Valtuustopuhe talouden seurantaraportista – tuottavuus, ICT-uudistus, digitalisaatiostrategia

Pidin valtuustossa puheen sekä talouden seurantaraportin että talousarvion ja -kehyksen kohdalla. Jälkimmäisessä puheenvuorossa nostin esiin aktiivisen maapolitiikan ja sen, että meidän tulisi keskittyä pelkkien leikkausten sijaan myös tulopuolen kehittämiseen. Tässä maapolitiikalla on iso rooli. Ylipäänsä miettiä, miten saada panostuksille parasta tuottoa. Mutta näihin maapoliittisiin ajatuksiin palaan vielä isommalla metelillä. 

Alla puheeni seurantaraportista.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

katselemme nyt toteutunutta budjettia, joka näyttää pahemmalta kuin puoli vuotta sitten erityisesti erityissairaanhoidon ja toimeentulotuen osalta.

On selvää, että toiveilla menopuolta ei saada pienenemään. Laskut pitää maksaa, sairaanhoidon kustannukset hoitaa vaikka valtuusto kuinka hurskaasti toivoisi, että ne pienenisivät. Tässä edellä on ollut hyvää puhetta panostuksen tärkeydessä osana säästöjä, ja jatkan samasta aiheesta.

Meillä on ollut käynnissä kunnianhimoinen talous- ja tuottavuusohjelma, joka on keskittynyt erityisesti tuottavuuden parantamiseen toiminnan parantamisen kautta. Oli kuitenkin selvää jo ohjelmaa hyväksyttäessä, että tällaiset pitkäjänteiset muutokset eivät pääosin näy heti vaan vasta vuoden päästä tai sitäkin pidemmällä aikavälillä.

Tuloksia kuitenkin on saatavissa. Esimerkiksi erityissairaanhoidon kuluja voidaan käytännössä alentaa parhaiten ennaltaehkäisyllä. Työttömyyden kulut alenevat auttamalla työllistämistä, ja ilahduinkin nähdessäni, että esimerkiksi Omniasta valmistuneiden työllistymisnäkymiin on kiinnitetty huomiota ja ne ovat parantuneet.

Joskus pitää panostaa voidakseen säästää, kuten Espoon hyvät kokemukset esimerkiksi työhyvinvointiin satsaamisesta osoittavat.

Yksisilmäiset leikkaukset budjetissa maksavat pitkällä aikavälillä, vaikka joskus onkin kiva heitellä julkisuudessa perusteettomia lukuja siitä, paljonko jonkin asian poistamisessa säästettäisin.

Tuottavuustavoitteissa on palveluliiketoimen osalta mainittu tulostavoite “palvelutuotannon taloudellinen tehokkuus lisääntyy”.  Tämä tarkoittaa käytännössä yksinkertaistettuja prosesseja, tehokkaampaa toimintaa joilla voidaan kuitenkin taata sama, hyvä palvelutaso. Seurantaraportissa tässä todetaan ytimekkäästi “tavoite toteutunee”. Mitään yksityiskohtia tästä ei saada. Jos tällaisia voittoja saadaan, niitä kannattaisi rummuttaa enemmänkin. Uskon että myös kaupungin sisällä tiedon jakaminen voi johtaa parempaan toimintaan. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen joka siilossa.

Talous- ja tuottavuusohjelmasta olisi hyvä saada paremmin väliaikatietoja. Tarkastuslautakuntakin kiinnittää tähän huomiota vaatiessaan, että sen toteutumista sekä vaikuttavuutta seurataan tarkemmin. Tuottavuus ei voi jäädä vain toiveiden asteelle.

Olemme ottamassa uutta ICT-toimintamallia käyttöön vuoden loppuun mennessä. Tälle vuodelle mahdolliset säästöt eivät siis vielä kohdistu. Espoon ICT-puolella pitäisi olla paljonkin tehostettavaa, kaikki euroja joita voimme käyttää palveluihin ja investointeihin.

Ei kannata tehdä kalliilla jos voi tehdä hyvää edullisemmin. Huonoa ei kuitenkaan kannata tehdä.

Olen myös ilahtunut siitä, että Espoossa aloitetaan digitalisaatiostrategian valmistelu. Puhumme täällä paljon kuntalaisten hyvinvoinnista, vanhustenhoidosta ja työttömyydestä. Digitalisaatio kuulostaa näihin verrattuna kovin korkealentoiselta: mitä etua siitä voi olla, kun vanhustenhoitoonkaan ei riitä käsipareja?

Vastaus on: paljonkin. Fiksusti digitalisoimalla saamme parannettua toimintaa, pidettyä myös nuoret digitaaliset sukupolvet mukana kaupungin toiminnassa ja viime kädessä parannettua niitä palveluja, joiden avulla huolehdimme myös yhteiskunnan heikoimmista.

Juustohöylästä ja investoinneista

Valtuustopuheenvuoroni vuoden 2014-2014 talouskehyksen keskustelussa.

Täällä on ollut enimmäkseen hyvää keskustelua ja monipuolista tarkastelua budjetin tasapainottamisvaihtoehdoista. Haluaisin vielä kuitenkin nostaa esiin erään epäsuhdan.

Budjettineuvotteluissa tietyt isot investoinnit ovat usein niitä, joihin ei katsota voitavan koskea. Leikkaukset on helppo kohdistaa juustohöylämäisesti sosiaali- ja terveyspalveluihin. Jyrki Myllärniemi puhuikin tämän vaaroista jo ansiokkaasti omassa puheenvuorossaan. Sote-puolen leikkausten vaikutukset ovat suhteettoman suuret ja vaikuttavat pitkälle eteenpäin: suuressa sote-budjetissamme ei-lakisääteisten toimien osuus on vain pari prosenttia, ja tämä on pääosin juuri sitä ennaltaehkäisevää työtä, jonka puutteesta maksavat omat lapsemme.

Juustohöylän sijaan ja vähintäänkin sen rinnalla tuleekin tarkastella mahdollisuuksia isompien investointien lykkäämiseen ja muuttamiseen. Koulujen peruskorjauksista ja toisaalta korjauksia ehkäisevästä huollosta emme voi tinkiä. Sen sijaan vaikkapa tieinfrassa joustovaraa voi olla. Yksi eritasoliittymä maksaa kutakuinkin Espoon vuosibudjetin alimäärän verran.

Samoin meillä on listoillamme tiehankkeita, jotka ovat olleet harkinnassa toistakymmentä vuotta. Tästä huolimatta Espoo on pärjännyt varsin mainiosti ilmankin, eivätkä ennustetut liikennemäärät ole kasvaneet oletetusti.

Jotta tästä olisi budjetissa iloa, meidän tulee miettiä myös, kulunutta sanontaa käyttääkseni, laatikon ulkopuolelta. Eräs kohde on Espoon taloussuunnittelun pyhää lehmää: taseyksiköitä.

On periaatteessa hyvä asia, että taseyksikkö kattaa itse omat kulunsa. Periaate on ollut monella tapaa hyödyllinen kulukurissa alueiden sisällä. Tällä on ajateltu, että perusinfraa ei tarvitse rahoittaa veroäyreillä. Käytännössä tämä on kuitenkin kääntynyt niin, että rahat käytetään aina sentilleen kyseisen taseyksikön infrakustannuksiin, vaikka vaihtoehtojakin olisi. Olisiko mahdotonta miettiä, että maankäyttömaksuista tai vaikkapa kaavoitetun maan myynnistä saataisiinkin käyttövaroja joita voisi käyttää esimerkiksi koulujen korjaukseen tai vaikka terveydenhuoltoon?

Hyvinkää on ollut varsin tarkkana kaavoituksen kanssa ja siellä raakamaan osto ja kaavoitetun myynti on tuonut mukavasti lisää kaupungin kassaan. Vierailimme Hyvinkäällä ja kun kysyimme, miten maanomistajat oikein suostuivat tällaiseen, siellä kerrottiin että eivät he ensin suostuneetkaan mutta ensimmäisen pakkolunastuksen jälkeen yhteistyö on ollut oikein sujuvaa.

Kaikilla kaava-alueilla ei tätä hyvää toki ole jaettavaksi asti ja niissä usein myös mietitään, mistä saada rahat riittämään suunniteltuihin infrahankkeisiin. Jos tämä vaihtoehto otettaisiin tarkempaan tarkasteluun, yllättäviä säästöjä voisi kuitenkin löytyä. Infrakustannukset voivat joustaa siinä missä lasten ja nuorten hyvinvointikin, vähemmän vakavin seurauksin.

Valtuustopuheenvuoro 9.9.2013

Molly Scott Caton esitelmästä

Olin tiistaina kuuntelemassa Demosin järjestämää yleisöluentoa vihreästä taloudesta. Luennoijana oli ”vihreä taloustieteilijä” Molly Scott Cato, minulle uusi tuttavuus. En tiennyt esitelmästä etukäteen kuin nimikkeen – ”Green Economics” – kun tuntia ennen sen alkua keksinkin pääseväni paikalle. Esitelmä oli mielenkiintoinen ja tarjosi uusia näkökulmia, mutta osa ajatuksista meni kyllä omistani vahvasti sivuun.

Aika oli lyhyt ja aihepiiri laaja – otsakkeen alle taisi mennä koko Caton elämäntyö – joten esitys oli pakostakin kursorinen ja valikoiva. Alkuun Cato esitti katsauksen sitä, mikä nykyjärjestelmässä on pielessä. Aihe oli jo melko tuttu myös yleisölle (Cato naureskelikin, että vuoden 2007 jälkeen hänen talousluentojaan vasta lakattiin pitämästä huuhaana, kun ihmiset aloivat olla perillä asioista jo ennen luennolle saapumista) ja käsitteli finanssi- ja reaalitalouden suhdetta sekä nykyisen talousjärjestelmän ongelmia. Eräs mielenkiintoinen tapa kuvata nykyjärjestelmää oli niin yksikertainen, etten ollut tullut itsekään ajatelleeksi: kun talous kasvaa nimenomaan velan kautta, velka synnyttä itsessään kysynnän. Vasta tämän jälkeen joudutaan etsimään raaka-aineet tuolle kysynnälle, sen sijaan että ensin valmistettaisiin tuote ja sen jälkeen sen hinta määräytyisi varojen ja kysynnän mukaisesti. Velka siis lisää kulutusta, mikä on sinänsä tiedossa, mutta en ollut osannut ajatella sitä noin konkreettisesti raaka-aineiden kautta.

Puhuttaessa talouden hiilipäästöistä Cato muistutti, että hiilipäästöt seuraavat käytännössä identtisesti maailman bruttokansantuotetta: taloudellinen aktiivisuus on hiilipäästöjen lähde. Tärkeä osa hänen työtään onkin miettiä, miten näitä hiilipäästöjä voisi vähentää. Mielenkiintoinen oli esimerkiksi idea siitä, että yksinkertaisesti laskettaisiin, paljonko meillä on varaa päästä hiilidioksidia ilmaan, jaettaisiin summa maapallon väkiluvulla ja jaettaisiin kaikille. Tästä saataisiin eräänlainen päästövaluutta, jota voisi käyttää niin tavaran ostoon kuin päästöoikeuksien hankkimiseen. Cato toi esille myös ajatuksiaan mahdollisesta dollarin aseman maailmanmarkkinoilla korvaavasta yhteisvaluutasta (joka ei olisi siis tuo ”hiilivaluutta”, vaan osa finanssijärjestelmän järkevöittämistä), kansalaispalkasta ja esitteli erään mallin kestävämmälle kulutukselle, alueelliset talousalueet (mitenkähän tämän voisi suomentaa). Jälkimmäisessä oli siis yksinkertaisesti kyse siitä, että tuotanto ja kulutus keskittyisivät alueittain niin, että kukin alue olisi omavarainen tuotantonsa suhteen. Caton arvio esim. Britanniaan sopivasta määrästä tällaisia alueita oli muistaakseni kymmenkunta.

Ajatuksia ei valitettavasti ehditty käymään läpi kuin kursorisesti, ja esityksen jälkeisessä keskustelussa itseäni kiinnostavat asiat jäivät huomiotta kysymysten keskittyessä downshiftaamiseen ja muihin yksilötason toimenpiteisiin. (Tässä olen myös itse syypää, ehdin esittää yhden huomion joka ei ollut sekään olennaisimmasta päästä.) En myöskään ehtinyt jäädä paikalle keskustelemaan kyselytuokion jälkeen, mutta tässä pienen pureksinnan jälkeen käteen jääneitä ajatuksia ja kysymyksiä.

Ongelmana oli juuri erilaisten ideoiden liian lyhyt esittely, mistä syystä minun on vaikea sanoa, olenko joistain kysymyksistä ollenkaan samoilla linjoilla. Mielestäni perustulo (pidän nimikkeestä kansalaispalkkaa enemmän) on hyvä idea nimenomaan byrokratian vähentäjänä, mutta se ei saa mielestäni taata kuin selviytymisen kahdestakin syystä: syrjäytymisriskin ja kustannusten vuoksi.  Etenkin nuoret, jotka vasta aloittelevat työuraansa, ovat syrjäytymisvaarassa jos käteen voi saada riittävästi rahaa mitään tekemättä. Yhteiskunnalla ei  ole myöskään varaa kustantaa riittävää elintasoa kenelle tahansa, joka päättää olla tekemättä töitä. Sinänsä en lähtisi liikaa hätyyttelemään niitä harvoja, jotka järjestelmän avulla jäisivät tahallisesti työelämän ulkopuolelle: näiden poikkeusten vähäinen määrä tuskin kaataisi taloutta ja on järjetöntä pyrkiä tekemään aukotonta järjestelmää sillä hinnalla, että järjestelmästä tulee kallis ja kankea käyttää. Siis Suomen sosiaaliturvaa… (Caton esitelmään täysin liittymättä, viimeisin kuulemani Kela-uutinen oli, että Suomen vuosittaiset noin 17 ’golf-isää’ pyritään saamaan kuriin sillä, että isäkuukautta ei saa pitää jos lapsella on jo hoitopaikka. Kaveri meinasi siis menettää tästä hyvästä isyyslomansa. Kostoksi hän sitten päättikin jäädä kotiin vuodeksi. Onnea valinnasta, vuosi on varmasti hieno, ja Kela onnessaan kun tällä tavalla ’säästi’ rahaa.) Caton malli perustulosta yhden kalvon perusteella kuulosti enemmän siltä, että se takaisi kaikille riittävän hyvän elämän: kaunis ajatus, jossa valitettavasti haiskahti viisivuotissuunnitelma.

Erityisesti mieltä jäi vaivaamaan, millaisia pankkijärjestelmiä Cato oli miettinyt nykymallin tilalle? Itse en näe vaihtoehtoa pankeille, monestakin syystä: ensimmäisenä jo se, että aina toisinaan ihmiset tarvitsevat luottoa, ja sitä tulee heille voida tarjota. Mikrolainoitus on edelleen hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon hyvää velan avulla voidaan tehdä. Ongelmanahan ei ole pelkästään lainan saanti vaan se, että järkevien vaihtoehtojen puute avaa markkinat koronkiskureille. Samoin yritykset tarvitsevat lainaa: kasvu pelkän hartiapankin avulla on useimmille utopiaa. Catocaan ei nähdäkseni haaveile yhteisestä valuutasta, jopa päin vastoin: hän on pohtinut valuutta-alueiden järkeviä kokoja ja ainakin osittain uskoo jonkun tason paikallisvaluuttoihin. Valuutan vaihtoon vaaditaan myös pankkeja. Jos Caton ajattelua (kuten sen ymmärsin) seuraa loogiseen johtopäätökseen, ainakaan fiat money ei jäisi jäljelle, jolloin korvike olisi mahdollisesti valtiojohtoinen keskuspankki joka ottaisi nykyisten liikepankkien tehtävät hoitaakseen. Tai liikepankkeja säädeltäisiin jollain muulla tavoin.

Myös Caton esittämä aluemalli hieman ihmetytti. Ymmärrän taustalla olevan ajatuksen siitä, että hallinnoimalla pienempiä kokonaisuuksia ihmiset voisivat suoremmin nähdä myös esim. kulutuksen seuraukset ympäristössä. Suoraviivainen mallin toteutus (jota siis Cato ei välttämättä tarkoittanut, mutta jälleen yhden kalvon perusteella on vaikea päätellä asiaa) taas tuntuisi johtavan suoraan feodaaliajan Eurooppaan. Kun esitelmän jälkeen mainitsin ystävälleni epäilyksistäni mallin toimivuudesta, hän muistutti myös olennaisesta asiasta eli luonnon resurssien laaja-alaisuudesta: Itämeri on mainio esimerkki ekosysteemistä, jonka huolenpito ei voi olla yksittäisten siihen rajautuvien alueiden varassa.

Jäin miettimään, mitä tällaiset ”pientalousalueet” voisivat olla, jos Caton ajatus edes jossain muodossa toteutuisi. (Ajatushan pohjautuu siihen, että tulevaisuudessa fossiiliset polttoaineet loppuisivat, tavaran laajamittainen kuljetus estyisi ja myös ruoantuotanto palaisi tästä syystä lähemmäs loppukäyttäjää.) Suoraviivaisen mallin sijaan edessä olisi todennäköisesti jotain jota emme osaa kuvitella, hybridi jossa internet verkottaa ihmiset tiiviisti toisiinsa mutta jossa on myös alueellisia ulottuvuuksia. Kenties kyseessä on oman alani aiheuttama ajatusvinouma, kenties vain tämän sukupolven ymmärtämä fakta, mutta en voi kuvitella tilannetta, jossa internet ei olisi tiivis osa yhteiskuntaa. Tai voin, mutta ne skenaariot vaativat suurimittaista katastrofia ja kirjaimellista paluuta menneille vuosisadoille. (Se, millaisen muodon internet saa, on oma mielenkiintoinen kysymyksensä mutta menee ohi tämän postauksen aihepiiristä.)

Maailmanlaajuisen kaupankäynnin pysähtymistä minun on myös vaikea kuvitella. Kalliimmaksi se voi käydä, vaikeammaksikin, mutta viime kädessä kaupankäynti on mahdollistanut elintason nousun ja paremman elämän kaikkialla maapallolla. Samoin teollistumisen aikaansaamat hyödykkeet ovat nostaneet elintasoa vapauttamalla ihmiset kaikkein jokapäiväisimmistä askareista. (Viihdyttävä, vaikka enemmän huvin kuin asian puolelle menevä TED-talk Hans Rosling and the Magic Washing Machine tulee mieleen.) Kaupungistuminen tulee varmasti jatkumaan, ja suurimpia haasteita onkin saada kaupungeista toimivia, niin liikenteen, viihtyvyyden, työn kuin ruoantuotannonkin osalta. Maailman ympäristöhistoriassa käsiteltiinkin paljon jalanjälkeä, jonka kaupunki jättää ympäristöönsä: kaupunki vaatii raaka-ainetta ja energiaa laajalta alueelta. Kaikki tavat pienentää tätä jälkeä ovat tärkeitä. Kaupungistuminen ei ole peikko, vaan ymmärrettävä asia: ihmisillä on tarve kokoontua suurempiin keskittymiin, jossa usein sekä ajatukset voivat virrata vapaammin ja työt järjestyvät helpommin kuin harvaan asutuilla alueilla. Onnistunut kaupungistuminen ei kuitenkaan tapahdu suunnittelematta.

Kaikkiaan esitys toimi ainakin virikkeenä ja joutunen lisäämään Caton opukset lukulistalle. Näistä mieleen tulleista aiheista jatkan vielä, etenkin talouskasvua ja kaupunkien toimivuutta olen miettinyt viime aikoina.

Nämä tilastot haluaisin nähdä

Monesti on päivitelty sitä, että miten on mahdollista, että Suomessa peruspalvelut jatkuvasti huononevat ja rahaa riittää kaikkeen koko ajan vähemmän suhdanteista riippumatta. Nyt, kun taantuman jäljiltä aletaan pohtia budjetin tasapainoon saattamista, kysymys on entistäkin ajankohtaisempi.

Olettaisin, että osa tästä voisi johtua byrokratian kasvusta. Tätä kammottava tuottavuusohjelmakin ehkä pyrki karsimaan, tosin jotenkin täysin väärin päin: karsittiin satunnaisesti henkilöitä sen sijaan, että olisi mietitty, mitä tarvitsee ja kannattaa tehdä. Samoin tukiviidakot ja muut järjestelmä ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa, mikä on omiaan lisäämään hävikkiä valtionkoneiston rattaissa.

Jonkun verran voi kyseessä olla myös tilastoharha. Ymmärtääkseni ennen 90-luvun suurta lamaa suurina kasinovuosina valtiontalouttahan ei suinkaan suitsittu, vaan rahaa syydettiin surutta kantamatta huolta huomisesta ja huonommista ajoista. Osittain tämänkin johdosta lamaleikkaukset iskivät niin kovalla kädellä.

Osittain kannamme myös noiden leikkausten arpia. Moni hetkellinen säästö tuli moninkertaisena kuluna takaisin. Mieleeni tulee ainakin eräs kallis leikkaus, johon äitini pääsi valtion varoilla. Vuotta myöhemmin ei olisi enää säästökurimuksessa päässyt. Sadan tuhannen markan leikkauksella saatiin työkyvyttömän valtion elätin sijaan hyväkuntoinen veronmaksaja, joka on iloisesti maksanut veroja seuraavat kaksikymmentäkin vuotta ja kuluttanut terveydenhuoltoa reippaasti keskimääräistä vähemmän.

Päivän kysymys kuuluu kuitenkin: mihin se raha oikein on mennyt? Haluaisin, että joku piirtäisi minulle käppyrän. Haluaisin, että näistä käppyröistä (yksi tosiaan ei taitaisi riittää) näkisi, missä suhteessa rahaa menee. Kuinka suuri osa valtion tuloista menee sosiaalimenoihin, työttömyyden hoitoon, velanmaksuun, koronmaksuun, kaikkeen muuhun mitä sitä menee. Budjettiriihen alla näitä kuvioita näkyy, mutta minua kiinnostaa niiden muutos.  Periaatteessahan kaikki aina kallistuu sen jonkun prosentin, keskimäärin inflaation mukaisesti. Rahan määrä voi kasvaa tai sitten ei. Haluaisin nähdä miten kulutuksen mittasuhteet ovat muuttuneet eri vuosina ja vuosikymmeninä, minkä osuus on kasvanut räjähdysmäisesti ja minkä vähentynyt. Tällainen käppyrä vaatisi toki tuekseen selityksiä: osa muutoksista voi johtua työttömien määrästä eri aikoina, toiset vaikkapa mielenterveysongelmien kasvamisesta. Epäilen, että moni selittyisi myös byrokratialla, koneiston monimutkaistumisella. Ainakin ne joille ei selitystä heti löytyisi.

Tieto historiasta voisi niin sanotusti antaa perspektiiviä myös budjettikuriin.

Askel parempaan

Keskusta on vihdoin myöntynyt ehdottamaan vaalirahoituksen julkistamista. (Painotus ironinen.)  Yksityiskohtia ei vielä ole lyöty lukkoon, mutta yleishyödyllisten säätiöiden ja valtionyhtiöiden tuen kieltäminen on askel oikeaan suuntaan ja ehdoton julkisuus kaikelle rahoitukselle kaiken perusta.

En näe tarpeelliseksi sinänsä kieltää vaikkapa yritystukea, vaikka tätäkin vaihtoehtoa pidetään tällä hetkellä pöydällä. Tärkeintä on saada rahoitus julkiseksi, jotta mahdolliset kytkökset tulevat julki. Korruptiota ei tarvitse suvaita, vaikka kuinka vedottaisiinkin ”maan tapaan.” (Alkaa tuntua siltä, että hallituspuolueet ovat tehneet opintomatkojaan Italiaan.)

En erityisemmin ilahtunut, kun RAY ilmoitti että he joutuvat kenties siirtymään yhdistystuesta projektitukeen. Voisin kuvitella, että useimmille pienille yhdistyksille nimenomaan korvamerkitsemätön raha on ollut toiminnan peruspilari. En myöskään suomisi Raha-automaattiyhdistystä siitä, että se ei ole kyennyt valvomaan rahankäyttöä kaikissa tuhannessa avustettavassa järjestössään: heillä on kiertävä valvontajärjestelmä, jolla 10% yhdistyksistä on kulloinkin tarkastusvuorossa. On idioottimaista väittää, että RAY:n vastuulla on rahojen oikea käyttö – väärinkäytökset tulee totta kai selvittää ja kontrollia oltava, mutta kannattaako heittää lapsi pesuveden mukana, vähentää tuet viidesosaan ja käyttää loppuraha tilintarkastuksiin? Oikeampi tapa on suitsia rahankäyttö siitä päästä, missä vika on ja tämä hoituu parhaiten avoimuudella sekä edellämainituilla uusilla pelisäännöillä.

Avoimuus toisi puolueet myös tasaväkisemmin kentälle. Kun valtion rahoja ei voi siirrellä enää taskusta toiseen isoimpien puolueiden kesken, kampanjointi tasoittuu. Pienet puolueet voittavat. Vaikka tietysti omat poliittiset mielipiteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvältä asia tuntuu (hivenen narskuttelen hampaitani sille, että Perussuomalaiset saisivat vielä lisää ääniä), kyseessä on ehdoton parannus.

Eräs työtoveri esitti epäilyksensä siitä, että rahoituksen julkistaminen lisäisi salaus- ja kiertoyrityksiä entistä omituisempien yhdistysten kautta. Tähän voidaan vaikuttaa jo lain laatimisvaiheessa, ja moinen perustelu salaisuuden jatkumiseksi kuulostaa muutenkin suunnilleen yhtä järkevältä kuin lenkkeilyn lopettaminen jotta lihakset eivät kulu. Media on tämän keskustelun aikana päässyt hieman jo sylikoiran roolistaan ja toivon mukaan osaa myös pitää vahtikoiran rooliaan yllä. Vaalirahoitusjupakan herättämä kiinnostus (tai ennemminkin kansanliike) toivon mukaan herättää myös toimittajat siihen, että lukijoita kiinnostaa politiikassa muukin kuin kerran vuodessa esiteltävät iltapuvut.

Loppukevennykseksi vanha(s) vitsi. Mitä eroa on keskustalaisella nais- ja miespääministerillä? Naispääministeri paljastaa olennaista tietoa hallituksen salaamista toimista. Hän valehtelee lähdettä suojatakseen ja joutuu eroamaan. Miespääministeri ryöstää nuorten rahat ja valehtelee rahojen alkuperästä. Hän ilmoittaa tavoitteekseen kolmannen pääministerikauden.

Asuntoverotuksesta sananen

Asuntoverotuskeskustelu käy edelleen kuumana, ja tämän päivän Hesarissa on kysytty mielipidettä aiheesta useiltakin asiantuntijoilta.

Verotuskeskustelu tuntuu kulminoituvan vuokra-asumisen ja omistusasumisen väliseen köydenvetoon. Suurin poru tuntuu olevan siinä, että vuokra-asuminen kerää enemmän verotuloja, omistusasuminen taas ei. Älyttömin keskustelu käydään ns. laskennallisesta asuntotulosta. Siis siitä summasta, joka saadaan kun lasketaan asujalle omistus- ja vastaavasta vuokra-asumisesta tulevat kulut ja lasketaan niiden erotus.

Yleinen konsensus tuntuu olevan sinänsä järkevän kuuloinen ”omistus- ja vuokra-asumista tulisi kohdella verotuksessa tasapuolisesti.” Monet ehdotukset tuntuvat kuitenkin siirtävän tätä toiseen suuntaan. Ymmärrän vielä vaikkapa omistusasunnon myyntivoiton laittamisen verolle. Kuitenkin vaikkapa asuntolainan korkomenot ovat tietyin reunaehdoin verovähennyskelpoisia sekä vuokra- että omistusasunnoille jo nyt. Kuten Pauli Mattila toteaa, myös vuokra-asunnoille on omat tukensa, vaikkapa kiinteistöveron vähennysoikeus. Laskennallinen asuntotulo alkaa kuitenkin mennä jo yli hilseen. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, mitä tuossa halutaan verottaa. Vaan sitä, että verotaistelun tuoksinassa unohdetaan, että joskus kahden vaihtoehdon kustannukset yksinkertaisesti eivät mene tasan. Omistusasunnossa asuminen on asujalle pitkällä aikavälillä halvempaa verotuksen hienosäädöistä riippumatta. Jos lähdetään laskemaan tätä omistusasunnossa asumiselle koituvaa säästöä – laskennallista asuntotuloa – lähdetään imaginääriverotuksen tielle. Reiluudeltaan verotus vastaisi suunnilleen takavuosien mätkyjä eli arvioverotusta: jos olit kunnollinen kansalainen ja kykenit venyttämään penniä, sait rangaistuksesi, koska olit epäilemättä tehnyt jotain laitonta leivässä pysyäksesi.

Reaalimaailman vertailukohta laskennallisen asuntotulon verotukselle voisi olla seuraavanlainen: Kunnon kansalainen ostaa laadukkaan, hieman hintavamman tarvikkeen: vaikkapa kestävän kauluspaidan tai kodinkoneen, jolla on kymmenen vuoden takuu. (Sivumennen sanoen olen kuullut huhuja, että tällaisia on pikku hiljaa tulossa takaisin markkinoille, kun kuluttajat ovat tarpeksi älähtäneet kertakäyttötuotteista.) Toinen kansalainen käy hakemassa vastaavan tuotteen H&M:ltä tai supermarketin halvemmalta hyllyltä. Kymmenessä vuodessa hän joutuu uusimaan hankintansa kolmesti, käyttäen pitkällä aikavälillä enemmän rahaa. Verottaja haistaa menettelyssä veronkierron makua, ja näppärästi ratkaisee asian laatimalla ”laskennallisen kestotuotetuloveron.” Näin sekä järkevästi että tuhlaten varojaan käyttäneet veronmaksajat saadaan takaisin samalle viivalle ja verotulot tasan.

Kannustiko äskeinen malli vaikkapa ekologiseen tai järkevään elämäntapaan? Oliko se reilua?

Reiluuden käsite ei ole muotia. Siksi pisteet asuntoministeri Jan Vapaavuorelle, joka vetosi asuntotuloveron osalta yleiseen oikeustajuun. Vapaavuoren sanoin: ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Omistusasuntokeskustelussa heiluriliike tuntuu menneen taas hieman liian pitkälle. Kannatan turhien verokikkailujen purkamista jo siksi, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa kompleksinen systeemi, vaikka sitten tietokoneohjelma – käy ajan myötä monimutkaisemmaksi erilaisten lisäysten ja it-slangilla ”kludge”-ratkaisujen vuoksi. Aika-ajoin tarvitaan järjestelmän uudistamista ja yksinkertaistamista, refaktorointia. Kikkailun määrän lisääminen kuvitteellisen tasa-arvon vuoksi kuitenkin on itsetarkoituksellinen verotemppu, joka vain lisää monimutkaisuutta.

Lyhyesti: miksi omistus- ja vuokra-asumisen tulisi maksa saman verran? Eikö voida hyväksyä, että ne ovat eri tarkoituksiin ja eri elämäntilanteisiin sopivat asumismuodot joista toinen tulee halvemmaksi pitkällä aikavälillä, piste? (Voisin tässä myös puhua asuntosijoittamisesta riskinä, mutta jätän sen nyt väliin.) Onko omistusasumisen tukeminen tehnyt Suomesta huonomman paikan elää? Hesarin jutussa siteerataan tutkijoita, jotka eivät ole havainneet mitään hyötyä omistusasumisesta vuokra-asumiseen verrattuna. Olen itse ymmärtänyt hieman toisin: omistusasuminen sitouttaa ihmisen huolehtimaan omaisuudestaan ja, kuten omistusasumisen historiaa kertaavassa pätkässä mainitaankin, kasvattaa yhteiskuntarauhaa.

Liiallinen tukipolitiikka toki tukee vain asuntojen ansiotonta hinnannousua. Suurta määrää poikkeuksia ei välttämättä kannata pitää mukana verotuksessa. (Tosin osa niistä on välttämättömiä jotta saadaan tasa-arvoisempi yhteiskunta. Kuten joku taannoin totesi: rikkaat maksavat veroja enemmän, koska heidän omaisuutensa hyötyy enemmän yhteiskuntarauhasta.) Pidetään järki kädessä verouudistuksissa, ja jatketaan keskustelua.

Mikromaksuissa askel eteenpäin?

Aikaa sitten Clay Shirky julkaisi oman manifestinsa, Newspapers and Thinking the Unthinkable,  painetun median tulevaisuudesta. Virkistävä, kuvia kumartamaton teksti maalasi raskaita muutoksia ja kuolemaa tiedon välittämisestä elantonsa saaneille kustantamoille ja tiedonvälittäjille. Kirjoittajan perusajatus oli, että koska aiemmin tiedonjulkaisun varsinainen rahastettava alue ei suinkaan ollut itse tieto vaan sen levitystapa, levitystavan muuttuminen käytännössä kustannuksettomaksi (paperille painamisen ja postituksen kulut verrattuna internet-julkaisemiseen) tarkoitti koko bisnesmallin kuolemista. Ongelma, jonka ratkaisemiseksi kustantajat olivat syntyneet, on kadonnut.

En linkittänyt tekstiä tuolloin, sillä vaikka se olikin virkistävää luettavaa, en jotenkin täysin jakanut artikkelin kirjoittajan tuomiopäivän visiota. Artikkelissa luvattiin täydellistä median muutosta, jossa uuden vallan ottaisivat bloggerit, kommentoijat, tietoa syndikoivat saitit, amatöörikuvaajat jne, ja jonka lopullinen muoto selviäisi meille vasta kun murros on ohi.

Niin paljon kuin uskonkin siihen, että elämme murroskohdassa, ja uskon myös median siirtyvän pysyvästi osallistuvaan suuntaan, en ollut vakuuttunut siitä, että perinteinen media ei selviäisi tästä myrskystä.  Ei toki ehkä entisellään, pääpaino painetulla sanalla, mutta olen vakuuttunut siitä, että ennen pitkää mm. ilmaisen tiedon jakamisen ongelmaan löytyy ratkaisu. Tarkalleen ottaen olen sitä mieltä, että se on pakko löytyä – maailma ilman ammattimaista, riippumatonta mediaa kun ei ole kaunis paikka elää. (Tämä tosin oli myös Shirkyn teesi:  Society doesn’t need newspapers. What we need is journalism.)

Nyt Google on pistänyt lusikkansa soppaan, ja vaikka ajatukset ovatkin osin vasta lapsenkengissä, tässä alkaa vihdoin olla ainesta reaalimaailman ratkaisulle. Google on oman kuherruskuukautensa median kanssa viettänyt, ja kasvavalla markkinaosuudellaan alkaa olla hyvä maali arvostelulle. (Linkittämässäni jutussa viitataankin siihen, että vääntö uutisten välityksestä olisi voinut vahingoittaa Googlen ja lehtien yhteistyötä suurestikin – myös tässä lehtiä hyödyttävässä tuotekehityksessä.) Yrityksellä on kuitenkin hyvä draivi kehittää aina uusia verkottuneeseen elämäämme sopivia tuotteita ja kokonsa ansiosta myös vääntöä saada asioita läpi. Mikromaksuista on paljon puhuttu ja niitä yritetty, mutta tarvitaan riittävän kattava, yksinkertainen ja laajalle levinnyt toteutus jotta niistä tulee totta suuren yleisön osalta.

Toivotan onnea mikromaksujen kehittämiselle ja lupaan itse iloiten ottaa ne käyttöön kun teknologia on kypsä. Fakta kun on, että ihminen ei maksa siitä mitä ilmaiseksi saa, ja mitä helpommaksi maksaminen on tehty, sen helpommin kukkaronnyörit aukenevat. Sentit lukemistani artikkeleista ovat naurettavan pieni hinta siitä, että voin varmistaa tiedon kulun myös tulevaisuudessa. Suuri osa internetin sisällöstä varmasti tuleekin pysymään ilmaisena, eli päivittäinen blogiannos toivon mukaan on joka tapauksessa turvattu.