Allianssin huoneentaulu

En ole juuri allekirjoittanut erilaisia vetoomuksia vaalien alla. Kaikkeen ei ehdi tutustua enkä halua myöskään allekirjoittaa hienon kuuloisia asioita, jos en voi niihin myös vaikuttaa.

Allianssin Lasten ja nuorten huoneentaulusta ei voi kuitenkaan olla eri mieltä yhdenkään kohdan kanssa. Meidän täytyy pitää huolta nuoremmista ja heikommista. Ruoan laadusta olen puhunut täällä ennenkin. Voi olla, että suurkeittiöissä päästään marginaalisesti parempaan hintaan. Mutta mikä on hinta, jonka maksamme kun laatu putoaa puoleen? Voivatko vanhemmat korvata illallisen ja iltapalan aikana sen mitä suurkeittiön eineksistä jää puuttumaan?

Huoneentaulu puhuu paljosta muustakin kuin ruoasta. Läsnäolosta ja välittämisestä. Ja resursseista, eli kaunistelemattomalla kielellä rahasta. Siitä niin moni asia on lopulta kiinni.

En ikinä osannut sydämistyä presidentin hyvää tarkoittavasta arkisten asioiden kampanjasta. Asiat, mitä siinä kerrottiin ovat tärkeitä, ja on varmasti myös monia perheitä joita ne auttavat. Perheitä joille naapurin apu voi olla se viimeinen oljenkorsi. Tai periaatteessa hyvinvoivia perheitä, joissa yksinkertaisin keinoin ehkä saadaan kaoottisuutta taas vähän hallintaan, päästään kaltevalta pinnalta tasaiselle.

Ymmärrän kuitenkin kritisoijia siinä, että naapurin apu ei aina riitä, vaikka sitä saisikin. Että vaikka omien lasten kanssa kiireetön läsnäolo olisi se asia, mikä heidät pitäisi parhaiten onnellisena, aina siihen ei pysty. Ehkä paiskit kahta työtä maksaaksesi asunnon. Ehkä nuorempi lapsi valvottaa niin että arkisin tuntuu kuin aivot seilaisivat kaurapuurossa. Ehkä se puurokin meinasi taas palaa hellalle kun juoksit pelastamaan pienintä seikkailijaa jakkaralta. Ehkä olet yksin, yksinhuoltajana ja suku neljän tunnin junamatkan päässä. Ja ehkä juuri tässä lähiössä se coolein roolimalli on vain muutaman harha-askeleen päässä pidemmästä kakusta.

Tarvitsemme pieniä tekoja. Mutta tarvitsemme myös suuria. Ennen kaikkea tarvitsemme rahaa. Ja se mikä tässä on kaikkein ihmeellisintä on, että aina rahaa ei tarvita edes kovin paljoa että se jo tuntuu.

Valvonnasta ja säännöksistä

Säädöksiä ja valvontaa on hyvä tasapainottaa terveellä järjellä.

Leikkipaikkamme keinujen alla oli vuosia joustava matto pehmusteena. Maton tehtävänä on suojata lasta keinusta tippuessa: se on riittävän pehmeä että muksahduksen voima ainakin vähän laantuu. Matto ei ollut erityisen kaunis muttei rumakaan, mutta toimi ja oli huomaamaton.

Eräänä kauniina päivänä keinut ja matto oli siirretty paikaltaan. Parin päivän myllerryksen jälkeen paikalle kipattiin iso kasa hiekkaa ja keinut rakennettiin uudelleen.

Ihmetellessäni asiaa naapurille sain kuulla, että kyseessä on uusi EU-säännös. EU-direktiivin voimin kaikkien leikkikenttien alle tulee laittaa tietyt kriteerit täyttävää turvahiekkaa. Käytännössä kaikki Espoonkin keinut on siis myllerretty ja korvattu erilaiset pehmusteet tietynlaisella turvahiekalla. Toimenpiteen hintalappu lienee sadoissa tuhansissa euroissa.

Keinujen turvahiekasta määrääminen täyttää mielestäni täydellisesti hyvää tarkoittavan mutta järjettömän tiukan ja yksityiskohtaisen säädöksen merkit. Ajatus on ollut kaunis: vähentää lasten keinuissa tapahtuvia onnettomuuksia. Minulla ei ole tässä aiheesta tilastotietoja, mutta en epäile etteikö tämä voisi mahdollisesti onnettomuuksia vähentää. Tuskin juuri meidän paikallamme, mutta ehkä jollain muulla paikalla jossa keinun alla oli vielä huonompi suoja. Sen sijaan olen sitä mieltä, että tässä käytettyjen resurssien määrä on täysin suhteeton saatuun hyötyyn nähden.

Keinuissa kuten monessa muussakin paikassa tapahtuu vuosittain onnettomuuksia, joista osa on vakavia. Joskus harvoin keinuun liittyvässä onnettomuudessa voi jopa kuolla. Tätä todennäköisyyttä voi jossain määrin vähentää ylettömällä sääntelyllä, mutta täysin turvallista leikkipaikkaa on mahdoton tehdä. Sen sijaan aikuisen – vanhemman, ei leikkipaikan ylläpitäjän – vastuu on katsoa lapsensa perään. Ja tätä vastuuta yletön sääntely vähentää.

Ylenpalttinen, pilkuntarkka sääntely vähentää ihmisten oman vastuun tunnetta – huomaamatta, vähän kerrallaan – jolloin emme saa turvallisempaa yhteiskuntaa, vaan yhteiskunnan, jossa vastuu kuuluu aina jollekulle muulle. Ihmiset luopuvat omasta vastuustaan ja luottavat säädeltyyn Järjestelmään, vaikka olisivat terveen järjen käytöllä paremmassa turvassa. Vaikka Järjestelmä olisikin ”oikeassa” – tekisi säädellyn asian vähän turvallisemmaksi – maksettu hinta on usein suhteettoman kova.

Tässä tapauksessa menetettiin vain rahaa. Joissain muissa tapauksissa luodaan kuvitellun ongelman tilalle uusia, pahempia. Jos nuoret häädetään ilman erityistä syytä hengaamasta paikassa jossa he eivät aiheuta vahinkoa, he todennäköisesti menevät pahempiin paikkoihin. Kärjistäen: kun kaupungissa ei saa pelata palloa nurmikolla tai hengata ostarilla, mennään kaverille juomaan kaljaa.

Kun puhuin keinutapauksesta ystävälleni, hän huomautti, että tässä tapauksessa oltiin saatettu myös ajatella helpotettavan EU:n sisäistä kilpailua. Kun kaikkia maita koskevat samat säännöt, maiden väliset tarjoukset ovat helpompia, kustannuksetkin ehkä vähenevät. Ajatus on mielenkiintoinen, ja varmasti auttaa vaikkapa rautateillä jos määritellään raideleveys yhteiseksi, mutta tässä asiassa ei. Kilpailu ei välttämättä lisäänny, kun käytännössä helpotetaan euroopanlaajuisten toimijoiden syntymistä mutta heikennetään paikallisten toimijoiden mahdollisuuksia isoa kilpailijaa vastaan. Mietitäänpä vaikka, onko leikkipaikkojen telineissä tällä hetkellä todellista kilpailua? Lappset toimittaa kaikkialle, ja lobbaa jatkuvasti tiukempia turvamääräyksiä jotka vain heidän telineensä toteuttavat. Myös innovaatiot vähenevät ja ratkaisut ovat usein huonompia kun direktiiveillä määritellään konkreettinen ratkaisu tavoitteen sijaan. Tästä hyvä esimerkki on surullisenkuuluisa energiansäästölamppu.

Vastaava juttu lähiajoilta on Hesarin Omakaupungin uutisointi Baanalla kiipeilystä. Toki juttu oli vedetty otsikoinnilla yli ja siinä oli keskitytty kuvan lähettäjän mielipiteeseen – epäilen että suurin osa ei juurikaan piittaa siitä, vaarantaako joku oman henkensä tai ei. Oli kuitenkin hupaisaa kuinka kaupungin työntekijöiltäkin oli pyydetty mielipide, ja nämä reagoivat tähän heti ongelmana.
Kuvassahan ei nuori mies ollut edes korkealla – itsensä korkeudella kiipeillessä, kiipeilijöiden kielellä boulderoinnissa, tyypillisesti ei pidetä turvavaljaita. Olen Ranskassa käynyt boulderoimassa vuoristossa, jossa oli hienoja siirtolohkareita. Niiden päällä kiipeilimme kunnes lihaksia särki. Kyllä, tipahdin välillä, raavin nahkaani pois ja sain vähän mustelmia. Taitavammat kaverit tekivät taas vaikeampia liikkeitä, riski oli läsnä. Olisiko jonkun pitänyt tulla ilmoittamaan että lohkareet tulee ympäröidä aidalla ettei niillä enää kiipeiltäisi?

Vaikka en pidäkään ylenpalttista sääntelyä ja valvontaa järkevänä – voidaan olettaa, että ihmisillä on tietty määrä tervettä järkeä ja he osaavat aikuisiällä ottaa nämä riskit huomioon ja kantaa seuraukset – muita ihmisiä ei saa vahingoittaa töpeksinnällä. En näe tosin tuota Baanan pätkällä kiipeilyä suurena ongelmana tässäkään yhteydessä. Kiipeilijöiden alla ei mennyt pyöräreittiä, vaan kävelypätkä, ja siinä taas riittää leveyttä.

Kaupungissa – ja muuallakin – tulee voida tehdä asioita, joita ei ole erikseen määritelty sallituiksi. Määrittävä tekijä ei voi olla se, voiko hölmöilijää sattua, vaan se, voiko hölmöilijä satuttaa muita. Toki on muitakin, yhteiskunnallisesti merkittäviä muuttujia: vaikkapa nopeusrajoituksien nostamisella ja laskemisella on tilastollista merkitystä onnettomuuksien määrään. Ne kuuluvat siihen sääntelyyn, jota kannattaa olla. Ne ovat paitsi tilanteita, joissa voi vahingoittaa muita kuin itseään, myös tilanteita joissa yhteiskunnalle tulee suurempi lasku. (En silti ole sitä mieltä, että vaikkapa ylipainoisen tulisi maksaa hoidostaan enemmän koska tästä tilastollisesti tulee suuremmat terveyskustannukset. Sen sijaan voimme pyrkiä luomaan olosuhteet, jossa ylipainoisen on helpompaa liikkua ja syödä terveellisesti. Baanalla kiipeily kuuluu sivumennen sanoen kategoriaan ”olosuhteet, jotka vähentävät ylipainoisuutta”. Ehkä keski-ikäiset metabolisesta oireyhtymästä kärsivät eivät ole tämän nimenomaisen aktiviteetin varsinainen kohderyhmä, mutta kun liikkuminen lähiympäristössä on sekä hauskaa että helppoa, se myös lisääntyy.)

(Ylenpalttisen) sääntelyn ongelma on, että se antaa illuusion turvallisuudesta vähentäen samalla vapautta. Monesti sääntelyn ohessa menee myös lapsi pesuveden mukana – sääntely tekee asioista niin hankalaa, että muuten hyödyllinen asia jää tekemättä. Useimmiten turhasta sääntelystä tulee lisäkustannuksia, jolloin oikeastaan maksetaan vain siitä että tuntuu kivalta kun ollaan tehty edes jotain. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä kannata säännellä. Siitä, missä rajan tulee mennä – siitä taas käydään, ja tuleekin käydä, jatkuvaa keskustelua.

Päivähoidosta ja palveluista

Pojillamme on kolmen kilometrin päivähoitomatka. Päiväkoti on täsmälleen päinvastaisessa suunnassa kuin työpaikkamme, jonne pääsemme parhaiten julkisilla tai pyörillä. Kesäaikaan viemme poikia pyöräkärryissä, talvisin matkat taitetaan autolla, jonka jälkeen auto ajetaan kotipihaan ja siirrytään julkisiin. Tämä on sekä ajan että rahan haaskausta.

Alueellamme on tapahtunut viidessä vuodessa sukupolvenvaihdos. Vanhusten kansoittama Otsolahden alue on muuttunut lapsiperheiden lintukodoksi: onhan siinä asumista meren rannalla, niittyjen, metsien ja leikkipuistojen äärellä kymmenen minuutin bussimatkan päässä keskustasta.

Ainut ongelma ovat päivähoitopaikat. Otsolahden alueella on tasan yksi päiväkoti. Se on yksityinen, joka hoitaa 14 yli 3-vuotiasta lasta. Seuraavaksi lähimmät paikat ovat kilometrin-parin päässä. Ne eivät riitä: lapsia on alueella paljon. Monet ovat vielä kotihoidossa, ja parin vuoden sisällä päivähoidon tarve kasvaa entisestään.

Tapiolan alueella on laajemminkin sama ongelma. Tämä johtuu siitä, että alueelle aikanaan tehdyt väestöennusteet väittivät, että Tapiolasta tulee seniorien valtakuntaa. Ennusteet ovat sittemmin jääneet ajastaan jälkeen eikä niitä ole päivitetty ottamaan huomioon sukupolvenvaihdosta tai yleistä muutosta ilmapiirissä. Lapsiperheet näet jäävät yhä useammin asumaan keskustaan tai sen liepeille, ja monet valitsevat suosiolla kerrostaloasumisen omakotitalon ja päivittäisen ruuhkassa ajamisen sijaan. Yhä useampi arvostaa lyhyempää työmatkaa ja palveluja. Itse asiassa ne, jotka muuttavat pois lasten vuoksi keskustasta ”maaseudun rauhaan” muuttavat yhä useammin Tapiolaan ja muille Helsingin luonnonläheisille mutta tiheään asutuille, hyvin liikennöidyille liepeille. Tästä seuraa että lapsiperheiden määrä on Tapiolassa kasvussa, ja sama ilmiö toistuu muuallakin.

Tapiolassa on valitettavasti seurattu vanhentuneita ennusteita pilkuntarkasti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tapiolan ympäristössä on joka puolelle rakennettu uusia päiväkoteja, mutta Tapiolan seudulle ei yhtäkään. Päiväkotimme johtaja kertoi, että he ovat yrittäneet säännöllisesti viedä viestiä poliitikoille ja virkamiehille, koska heillä on hyvä käsitys tilanteen muutoksesta ja tulevista päivähoitotarpeista. Heitä ei kuitenkaan ole kuunneltu, vaan vedottu vanhentuneisiin ennusteisiin. Niinpä viime vuodenvaihteessa oltiin taas tilanteessa, jossa 80 lasta oli Tapiolan seudulla ilman paikkaa, ja päiväkodeissa otettiin käyttöön varastohuoneita ja jumppasaleja.

Tapiolaan tulisi saada lisää päivähoitopaikkoja. Järkevä päivähoitomatka on yksi perheiden hyvinvoinnin edellytys. Vaikka tunnenkin omakohtaisesti lähinnä Tapiolan seutua, uskaltaisin väittää että samoja ongelmia voi olla muissakin osissa Espoota. Myös näissä tulee uskaltaa irroittaa nenä tilastosta ja katsoa, onko todellisuus mahdollisesti muuttunut muutamassa viime vuodessa.

Yleisesti sekä päivähoito- että muut tarpeet saadaan pidettyä paljon paremmin ajan tasalla kun asiaan kiinnitetään huomiota. Väestöennusteita tulee seurata, mutta myös päivittää. Asiantuntijoita, etenkin kentällä toimivia tulee kuunnella ja heidän mielipiteensä ottaa huomioon tila- ja muita tarpeita suunnitellessa.

Merkittävää on, että tässäkin tilanteessa ongelma ei ole ollut hoitajien saanti. Työvoimaa on tarjolla ja ihmiset myös liikkuvat vapaasti pääkaupunkiseudulla. Suurempi ongelma ovat nimenomaan tilojen puute: päiväkotiin ei ole helppo kiskaista tyhjästä uutta huonetta, ja valmiina ei ole rakennuksia, joihin voisi perustaa uuden. Eräs ratkaisu ongelmaan – niiden uusien päiväkotien perustamisen lisäksi – voisi olla muuntuvat julkiset tilat.

Monesti väitetään, että asia joka sopii kaikkeen, ei sovi mihinkään. Näin voi käydä myös monikäyttöisten tilojen kohdalla, jos niitä ei suunnitella kunnolla. Kuitenkin muuntuvat tilat, joissa esimerkiksi sama rakennus voisi palvella vanhuksia ja lapsia, niin että jomman kumman palvelun tilantarpeen kasvaessa voitaisiin helposti siirtää tiloja toisen puolen käyttöön, voisi olla erinomaisen toimiva ja toisaalta myös kunnalle edullinen. Samalla osa tiloista voisi toimia esim. nuorten harrastetiloina iltaisin – lasten tiloissa voi kokoontua partiolaisia, jumppasalissa voi järjestää liikuntaa, vanhusten askarteluhuoneessa käsityökerhoja. Yksittäisen rakennuksen huolto- ja ylläpitokustannukset ovat vähäisempiä kuin kahden pienen erillisen. Tällaisista tiloista voisi pitää myös suunnittelukilpailuja, tai etsiä ratkaisuja olemassaolevien tilojen muuntelukelpoisiksi muuttamiseen.

Tässä voisin vielä mainita, että oma lapseni kävi taannoin päiväkodin kanssa laulamassa vanhainkodissa. Retki oli suuri ilo sekä lapsille että vanhuksille. Ei ole mitään syytä, miksi tämä ilo ei voisi jatkua jos vanhukset ja lapset pysyvämminkin käyttäisivät samoja tiloja.

Luonnollisesti tulee myös miettiä muita ratkaisuja lievittämään siirtymävaiheen pulaa. Monet tuttavamme ovat ottaneet kotihoitajan yksin tai yhdessä naapurin kanssa – merkittävin yksittäinen syy tälle on nimenomaan ajansäästö, kun lapsien kuskaamiseen ei mene tuntia päivittäin. Yksityisiä päiväkoteja voisi tulla lisääkin. Mutta tärkeää on myös miettiä uudenlaisia ratkaisuja, jotta emme taas lukitse pitkän aikavälin palveluja pian vanhentuviin ennusteisiin.

Kuulisin myös mielelläni muiden kokemuksia Espoon päivähoidosta. Onko vastaavia ongelmia ja pitkiä matkoja muualla Espoossa?

Sanaisen arkun avaamisesta eli Norjan tapahtumien jälkeen

Kysymys, jota Norjan tapahtumien jälkeen kaikki esittävät, on luonnollisesti ”miksi”?

Tekijä on ilmeisestikin yksittäinen psykopaatti, jonka pakkomielle on jo vuosia ollut iskeä puolueeseen joka on eniten puolustanut demokratiaa ja suvaitsevaista kansalaisyhdyskuntaa.

Mutta mistä tuo viha kumpusi, ja vielä tärkeämpänä: miksi tuo viha purkautui juuri tuolla tavoin, pommi-iskuna ja verilöylynä?

Ilta-Sanomien uutisoinnissa annetaan kautta rantain ymmärtää että viha nimenomaan työväenpuoluetta kohtaan kumpusi jo lapsuudesta – maanantain erikoisliitteessä kerrottiin rikkinäisestä perheestä ja siitä, että molemmat vanhemmat olivat Norjan työväenpuolueen kannattajia. Lapsuus voi selittää osittain iskun suuntaa, mutta on sellaisenaan liian heppoinen selitys.

Mielenkiintoisinta on se, missä kulttuurissa tappaja on kasvanut. Millainen se ympäristö on, jossa hän kehitti fantasiansa? Netin kautta hän on löytänyt omille kuvitelmilleen polttoainetta ja sopivat viholliset – murhaajan mielikuvituksessa hän oli luonut oman fantasiamaailmansa, jossa hänen ritarikuntansa taisteli pahuutta vastaan – ja sellaista retoriikkaa, joka luo vahvaa uskoa toisten – maahanmuuttajien, työväenpuolueen – pahuuteen. Olen varma, että nykyinen netissä monilla alueilla sallittu ja rohkaistu ”keskustelukulttuuri” on muokannut ilmapiiriä, jossa häiriintynyt voi saada helposti vahvistusta fantasioilleen. Mutta netti ei yksinään selitä tekoa, tai edes harhaiseen maailmaan ajautumista.

Foorumeilla, joilla voimakkaat puheet ovat yleisiä, on varmasti vaikutusta mielipideilmastoon. Sen vastapainoksi tarvitaan neutraalimpaa keskustelukulttuuria ja toisaalta fiksua puhetta myös negatiivisista asioista. Vaikeneminen ei ole mahdollista. Voi tuntua helpolta jättää ”hommafoorumilaiset” – pahoittelut osoittelevuudesta, mutta heistä on tullut netin ylipolemisoidun ja yksisilmäisen ”keskustelukulttuurin” esimerkki ja yleissana – omille palstoilleen, mutta valitettavasti eniten toisteluilla ajatuksilla on taipumusta levitä maltilliseen enemmistöön. Ja yksinkertaisimmat selitykset ottavat aina helpoimmin tulta alleen. Maltillisen ja suvaitsevaisen enemmistön tulee avata suunsa ja jättää merkkinsä keskusteluun.

Kun yhteiskunnan mielipideilmasto muuttuu, äärimmäiset teot muuttuvat helpommiksi. Olen tästä puhunut ennenkin: kun jostain kansanryhmästä tehdään vihollinen, ennen pitkää juopa alkaa kasvaa. Äärimmäisistä teoista voi tulla hyväksyttäviä tai ainakin siedettyjä, osa normaalia. Tai tavallisissa ihmisissä kasvaa pelko kun äärimmäiset liikkeet ja ihmiset pääsevät ”irti”.

Kyllä, Norjan tapauksessa kyseessä oli yksittäinen psykopaatti. Tällä psykopaatilla oli pakkomielle, jonka toteutumista hän järjesteli vuosia. Ja yksittäisen psykon seulominen kansakunnasta voi olla hankalaa. Se mihin voimme vaikuttaa on hyvin epämääräinen asia, jotain jota ei voi käsin koskettaa: mielipideilmasto. Joukkomurhat ovat yhteiskuntamme tarttuva sairaus, ja laaja viestintä lisää tartunta-alttiutta. Se ei tarkoita että aiheesta ei saisi uutisoida: se tarkoittaa, että yhteiskunnan – meidän ihmisten – ei pidä osoitella sormella satunnaisia ihmisryhmiä ja syyttää niistä ongelmiamme. Toisaalta ongelmista pitää myös puhua – ja niiden ratkaisuja etsittävä.

Vaikka tässä mainitsenkin netin keskustelukulttuurin esimerkkinä, tämä kirjoitus ei ole kannanotto nettisensuurin puolesta. Internetin vapaus on voittopuolisesti hyvä asia, mutta sen keskustelukulttuuri on nuorta. Yhtä lailla hulluus elää muissakin muodoissa, ja tätä nykyä yksinkertaistava, yksisilmäinen uutisointi on arkipäivää jo painetussakin sanassa, televisiosta puhumattakaan. Vai kuinka moni viestin ehtikään olla jo täysin varma Norjan ensimmäisestä Al-Qaida -iskusta? Siksi olennaista on osallistua keskusteluun, olla osa sitä, ja huolehtia siitä ettei vaikene edes työpaikan kahvipöydässä vaikka omat ajatukset tuntuisivatkin maltillisen tylsiltä. Äärilaitojen ei voi antaa hallita julkista keskustelua, koska yhteisön arvot ja mielipiteet muokkautuvat kohti sitä, minkä se olettaa keskitieksi. Ja sen sijaintiin voit vain sinä vaikuttaa.

Ps. Aamulehden surullisenkuuluisa kirjoitus, jota en tähän aio linkata, on saanut jo hyvää käsittelyä muualla. Mainittakoon tässä kuitenkin vielä, että vaikka kirjoituksessa yritettiinkin ehkä tuoda – surkeasti epäonnistuen – esiin sinänsä tärkeät ihmissuhdetaidot ja se, että kaikki meistä kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää, niin mistä ihmeestä se seksikortti piti mukaan vetää? Tietääkseni seksi ei ole välttämätöntä hyväksytyksi tuntemisen kannalta, ihmissuhteet ylipäänsä ovat. Jos kirjoituksesta olisi jäänyt yksi sana pois, se olisi voinut olla kömpelön naiivi (ja tilanteen paremmin selvittyä aivan kuutamolla ollut) vetoomus siitä, että kaikki haluavat tuntea kuuluvansa johonkin ja tulevansa hyväksytyiksi. Yhdellä sanalla viesti muuttui: jakakaa luusereille.

Pps. Aiheesta on kirjoitettu toisaalla jo niin hyvin, että linkkaan tähän parhaimpia puheenvuoroja. Suorasanainen Mikko Rautalahti, hulluuden ja pahuuden eroa pohdiskeleva Eija-Riitta Korhola sekä hyvän analyysin tehnyt masinoija.

Ympäristön historia on myös ihmisen historiaa

Olen viime aikoina lukenut Donald Hughesin Maailman ympäristöhistoriaa (Hesarin arvostelu) limittäin Millenniumin kanssa. (Ympäristöhistorian sain jo loppuun, mutta Millennium jatkaa uusintalainana.) Yhdistelmä on mielenkiintoinen: toinen käy viimeistä vuosituhatta lähestulkoon satunnaisotantana eri kulttuureista, pyrkien löytämään suuria linjoja (ja myöntäen ettei se ole mahdollista), toinen vielä pidempää ajanjaksoa ja kulttuureja ympäri maailman ympäristöhistorian, ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Ympäristöhistoria kattaa tunnetun ihmisen sivilisaation ajan ja käy läpi useita esimerkkejä sivilisaatioista ja niiden vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa. Näkökulma on juuri ympäristön ja ihmisen vuorovaikutuksessa ja tarkastelukohteena se, kuinka ihminen sopeutui ja toisaalta muutti ympäristöään ja se, kuinka ympäristön muuttuminen lopulta vaikuttaa siitä riippuvaiseen ihmisen yhteisöön. Monet esimerkeistä ovat tuttuja, vaikka käsitelläänkin erityisesti juuri tästä ekosysteemin ja ihmisen ja luonnon riippuvuussuhteesta: kirjassa käydään läpi niin Mesopotamian kulttuureita ja suolaantumisen ja muiden ihmisen aiheuttamien ympäristökatastrofien aiheuttamia kulttuurien tuhoja, keskiajan Euroopan ympäristömuutoksia, Kiinan ja Intian ympäristöjä, inkojen ja mayojen valtakuntia…

Kirja on terävä muistutus siitä, kuinka haavoittuvainen ympäristö voi olla ja kuinka ihminen ei pelkästään muokkaa ekosysteemiä, jossa asuu, vaan on siitä suoraan riippuvainen. Nyt, kun ihmiskunnan ekosysteemi on muuttunut globaaliksi, myös ympäristötuhot ovat sitä. Jo keskiajalla rutto saattoi levitä Kiinasta Euroopaan, nykyisin sen matka vain kestää paljon lyhyemmän ajan. Vaikkapa Rooman rappio ei ole yksiselitteinen, mutta kirjassa käydään läpi tuhoon johtaneita syitä nimenomaan ekologisen linssin läpi.

Tästä tulee mieleeni Clay Shirkyn kirjoitus siitä, että ennen pitkää mikä tahansa ihmisen muovaama systeemi muotoutuu liian kompleksiseksi ja näin ollen hallitsemattomaksi. Byrokratia tuhoaa järjestelmän elinvoimaisuuden, ja on helpompaa tuhota koko järjestelmä kuin korjata olemassaoleva. Vaikka tämä selitys onkin mielestäni vähän turhan yksinkertaistava (sic!) se muistuttaa monia nykyisiä ongelmia: mietitään vaikka Suomen ylikompleksista sosiaaliturvaa ja sen aiheuttamia kustannuksia. Ja sitä, kuinka vaikeaa sen uudistaminen onkaan.

Tämä muistuttaa myös sitä, että ympäristöongelmat ovat usein erittäin monien tekijöiden summa. Ihmisyhteisöt ovat monimutkaisia ja kulttuurin kehittyessä muodostuvat hyvin monimutkaiseksi vallan ja sosiaalisten suhteiden verkoksi: tätä verkkoa on vaikea vahtia, ja kuten Hughes toteaakin, parhaatkaan hallinnot eivät voineet (tai voi edelleenkään) mitään ihmisille, jotka päättvät toimia lyhytaikaisen edun mukaisesti. (Muistellaanpa vaikka Mosambikin puunhakkaajia, jotka saavat kymppitonnin kuussa laittomilla hakkuilla.) Ekosysteemi on myös hyvin monimutkainen, ja vaikka ekologista ajattelua on ollut niin filosofian kuin uskontojenkin piirissä – usein nämä perinnetiedot ovat juuri yhteisön säilymistä edistäviä – on ollut vaikeaa tietää miten yksittäiset teot kokonaisuuteen lopulta vaikuttavat.

Nyt meillä on tietoa ja metodeja, eikä silti kattavaa käsitystä. Ja vaikka ymmärrystä on enemmän kuin ennen, teemme silti vastoin parempaa tietoa.

Lohdullista kirjassa oli, että siinä pyrittiin myös tarkastelemaan myös positiivisia esimerkkejä. (Tavallaan ilahdutti, kun kirjailija pohti, että Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat nykyisellään parhaassa asemassa luomaan tasapainoisen luontosuhteen. Rauhalla ja demokratialla oli tässä toki suuri painoarvo. On aina hienoa kuulla olevansa esimerkillinen, vaikka mekin täällä elämme yli maapallon kantokyvyn.) Nämä, luonnon kanssa tasapainossa olleet yhteiskunnat (vaikkapa varhainen Egypti ja Balin uskonnon säätelemät riisiviljelykset) ovat silloisessa muodossaan jo kadonneet, mutta muutokset ympäristön ja ihmisten suhteissa tulivat ensin, sitten vasta yhteiskunnan muutos tai katoaminen. Vuosien virheaskelten jälkeen Balilla on pyritty palaamaan osittain takaisin alkuperäiseen malliin, yllättävän hyvällä menestyksellä. Egypti jatkaa suurpatojen tiellä, ja kirja antaa Assuanin tulevaisuudesta aika lohduttoman kuvan. Itselleni Assuanin ongelmat olivat vieraita, vaikka esimerkki saattaakin olla monelle tuttu. Suurin ongelma padossa oli, että sen rakentaminen oli poliittinen päätös, ja suunnitteluvaiheessa kritiikkiä pyrittiin tukahduttamaan. Näin padon ongelmiin ei suunnittelupöydälläkään etsitty ratkaisua.

Yksi ongelmista on monesti ollut juuri riittävän tiedon puute ja toisaalta sen kommunikointi käytännössä. (Toki suurimpia ongelmia on aiheuttanut se, että tietoa ei ole käytetty hyväksi vaan poliittisista syistä tai henkilökohtaisen edun vuoksi ollaan toimittu päinvastoin.) Nykyinen teknologia mahdollistaa kuitenkin paljon laajamittaisemman tiedon hankinnan kuin ennen sekä laskentatehoa niin datan analyysiin kuin erilaisten vaihtoehtojen mallinnukseenkin. Lisäksi verkottunut maailma mahdollistaa tiedon laajamittaisen levittämisen. Tämä tarkoittaa myös parantunutta ymmärrystä ympäristön toiminnasta ja siitä, miten tekemisemme vaikuttavat siihen.

Kirjassa muistutetaan, että ilman paikallistason tuntemusta järkeviä päätöksiä voi olla mahdoton tehdä. Ajatukseen limittyy herkullisesti UK:n Big Society-ajattelu, jota esiteltiin taannoin TechCrunchissa.  Kuten Nat Wei em. artikkelissa huomauttaa, teknologia voi auttaa myös paikallistason aktivoimisessa ja paikallisen tiedon keräämisessä.

Viimeisissä luvuissaan kirjailija vetoaakin laajamittaisempaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja siihen, että ihmisen tulisi vihdoin ymmärtää olevansa osa elonkehää, ei siitä irrallinen luontoa ”käyttävä” osa. Ympäristöhistoria on eräs tärkeä väline tämän ymmärryksen kehittämisessä.

Turhia passaamatta, ihmistä väheksymättä

Eräs lomailun ja maalaiselämän mielenkiintoisia piirteitä on vanhojen lehtien selailu. Mummoloista, mökeiltä ja ties mistä löytyy aina vanhoja aikakauslehtiä joita – raittiin maalaisilman turruttavan vaikutuksen jälkeen, kun enää yhtään mansikkaa ei jaksa poimia pellolta suuhun – tulee selailtua yleisen ajanvietteen merkeissä.

Jotkut lehdistä ovat kertakaikkisen hupaisia katsauksia seitsenkymmenluvun pikkujulkimoihin, toiset esittelevät menneen kauden muotia (jossa mielestäni ei kyllä ole mitään vikaa). Itse osuin selailemaan Kotilieden numeroa joulukuulta 2008, ja osuin kultasuoneen. Lempimaailmanmatkaajani Kyllikki Villan haastattelu (liekö joku kirja ilmestynyt tuolloin) sekä tämän postauksen kirvoittanut reportaasi Lempäälästä: ”Sänky saa odottaa”, raportti siitä miten Lempäälän terveyskeskuksen vuodeosastolla päästiin parissa vuodessa kokonaan eroon jonoista ja siinä sivussa puolitettiin valtakunnallinen vuodehoidon keskimääräinen kesto.

Artikkeli oli ilahduttava ja toi taas esiin monia terveellä järjellä nähtäviä asioita, niitä jotka aina toisinaan ihmetyttävät tällä Suurella Järkeistämisen Aikakaudella ™. Ja alku vaati taas kerran jonkun, joka ymmärsi katsoa kiireellisen hyörinän ohi. Joku vuosi aiemmin Lempäälään palkattiinkin osastoa johtamaan yleislääkärin sijaan geriatri. Ensi töikseen geriatri poisti muutaman vuodepaikan jo silloinkin kiireisestä, ruuhkan vaivaamasta terveyskeskuksesta ja perusti tilalle kuntosalin. Samalla puolet henkilökunnasta aloittivat uudella otteella, joka pikku hiljaa laajennettiin koko henkilökuntaan.

Mikä tämä salainen metodi oli? Anna ihmisen tehdä itse kaikki se, mihin hän pystyy. Normaalissa terveyskeskuksen vuodeosastolla ”ei ole aikaa” esimerkiksi saattaa vanhusta kävellen omalle vuodepaikalleen, vaikka hän siihen pystyisikin. Vanhus istutetaan pyörätuoliin ja kärrätään – säästäen monta kallisarvoista minuuttia. Vanhus, joka pystyisi syömään omin avuin tai käymään avustettuna vessassa syötetään lusikalla ja tuodaan potta viereen. Kuntosalista olisi kuntoutuksessa hyötyä mutta sinne ei jaksa vanha lähteä jos se on ison sairaalakompleksin toisessa kerroksessa – jos moista löytyykään. Kerran viikossa ehkä fysioterapeutti pistäytyy.

Seuraavaksi laskuharjoitus: kuinka paljon aikaa näillä ”hitailla” menetelmillä säästyi, kun terveyskeskus ei enää pullistele yli äyräidensä ja ylimääräisiä potilaita ei makuuteta pitkin käytäviä? Kun vanhuksia ei pakotettu kasveiksi, he kuntoutuivat nopeasti (siis artikkelin mukaan kaksi kertaa nopeammin kuin muualla maassa), eli muutama tunti lisätyötä (tämä nyt oma arvaukseni) vanhuksen koko vierailuaikana vähensi hoitoaikaa viikoilla. Tätä nykyä paikkoja riittää aina tarvitseville. Vaan koska Lempäälän malli laajenee muualle?

Nämä tilastot haluaisin nähdä

Monesti on päivitelty sitä, että miten on mahdollista, että Suomessa peruspalvelut jatkuvasti huononevat ja rahaa riittää kaikkeen koko ajan vähemmän suhdanteista riippumatta. Nyt, kun taantuman jäljiltä aletaan pohtia budjetin tasapainoon saattamista, kysymys on entistäkin ajankohtaisempi.

Olettaisin, että osa tästä voisi johtua byrokratian kasvusta. Tätä kammottava tuottavuusohjelmakin ehkä pyrki karsimaan, tosin jotenkin täysin väärin päin: karsittiin satunnaisesti henkilöitä sen sijaan, että olisi mietitty, mitä tarvitsee ja kannattaa tehdä. Samoin tukiviidakot ja muut järjestelmä ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa, mikä on omiaan lisäämään hävikkiä valtionkoneiston rattaissa.

Jonkun verran voi kyseessä olla myös tilastoharha. Ymmärtääkseni ennen 90-luvun suurta lamaa suurina kasinovuosina valtiontalouttahan ei suinkaan suitsittu, vaan rahaa syydettiin surutta kantamatta huolta huomisesta ja huonommista ajoista. Osittain tämänkin johdosta lamaleikkaukset iskivät niin kovalla kädellä.

Osittain kannamme myös noiden leikkausten arpia. Moni hetkellinen säästö tuli moninkertaisena kuluna takaisin. Mieleeni tulee ainakin eräs kallis leikkaus, johon äitini pääsi valtion varoilla. Vuotta myöhemmin ei olisi enää säästökurimuksessa päässyt. Sadan tuhannen markan leikkauksella saatiin työkyvyttömän valtion elätin sijaan hyväkuntoinen veronmaksaja, joka on iloisesti maksanut veroja seuraavat kaksikymmentäkin vuotta ja kuluttanut terveydenhuoltoa reippaasti keskimääräistä vähemmän.

Päivän kysymys kuuluu kuitenkin: mihin se raha oikein on mennyt? Haluaisin, että joku piirtäisi minulle käppyrän. Haluaisin, että näistä käppyröistä (yksi tosiaan ei taitaisi riittää) näkisi, missä suhteessa rahaa menee. Kuinka suuri osa valtion tuloista menee sosiaalimenoihin, työttömyyden hoitoon, velanmaksuun, koronmaksuun, kaikkeen muuhun mitä sitä menee. Budjettiriihen alla näitä kuvioita näkyy, mutta minua kiinnostaa niiden muutos.  Periaatteessahan kaikki aina kallistuu sen jonkun prosentin, keskimäärin inflaation mukaisesti. Rahan määrä voi kasvaa tai sitten ei. Haluaisin nähdä miten kulutuksen mittasuhteet ovat muuttuneet eri vuosina ja vuosikymmeninä, minkä osuus on kasvanut räjähdysmäisesti ja minkä vähentynyt. Tällainen käppyrä vaatisi toki tuekseen selityksiä: osa muutoksista voi johtua työttömien määrästä eri aikoina, toiset vaikkapa mielenterveysongelmien kasvamisesta. Epäilen, että moni selittyisi myös byrokratialla, koneiston monimutkaistumisella. Ainakin ne joille ei selitystä heti löytyisi.

Tieto historiasta voisi niin sanotusti antaa perspektiiviä myös budjettikuriin.