Kiertotalous – mitä se oikein tarkoittaa?

Olen pitänyt kiertotaloutta suhteellisen selkeänä, joskin välillä yleisessä kielenkäytössä aika laveana käsitteenä. Viime aikoina kiertotaloudesta käytävää keskustelu on ollut enemmän, mutta sen taso on huolestuttanut. Siinä vaiheessa kun kolmannessa kuulemassani podcastissa selitettiin, että kiertotalous on sitä että lajitellaan biojäte ja lainataan naapurin autoa, totesin että internetissä tarvitaan parempaa tietoa. Tässä puran auki mistä kiertotaloudessa on kyse.

Miksi kiertotaloudesta ylipäänsä puhutaan?

Kiertotalous on välttämätön kahdesta syystä:

1) maapallolla on rajallinen määrä resursseja; moni uusiutumaton resurssi alkaa loppua tai käydä vähiin ja toisaalta myös uusiutuvien resurssien uusiutumistahti on nykykulutusta pienempi
2) nykyinen tapamme kuluttaa siirtää käytännössä kiihtyvällä tahdilla resursseja luonnosta kaatopaikalle tai saasteena takaisin luontoon (esim. kemikaalit, rehevöityminen ja mikromuovit vesistöissä), mikä tuhoaa osaltaan planeettamme elinkelpoisuutta – ja vähentää niitä käytettävissä olevia resursseja.

Sinänsä kiertotalous siis on yksinkertainen konsepti. Tavoite on päästä lineaarisesta kuluttamisesta raaka-aine > tuote > kulutus > roska mahdollisimman suljettuun raaka-aine > tuote > raaka-aine -ympyrään. Alla esimerkkikuvassa näkyy hyvin lineaarimallista kiertotalouteen siirtyminen.

Kirpparilla käynti ja tavaroiden jakaminen on yksi keino päästä lähemmäs kiertotaloutta, ei koko totuus

Kiertotaloudesta saatetaan puhua kuitenkin välillä todella kapeasti – että kirpparilla käyminen ja pullojen kierrätys on kiertotaloutta. Ja osa sitä ne ovatkin, mutta liian kapea määritelmä hukkaa sen, mitä kiertotaloudella tavoitellaan. Jakamistalous on ehdottomasti yksi käytännön rakennuspalikka osana kiertotaloutta. Mutta se on keino, ei tavoite, ja vain osatotuus.

Lähdetään siis määrittelemään tarkemmin mitä kiertotalous on! Seuraavassa määrittelen ns. ideaalitilanteen – käytännössä tietysti koskaan ei päästäne tilanteeseen jossa ei lainkaan tarvita neitseellistä materiaalia, mutta tavoitteena kannattaa pitää nimenomaan mahdollisimman suljettua kiertoa.

Kiertotalous on täysi materiaalikierto, jossa ei käytetä neitseellisiä materiaaleja eikä tuoteta jätettä, vaan raaka-aineet saadaan jo olemassaolevista (”hylätyssä vaiheessa”) olevista tuotteista.
Tavoite on, että varsinaista jätettä ei tule lainkaan, mutta todennäköisesti myös jätteen energiakäyttöön hyödyntämistä on syytä välttää kun ollaan tarpeeksi kovalla tasolla.

Tästä edelläkuvatusta seuraa mm. vähemmän päästöjä ja saasteita. Periaatteessa kiertotaloutta voitaisiin harjoittaa myös niin, että valmistusprosessissa syntyy jonkin verran päästöjä ja saasteita. On kuitenkin järkevä rinnakkaistavoite myös tavoitella sitä, että myöskään valmistusprosessissa ei synny ylimääräisiä päästöjä (esim. tehtaasta kemikaalipäästöjä veteen).

Käytännössä kiertotalous jakautuu oikeastaan vain kahteen osaan:
1) vähennetään uusiutumattoman raakamateriaalin käyttöä
2) hyödynnetään uudelleen jo käytetty materiaali

Lisäksi voidaan todeta kohta 3, eli suunnitellaan valmistus- ja uudelleenkäyttöprosessit suljetuiksi (sellaisiksi, joista ei tule saasteita tai prosessinaikaisia päästöjä).

Millaisia keinoja kiertotalouden toteuttamiseen meillä sitten on?

Kuluttamisen muuttamisen keinoja on useampia, ja ne kaikki tähtäävät siihen, että materiaalia ylipäänsä tarvittaisiin vähemmän. Näin raakamateriaalin käyttä vähenee automaattisesti jo silloin, kun itse kiertokoneistoa vielä valmistellaan. Näihin kuuluvat

  • Vähennetään kulutusta ylipäänsä (kulutuksen vähentäminen ennen ostosta). Tähän kuuluu niin harkitumpi ostaminen, ostamisen vähentäminen, shoppailua ja kuluttavista ihailevan narratiivin muutos ja myös jakamistalous.
  • Pidennetään tavaroiden elinkaarta, joka puolestaan vähentää tarvetta kuluttaa uuteen (eli kulutuksen vähentäminen ostamisen jälkeen). Tämä tarkoittaa ennen kaikkea tavaran käyttämistä useammin ja pidempään, esim. vaatteen käyttöä siihen asti että se oikeasti menee rikki ja tavaroiden korjausta poisheiton sijaan. Tämä osuuus on vähemmän yksilöriippuvainen miltä se kuulostaa, koska tähän kohtaan mitä suurimmassa määrin liittyy monia lainsäädännöllisiä ja poliittisia valintoja, mm. suunnitellun hajoamisen estäminen ja ”right to repair” jota EU:ssakin lainsäädäntötasolla viedään eteenpäin.
  • Ei osteta uutena vaan käytettynä tai hyödynnetään yhteiskäyttöisiä asioita. Tässä vielä kolmas keino vähentää kulutusta: käytettynäkin ostaminen on kuluttamista, mutta pidentää joka tapauksessa materiaalin elinkaarta.

Edelliset kohdat vähentävät materiaalin tarvetta ylipäänsä. Nämä helpottavat kiertotalouden toteuttamista, mutta eivät vielä lainkaan käsittele materiaalin kiertoa ja uudelleenhyödyntämistä.

Valmistuksessa siirtymä neitseellisestä kohti kierrätettyä raaka-ainetta vaatii puolestaan monta eri osa-aluetta. Se on kriittinen osa kiertotaloutta – jossain kohtaa joka tapauksessa tavaroita kun myös tarvitaan.

  • Tehokkaampi kierrätys – siis käytännössä raakamateriaalin tuottaminen ja siihen liittyvä esilajittelu. Tähän liittyy esim. kotitalouksien eri kierrätysastiat ja lisääntyvät uudet kierrätettävät aineet (muovin kierrätys tuli nyt uutena, ja tekstiilinkeräys kasvanee). Tähän liittyy myös skifimmät jutut kuten materiaalien erottelu kaatopaikalle (esim. ZenRoboticsin tapaiset teknologiat)
  • Kierrätysmateriaalin hyödyntäminen raaka-aineena. Kierrätyksen lisääminen mahdollistaa materiaalin hyödyntämisen, muttei tietenkään vielä takaa sitä. Kerätylle raaka-aineelle tulee olla jatkokäyttöä. Tällä hetkellä käyttöä pääosin löytyy, mutta esim. muovikeräyksen kapasiteetti on keräyksen kasvettua ollut rajoilla ja sitä viedään tällä hetkellä esim. Ruotsiin. Erillisenä pointtinaan voisi olla myös materiaalin tehokkaampi hyödyntäminen: esim. nyt muovista tehdään kyllä uusiomateriaaleja, mutta ei välttämättä samoja. Elintarvikepakkauksista tehdään pihakalusteita, mutta olisiko keinoja saada muovi kierrätettyä turvallisesti takaisin elintarvikepakkauksiin?
  • Helpompi raaka-ainekierrätettävyys. Parhaallakaan keräyksellä ei tee mitään, jos raaka-aine on sellaista että sitä on vaikea hyödyntää. Esim. sekoitetekstiilien kierrätysongelmista on Outi Pyyn blogissa hyvää tietoa. Tämä kuuluu taas niihin aiheisiin, joita on pakko osin säännellä myös lainsäädännöllä ja kansainvälisesti. Esim. puhelimissa on paljon arvokkaita raaka-aineita, mutta pitoisuudet ovat pieniä ja niistä ylipäätään kierrätetään tällä hetkellä vain noin viidesosa. Tämän ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma – mutta se pitää hoitaa.
    Toisaalta myös tuotteen elinkaarta olisi syytä jatkaa. Jotain nykyisestä tuhlailusta kertoo, että kännyköitä heitettäessä elektroniikkajätteeseen oletus on että ne ovat korjauskelvottomia. Swappie aloitti kännyköiden korjauksen ja myynnin vain muutama vuosi sitten, ja pian he totesivat että suuri osa käyttökelvottomiksi kuvitelluista puhelimista on itse asiassa korjattavissa täysin käyttökelpoisiksi. Swappien mukaan älypuhelimien todellinen käyttöaika on lähempänä kymmentä kuin nykyistä kahta vuotta.
  • Uusista tavaroista yhä suurempi prosentti kierrätetyistä raaka-aineista. Tämä pointti oikeastaan kertoo, mihin päästään kun kolme edellistä kohtaa on kunnossa. Kodinkoneen raaka-aineet tulisi pystyä hyödyntämään uusissa kodinkoneissa. Nykyisellään noi puolet jätteestä, käytännössä kaikki sekajäte poltetaan – se on oikeastaan aika uusikin asia, kymmenen vuotta sitten se läjitettiin. Polttamalla saadaan energiaa talteen, mutta se on silti tehottomampi keino, eli on toivottavasti vain välivaihe ja osaratkaisu.

Nämä ovat todella yksinkertaisen kuuloisia pointteja, mutta toki syvemmälle pureuduttaessa jokaiseen yksittäiseen materiaalivirtaan ja jopa tuotteeseen liittyy paljon tekemistä. Kiertotaloutta voidaan pohtia vaikkapa ruoantuotannon näkökulmasta (nythän meille tuodaan Venäjältä louhittua neitseellistä fosforia, vaikka periaatteessa saisimme omista jätelietteistämme kaiken tarvittavan lannoitteen) tai yksittäisen hyödykkeen, kuten edellä kännykän näkökulmasta.

Isoin ongelma kiertotaloudessa onkin käsitteen ja ongelman laajuus, mikä tarkoittaa että kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, samoin yksittäisten asioiden merkittävyyttä. Toisaalta kuluttaminen koostuu niin pirstaleisista osasista, että käytännössä joudumme tekemään paljon niitä pieniä muutoksia. Samalla isot lainsäädäntömuutokset, kuten korjattavuuteen pakottaminen ja suunnitellun hajoamisen estäminen auttavat isommalla skaalalla.

Olennaista on kaikkia päätöksiä tehdessä miettiä, edistävätkö ne jotain yllämainituista: saammeko tavaroiden elinkaarta pidennettyä, saadaanko niiden materiaalit tehokkaasti kierrätettyä, onko uusien tavaroiden materiaali neitseellistä vai kierrätettyä. Tämä on asia, jota ei voi jättää yksittäisen kuluttajan vastuulle, mutta toisaalta tässä jos jossain yksittäisellä kuluttajalla on myös paljon valtaa.

Aloitetaan vaikka sillä, että kierrätetään kunnolla ja ei osteta turhaa paskaa.

Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Jatkoa kirjoitukseen Yksilön vai yhteiskunnan vastuu.

Viimeksi kirjoitin siitä, että muutos vaatii sekä otteita yhteiskunnalta että yksilön vastuuta. Jälkimmäinen voi nopeuttaa ja edesauttaa muutosta kahdella tavalla: keräämällä riittävän ison määrän ihmisiä, että uusista tavoista tulee normi (mietitään vaikkapa kasvipohjaisten ruokien suosion kasvu) tai vaikuttamalla poliittiseen päätöksentekoon, joka ohjaa yhteiskunnan otteita. Tätä voi tehdä sekä äänestämällä, menemällä mukaan päätöksentekoon, ottamalla yhteyttä poliitikkoihin tai omaan kuntaansa, ja toisaalta myös tekemällä muutoksia omassa elämässään, mikä epäsuorasti vaikuttaa myös siihen mikä on yleinen mielipide ja poliittisesti mahdollista.

Oma näkemykseni kuitenkin on, että viime kädessä on yhteiskunnan tehtävä huolehtia siitä, että yhteiskunnan toiminnot järjestetään ympäristön kantokykyyn sopeuttaen ja näin myös kuluttajavalinnat muuttuvat ympäristöystävällisiksi.  Kuluttajat totta kai voivat tehdä osansa jo vapaaehtoisesti, ja tätä heiltä myös odotetaan. Kuitenkin viimeinen vastuu on yhteiskunnalla, poliitikoilla joitka ihmiset ovat valinneet huolehtimaan yhteisistä asioista.

Tämä ajatus saattaa kuitenkin herättää ahdistusta. ”Emme tarvitse tänne mitään Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja diktatuuria, joka määrää mitä meidän pitää tehdä.” Ymmärrän pelon, mutta ajatus ekodiktatuurista on virhepäätelmä.

Asennemuutos seuraa toimintaympäristön muutosta, ei päin vastoin

Yhteiskunnan vastuulla ovat toki automaattisesti isot asiat. Päästökaupat, teollisuuden saasterajoitukset, vesistöjensuojelu. Kansalaisten toiminnan muutoksessa ei kuitenkaan pääosin tarvita pakkoa. Yhteiskunnallisen päätöksenteon vahvuus on siinä, että se voi luoda raameja sille, mikä on fiksua. Se mahdollistaa, rajoittaa, kannustaa ja näyttää esimerkkiä.

Homman pointti on, että kun raamit kerran asetetaan, ne ohjaavat käytöstä – eivät pakota, mutta ohjaavat – mikä saa useamman ihmisen käyttäytymään tietyllä tavalla. Ja meissä ihmisissä on se jännä piirre, että mitä isompi joukko käyttäytyy tietyllä tavalla, sen luontevammalta tuo tapa tuntuu. Ennen pitkää teemme asian tietyllä tavalla ihan vain siksi, että koemme että näin ne asiat kannattaa tehdä ja kaikkihan näin tekevät – sen sijaan että taustalla olisi valtaosalla punnittua pohdintaa eri vaihtoehtojen vaikutuksista, vaikkapa taloudellisesta ja ekologisesta järkevyydestä. (Punnitun pohdinnan perusteella tehty, osin yleisen esimerkin vastaisesti tehty valinta on eri asia, kuin ”puoliautomaatilla” yleisesti hyväksynnän valinnan tekeminen tiedostaen, että sillä toki on esimerkiksi ekologisia etuja. Isoon muutokseen tarvitsemme jälkimmäisen, matalan kynnyksen ympäristön, koska emme voi odottaa että valtaosa kansasta itsestään muuttaa ajattelutapaansa yleisen käsityksen vastaiseksi.)

Otetaan esimerkiksi jotain muuta kuin ekologisempi elämäntapa – jotain, josta meillä on jo esimerkkiä. Jaettu vanhempainvapaa on asia, joka on Suomessa jo yleistynyt tietyissä väestöryhmissä – lähinnä esim. IT-alan tekijöiden keskuudessa. Kun omat lapseni syntyivät 11 ja 9 vuotta sitten, mieheni kummankin kanssa pitämä puolen vuoden vanhempainvapaa oli vielä harvinainen. Nykyään IT-alalla pidetään jopa erikoisena, jos ei jää kotiin vähintään muutamaksi kuukaudeksi, ja 4-6 kuukautta alkaa olla tyypillinen isän pitämän vanhempainvapaan pituus. 

Silti, jos katsotaan tilastoja, niin edelleen miehet pitävät todella vähän vanhempainvapaita vaikka tässä yhdessä demografisessa ryhmässä se alkaakin olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siirretäänpä katse Ruotsiin ja Norjaan. Ruotsissa on Suomessakin väläyteltyä mallia vastaava malli, jossa vanhemmilla on äidille, isälle ja yhteiseksi korvamerkittyä vanhempainvapaata. Valtaosa miehistä käyttää oman vanhempainvapaansa, ja lasten kanssa kotiinjäämistä ei pidetä vain normaalina vaan toivottuna. Norjassa tuki on vielä rajatumpi: äiti saa 6kk, isä 6kk, ja enempää vapaata ei ole. Siellä perheet ovat paljolti mukautuneet tähän muottiin.

Kysymys kuuluu: jos menet kysymään ruotsalaiselta lastenvaunuja työntävältä isältä, miksi hän on jäänyt huolehtimaan lapsestaan kotiin, luuletko että vastauksena tulee ”koska poliitikot niin päättivät”? Ei todellakaan. Mies toteaa todennäköisesti jotain siitä, miten hienoa on päästä näkemään lapsen kasvua läheltä aikana, jolloin hän oppii joka päivä jotain uutta; tai että miten arvokkaana hän kokee sen, että lapsi saa riittävästi aikaa vanhempiensa kanssa.

Yhteiskunnan määrittelemä politiikka muokkaa käytöstä, mutta myös asenteita. Se, mikä ennen  oli harvinaista, poikkeavaa tai outoa, on nyt normi. 

Helsingin Sanomissa oli taannoin hyvä juttu jätehuollosta ja siitä, miten asenteet sitä kohtaan ovat nopeasti muuttuneet. Avainsana asenteiden muutokselle on kuitenkin mahdollistaminen, ei pakko – vaikka sekin on ennen pitkää tulossa. Lehteä lainatakseni: ”Videot ja kampanjat voivat havahduttaa ja motivoida, mutta käytännön tekojen mahdollistaminen on tärkeämpää. ’– Kun sitten aloitettiin muovin kierrätys, pakkausten tuottajat yllättyivät keräysinnosta. Kierrätysjärjestelmä ei ollut valmis vastaanottamaan näin suurta jätemäärää.'”

Tämä ilmiö nähtiin myös HSY:n muovinkeräysastioissa: keräilyn laajenemista on eniten rajoittanut se, ettei muovinkeräysastioita ole saatu hankittua riittävän nopeaan tahtiin.

Tavallaan tuntuu itsestään selvältä, että eiväthän ihmiset kierrätä jos se ei ole mahdollista tai jos se on kohtuuttoman hankalaa. Mutta yhtä lailla uuden erillislajin keräys voi viivästyä, jos pelätään ettei kierrätysintoa löydy. Tässä tapauksessa siis yhteiskunta on ollut mahdollistaja, joka auttaa jo valmiiksi kiinnostunutta kansalaista kierrättämään jätteensä paremmin. Perässähiihtäjiä löytyy tässäkin, mutta loppu on enemmän valistustyötä ja mallioppimista – ja tietysti sen varmistamista, että kaikilla on riittävä tieto siitä mitä ja miten pitää tehdä.

Yhteiskunta voi toki myös pakottaa muutokseen, eikä se ole ilmastonmuutoksen osalta vielä poissuljettu. Koronakriisi on kuitenkin osoittanut, että kun ongelma on tarpeeksi iso, yhteiskunnan jäsenet myös suostuvat pakkokeinoihin, jopa vaativat niitä. Myös Suomessa ihmiset alkoivat rajoittaa omia toimiaan jopa ennen kuin hallitus teki viralliset päätökset.

Näkyvien pakkokeinojen tiellekin voidaan joutua, mutta jos toimitaan ajoissa, todennäköisyys sille on pieni. Sen sijaan vähemmän näkyvät pakkokeinot – päästökauppa, tulli- ja kauppapolitiikka, tukien suuntaukset, erilaiset ympäristönsuojeluasetukset – ovat jo nyt käytössä ja niitä on täytyy saada lisää. Harva niistä on näkyvä tavalliselle kansalaiselle, vaikka toki joistain niistä, vaikkapa rikkidirektiivistä, etukäteen tulikin porua niiltä tahoilta joiden toimintaa muutos eniten muokkaa.

Seuraava osa tulossa: Iso muutos, vai monta pientä? Tehokkaimmat tavat ilkeän ongelman selättämiseen.

Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Kävimme taannoin kaveriporukalla keskustelua keittiön pöydän ääressä. Keskustelu kääntyi politiikkaan: ilmastonmuutokseen, ilmastotavoitteisiin, puolueisiin ja keinoihin joilla ongelmia on pyritty ratkaisemaan.

Puhuimme siitä, mitä tulisi tehdä, että tavoitteisiin päästäisiin. Kannattaako Suomen tehdä jotain, mitä tarkalleen kannattaisi tehdä. Tästä pääsimme yksityisen ihmisen kulutukseen, kuluttajavalintojen kuten massamuodin, lentämisen tai ruokahävikin massiivisiin vaikutuksiin ja siihen, että todennäköisesti joudumme  miettimään vahvasti uudelleen sen, miltä oma länsimainen elämäntapamme näyttää.

Keskustelussa nousi esiin paljon kysymyksiä, turhautumistakin. Tiedon sekavuutta ja pelkoa siitä, saadaanko muutosta aikaan ja millaisilla keinoilla. Uskon, että näiden kysymysten parissa painii moni muukin, ja aloin keräillä keskustelussa nousseita kysymyksiä ja vastauksia blogimuotoon. Tässä sarjan ensimmäinen osa.

Tiedostamme kaikki, että elämäntapamme on jollain tasolla muututtava, jos haluamme ratkaista käsillä olevia ongelmia ilmastonmuutoksesta saastumiseen ja biodiversiteetin häviämiseen. Muutos ei tarkoita perunakuoppaan muuttamista ja siellä kitumista, mutta kylläkin radikaaleja muutoksia siihen, miten vietämme vapaa-aikaa, miten liikumme ja asumme, miten kulutamme. Osa muutoksista on vähemmän henkilökohtaisia ja tarkoittavat enemmänkin energiantuotannon ja teollisuuden uudelleenmuotoutumista pitkällä aikavälillä – henkilöliikenteen polttoainemuutokset, yhyiden lentojen sähköistyminen, energian tuotantotapojen muutokset – mutta iso osa muutoksista tulee olemaan sellaisia että ne näkyvät tavallisessa arjessa. Eivät välttämättä negatiivisina, eivät välttämättä suurina, mutta läpäisten kaiken mitä teemme. 

Kysymys, jonka kaverini esitti, oli kuitenkin yhtä aikaa yksinkertainen ja turhautunut: Jos tämä muutos tarkoittaisi sitä, että meidän pitää luopua kaikesta mistä pidämme ja elää askeetikon elämää, miten se muka ikinä tapahtuisi? Ja miksi yksilöiltä vaaditaan tätä, eikö yhteiskunnan pitäisi huolehtia itse isoimmista saastuttajistaan?* 

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. En itse katso, että voimme sälyttää vastuuta tulevaisuudesta yksittäisen kansalaisen harteille. Ensinnäkin, se on tienä epävarma. Jotkut suunnannäyttäjät kyllä innostuvat, kokeilevat ja karsivat. Nostan heille hattua: he näyttävät, että hyvä elämä voidaan elää myös ilman kerskakulutusta. Suurin osa kuitenkin jää odottamaan, kulkee perässä, ei tiedä mitä tehdä. Yksittäinen kansalainen ei usein edes tiedä, mikä on kokonaisuuden kannalta tärkeintä. 

Eräs toinen kaverini joskus huokaisikin, että tämä ekologisuus tuntuu mahdottomalta toteuttaa, kun kaikesta tulee niin ristiriitaista tietoa. Muovi on pahasta, mutta se suojaa elintarvikkeita ja elintarvikejäte on pahasta. Biopolttoaineet uusiutuvat, mutta tuottavat kuitenkin hiilidioksidia ja niitä varten saatetaan tuhota neitseellistä maata tai olemassaolevia hiilinieluja. Ratkaisuissa joudutaan katsomaan useampaa kuin yhtä muuttujaa, ja arkinen kaupassakäyntikin voi alkaa tuntua mahdottomalta, jos pyrkii ottamaan kaiken huomioon. (Tähän ahdistukseen suosittelen kirjaa 250 ilmastotekoa, josta enemmän alempana.)

Esimerkkejä yhteiskunnallisen tason ratkaisuista

Olennaisinta olisikin, että yhteiskunnassa saadaan säädeltyä sitä ympäristöä, missä ihmiset valintansa tekevät. On paljon väliä sillä, joutuuko valitsemaan ekologiselta kannalta kahden hyvän vaihtoehdon, vai keskinkertaisen ja todella huonon välillä. Ilmalämpöpumput ja maalämpö on auttanut yksilötasolla siirtymään ympäristöystävällisempiin lämmitysmuotoihin (ja säästämään selvää rahaa), mutta samalla yhteiskunnallisella tasolla on syytä edistää Suomen yleisimmän saastuttavan lämmitysmuodon, kaukolämmön, vähähiilisyyttä. 

Lapsuudestani muistan kaksi isoa ympäristökriisiä: otsoniaukon ja happosateet. Molemmat saatiin kuriin suhteellisen yksinkertaisilla, toimivilla keinoilla: kansainväliset säädökset ja kiellot. Emme odottaneet sitä, että kuluttajat vapaaehtoisesti alkaisivat syynätä spraypulloja ja lakata ostamasta niitä, joissa oli vahingollisia ponneaineita. Ponnekaasut yksinkertaisesti kiellettiin kuluttajapakkauksista, tehtaille määrättiin suodattimet. Täydellisesti asiat eivät ole vieläkään, mutta happosateet ovat loppuneet ja otsoniaukko on pienenemässä.

Ponnekaasujen tapauksessa kävi niin, että kuluttaja ei huomannut yhtään mitään. Tuotevalmistajat vaihtoivat pullojen mekanismit toiseen, tuotteet myytiin kuten ennenkin, ja ilman julkista keskustelua keskivertokansalainen tuskin olisi huomannut mitään. En muista, että kukaan olisi noussut barrikadeille puolustamaan oikeuksiaan tuhota otsonikerrosta ponnekaasulla. En tosin yhtään epäile, etteikö tällaisiakin puheenvuoroja käytetty, etenkin siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärretty että ponnekaasut eivät olleet millään tapaa ainut vaihtoehto toteuttaa asia. 

Viimeisin esimerkki on tuoreempi  — koronan aiheuttamat toimenpiteet. Se on myös hyvin erilainen kuin kaksi edellistä esimerkkiä. Teollisuuden säädösten sijaan keinot kohdistuivat kansalaisiin: Rajoituksia tuli liikkumisessa, yritystoiminnassa, koulujen ja muiden yhteiskunnan toimintojen aukiolossa. Usein, kun pelätään sitä, että yhteiskunta lähtee puuttumaan yksilönvapauteen, pelätään juuri tämänkaltaista puuttumista. Rajua, radikaalia, näkyvää – jotain jolla on välitön ja näkyvä vaikutus sekä yksilöön että yhteiskuntaan. Jotain, jolla saadaan aikaan se, mitä ei kehotuksilla tai näkymättömillä kansainvälisillä sopimuksilla saatu.

Yllättävää mielestäni oikeastaan onkin se, miten hyvin nämä rajoitukset otettiin vastaan. Ainakin omassa somekuplassani rajoituksia ennemminkin vaadittiin kuin kauhisteltiin, ja niitä noudatettiin hyvin. Yhteinen, näkyvä uhka auttaa koko yhteiskuntaa kokoamaan rintamalinjat. Kuten monessa kirjoituksessa koronan aikaan on jo todettu, myös ilmastonmuutoksen ja ympäristönsuojelussa ylipäänsä ongelmana ei selvästikään ole keinojen puute, vaan haluttomuus käyttää niitä. Tähän puolestaan vaikuttaa ympäristökatastrofien hiipivä luonne, ja se että jo nyt käsillä olevat kuolemat vaikkapa ilmansaasteiden osalta eivät ole dramaattisia ja näkyviä. Tämän esimerkin näimme rikkidirektiivin kanssa – sen vaikutti myös kuolleiden määrään ilman puhdistumisen kautta, mutta silti taloudellista tuhoa ennustavat vastaäänet huusivat voimakkaasti. Onneksi nämä olivat väärässä, ja Suomessakin se on päinvastoin mahdollistanut uutta liiketoimintaa. Silti tällainen pakkokeinojen tie huolestuttaa monia – palataan siihen seuraavassa blogissa.

Yksilöllä on väliä

Edelläolevalla en tarkoita, että me yksilöinä voisimme nyt jättää omat valintamme tekemättä. Esimerkiksi kulutuksen räjähdysmäinen kasvu viime vuosikymmeninä ei ole suoranainen yhteiskunnan vika, vaan seurausta elintason noususta ja siitä seuranneista elintapojen muutoksista. Olemme oppineet kuluttamaan yli tarpeen ja toisaalta ostamaan halpaa riippumatta siitä, millaisia seurauksia sen tuotannolla on valmistusmaassaan ollut. 

Muutos voi lähteä myös yksilöistä, ja tietyssä mielessä sen on pakkokin. Eivät asiat nouse yhteiskunnalliselle agendalle, jos ei ole ketään joka niistä puhuisi. 

Yksilön vaikutusvallan ehkä näkyvin viimeaikainen todistus on kasviproteiinien kulutuksen räjähdysmäinenkasvu. Sekin vaati monta asiaa: julkista keskustelua lihan ympäristö- ja terveysvaikutuksista, muutamia pioneereja jotka kehittivät aidosti maukkaita ja toimivia tuotteita, ja kansalaiset jotka olivat aidosti kiinnostuneita kokeilemaan uutta. Silti näen, että tämäkin toimii ennemminkin syötteenä yhteiskunnalle – kasviproteiinitkin ovat vielä osin rajatun kansanjoukon juttu, mutta innostus on sellainen, joka saa ehkä poliitikotkin liikkeelle.

Olen ilahtunut siitä, että viime aikoina on tullut esiin selkokielisiä kirjoja siitä, millaisia valintoja itse voi tehdä arjessaan. Sain juuri loppuun Rinna Saramäen 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman, jota voin suositella kaikille ympäristöahdistusta kokeville – ja kenelle tahansa, joka on valmis kokeilemaan pientäkin elämänmuutosta. Kirjassa on mielestäni myös erittäin hyvin tuotu esiin, että yksilön elämänmuutoksen lisäksi yksi merkittävimpiä ympäristötekoja on yhteiskunnallinen vaikuttaminen – äänestäminen, omaan kunnallispoliitikkoon vaikuttaminen, ja oman kotikaupunkinsa ympäristövalintojen selvittäminen.

Erään tutkimuksen mukaan vaatii vain 3,5% kansasta vaatimaan aktiiviisesti muutosta, jotta se saataisiin aikaan yhteiskunnan tasolla. Tästä saadaan aikaan hyvän vaikuttamisen kierre: valtion tasolla voidaan tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka vaikuttavat ihmisten arjessaan tekemiin ratkaisuihin. Ihmiset, jotka haluavat lisää ratkaisuja, vaativat sitä poliitikoilta. Ja mitä pidemmälle pääsemme yhteiskuntamme nykyisen elämäntyylin pienissä muutoksissa, sitä tavanomaisemmalta se tuntuu. Ennen pitkää entinen pikamuodin shoppailu alkaa tuntua yhtä sietämättömältä kuin ajatus palata takaisin aikaan, jolloin korsetin pitäminen oli säädyllisen naisen merkki.

Seuraavassa osassa jatketaan yhteiskunnan vastuusta: Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?

*) Kirjoitussarjan kolmannessa osassa palataan siihen, pitäisikö tehdä paljon pieniä muutoksia vai hoitaa ne isot pois alta – vai riittääkö kumpikaan yksin

Espoon uusi hallintosääntö – puheeni hulevesistä ja hallintosäännöstä 22.5

Tänään käsiteltiin kaupungin toimintaa linjaavaa hallintosääntöä. Pohja oli jo melko hyvä, mutta vihreät tekivät vielä muutaman täydentävän esityksen joita olimme nostaneet jo aiemmassa käsittelyssä ja kaupunginhallituksessa. Isot ja tärkeät luonnon- ja maisemanhoitosuunnitelmat sekä hulevesisuunnitelmat tulee saada teknisen lautakunnan käsittelyyn, jotta myös asukkaiden huomioonottaminen hoituu asiallisesti. Hankinnoissa kaupunginhallituksen puolestaan tulee hyväksyä strateginen hankintoja ohjaava hankintaohje. Kaikki vihreiden esitykset menivät läpi.

Ilman draamaa ei hallintosäännöstä selvitty, koska kahdesta demarien viime tingassa tehdyistä, myös  valtuuston hyväksymästä esityksestä tuli jälkikäteen kommenttia virkamiehiltä. Esitykset olivat hieman tulkinnanvaraisia, vaikka tarkoitus hyvä olikin, joten ko. muutosten laillisuus ja niiden aiheuttamat muutokset vielä tarkistetaan. Olisi fiksua että muutosesitykset tehtäisiin ajallaan ja ne olisivat selkeitä, jotta vastaavia tilanteita ei tulisi.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Alkuun tärkeimmät eli kannatan Elon ja Partasen muutosesityksiä. Kiitän myös siitä, että tässä kokonaistyössä on pohdittu huolella hallinnon ja vaikuttamisen rajoja. Tulos on jo hyvä, mutta nyt kerron miten hallintosäännöstä saataisiin suorastaan täydellinen.

Hulevesi on termi, joka itselleni tuli kauden alussa täysin uutena. Termin merkityksen – rakennetun ympäristön valumavedet – voi arvata, mutta vaikuttavuutta ei. Se ei avaudu helposti politiikan ja kaupungin toiminnan ulkopuolella, mutta on olennainen osa ympäristömme rakentamista.

Hulevesien systemaattinen huomiointi on myös Espoossa melko uutta. Hulevesiohjelma hyväksyttiin vasta viime valtuustokaudella ja vasta tällä kaudella hulevedet ovat olleet itsestäänselvä osa esimerkiksi kaavakäsittelyprosessia.

Hulevesien pohdinta jo kaavasuunnittelun yhteydessä on tarpeen. Hulevesien hallinnalla on olennaista merkitystä mm. siinä, mitä ja minne voimme rakentaa. Kuitenkaan yksityiskohtia kaupunkisuunnittelulautakunnassa ei käsitellä, ja tästä syystä erityisesti merkittävissä hulevesisuunnitelmissa suunnitelmat pitäisi saada tekniseen lautakuntaan hyväksyttäväksi.

Isot hulevesisuunnitelmat vaikuttavat koko alueeseen – välittömästi, mutta myös pitkällä aikavälillä.

Mikä riski asunnollani on joutua veden valtaan? Kuinka paljon riskiä kestämme – miten kerran sadassa vuodessa tapahtuvat isot tulvat? Miten veden laadulle käy lähialueilla?

Tämän lisäksi on kustannusvaikutuksia: hulevesiratkaisut ovat toisinaan todella isoja ja voivat rajoittaa tai jopa estää alueiden rakentamista. Sama pätee kääntäen siten, että ilman huolellista hulevesien hallintaa monet alueet ovat rakentamisen kannalta riskitekijöitä. Esimerkiksi Merituulentien varrella hulevesiratkaisut vaikuttavat merkittävästi tiivistämiseen.

Hulevesien avulla voidaan parhaimmillaan luoda miellyttävämpää ja parempaa kaupunkiympäristöä.

Ne eivät siksi ole vain välttämätön paha, vaan erinomainen instrumentti tuoda kaupunkiin vesiaiheita ja viihtyisiä paikkoja. Tätä varten tarvitaan kuitenkin huolellista asukasvuorovaikutusta. Virkamiesprosessista tämä osuus jää pois, ja siksikin luottamushenkilökäsittely on isoille suunnitelmille tarpeen. Jokaisen pihan hulevesipainannetta tämä ei koske, mutta laajavaikutteiset, asukkaiden elämään vaikuttavat suunnitelmat ansaitsevat huolellisen käsittelyn.

Teen siksi muutosesityksen numerolla 6: ”Tekninen lautakunta hyväksyy merkittävät hulevesisuunnitelmat.”

MAAS-palvelun pilotointia Espoossa – Valtuustoaloite 27.2

Helmikuun valtuustossa tein valtuustoaloitteen Mobility as a Service (MAAS) -palveluiden pilotoinnista Espoossa. Tämä tukee myös HSL:n tavoitteita, jotka voivat toteutua vain jos myös Espoossa otetaan kokeiluun myötämielinen kanta. Tein aloitteen yhdessä Henrik Vuornoksen (kok) kanssa, joka oli aloitteen toinen allekirjoittaja.
Olen erityisen iloinen siitä, että 33 valtuutettua allekirjoittivat aloitteen!

Liikkumisen tavat ovat isossa murroksessa, vaikka se ei välttämättä vielä näykään monen meistä tavallisessa arjessa. Itseajaviin autoihin ei ole enää pitkä matka, mutta sillä välilläkin erilaiset uudet liikkumisen muodot lisääntyvät. MAAS-palvelukokonaisuudessa näitä erilaisia tapoja – joukkoliikennettä, kaupunkipyöriä, takseja – nivotaan yhteen joustavalla tavalla, jolloin käyttäjä voi valita aina parhaan yhdistelmän. Palveluita on kokeiltu muutamassa kaupungissa joista Helsinki on yksi.

Uuden kokeilussa on aina riskinsä ja voi olla, ettei ensimmäinen kerta Espoossakaan ole vielä täydellinen. Mutta jos Espoo haluaa olla edelläkävijä muuallakin kuin iskulauseissa, riski on syytä ottaa.

27.2.2017
Valtuustoaloite

Pilotoidaan ”Liikkuminen palveluna” (MaaS, Mobility as a Service) -konseptia Espoossa

”Liikkuminen palveluna” eli Mobility as a Service (MaaS) -palvelu on uudenlainen liikkumisen konsepti, joka yhdistää esimerkiksi joukkoliikenteen, autonvuokrauksen ja muut liikkumisen keinot asukkaille helposti ostettavaksi ja käytettäväksi liikennepalveluksi palveluntarjoajasta riippumatta. Konseptin ajatuksena on, että yhdellä lipulla voi saada käyttöön useita eri liikkumisvälineitä tietyksi ajaksi. Konseptia kokeillaan tällä hetkellä eri puolella maailmaa, myös Helsingissä.

HSL:n hallitus hyväksyi marraskuussa 2016 sopimusmallin, jolla HSL ja MaaS-toimijat voivat sopia yhteistyöstä. Liikkumista palveluna tarjoava yritys voi tehdä HSL:n kanssa sopimuksen, jossa yritys voi integroida HSL:n mobiililipun omaan sovellukseensa. HSL tarjoaa myös avoimien rajapintojen kautta maksutta kaikkien toimijoiden käyttöön joukkoliikenteen suunnitellut ja reaaliaikaiset aikataulu- ja reittitiedot sekä häiriöinformaation, jolloin MaaS-palveluntarjoaja voi tarjota optimaalista reittiä käyttäjälle.

Edellä esitetyn perusteella esitämme, että Espoo edelläkävijänä aktiivisesti edistää MaaS-palvelujen käyttöönottoa, erityisesti painottaen joukkoliikenteen ja vähäpäästöisten liikkumismuotojen käyttömahdollisuuksia. HSL:n toiminnan lisäksi kaupunki voi myös omilla päätöksillään edistää älykkäitä, uudenaikaisia ja vähäpäästöisiä liikennepalveluja. Kaupunkipyöräkokeilun avoimet rajapinnat, yhteiskäyttöautojen joustava pysäköinti tai innovatiiviset julkiset hankinnat voisivat olla hyviä esimerkkikokeiluja liikenne palveluna -konseptista.

Autoton Espoossa

Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Tammikuussa 2016 myimme automme pois kun muutimme Tukholmaan kevääksi. Ensimmäisessä osassa muistellaan miten autottomuus sujui Tukholmassa. Tässä kirjoituksessa kerrotaan, kuinka perheelle kävi kun muutimme takaisin Espooseen loppukesästä 2016. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 2/3.

Ensimmäistä kertaa 15 vuoteen minulla ei ole omaa autoa.

Sain ensimmäisen autoni opiskelessani Otaniemessä. Vanhassa Toyotassa ei ollut juuri rahanmenoa – Teekkarien autokerhon hallissa sai autoa korjattua ja apua tarvittaessa silloin kun jotain oli pielessä. Toisin kuin Project Mama, olen aina pitänyt autoilusta. Ajan mielelläni pitkääkin matkaa, ja pidän sitä rentouttavana. En kaihda myöskään kaupunkiajoa: ajaessa minulla on oma rauha, jopa ruuhkan keskellä.

Välillä autoa on tarvinnut enemmän, välillä vähemmän.  Lasten kasvettua auto oli tarpeen päivähoitoon viennissä, kun arpaonni ei osunut päiväkodin sijainnin suhteen. Lopulta kyllästyimme roudaukseen ja löysimme vuokra-asunnon päiväkodin vierestä. Voi sitä onnea, miten helpoksi aamut kävivät: tarvitsi vain kurkistaa keittiön ikkunasta kuinka kaverit olivat astumassa portista sisälle ja singahtaa pihan poikki seuraksi. Uuden muuton ja eskarin alun jälkeen kaikki muuttuikin sitten astetta vaikeammaksi: toinen lapsi yhdessä, toinen päinvastaisessa suunnassa. Ajoimme autolla aamuisin 9 kilometriä vientireissuja, heitimme auton takaisin kotiin, kävimme pyörällä tai bussilla töissä ja toistimme saman rumban iltapäivällä.

Olikin helpotus, että Tukholmassa kaikki oli vähän lähempänä ja pääsimme muuton yhteydessä kuskausrumbasta. Palattuamme Suomeen hoitojärjestelyt helpottuivat koulun alkamisen myötä ja totesimme, että jatkamme toistaiseksi autottomana oloa. Siinäkin on nimittäin helppoutta, jota auton kanssa ei muistakaan: ei huolta huolloista, sivuäänistä tai tankkauksesta, ja tilillä tuntuu edelleen olevan enemmän rahaa kuukausittain kun huolto, verot ja bensat eivät nielaise palkasta isoa siivua.

Toki meillä on täälläkin moni asia valmiiksi kunnossa. Kahteen autoon ei koskaan ollut tarvetta, koska meillä on ollut mahdollisuus valita asuinpaikkamme niin että töihin pääsee pyörällä ja julkisilla. Samoin asuinpaikan valintaan vaikutti se että harrastusmahdollisuudet ovat lähellä. (Olemme jo ennen lasten hankintaa sopineet, että emme aloita roudausrumbaa, ellei oikeasti lapsi valitse harrastusta jossa sellaista tarvitaan. Toistaiseksi ei ole haluttu – ja myönnetään, emme ole niitä roudausaltteimpia lajeja erityisesti yrittäneet tyrkyttääkään. Toistaiseksi lapset pelaavat sählyä ja soittavat pianoa.)

Ruokaostokset olemme hoitaneet joko lähikaupassa tai tilaamalla – sekä Suomessa että Ruotsissa. Ihan MatHemin veroista toimittajaa ei täältä löydy, mutta monta hyvää vaihtoehtoa kyllä (mm. kauppahalli24.fi, S-ryhmän foodie.fi, K-ryhmän verkkokauppa on kaikki kokeiltu). Kotitoimitus on todella hyvä etu lapsiperheelle, etenkin siksi että kiireessä voi vain klikata samat ostokset kuin viimeksi.

Ihan helppoa autottomuus ei toki ole, koska lapsista pienempi on taas parin kilometrin päässä hoidossa. Logistiikan kannalta olisi ollut fiksua hakea paikkaa lähempää, mutta halusimme lapsen pääsevän omien tuttujen kavereidensa seuraan tuttuun ja hyväksi tiedettyyn hoitopaikkaan. (Ihan huonosti ei tässä onnistuttukaan: hän listasi juuri kaikki hoitopaikkansa paremmuusjärjestykseen, ja nykyinen pääsi listan ykköseksi, Ruotsin paikka hyväksi kakkoseksi.)

Moni totuttu paikka onkin yllättäen vähän kaukana. Nuuksioon ei ihan noin vain mennä, julkisilla kestää helposti puolitoista tuntia. Ruotsissa emme tuhlanneet aikaa sisustukseen tai remontointiin – vuokrasimme kalustetun melkein uuden asunnon – mutta nyt omassa remontoijan unelmassamme joudummekin käymään hakemassa välillä kylppärin peiliä, välillä eteisen lamppua tai ilmanvaihtosuodattimia. Toistaiseksi näistä on selvitty helpolla: suodattimet kulkevat pyörällä, auton saa toisinaan lainaan sukulaisilta ja tori.fi:ssä ostetuissa huonekaluissa on se hauska mahdollisuus että hintaan saa neuvoteltua kotiinkuljetuksen. Lähellä on myös Ekorentin toimipiste, josta on ollut iloa huonekalukuljetuksissa ja sukuloinnissa, ja joskus olen käyttänyt myös tavanomaisempaa vuokrapalvelua. Jyväskylän mummolaan menemme junalla. Saaristoon suuntautuvan mökkireissun logistiikka yhdisti appivanhempien autoa, junaa, Onnibussia ja Turun seudulla asuvan lankomiehen palveluksia.

Väistämättä autottomuus muuttaa toimintatapoja jonkin verran. Osittain myös hyvään suuntaan. Olemme vihdoin käyneet Espoon saaristossa kymmenen vuoden asiasta puhumisen jälkeen. Iso Vasikkasaari on huikea perheretkikohde, suosittelen!
Tapiolan uimahallin remontin viivästyminen oli iso isku, mutta uintiretkistä Leppävaaran maauimalaan on tullutkin koko perheen rennontahtisia spektaakkeleita: pyörällä mennessä välillä syödään eväät, bussilla mennessä jutellaan vaikka mistä. Vanhempi lapsi pääsee kouluun onneksi itsenäisesti kävellen.

Vaikein on ollut nuoremman päivähoitomatka, joka on parin kilometrin pituinen ja bussit kulkevat heikosti. Talviliukkailla olemme tyytyneet pääosin bussikyytiin vaikka se vaatiikin sekä paljon aikaa, kävelyä että odottelua pysäkillä. Muuten olemme pääosin pyöräilleet päiväkotiin, ja aloittanemme sen taas ensi viikolla kun sää näyttää olevan pysyvästi keväinen. Nuorempi on lujatahtoinen lapsi ja aivan helppoa se ei aina ole – itse pyöräily sujuu, mutta lähtö on toisinaan vaikeaa. Toisaalta on hienoa nähdä, miten päivittäinen liikunta-annos kasvattaa pienenkin lapsen kuntoa ja myös tahdonlujuutta – siihen Hirmuisen Isoon Ylämäkeen valmistaudutaan henkisesti jo puoli kilometriä etukäteen ja joka ikinen kerta se on ponnisteltu ylös.

Autoa olemme välillä lainanneet viikolla appivanhemmilta, jotka tarvitsevat omaansa lähinnä viikonloppuisin. Huomasimme kuitenkin pian, että auton lainaus päiväkotikyyteihin ei ole kestävä ratkaisu. Lapset ovat nimittäin mukavuudenhaluisia siinä kuin aikuisetkin ja tottuvat kyydittämiseen nopeasti. Sen kerran kun olemme lainanneet autoa päiväkotikyyteihin, seuraavat lähdöt ovat olleet todella vaikeita. Sen sijaan kun pyöräilystä ei tee numeroa, se vain on jotain jolla säännöllisesti kuljetaan, ongelmia ei ole.

Ihan yhtä helpolla emme näytä kuitenkaan pääsevän kuin Tukholmassa. Välillä keskustelemme siitä, millä aikataululla ehkä hankkisimme uuden auton. Rahareikiä kuitenkin perheelliselle löytyy ja toistaiseksi iso autokulu ei ole innostanut. Liisari voisi olla mahdollinen. Myöskään bensa-autoon siirtyminen ei enää huvita, kun sähköautolla on päässyt ajelemaan ja niiden tekniikka kehittyy hurjaa tahtia. Toistaiseksi mennään näin, ja katsotaan mihin se riittää.

Seuraavassa osassa puhutaankin autonvuokrauskokemuksista eli siitä, miten autoton voi tarvittaessa ’fuskata’ ja säästääkö siinä? 

Autoton Tukholmassa

Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Keväällä 2016 olimme Tukholmassa ilman autoa: syksystä 2016 alkaen ilman autoa Espoossa. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 1/3.

Myimme automme pois vuoden 2016 tammikuussa, samaan aikaan kun muutimme kevääksi Tukholmaan. Tiesimme, että Tukholmassa emme tarvitsisi autoa päivittäiseen liikkumiseen ja laskimme, että pelkästään seisottamalla autoa tuhlaisimme rutosti rahaa.

Tietysti muutama muukin hyvä syy oli: vanhetessaan autossa alkoi olla epäluotettavuutta, tielle oltiin jääty viime vuodet kerran vuodessa. Mies, joka kantoi autosta enemmän vastuuta, stressasi huollosta ja tiellejäännistä. Rahaakin siihen upposi, arvonalennuksineen, bensoineen ja merkkihuoltoineen satasia kuussa.

Siispä myyntiin.

Elo Tukholmassa autottomana oli helppoa. Vuokramarkkinat ovat siellä vaikeat, mutta meillä kävi asunnon kanssa monella tapaa tuuri: löysime asunnon Solnasta, ”Tukholman Espoosta”, joka oli vain viitisen kilometriä keskustasta pohjoiseen. Arki järjestyi paremmin kuin olisimme osanneet kuvitella.

Nuoremman päiväkoti oli vastapäisen kerrostalon kivijalassa, matkaa sinne oli viitisenkymmentä metriä. Vanhemman kouluun piti kävellä vajaa kilometri, eikä se ollut eskarilaiselle ongelma. Koulumatkan varrella kuudensadan metrin päässä oli metropysäkki, kauemmas vievälle juna-asemalle oli kilometri. Lentokentälle pääsi edullisella junalla ja bussilla lähistöltä. Vieressä oli peräti kolme hienoa leikkipuistoa, kauempana lisää ja isompia.
Töihin keskustaan, Drottninggatanille pyöräili parissakymmenessä minuutissa, jopa metroa nopeammin. Pyörätiet olivat aamulla skarpisti aurattuina ja harjattuina kello seitsemän, eikä rospuuttoa tarvinnut jännittää. Nastat pitivät kiinni tiessä.

Skytteholmsparken

Uima-altaassakin voi ajella ennen kuin sinne on muistettu laittaa vettä.

Varsinaisia harrastuksia lapsilla ei kevään aikana ollut, keskityimme viettämään aikaa perheen kesken kun siihen kerrankin oli tilaisuus. Solnassa olisi tosin ollut tilaisuus päästä treenaamaan jalkapalloseurassa lähikentillä. Lasten reviiriä laajensimme polkupyörällä, jolla pääsi turvallisesti melkein kaikkialle: kävimme rantakahviloissa, uimahallissa, 4H-pihalla eläimiä katsomassa ja grillaamassa, Hagan puistossa ja juhannusjuhlissa. Keskustaan ja museoihin mentiin yleensä metrolla ja ratikalla ja sehän on alle kouluikäisistä parasta.

Yllättävintä oli, että kauaskin oli helppo mennä: Uppsalaan asti pääsi pikkurahalla siltä viereiseltä juna-asemalta. Kun osallistuin pyörätapahtumiin, niihinkin pääsi junalla. Suunnistaminen oli helppoa kun samassa vaunussa oli kolmekymmentä muutakin polkupyörää matkalla. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, ja heidänkin tapahtumansa avovesiuintia myöten olivat Tukholman keskustan liepeillä muutaman kilometrin säteellä.

Tässä kaikessa helpotti toki se, ettei ollut vanhoja totuttuja tapoja. Mies on Suomessa asuessa tykännyt käydä suunnistamassa ja polkujuoksemassa, jonne yleensä joutuu menemään autolla. Uusissa ympyröissä ne jäivät, vaikka varmaan pidemmällä reissulla niitäkin olisi käyty etsimässä. Ei ollut syrjäseudulla asuvia sukulaisia joiden luona vierailla – he tulivat käymään tai näimme koti-Suomessa vieraillessa. Minun oli koko kevään tarkoitus testailla paikallisia Car2Go- ja vastaavia palveluja, mutta tarvetta ei koskaan tullut. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, mutta toisin kuin pääkaupunkiseudulla, treenit olivat aika lähellä keskustaa ja niihin pääsi suhteellisen helposti julkisilla ja pyörällä.

Pidemmille viikonloppumatkoille, joita teimme kevään aikana pari, vuokrasimme perinteisen autovuokraamon auton, joka yleensä tulee halvemmaksi kun ajellaan pidemmälle ja kauemmaksi. En voinut olla huomaamatta pientä ironiaa siinä, että toinen näistä vuokrausreissuista oli oma Vätternrundan-reissuni: kuljetin uudenkarhealla farmariautolla maantiepyöräni satoja kilometrejä saadakseni ajaa 300km järven ympäri, jonka jälkeen ajelimme, minä ja pyörä, autolla takaisin.

Lisäksi lainasimme autoa kahdesti: kerran sukulaisilta muuttopäivänä kun haimme lapsille kaupasta kerrossängyn, ja toisen kerran paluumuuttaessa muuttokuormaa varten (menomatkan muutimme laivalla pelkkien kapsäkkien kanssa.) Epäilemättä Tukholmassa kävi myös niin, että autottomuus muokkasi sitä, mitä teimme, mitä harrastimme ja miten vietimme aikaa. Kotiin palatessa hieman jännittikin: miten ”vanha elämämme” sopeutuisi liikkumisen muutokseen?

Seuraavassa Autoton-sarjan osassa katsotaan, mitä tapahtui kun elokuun alussa toistimme saman harjoituksen Espoossa.

Vahinkominimalismia

Kevään 2016 asuimme Suur-Tukholman alueella Solnassa, ja muutimme takaisin Espooseen heinäkuun lopussa. Puran tänne blogiin satunnaisesti Ruotsin muistikuvia.

Perheemme muutti työtarjouksen perässä tammikuussa kevääksi Ruotsiin. Politiikan saralla se tarkoitti hetkellistä taukoa valtuustotyöstä ja kevennettyä osallistumista kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksiin, töiden puolesta taas sitä että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen saatoin keskittyä täysillä töiden tekoon.

Eräs merkittävä muutos, jonka seurauksia emme olleet edes tulleet ajatelleeksi ennen muuttoa, oli kuitenkin puolivahingossa tapahtunut ”downshiftaus”.

Tukholman vuokra-asuntotilanne on katastrofaalinen. Niinpä asuntoa etsiessämme meillä oli tasan kaksi kriteeriä: alle 10 kilometriä keskustasta ja kooltaan vähintään 50 neliön kaksio. Meillä kävi lopulta suorastaan tuuri: ensimmäinen ja ainoa tärppi oli suorastaan tilava, muutaman vuoden vanha 58 neliön kaksio vain viisi kilometriä keskustasta metroaseman lähellä.

Onneksemme asunto oli myös pohjaltaan hyvä ja valmiiksi kalustettu. Niinpä muutimme uudenvuoden jälkeen hyvin perinteisin menetelmin, klassisella laivamatkalla. Mukana meillä oli kolme suurta ja kaksi pienempää matkalaukkua: nelihenkisen perheen vaatteet sekä joitain kirjoja ja leluja. Molemmille lapsille riittivät vaatteille omat hyllyt, ja oli hauska nähdä miten tärkeä pienemmälle tuokin oma tila oli: nelivuotias viikkasi jokaisen matkalaukusta otetun paitansa särmästi yksi kerrallaan hyllylle.

Alunperin ajatuksena oli ollut laivata loput tavarat muuttofirman kautta. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt: kolmesta firmasta kaksi eivät palanneet asiaan ja kolmannen tarjous oli posketon. Kahden Solnassa vietetyn viikon kuluttua totesimme yhteen ääneen, että Suomeen ei oikeastaan jäänyt mitään erityisen tarpeellista. Pakolliset saisimme tuotua Suomessa käydessämme. Näistä merkittävimmät olivat perheen polkupyörät, jotka toimme erikseen. Ainut iso hankinta oli kerrossänky, jotta saimme koko perheen mahtumaan makuuhuoneeseen.

Ensimmäisellä viikolla satoi paljon lunta. Vietimme runsaasti aikaa pulkkamäessä (pulkat jouduimme hankkimaan paikan päältä) ja löhöilimme vuokra-asunnon suurella sohvalla yhdessä. Lapset leikkivät olohuoneen nurkassa, lähellä aikuisia samalla kun me laitoimme ruokaa tai puuhastelimme muuten.

Merkittävin muutos oli siinä, miten lapset leikkivät vapaa-ajallaan. Kun he valittelivat tekemisen puutetta, ei lähellä ollutkaan akuja luettavaksi tai leekoja kasattavaksi. Niinpä piirsimme ja maalasimme paljon yhdessä ison keittiönpöydän ääressä ja melkein joka ilta lapset kinusivat ”iltakoulua”: äiti laittoi lapsille matikantehtäviä, isin kanssa kirjoitettiin päiväkirjaa. Lähipihan leikkipuistot olivat huikeita ja mäet pitkiä, joten ulkonakin riitti tekemistä.

Legoleikit jatkuivat, kun Suomessa vietettyjen synttärien jälkeen toimme mukanamme laukullisen leluja. Isoa sotkua pieneen asuntoon ei kuitenkaan tullut, ja siivous oli pienissä tiloissa helppoa. Lapsiperhettä ilahdutti myös tilava wc- ja suihkutila: sinne mahtuivat kuivumaan niin lasten kuravaatteet kuin pyykitkin. Neliöitä tärkeämpää onkin asunnon pohja ja tilojen suunnittelu.

Myös aikuisia stressasi paljon vähemmän: vieraan asunnossa ei tullut turhia sisustuspuuskia tai pohdintoja siitä, kuinka tuokin paikka pitäisi kohta rempata.  Vuokra-asuntomme oli nätisti sisustettu ja lähinnä siirsimme herkimmät koriste-esineet piiloon muuttohetkellä. Pienen asunnon täysi siivouskaan ei vienyt aikaa. Ylimääräistä stressiä toi toki se, että vuokranantajamme, lapsettoman pariskunnan kiiltovalkoiselta pöydältä sai kerran viikossa puhdistaa kynsilakanpoistoaineella ns. elämän jälkiä…

Vaatteita mukana oli todella vähän, mikä helpotti sekin sekä aamulähtöjä että pyykkihuoltoa. Auton olimme myyneet ennen lähtöä (siitä lisää myöhemmin) joten sen siivoukset, tankkaukset ja huollot jäivät pois. Pidemmille reissuille vuokrasimme auton ja enimmäkseen liikuimme lähiseudulla koko perheen voimin pyörällä tai matkasimme junalla lähikaupunkeihin. Aikaa jäi liikkumiseen, yhdessäoloon ja löhöilyyn. Sekä tietysti jalkapalloon, mitä ei Zlatanin kotimaassa voinut välttää.

Kotiin palatessamme oli hauska havaita miten vähän kotona olleita tavaroita oli kaivannut. Eniten oli kaivannut joitain harrastusvälineitä – hiihtäminen oli Tukholmassa jäänyt kun välineitä ei viitsinyt epävarman sään vuoksi tuoda. Koti-Suomeen palattuamme karsimmekin ensimmäisenä muuttolaatikoissa odottaneita vaatteita. Niitä oli kaksi kertaa enemmän kuin olisi mitenkään ollut tarpeen. Suomeen jääneitä tavaroita on muutenkin tullut karsittua paljon vielä muuton jälkeen, kun remontoimme vanhaa rivitaloamme pala kerrallaan.

Suomessa tilaa on taas kaksinkertaisesti, ja vähän ihmettelimmekin alkuun mitä kaikkea sillä tekee.Vähän kerrallaan perhe kuitenkin otti taas tilan haltuun, ja huomasimme myös miten tärkeä etu vaikkapa riittävän väljä pyörävarasto oli – täällä kun perheen pyörät eivät mahdu taloyhtiön varastoon ja ne vievät kellarista kokonaisen huoneen. Kallis säilytystila, joka olisi mahdollista käyttää muuhunkin.

Suurta puhdistusta emme ole kotona kuitenkaan tehneet vaikka huomasimmekin miten vähällä pärjää. Nyt on trendikästä tehdä KonMarin hengessä iso kertaraivaus, mutta toisin kuin kirja väittää, olen sitä mieltä että on ihan mahdollista elää elämäänsä putsaamatta jokaista kellarikomeroa. Niitä karsitaan kun osutaan kohdalle tai aloitetaan remontti, mutta sotkuinen sukkalaatikko ei ole tähänkään asti perheessämme estänyt mielenkiintoisten ja mukavien asioiden tekoa. Tukholman reissu kuuluu ehdottomasti näihin ja muistutti samalla taas kerran siitä, että joskus vähemmän on enemmän.

Tukholman kevät, Espoon syksy eli vuosi 2016 paketissa

Vuosi 2016 oli monella tapaa hieno. Työntäyteinen, mutta myös täynnä seikkailuja ja yllätyksiä.

Perheen kevät

Tammikuussa, heti uudenvuoden jälkeen, nousimme Ruotsinlaivaan tuhansien muiden suomalaisten kera. Perheellämme tosin oli vain menolippu: edessä odotti seitsemän kuukautta expat-elämää rakentamassa työnantajani uutta Tukholman-toimistoa. Mies oli neuvotellut itselleen etätöitä ja lapsille oli löytynyt paikat paikallisesta päiväkodista ja esikoulusta. Koti meillä oli ollut odottamassa jo pari kuukautta, kun olin jo syksyn suhannut säännöllisesti Tukholmassa projektitöissä; oli iso helpotus jättää vihdoin tiivis työmatkailu, joka oli ollut vaikea yhdistää luottamustehtäviin ja syönyt ikävästi perheen yhteistä aikaa.

3b9a0622

Valtuustoon olin ilmoittanut pysyvän esteen noille kuukausille, vaikka tarpeen mukaan tuinkin erityisesti kaupsukysymyksissä sivusta. Kaupunkisuunnittelulautakunnassa sovimme varajäseneni Rainer Lahden kanssa aikatauluista, ja kun kävin noin kerran kuussa joka tapauksessa työasioissa Suomessa, oli se helppo sovittaa lautakunnan aikatauluihin. Toki valitettavasti väliin jäi sitten mm. asukastilaisuuksia ja muita epävirallisia menoja. Poissaoloistani kirjoitettin mm. Ylen verkkosivuilla, jossa tiivistettiinkin olennaiseen:

”Vihreiden Kirsi Louhelainen oli Espoossa poissaolotilastojen kärjessä. Kun hän vielä toissa vuonna oli poissa vain yhdestä kokouksesta, nyt väliin jäi kymmenen.

Diplomi-insinööri Louhelainen oli keväällä seitsemän kuukautta Tukholmassa perustamassa sinne työnantajalleen uutta toimipistettä ja ilmoitti siitä tammikuussa kaupungille.

– On erittäin hienoa, että tällainen mahdollisuus tehdä töitä on, koska viime kädessä kokouspalkkioilla ei asuntolainaa makseta. Luonnollisesti pidempi poissaolo tarkoittaisi, että luottamustehtäviä pitäisi harkita uudelleen.

Louhelainen on ollut peri tunnollinen kokousosanottaja. Kolmelta edellisvuodelta hän on ollut yhteensä poissa vain 4,5 kokouksesta.”

Ihan helppoa tämä ei ollut, varsinkin kun mies kävi töiden vuoksi Suomessa minua enemmän: oli kuitenkin hienoa, miten  kivuttomasti kaikki lopultasujui. Siitä iso kiitos on isolle tuurille arjen järjestymisen kanssa. Työmatkani Kungsgatanille kesti pyörällä vain parikymmentä minuuttia, viereiseltä metroasemalta saman verran; nuoremman lapsen hoitopaikka näkyi parvekkeeltamme ja eskarilaisenkin matka oli vain kilometri metroaseman suuntaan; ja vaikka mahduimmekin lopulta mukavasti tilavaan kaksioon, siellä ei ollut mitään turhaa.  Erityisesti hoitopaikkojen läheisyys oli suunnaton helpotus sen jälkeen, kun edellissyksyn olimme Espoossa joutuneet ajamaan autolla päivittäin 18 kilometriä pelkästään hoitomatkoja.

Minun piti kirjoittaa vuodelta useitakin postauksia niin Tukholmassa asumisesta kuin siitäkin, kuinka elämä sujui puolta pienemmissä neliöissä ja vain viiden matkalaukullisen kera. Ne odottavat vielä luonnoksissa, ehkä saankin ne vielä julki näinä välipäivinä. Siinä kuitenkin konkretisoitui hyvin se, miten tärkeää on arjen sujuvuus ja se, että palvelut ja työt ovat lähellä ja joukkoliikenne toimii.

Politiikan vuosi

Vuoden aikana kaupunkisuunnittelulautakunnassa vietiin eteenpäin monia tärkeitä kaavoja. Osa näistä oli vaikeita, ristiriitaisiakin: Niihin kuuluvat Finnoon osayleiskaava (josta lopulta rajattiin toistaiseksi pois eniten ristiriitoja herättänyt sataman osuus), Kaitaan osayleiskaava ja iso joukko metrokaavoja. Pohjois-Espoon osayleiskaava ei edennyt odotettua tahtia ja ei välttämättä ehdi luonnoksena nähtäville tämän valtuustokauden aikana, mikä on monen epävarmuudessa elävän pohjoisespoolaisen harmi.

Keväällä lautakunta kävi vihdoin myös opintomatkalla. Amsterdamin, Amsteren, Haagin ja Brysselin reissu oli aikataulultaan tiukka mutta antoisa ja herätti kysymyksen, pitäisikö meidänkin Espoossa miettiä joskus hieman vähemmän kerrosneliömetrejä ja normituksia ja enemmän sitä, mitä toimintoja ja palveluja haluamme kaupunginosalta – mikä on sen henki? Brysselin-tuliaisina oli myös lautakunnan puheenjohtajan järjestämä osallistuminen nyt alkavaan EU-projektiin, jossa Espoossa pyritään hyödyntämään entistä paremmin tieteellistä tietoa ja tutkimustuloksia kaupungin kehittämisessä.

Olen myös iloinen siitä, että pysäköinnin kehittämisohjelma saatiin vihdoin eteenpäin: sitä säädettiin vielä hieman kaupunginhallituksen elinkeino- ja kilpailukykyjaoksessa ja edessä on vielä kaupunginhallituksen hyväksyntä, mutta muuten ohjelma on loppusuoralla. Tässä olin itse mukana neuvotteluissa, kun ohjelmaan haluttiin vielä tarkennuksia EKY:ssä. Ensimmäistä kertaa pysäköintiin otetaan kaupungin tasolla strateginen ote: toteutusta kokeillaan yhtiömuodossa, paikkamääriä pyritään sopeuttamaan eri tyyppisille alueille nykyistä fiksummin ja otetaan myös käyttöön tilaa ja rahaa säästäviä keinoja, kuten vuoropysäköinti ja nimeämättömät paikat. Samalla kehitetään tähän asti lapsenkenkiin jäänyttä pyöräpysäköintiä ja otetaan käyttöön uutta teknologiaa esimerkiksi paikkojen löytämistä ja maksamista varten.

Hallituksen monet päätökset ovat näkyneet ikävinä yllätyksinä myös kuntapolitiikan puolella. Olen iloinen siitä, että Espoossa ei vielä ole lähdetty rajulle leikkauslinjalle, mutta hilkulla on menty: laskenkin yhdeksi isoimmista saavutuksistamme päivähoidon leikkausten torjumisen jälleen kerran ja päivähoidon rajauksen torjumisen (nyt syksyllä toistamiseen budjettineuvotteluissa). Laadukas päivähoito ja työ- ja perhe-elämän yhdistäminen on ollut itselleni tärkeä asia ja yksi syy jonka vuoksi olen mukana politiikassa.

Valtuustossa tein myös yhden valtuustoaloitteen, pienen mutta mielestäni tärkeän: aloitteen lähiretkipaikkojen rakentamisesta. Nuuksion kestokyky on jo luonnon sietorajoilla ja pienten lasten kanssa on liikaa joutua ajamaan kymmeniä kilometrejä pienen kävelylenkin ja makkaranpaiston vuoksi. Olin keskustellut aiheesta jo aiemmin kaupunkisuunnitteluvirastossa ja saanut ajatukselle vastakaikua, mutta kun nämä henkilöt lähtivät virastosta muualle töihin, päätin edistää asiaa vielä ”virallisempaa” reittiä.

Sisäilmaongelmien ratkominen on edennyt, mutta valitettavan hitaasti. Edelleen vallalla on laastarimeininki, jossa lykätään tärkeitä isoja korjauksia vaikka viime kädessä nyt tehtävät pienemmät korjaukset jäävät tehottomiksi ja haaskaavat ylimääräistä rahaa. Malliesimerkki tästä on puolellatoista vuodella venyvä Tapiolan uimahallin remontti, jossa on jälkikäteen todettu, että jo se edellinen remontti olisi ehkä pitänyt tehdä perinpohjaisemmin.

Korjausasioissa taistelu jatkuu ensi vuodella ja -kaudella, mutta ainakin vihreät ovat tehneet tila- ja asuntojaoksen pj Tiina Elon johdolla todella paljon työtä näiden eteen.

Raide-Jokerin etenemisestä olen innoissani. Linjaus on kuitenkin aiheuttanut myös paljon huolta asukkaille. Olen antanut palautetta virkamiehille siitä, että keskustelua asukkaiden kanssa on vielä parannettava – asukastilaisuuksissa näkyy että vielä olisi kehittämisen varaa.

Vihreän ryhmän saavutuksista ja edelleen jatkuvista väännöistä ovat kirjoittaneet erinomaiset raportit mm. Tiina Elo sekä Saara Hyrkkö, suosittelen lämpimästi tutustumaan!

Perheen syksy

Kotiinpaluun jälkeen elämässämme konkretisoituivat aika raskaasti Espoossa pinnalla olevat ongelmat niin homekoulujen kuin pieleen menneiden remonttienkin osalta. Ekaluokkalaisen koulu, Aarnivalkea, paljastui homeongelmaiseksi ja remontit venyivät muutenkin. Lopulta – kiitos vanhempien sitkeän työn, luottamushenkilövääntöjen ja virkamiesten nopean reagoinnin – väistötilat löytyivät suhteellisen nopeasti Järvenperästä.

Vitsailinkin jossain vaiheessa, että olimme päättäneet tulla syksyksi takaisin Suomeen, koska ekaluokkalaisen koulu on muutaman sadan metrin päässä, uimahallikin on lähellä ja metrokin alkaa kulkea. No, kävikin niin että lapsi kulkee päivittäin bussilla kouluun Järvenperään, uimahallin remontti venyi vuoden 2017 loppuun ja metronkaan kanssa ei ihan putkeen mennyt.

Syksyllä olin lopulta pitkään myös sairaslomalla. Vaikka olinkin mukana vihreiden omissa budjettiriihissä ja vedin teknisen toimialan vihreän budjettiriihen, en siis lopulta päässyt valtuuston budjettikokoukseen. Sen verran olen kuitenkin jo kuluneena neljänä vuonna oppinut, että terveyden kanssa en leiki: siinä missä ensimmäisen valtuustovuoden innolla odottelin kuumeessa ryhmähuoneessa pötkölläni omaa puheenvuoroani minulle tärkeässä asiassa, nyt ymmärrän jo lähettää puheenvuoroni sähköpostitse ryhmän jäsenelle luettavaksi.

Edessä on vaalivuosi ja olen päättänyt asettua ehdolle myös ensi kaudelle. Tavoitteena edelleen parantaa lapsiperheiden elämää, työn ja perheen yhteensovittamista, rakentaa parempaa kaupunkia ja korjata paitsi koulut myös Espoon selvästi virheellinen ja kallis tapa rakennuttaa ja korjata.

Uskon että vuodesta 2017 tulee monella tapaa hyvä: erinomaista vuotta 2017 itse kullekin!

Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokousraportti 30.11.2016 – Suinonsalmi, Laurinlahti ja liikennebarometri

Kaupunkisuunnittelulautakunnan lista oli harvinaisen vaikea, mutta yllätyin itsekin siitä että vain kaksi kaavaa yhdeksästä jatkoi eteenpäin. Tästä huolimatta kokous kesti noin puoli kymmeneen illalla. Kokouksessa olivat paikalla Kirsi ja Henna.

Pääasiassa kaavoja pöydättiin lisätietoja varten, myös palautuksia tehtiin pari.

Infossa esiteltiin muiden kokousasioiden lisäksi tiedoksi merkittävä neljän vuoden välein tehtävä liikennebarometri. Hyvä, että asukkaiden mielipiteitä liikkumisesta seurataan pitkällä aikavälillä. Yleinen tyytyväisyys liikennejärjestelmään, joukkoliikenteeseen ja autoliikenteen sujuvuuteen on hieman heikentynyt, erityisesti suur-Matinkylän ja suur-Tapiolan alueella. Tämä voi hyvinkin selittyä alueiden keskeneräisellä rakentamisella, joka on ollut hyvin häiritsevää erityisesti joukkoliikenteen mutta myös muunkin kannalta. Seuraavassa barometrissä nähdään. Ilahduttavaa oli että valtaosa (jopa 90%) kannatti lämpimästi pyöräilyn ja jalankulun kehittämistä.

Toinen mielenkiintoinen infoasia oli PienTaloPilotti – täydennysrakentamisen kokeiluohjelma, jossa etsitään erityisesti Friisilän ja Nöykkiön alueelta maanomistajia jotka ovat halukkaita tiivistämiseen ja tutkitaan uusia vaihtoehtoja tiivistämiseen (kahden tontin väliin kaavoitus, normien höllentäminen jne.)
2500 korttia joissa kysyttiin mielenkiintoa jaettiin talouksiin, 120 kiinnostunutta, 13 tonttia jatkosuunnittelussa. Yleisiä periaatteita voi harkita kun nämä todelliset poikkeamistarpeet on selvitetty pilottitalouksien osalta. Esteitä nykyään: etäisyys tontin rajoista, rakennusoikeuden ylittäminen, poikkeaminen asuntomäärärajoituksesta jne.

Kaupunkisuunnittelun työohjelma oli myös listalla ja pöydättiin ennalta sovitun mukaisesti. Liikennesuunnittelun projekteissa on mielestäni hyvin kunnianhimoa, Länsiväylän laatureitti eli pohjoispuolen pyöräväylän jatke on ensi vuoden ohjelmassa. Nostin esiin että keskustojen kehittämisen periaatteita tulisi edistää ja samoin tulisi jo alkaa pohtia, miten selviämme siirtymäajan robottiautoihin. Ne ovat nyt tulossa aikataululla, joka on nopeampi kuin nyt hyväksyttävien metronjatkojen kaavojen toteutuminen.
Pientaloista puhuttiin paljon, ja totesin että omasta mielestäni nykyinen strategia on hyvä: pientaloalueet nojautuvat läheisiin kasvukeskuksiin ja mitä lähemmäksi mennään, sen sallivampaa täydennysrakentamisen tulisi olla. On melko noloa, että esim. Yksiö puutarhassa-konsepti meni Vantaalle, koska rakentaminen Espoossa osoittautui byrokratian vuoksi mahdottomaksi.

Eniten palautetta herättäneet asiat olivat Suinonsalmi, Karakallion kaavat ja Laurinlahti.

Suinonsalmesta olin alunperin muotoillut mahdollista kompromissiesitystä. Totesimme kuitenkin että se voisi antaa liikaa pikkusormea Hanikan rakentamiselle ja olimme saaneet paljon huolestunutta palautetta Hanikan kohtalosta kentältä. Niinpä vihreät (Henna Partanen esitti, Kirsi Louhelainen kannatti) esittivät kaavan rajausta Suvisaarentien eteläpuolelle ja tämän jälkeen hylkäystä. Nämä ehdotukset kaatuivat parin äänen enemmistöllä.

Läpimennyt ehdotus johon puheenjohtaja keräsi lautakunnan toiveita ei onneksi ollut mahdoton: siinä vaaditaan rakentamisen sijoittamista tiukemmin Suvisaarentien varteen, virkistysmahdollisuuksien säilyttämistä ja parantamista, eri mitoituksia (alkuperäisissä lähtökohdissa oli tiukka iso mitoitus) ja tiivismatalaa. Minulle tämä riittää toistaiseksi, nyt odotan mitä näillä ohjeilla selvitetään. Lisäksi Paula Pöntynen (sit) esitti alueesta puurakentamisen pilottikohdetta, joka äänestettiin mukaan.

Ehdotin myös että luonnokset näytetään lautakunnalle ennen asukastilaisuuksia (yleensä eivät tule lautakunnan kautta). Henna Partanen jätti Suinonsalmeen eriävän mielipiteen.

Alla vielä hyväksytty muutos pohjaesitykseen, johon siis lisättiin vielä että alueesta tehdään puurakentamisen pilottikohde.

”Asemakaavan laadintaa ohjaa ennen kaikkea tavoite uudistaa koko kaava-alue ja sen lähialueet merellisen Espoon yhdeksi merkittävimmistä virkistys- ja ulkoilualueista (uimaranta, kuntoilualue ja -reitti, tapahtuma-alue, hiihtoladut, luontoalueet yms.) sekä saada tätä varten tarvittavat ja alueen muuhun infrarakentamiseen tarvittavat määrärahat toteutettavasta asuntotuotannosta. Esillä olleisiin luonnoksiin verrattuna tämä tarkoittaa rakennusoikeuden pienentämistä ja muuttamista luontoon paremmin sopivaksi laadultaan korkeatasoiseksi ja moni-ilmeiseksi massoitteluksi. Tämä toteutetaan ainakin pääasiassa yleiskaavan aluemerkintää paremmin vastaavasti tiivis-matala pientaloalueena. Rakentaminen sijoitetaan pääasiassa Suvisaarentien varteen reunustamaan katua siten, että virkistysalue säilyy mahdollisimman eheänä ja siten, että virkistysalueen saavutettavuus pysyy hyvänä. Erityisen huolellisesti suunnitellaan virkistyspalvelut ja -reitit, joita koskeva kokonaisuus tuodaan lautakunnalle luonnoksena linjattavaksi. Näiden linjauksia vastaava luonnoskuva tai -kuvat valmistellaan ennen asukastilaisuutta.

Lisäksi kohdasta 1.1. Poistetaan virke: Alueen mitoituksen lähtökohtana on noin 50 000 k-m² uutta rakentamista. Sen sijaan kirjataan: Alueen mitoituksessa arvioidaan eri vaihtoehtoja.”

Karakallion kaavat (Karakallio §10 ja Karakallio II §5), pöydättiin tarkempaa tarkastelua varten, asukaspalautetta tuli sen verran myöhään lähellä kokousta. Pohdimme Hennan kanssa myös sitä, tulisiko kokonaissuunnitelma hyväksyä lautakunnassa ohjaavana ennen näitä ja onko kokonaissuunnitelmassa riittävän hyvin otettu asukaspalaute vastaan. Erityisesti mietityttää tiivistyksen ja nykyisen asutuksen suhde: Näkisin, että alueen keskustaan voisi tuoda rakentamista myös tien varteen pieneksi tiiviiksi keskusta-alueeksi, mutta toisaalta täydennysrakentamisessa tulee varjella esim. alueen kallioita ja luontopolkuja ja välttää esim. merkittäviä louhintoja.

Ymmersta meni esityksen mukaan.

Maarinaukio herätti keskustelua. Itse olin erityisen huolissani siitä, että tässä yhdistettiin kaksi asiaa: teknisluonteinen, kiireellinen Raide-Jokerin kaava ja toisaalta vahvasti koko Otaniemeen vaikuttava hanke, jossa yhdistettiin hotellia ja iso kauppa. Hotelli on alueelle varmasti tervetullut, mutta 1000 neliön kauppa vaikutti kummalliselta: se söisi potentiaalin Otaniemen keskustan kaupallisten palvelujen kehittämiseltä ja veisi kummallisella tavalla suur-Tapiolan painopistettä tulevan eritasoliittymän kohdalle. Otaniemestä puuttuu vieläkin riittävä keskustan kauppapalvelu: Väreeseen tulee enemmänkin ruokalaa ja pientä myymälätilaa, ja varsinainen kaupallinen tila isoine ruokakauppoineen saadaan ehkä Kivimiehen kaavassa.

Eritasoliittymien lähelle voi toki rakentaa ja sillä hyvin tehtynä voi olla nykyistä asutusta suojaava vaikutus, mutta tienristeys ei ole keskusta-alue eikä itsenäinen kaupunginosa. Virkamiehet olivat hyvin nihkeitä ehdotukselleni erottaa kaavan kaksi eri asiaa eli lisärakentaminen ja Jokerin katutilamuutokset toisistaan. Niinpä keskustelun päätteeksi asia pantiin ehdotuksestani vielä pöydälle.

Ahertajankulma II, joka siis olisi purettavan rakennuksen tilalle tuleva asuintalo ja näyttelytilaa WeeGeen lähelle, päätettiin puheenjohtajan esityksestä
”palauttaa asian uudelleen valmisteltavaksi siten, että ratkaisun pääperiaatteet ratkaistaan osana teatteritilojen vaatimaa asemakaavoitustarkastelua välilllä Tapiolan keskusta – WeeGee”

Finnoon keskus laitettiin ennalta sovitun mukaisesti pöydälle lisätarkasteluja varten. Tämä on monella tapaa vaikea pala: olemme koko viimeisen kolme vuotta kritisoineet kaavan olennaisia lähtökohtia, joita ei kuitenkaan ole valmistelussa kuultu. Tämän toki ymmärtää siinä mielessä että lähtökohtainen rakennusmuoto eli tornirakennukset oli päätetty edellisen lautakunnan aikana kilpailun perusteella. En ole päättänyt kantaani vielä, mutta olen erityisen huolissani katutilasta ja siitä, onko se aidosti miellyttävä käyttää asujan näkökulmasta, riittämättömästä liiketilasta, alueen imagon ja viihtyvyyden takaamisesta monivuotisen rakennusprojektin aikana sekä siitä, että kunnianhimoinen tavoite ilmastonmuutoksen torjunnan mallikaupunginosasta on kadonnut valmistelussa kuin pieru saharaan. Hyvää alueessa on se, että valmistelussa siitä on tullut vähän paremmin vaiheistettava, eli valtavasta megakannesta on siirrytty muutamaan paloissa tehtävään halliin.

Hyökyvuorenrinne meni esityksen mukaan.

Laurinlahti palautettiin pientä lisätutkiskelua varten sekä sitä varten että kaavaprosessin aikana tehdyt muutokset selkeästi myös visualisoitaisiin. Tämä on mielestäni myös hieman vaarallista koska se riskeeraa uudelleen alueelle saadut suojavihervyöhykkeet ja viheralueen, joista asukkailta oli tullut positiivista palautetta. Siksi toivoin että vaihtoehdoissa pysyy mukana nyt nähty versio. (Merkitsevä rakennusoikeuden poisto tuskin onnistuu koska alueella on jo vahva kaava.)

”Palauttaa asian valmisteltavaksi siten, että vielä arvioidaan onko toteutettavissa muutoksia, joilla esitetyn kritiikin perusteella saadaan lisää parannuksia. Samalla valmistellaan asemakaavaprosessin ydinkohtia havainnollistava viitesuunnitelma, jossa havainnollisesti osoitetaan mitä on muutettu ja miten laatutavoitteet varmistetaan.”

Korostin että mahdolliset muutokset on esitettävä rinnakkaisina nyt meille esitettyyn vaihtoehtoon, koska jos meille tuodaan suoraan uusia vaihtoehtoja vertaamatta sitä nykyiseen, voi esimerkiksi nyt puistoksi jätetty kaavan alue lipsahtaa rakentamiselle.

Tiistilän rakennuskieltoa jatkettiin esityksen mukaan ja kaupunkisuunnittelulautakunnan kuukausiraporttimerkittiin tiedoksi.