskaisaa seurata. Ehkä naurettavin juttu, minkä kuulin, oli että vielä saadessaan rahoitusta valtiolta firma syyti satoja miljoonia oikeudenkäynteihin eri osavaltiossa juurikin päästörajoituksia vastaan, voidakseen rauhassa jatkaa sellaisten autojen tekemistä, joille ei enää ollut edes kysyntää. Jutun surkuhupaisin yksityiskohta oli, että myös Toyota osallistui näihin oikeudenkäynteihin isolla rahalla – ei siksi, että se olisi tehnyt näitä isopäästöisiä autoja, vaan siksi, että Toyotan bisnekselle teki gutaa se, että amerikkalaiset autojätit sinnikkäästi tekivät Hummereitaan samalla kun Toyota kasvatti myyntiä vähäpäästöisissä malleissa napsien isommilta markkinaosuutta tasaiseen tahtiin. (Hummer lähti nyt myyntiin. Katsotaan kuka ostaa…)

Toivottavasti uuden GM:n johtajat eivät enää määrittele firman tavoitteeksi ”emme tee autoja, vaan rahaa.”

by

Kiina on toista maata

Kiinan todellisuus ei lakkaa hämmästyttämästä. Kommunistinen kapitalismi jyrää omituisuudellaan ja uhmaa länsimaista logiikkaa.

Kiinalainen logiikka on luku sinänsä. Ilmastonmuutostietoisuuden edetessä Kiinassakin on jouduttu ottamaan kantaa siihen, miten he kantavat vastuuta tulevaisuudesta. Kivihiilivetoisessa taloudessa tarvittavat muutokset ovat dramaattisia. On totta, että on epäreilua, että länsimaat saivat aikanaan tuprutella hiilivoimaloillaan minkä kerkisivät, kun nyt Kiina ja muut kehittyvät maat joutuvat (tai ainakin vaadimme, että niiden pitäisi) tinkimään. Kiinan ratkaisuehdotukset ovat silti ainutkertaisia.

Muistanemme vielä, että Kiina taannoin ehdotti, että länsimaiden tulisi maksaa Kiinalle korvausta siitä, että länsimaiden kulutus tuhoaa Kiinan luontoa. Väite on sikäli absurdi, että Kiina on eniten itse hyötynyt tästä länsimaiden kulutuksesta. Oikeassa Kiina toki oli ainakin sen suhteen, että aiheutetuille tuhoille tulisi saada hinta. Loogisinta ratkaisua Kiina ei kuitenkaan voi hyväksyä: hiili- tai ympäristöveroa tuotetuille tavaroille. Se kun vähentäisi Kiinan vientiä nostamalla tuotteiden hintaa kuluttajalle. (En sinänsä vastusta teollistuvan maailman auttamista ympäristöasioissa. Tälläkin hetkellä sitä paitsi Kiina saa runsaasti myös länsirahaa ympäristöprojekteihin. Mutta maan näkökanta siihen, että se on syytön omiin päästöihinsä on…no, sitä mitä saatoimme odottaakin.)

Kiinahan ei olisi päässyt valtavaan vientivetoisuuteensa ilman sinnikästä ja erheellistä talouspolitiikkaa. Renminbi on pidetty tiukasti kiinni dollarissa, vaikka vienti on kasvanut kohisten. Normaalissa, rajoittamattomassa kaupankäynnissä voimakkaasti kasvava vienti nostaisi valuutan arvoa nostaen samalla vietävien tavaroiden hintaa. Tämä toimisi automaattisena rajoittimena, joka estäisi viennin ylikuumenemista ja etsiytyisi ainakin ideaalitilanteessa tasapainopisteeseen. Sen sijaan Kiina piti valuuttaansa keinotekoisen alhaisena ja osti sillä läjäpäin dollareita. Samalla siis heikennettiin valuuttaa sitä myymällä, ja suurin osa myynnistä suuntautui dollareihin, jolloin näppärästi valtionlainan ja monen muun lainan muodossa rahoitettiin kiinalaisten tavaroiden myyntiä USA:ssa. Ja kierre jatkui. Nythän ollaan tilanteessa, jossa Kiina ei uskalla myydä dollareitaan vaan joutuu rahoittamaan USA:ta lisää ettei sen nykyisten sijoitusten arvo katoaisi: USA taas on palannut reaalipolitiikkaan ja pitää suun tiukasti supussa niin ihmisoikeus- kuin muistakin pikku epäkohdista, että sen suurin rahoittaja ei löisi hanoja kiinni nyt kun velkaa tarvitaan elvytykseen. (Viime aikaisten uutisointien perusteella elvytyslainojen nosto on muuten takkuillut.)

Kiina on myös tunnettu siitä, että faktoja voidaan tarvittaessa muokata tai niiden olemassaolo kiistää kokonaan. Hupaisaa oli bongata Krugmanin blogista seuraava uutinen: näyttää siltä, että Kiinan tämänhetkiset kasvuluvut on feikattu, koska sähkönkulutus, joka on normaalisti korreloinut talouskasvun kanssa, on heikentynyt. Kiinan vastaus epäilyihin oli poistaa julkisuudesta sähkönkulutustilastot. Alkuperäisen WSJ:n uutisen sanoin: Kiinan talous muistuttaa makkaraa siinä suhteessa, ettet todellakaan halua tietää mitä se oikeasti pitää sisällään.

by

EU lisää pankkivalvontaa

EU pyrkii suitsimaan pankkeja uudella finanssivalvontajärjestelmällä. Esitys kuulostaa kyllä kovin byrokraattiselta: monta uutta valvontaelintä ja virastoa, joilla ei kuitenkaan ole muuta kuin arvovaltaa. Makrotason riskejä, esimerkkinä asuntolainakuplat, valvoisi niinsanottu riskineuvosto. Isoja Euroopassa toimivia pankkeja ja muita finanssilaitoksia taas valvoisi Euroopan finanssivalvojien järjestelmä. Tämä uusi järjestelmä tarvitsee kolme uutta virastoa: EU:n pankkivalvontavirasto, EU:n vakuutus- ja eläkevalvontavirasto sekä EU:n arvopaperivalvontavirasto. Lisäksi jokaista ylikansallista pankkia valvoo vielä oma valvontakollegionsa.

Valvontajärjestelmässä siis riittää ainakin virastoja. Valitettavasti suurimmat valvonnan ongelmat eivät välttämättä tuolla ratkea. USA:n pankkikriisissä ongelmana oli, että valvontajärjestelmältä oli viety liki kaikki valtaoikeudet, mitä EU:n vastaavilla ei myöskään tule olemaan. USA:n valvonta oli myös hajautettu eri tahoille, joiden väliset vastuut olivat epäselviä. Loppujen lopuksi myös väki oli niin vähissä, että valvonta käytännössä jätettiin herrasmiessopimuksella pankkien itsensä vastuulle. Melkoisia gentlemanneja.

Joka tapauksessa on hyvä, että jotain yritystä EU:n taholtakin tehdään. Kansallinen valvonta ei kerta kaikkiaan riitä kun suurin osa valvottavista ja vähintään valvottavien käymistä kaupoista kulkee rajojen yli. Toisaalta jos EU:lla ei ole minkäänlaista valtaa asettaa rajoja – esim. johdannaiskaupan säätelystä on ollut nyt puhetta, ja se voisi EU:n tasollakin onnistua – täytyy pitää kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että asianosaiset oikeasti kuuntelevat mitä vallattomat virastot sanovat. Toisaalta valvontajärjestelmän yksityiskohdat eivät ole vielä lähellekään selviä: vielä on siis muutenkin liian aikaista arvata, miten hyvä järjestelmä tästä saadaan.

by

Korkotaso, inflaatio, työttömyys

Talouden mittarit ja ohjaustavat ovat jännittäviä. Ne ja niiden vaikutukset ovat myös useimmille tuntemattomia ja (aidon epäeksaktin tieteen tavoin) jossain määrin epävarmoja. Olen lueskellut korkotason vaikutuksista, ja koetan tässä summata mitä niistä on jäänyt käteen.

Korkotaso, inflaatio ja työttömyys liittyvät toisiinsa monella yllättävällä tavalla. Keskuspankkien keskeinen vaikutusmahdollisuus talouteen on ohjauskoron kautta: tällä on joitain vaikutuksia talouteen, vaikka se ei olekaan ihmeresepti (kuten vielä jokin aika sitten USA:ssa uskottiin).

Jos korkotasoa nostetaan, inflaation riski pienenee. Vastaavasti inflaatio kasvaa, mikäli korkotasoa lasketaan. Nollakorko ei siis ole järkevä, koska se kiihdyttää inflaatiota.

Toinen merkittävä seikka, mihin korkotaso vaikuttaa, on työttömyys. Jos korkotasoa nostetaan, se vaikuttaa työttömyyteen (lyhyellä, muutamien vuosien aikavälillä) kasvattavasti. Vastaavasti korkojen alentaminen alentaa työttömyyttä.

Nämä kaksi suhdelukua liittyvät siihen, kuinka paljon investointeja uskalletaan tehdä – lainaa kun on helpompi ottaa matalalla korkotasolla.

Talouden perusoppikirjoissa puhutaan ns. Phillipsin säännöstä. Inflaatio ja työttömyys ovat, kuten edellisestäkin saattoi päätellä, lyhyellä aikavälilläkäänteisesti sidottuja toisiinsa, eli inflaation kasvaessa työttömyys vähenee ja päinvastoin. Eri maiden inflaatio- ja työttömyystilastoja seuraamalla viisaat taloustieteilijät ovat päätelleet että on olemassa tietty kynnysarvo, Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment eli tuttavallisemmin NAIRU, joka on saatu arvioitua kutakuinkin 5,5-6% tienoille. Tämä tarkoittaa siis sitä, että työttömyyttä ei ole talousteorian mukaan edes mahdollista saada pienemmäksi kuin tuo arvo ilman, että inflaatio kiihtyy. Täystyöllisyys on jo siis terminä mahdottomuus, vaikka sitä joku poliitikko joskus pyrkisikin väläyttelemään. (Toki tuo arvo ei kerro paljoakaan yksilön työllistymismahdollisuudesta: optimaalista olisi jos politiikan keinoin yksittäisen ihmisen työttömyysjaksot saataisiin pysymään mahdollisimman lyhyinä.)

Poikkeusesimerkkikin Phillipsin säännölle löytyy lähihistoriasta: 2000-luvun USA:n osake- ja asuntobuumien aikoina Greenspan onnistui hetkeksi tekemään mahdottoman, yhtäaikaisesti laskemaan korkotason, vähentämään työttömyyttä ja pitämään inflaation kurissa. (Asuntoihin tuo ei luonnollisesti toiminut. Ja Greenspanillakin taisi olla asian kanssa vähemmän tekemistä kuin tuohon aikaan haluttiin uskoa.) NAIRU ei siis ole vedenpitävä teoria vaan mittaustuloksista tehty hypoteesi, joka on pääosan aikaa näyttänyt pitävän kutakuinkin paikkansa.

Näistä lukemista kuitenkin seuraa lisää makrotaloudellista hyvää. Bruttokansantuotteen (BKT) kasvu on talousteorian mukaan suoraan verrannollinen tuottavuuden kasvuun. Edelleen tilastoja seuraamalla on havaittu, että mikäli BKT kasvaa nopeammin kuin 2,5%, työttömyys vähenee. BKT:n kasvaessa hitaammin työttömyys kasvaa. (Kiinassa tämä sama lukema on 8% valtavan väestönkasvun vuoksi!) Kun muistetaan edeltävät säännöt inflaatiosta jatyöttömyydestä, voidaan päätellä että mikäli BKT kasvaa 2,5% nopeammin, inflaatio kiihtyy. Valtava talouskasvu ei siis ole mahdollista tai edes suotavaa. Lisäksi talouskasvu ja hintojen stabiilius (suomeksi nollainflaatio) eivät tämän mukaan ole yhtäaikaisesti mahdollisia.

Näitä laskelmia Paul Krugman käytti perustellessaan Accidental Theorist-esseekokoelmassaan, miksi joidenkin poliitikkojen tavoittelema 4% vuotuinen kasvu on mahdoton. Näistä näkee myös hieman, mihin kaikkeen keskuspankki voi ohjauskorollaan (ehkä) vaikuttaa. Silti aina voi tulla sellainen taloustilanne että vanhat keinot eivät pure: USA:ssa pidettiin korkotasoa pitkään keinotekoisen alhaisena ja kiihdytettiin talouskuplaa. Nyt elvytettäessä huidellaan jo nollan tietämissä eikä vaikutus talouteen ole vieläkään selvä. (Muistelen juuri lukeneeni että USA:ssa FED tai vastaava taho on laskenut että koron pitäisi olla jo -5% jotta vaikutukset näkyisivät. Valitettavasti en muista lähdettä.)

En kyllä sivumennen sanoen ymmärrä, miksi pieni inflaatio olisi pahasta. Sitä ei nykyään ehkä muutenkaan pidetä niin suurena mörkönä kuin takavuosina. Aihetta ehdin toivon mukaan puida myöhemmin. Lisäksi kesken jäävät pohdinnat talouskasvusta, jatkuvan kasvun mahdollisuudesta ja talouskasvun monista mittareista. Näistä ehdin toivon mukaan kirjoittaa lisää.

by

Kvartaalikapitalismista neljännesvuosisatakapitalismiin?

verlaOletko koskaan käynyt Verlan tehdasmuseossa? UNESCO:n maailmanperintökohteeksikin valittu historiallinen tehdasmiljöö on paitsi täydellisenä säilynyt esimerkki suomalaisen paperin ja teollistumisen historiaa, myös elävä todiste ajoista ennen kvartaalikapitalismia. Verlassa on tallella paitsi itse tehdasrakennus ja tehdasympäristöä myös patruunan kartano ja työntekijöiden asuntoja. Yhtä tärkeää kuin tuo miljöö ja paikan (lopultakin varsin vähäinen) rooli suomalaisen kartongin historiassa on tarina siitä, kuinka tehdasta johdettiin. Vanhanaikainen patruunamalli, jossa tehdas huolehti työntekijöistään, näkyi Verlassa erityisen selvästi.

Verlan tehdas ei koskaan ollut erityisen menestyvä. Paikan sijainti oli materiaalin kuljetukseen liian hankala ja koski liian pieni, että tehtaalle olisi saanut kilpailukykyistä kapasiteettia. Tappiolla tehdas ei kuitenkaan pyörinyt.

Tehtaalla työskentely ei ollut helppoa. Muinaisina aikoina työturvallisuus oli mitä oli: puiden kuorimalaitteeseen oli jäänyt aikanaan moni sormi, ja sormen leikkautuminen antoi luvan työn keskeytykseen siksi aikaa että käsi saatiin sairastuvalla paikattua. Kuivaamossa oli helvetillisen kuuma, ja viilennys toimi juoksemalla parin tunnin välein työvaatteet päällä läheiseen järveen. Eläkettäkään ei noina aikoina paljon makseltu, eli työssä oltiin niin kauan kuin kroppa ei liian pahasti prakannut. Tunnetuimpia tarinoita on iän myötä liki sokeutuneen Maria Mattsonin tarina: heikko näkökyky havaittiin vasta vuosien päästä, monotonista punnitustyötä tehnyt ihminen kun tunnisti kartongin painot muutaman gramman tarkkuudella jo käsissään ilman vaa’an apua.

Ajat kuitenkin olivat toiset, ja työturvallisuutta oli tehtaassa toisella tapaa. Tehdas oli aikanaan myyty Kymin osakeyhtiölle (nykyiselle UPM-Kymmenelle), ja he totesivat ettei tehdasta kapasiteettiongelmien vuoksi ollut syytä lähteä modernisoimaan. Se tuotti vähän mutta tasaisesti vanhanaikaisilla menetelmillä. Tuohon aikaan ei kuitenkaan katsottu olevan tarpeen lähteä ajamaan alas toimivaa tehdasta, etenkin kun paikkakunnalle se olisi ollut kuolinisku. Niinpä päätettiin hitaasta, hallitusta alasajosta: niin kauan kuin työntekijöitä oli tarpeeksi toiminnan pyörittämiseen, tehdas pidettäisiin pyörimässä. Viimeinen lasti ajettiin 1964 kun työntekijöiden keski-ikä oli jo reippaasti päälle nykyisten eläkeikien.

Tehtaan historiaa kerratessa tuntuu erityisen naurettavalta viimeisten vuosikymmenien mantra siitä, että yrityksen ainut vastuu keskittyy omistajien omistuksen arvon kasvattamiseen, ja etenkin siihen erikoiseen uskomukseen että tuloksen tulisi kasvaa jokaisella kvartaalilla. Maalaisjärjellä varustetut ihmiset ovat mukisseet tätä aivonyrjähdystä vastaan likipitäen aina: valitettavasti yritysmaailman sisällä näkökulma on ollut pitkään vallitseva.

Maailma nyrjähti jälleen hivenen uuteen suuntaan, kun kvartaalikapitalismin isä, General Electricin vanha toimitusjohtaja Welch perui puheitaan kvartaalikapitalismista (alkuperäinen haastattelu). GE oli ollut 80-luvulla suunnannäyttäjä, kun kyseinen herra oli röyhkeillä lausunnoilla lanseerannut ajatuksen siitä, että yrityksen pitää ennen kaikkea kasvattaa sekä tulosta että osakkeen arvoa neljännesvuosittain.

Kuka tahansa voi perusmatematiikalla ja pienellä määrällä maalaisjärkeä ymmärtää, ettei maailma noin toimi. Joskus on fiksumpaa käyttää vuoden tuotoista isompi osa investointeihin jotka pitkällä aikavälillä maksavat itsensä takaisin: huonossa taloustilanteessa taas voi olla maineen ja tulevan tuloksen kannalta järkevämpää olla potkimatta henkilökuntaa pihalle ja sen sijaan vaikkapa keskittyä parantamaan tuotteita ilman niskaan hönkiviä asiakkaita.

Aikansa GE:n strategia kuitenkin toimi. Yritys tuli tunnetuksi tulos- ja osinkokoneena aina viime vuosiin asti. Nyt entinen toimitusjohtaja on astunut takaisin parrasvaloihin ja myöntänyt avoimesti, että hänen lanseeraamansa kvartaaliajattelu oli sekä lyhytnäköistä että typerää.

Kuunnellaanko häntä enää? Eilen viimeksi kuulin kannattavasta firmasta, että heillä joudutaan supistamaan henkilökuntaa, jotta saadaan viivan alle taloudellisesti ennätysmäisen hyvää edellisvuotta parempi tulos. Tuotto ei riitä, vaan tuoton pitää olla kasvava. Tätä perusteltiin osakkeenomistajien tahdolla. Kenen osakkeenomistajien? En voi olla ajattelematta, että osakkeenomistajatkaan tuskin tätä tarkoittavat. Sen sijaan yritysten hallitukset ja toimiva johto kuvittelevat osakkeenomistajien haluavan tätä ja jatkavat siksi tuhoisaa kasvavan tuloksen periaatetta. Epäilen nimittäin suuresti ettei näitä toimipisteiden sulkemisia ja väen vähentämisiä missään yhtiökokouksessa hyväksytty.

Jokin aika sitten myös Suomen Kuvalehdessä (SK 12/2009 Vastuu kannattaa) peräänkuulutettiin yritysten yhteiskuntavastuuta. Sosiaalisen ja ympäristövastuun merkitys kasvaa myös yritysmaailmassa. On ilahduttavaa ajatella, että yritykset voisivat jälleen ottaa vastuullisempaa roolia. GE:n tapaus muistuttaa meitä siitä, että kvartaalikapitalismi on hyvin tuore keksintö. Verla taas siitä, että ajoista, joilloin yritysten rooliksi määriteltiin yhteisen hyvän kasvattaminen on lähempänä kuin muistammekaan. Osakkeenomistajien omaisuuden kasvattaminen ainoana arvona johtaa ajatusmaailmaan, jossa yritys voi ”tehtäväänsä” vedoten sivuuttaa elintärkeätkin asiat kuten aiheuttamansa saastumisen ”toissijaisena”.

Viime kädessä yhteinen etu on myös yrityksen etu. Yrityksen, joka ottaa huomioon niin työntekijöidensä, yhteiskunnan ja ympäristön edut, ei tarvitse olla kilpailullisesti epäedullisemmassa asemassa. Maine hyvänä työnantajana on korvaamaton myös hyvinä aikoina; vakaan työpaikan takaaminen tekee yrityksestä yhteiskunnallisen vaikuttajan; ympäristön huomioonottaminen tulee todellisuudessa pitkän ajan kuluessa näkyviin viivan alle plussana. (Jälkimmäisestä lisää vielä joskus toiste. Mainittakoon kuitenkin, että mm. 3M päätti taannoin ennaltaehkäistä syntyvän jätteen määrää jo tuotannon alkumetreillä. Tämän toteutuminen säästänyt tähän mennessä 1,2 miljardia.) Ja ne investoinnit, joita maltettiin tehdä silläkin uhalla että tulos viivan alla ei tällä kertaa kasvanut edellisestä, kasvattavat lopulta myös osakkeenomistajille valuvaa pottia pidemmän ajan kuluessa.

Nykyaikaisen yrityksen ei enää tarvitse tarjota työntekijöilleen asuntoa, lämmintä ruokaa ja koulutusta. Toisaalta työtä ei enää tarvitse tehdä siihen asti, että kaatuu seisaaltaan hautaan. Kaikkea menneestä ei tarvitsekaan haikailla takaisin, mutta mennyt on syytä muistaa ettei kuvittelisi lyhyen ajan kestänyttä ideologiaa ainoaksi oikeaksi. Tai edes hyväksi.

Päivitetty 3.5.2009: Tarkennettu 3M:ä koskevaa tietoa ja etsitty asianmukainen lähde. Lisää 3M:n ekoprojekteja heidän Sustainability-sivuillaan.