Björn Wahlroos koetti profiloitua yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi lukemalla Dead Aid-kirjan (tai todennäköisemmin silmäilemällä business summaries -palvelusta kymmensivuisen tiivistelmän) . Kirjan keskeinen teesi on, että kehitysyhteistyöstä ei ole mitään hyötyä koska kaikki rahat valuvat byrokratiaan ja diktaattoreille – päin vastoin, riippuvuus ulkomaisesta avusta on este maiden kehitykselle.

Tällä viittauksella Wahlroos pyrki ilmoittamaan, että koko kehitysavun voisi hänen puolestaan leikata. Koko Suomen poliitikot rynnivät perässä kertomaan, että voihan se olla näinkin, muttei välttämättä. Ja änkyttivät hieman, että voisihan se olla vähän raflaavaa tekstiä.

No. Minäpä kerron miten asia on. Dead Aid on raflaavaa tekstiä, aivan liian raflaavaa. Näitä kirjoja on julkaistu satoja, ja Dead Aid kuuluu skaalan toiseen ääripäähän. Näistä toisen ääripään kirjoista se on ehkä tunnetuin. Aihepiirin kirjoista se ei ole arvostetuin. Ihmettelenkin hieman, miten herra pankinomistajalla on aikaa lueskella keskinkertaista populaaripolitiikkaa.

Tämän sanottuani, kehitysavussa on ongelmansa. (Aihetta käsittelevästä, hieman vähemmän raflaavasta kirjasta ja sen ajatuksista blogasinkin taannoin.)  Eräs suurimpia ongelmia on se, että kehitysavulla itse asiassa paikataan teollisuusmaiden erilaisilla tuontitulleilla ja muilla kauppaa rajoittavilla säännöstöillä kehitysmaille aiheutettuja ongelmia. Ns. vapaa kauppahan on tunnetusti puolivapaata: kehittyneet maat tekevät mitä lystäävät, mutta kehitysmaille tärkeissä asioissa on asetettu rajoituksia. Jos ongelma haluttaisiin ratkaista kunnolla, kannattaisi tosiaan tiputtaa kaikki kehitysmaita sitovat rajoitukset ja sen jälkeen asteittain laskea kehitysapua.

Lyön vetoa, ettei vapaan kilpailun puolesta puhuva Nalle ilahtuisi, jos vapaa kilpailu yhtäkkiä löytyisikin kotinurkilta. Mieshän tunnetusti viljelee kotikartanollaan sokerijuurikasta – räikeintä esimerkkiä siitä, miten kilpailua vääristetään keinotekoisilla rajoilla tai tässä tapauksessa hintasääntelyllä. Vapaan markkinatalouden mies nostaa vuosittain satojatuhansia euroja veronmaksajien tukea (hintasäännöstelyn kautta enemmän suoraan kuluttajan pussilta kuin verottajan kukkarosta) siitä, että tuottaa ainetta, jota tehdään kymmenen kertaa tehokkaammin kehitysmaissa.

Mitä sanot, Nalle, jos poistettaisiin kehitysavun sijaan sokerin hintasääntely? Eiköhän valtio kuitenkin maksaisi peltojen paketoimisesta mukavat kipurahat.