Kuukausi: heinäkuu 2009

by

Verolla (järkeä) päähän

Hesarissa pohdittiin ympäristöverotusta ja sen merkitystä yritysten kilpailukyvylle. Pääosa ympäristöveroistahan on tätä nykyä energiaveroja ja esim. jäteveroja. Artikkelissa muistutettiin, että vaikkapa savukaasujen puhdistusjätteen verotuksella voi olla negatiivinen vaikutus ympäristöön. Verotusta suunnitellessa tuleekin ottaa huomioon tämänkaltaisia, ensipohtimalla usein unohtuvia asioita.

Ympäristöveroista tuli mieleen eräs vero, joka on mitä suurimmassa määrin ympäristövero – tai ainakin voisi olla, jos sitä käytettäisiin oikein. Arvonlisäverolla voidaan ohjata kulutusta näppärästi haluttuun suuntaan. Jos haluttaisiin vaikkapa ohjata kuluttajia enemmän palveluiden käyttäjäksi, näiltä voitaisiin vaikka poistaa arvonlisävero kokonaan. Jos haluttaisiin ohjata ruokailutottumuksia terveellisempiin, voitaisiin tuleva elintarvikkeiden arvonlisäveron alennus vaikkapa kohdistaa tuoretuotteisiin, tai yksinkertaisesti jättää einekset pois alennuksen piiristä. Veroa voisi nyhtää mielivaltaisin kriteerein, vaikkapa tuotteeseen käytetyn jätteen määrän, kierrätysasteen tai (kuningasidea!) kodinkoneen takuuajan pituuden mukaan. Ettei suotta tehtäisi niitä kertakäyttöisiä astianpesukoneita. Tällaisessa sääntelyssä vain taivas, byrokratian kankeus ja kalleus sekä loputon poikkeusten suo ovat rajana. (Kuka muistaa vielä kiistan siitä, ovatko Pringlesit perunalastuja?)

Toki tämän veron ei tarvitse olla kirjaimellisesti juuri arvonlisävero. Mutta se sopisi näin maallikon silmistä hyvin tuohon tehtävään. Tuntuu myös hassulta, että kotitaloudet voivat tehdä palveluista kotitalousvähennyksiä, kun ymmärtääkseni samaiset palvelut kuuluvat arvonlisäveron piiriin. Eikö olisi vähemmän paperityötä poistaa halutut palvelut alv:n piiristä? (Summat toki eivät liene ihan mene yksi yhteen.)

Muistan Krugmanin eräässä visiossaan kuvitelleen kuinka tulevaisuudessa tulovero olisi poistettu ja kaikki verotus tulisi suoraan ympäristöveroina. Sadan vuoden aikajänne tuntuu tuollaiselle muutokselle lyhyeltä, mutta tuohon suuntaan voitaisiin hyvinkin mennä. Joka tapauksessa kuluttajaa tulisi ohjata pois kertakäyttöisyydestä ja saman ajatusmaailman pitäisi toimia myös yrityksissä. Verotus ei ole ainut (eikä yksinään varmaan edes riittävä) tapa ohjata kulutusta, mutta sillä voi saada silti aikaan ihmeitä. Katsokaa vain mitä alkoholiveron muutokset ovat taas vaikuttaneet lyhyen ajan sisällä.

by

Ruokauutisia

Kerään tähän linkkejä viimeaikaisiin ruokauutisiin; näitä en soisi unohtavani. Useimmista olette saattaneet kuulla jos olette lukeneet päivälehtenne mutta tässä koostetta. Linkit ovat viikon parin takaisia, aloitin postausta juuri ennen lomalaitumille lähtöä.

Uusi yhdistys, Puhtaiden makujen puolesta ry on perustettu. Jäseneksi voi jo liittyä, jäsenmaksu on 30 euroa. Yhdistys on osa laajempaa 10+ Kiehuu-projektia, ja liittymistiedot löytyvät toistaiseksi saitin etusivulta. Kyseinen 10+ -projekti on muutenkin kiinnostava, he ovat mm. 2008 perustaneet maatiaistorin jonka tarkoitus on yhdistää maatiaislajikkeiden ja -karjan kasvattajat ja ravintolat – ei siis yksityishenkilöille suunnattu hanke, mutta erittäin tervetullut. Viisitähteä.fi kertoo taannoisessa tiedotteessaan projektista seuraavaa:

10+ Kiehuu! on tukijoiden rahoittama ruokakulttuuriprojekti, joka koostuu mm. omasta internetsivustosta http://www.kiehuu.fi ja 7–8 ruokatapahtumasta vuosina 2009–2010. Elokuussa 2010 projekti päättyy Otavan kustantamaan, noin 450-sivuiseen teokseen uudesta suomalaisesta keittiöstä.

Metsästin taannoin tuottajia torilta. Glorian Ruoka&Viini tiesi kertoa seuraavaa: Helsingissä on kesän ajan lauantaisin Talonpojantori, jonne saapuu kasvattajia ja viljelijöitä myymään lihaa, viljaa, hunajaa ja vihanneksia. Tori pidetään 15.8, 29.8, 12.9  ja 26.9 Töölöntorilla, 5.9 Narinkkatorilla.

Tuorein Ruoka& Viini kannattaa muutenkin lukea läpi. Pääkirjoituksessa kerrotaan kyyttölehmiä tukevista uusista projekteista (MTT:n Juha kantasen vetämä alkuperäiskarjarotujen tutkimushanke), luomu- ja viljelijätoreista on muutenkin juttua ja Svarfvarsin luomutilasta on pitkä artikkeli. Itse tartuin mm. artikkelin sivulauseeseen, jossa Svarfvarsin isäntä Jukka Ahonala mainitsi meijeritoiminnan ja maitotuotteiden tilamyynnin loppuneen EU-säädösten myötä. Mistä tässä on kyse?

by

Pyhät energialehmät

Ranskassa on juuri tehty päätös, että energianseurantamittareita asentava yritys joutuu korvaamaan energiayhtiöille näiden menettämät tulot. CRE:tä (Ranskan energiansäätelykomissio) sekä energiayhtiöitä on jo ehditty syyttää korruptiosta ja muuten liian läheisistä suhteista valtiovaltaan – päätöksen perusteella ei syyttä. Kyseisen logiikan mukaan vähän energiaa kuluttavat taloudet alkanevat pian saada Suomen taannoista arvioverotusta – noita surullisenkuuluisia mätkyjä – vastaavia sakkoja.

Kiitokset Market Designille skuupista, lomalainen seurailee uutisiakin harvakseltaan.

by

Vääristelyjä

Hesarissa oli jokin päivä sitten arvosteltu luonnonmukaisia pesuaineita. Niiden testi kirvoitti erittäin asiallisen mielipidekirjoituksen tämän päivän Hesariin, ja voin yhtyä kirjoittajan mielipiteisiin.

Hesari ei ole ainut media, joka on lähikuukausina testannut luonnonmukaisia pesuaineita. Muistaakseni Kuningaskuluttaja tai vastaava teki jokin aika sitten saman tv:ssä. Molemmat testit olivat lähtökohdiltaan hyvin omituisia: ne kertovat alkuun, että nämä pesuaineet eivät oman tuoteselosteensa mukaan sovi yksinään tahranpoistoon, vaan vaativat avukseen erillisen tahrankäsittelyaineen (esim. sappisaippuan). Tämän jälkeen ohjelmat testasivat, kuinkas ollakaan, aineiden tahranpoistokykyä ilman minkäänlaista esikäsittelyä. Ei-niin-yllättävä tulos molemmissa testeissä oli, että väärin käytettynä luonnonmukaisista aineista ei ole mihinkään.

Millaista journalistista arvoa näillä tutkimuksilla tekijät mahdollisesti kuvittelevat olevan? Ja olisiko mustikkatahrojen poistokykyä kannattanut testata myös vertailun vuoksi tavallisella pesuaineella? Tällaisessa keskivertoperheessä nimittäin tehtiin juuri juniorin uuteen vaatteeseen ei-luonnonmukaisella aineella mustikkatahratesti ja paitaanhan se jäi. Niin jäi myös uusintakäsittelyssä ei-luonnonmukaisella tahranpoistoaineella – se olisi ehkä voinut tehota tuoreeltaan, mutta kukapa noita tahroja jaksaa alvariinsa olla syynäämässä.

Luonnonmukaiset pesuaineet ymmärtääkseni poistavat pientä helposti lähtevää likaa (vaikkapa multaa) ja toisaalta putsaavat mm. hikiset paidat. Valkaisuun ja tahranpoistoon on omat aineet, ja tehotakseen niitä täytyy oikeasti käyttää. Tässä tapauksessa tiedostaminen ei riitä, vaikka lieneekin hyvä ensimmäinen askel.

Lisäksi pieni bonus: fosfaattipesuaineista tosiaan kiistellään edelleen Suomessa, ne kun tunnetusti rehevöittävät vesistöä. Kuitenkin joka ikinen suomalainen ei-luonnonmukainen pesuainebrändi tekee aineestaan fosfaatitonta versiota Saksan markkinoille, jossa fosfaatit on jo kielletty. Sikäläiset eivät tietääkseni valita pesutehosta.

by

Surkuhupaista maatalouspolitiikkaa, osa MDLXVII

Ei tähän tuoreimpaan uutiseen ole juuri mitään lisättävää. Melkein mikä tahansa artikkelin lause toimii yksinäänkin tahattomana komiikkana. Erityisesti itkunaurattaa ”EU-ministerit pelkäävät isoa maidontuottajien konkurssiaaltoa, jos hinta ei käänny kohta nousuun” (vaikka ketjut sanelevatkin ostohintoja, ja tälle toivottavasti voidaan joskus vielä tehdä jotain, sanelupolitiikan mahdollistaa ylituotanto. Menee niitä firmojakin konkurssiin!), ”Juusto liikkuu EU:sta ulos eikä häiritse enää markkinoita täällä” (joskin vientituki hieman saattaa häiritä iloisia veronmaksajia tai niitä markkinoita, joille ne surutta dumpataan) tai artikkelin otsikko ”Halvan juuston polkumyynti Suomen markkinoille loppuu pian” (aivan kuin edullinen ruoka olisi pahasta, tai että polkumyynnin loppuminen Suomeen jotenkin mystisesti muuttaisi sitä seikkaa, että juustoa myydään edelleen polkuhinnalla, tällä kertaa vain ei ihan nenämme edessä).

by

Ääri-ilmiöiden viehätyksestä (ja vähän lihansyönnistäkin)

Mieleeni jäi taannoin Googlen maisemointivuohista kertovassa uutisessa eräs omituinen lukijakommentti. Artikkelin lukija totesi, että eikö Googlekin jo tiedä, että eläimet aiheuttavat kasvihuonepäästöjä, ja että ympäristöteko olisi jos he hankkisivat ruohonleikkurin.

Se, oliko kommentti vitsi, jäi selvittämättä. Samoin se, tukisiko kyseinen kommentoija kenties koko maapallon eläimistön ampumista metaanimasiinoina. Lausahdus tulee kuitenkin aina toisinaan mieleeni, kun kohtaan vastaavanlaisia äärimmäisyyteen vietyjä, todellisuudesta vieraantuneita kommentteja. Se tulee mieleen, kun Hesari puffaa eineksiä laman pelastajana tai joku kiivas ilmaston ”puolustaja” ehdottaa taas kerran jotain äärimmäistä, ekosysteemiä rikkovaa keinoa joka teoreettisesti voisi hillitä hiilipäästöjä. Useimmat asiat ovat kokonaisuuksia, ja vasta laajemmassa kuvassa näkyy jonkin toimenpiteen kokonaisvaikutus. Usein sitä kokonaisvaikutustakaan ei voi täysin arvata, vaan pitää tehdä paras arvaus ja muokata toimenpidettä jälkikäteen. Näinhän kävi aikanaan alkoholiveron kohdalla – vaikka itse olin (ja moni muukin varmasti) sitä mieltä, että otsaluullakin näkee veronalennuksen olevan järjetöntä, niin silti ymmärsi missä kokonaistilanteessa päätös oli tehty. Otsaluu tosin oli oikeassa, ja korjausliike tuli aikanaan niinkuin järkevää oli. Eineksissä on myös tällainen ongelma: niiden tuotto menee pääasiassa parille yritykselle, joiden osinkoihin tuotto kolahtaa. Tuottajat ja välikädet saavat merkittävästi pienemmän osan, jolloin kiertoon tulee loppujen lopuksi vähemmän rahaa. Kansanterveyden puolesta taas einesten tuottama ”voitto” on puhtaasti negatiivista.

Lihansyöntikampanjat, puolesta ja vastaan, osuivat taas silmiini – tällä kertaa Treehuggerin artikkelissa. Artikkelissa kerrottiin uutena tutkimustuloksena, että järkevästi hoidettu karja – käytännössä sellainen, joka syö vähemmän rehua ja vaikkapa maissia, jotka muodostavat paljon metaania lehmän ruoansulatuselimistössä ja pääosin ruohoa, joka on lehmän alkuperäinen ravinto – voi auttaa hiilen sitomisessa. Tämä vaatii järkeviä ja kestäviä laiduntamismenetelmiä, joissa pidetään suuria aloja luonnonniittynä joissa lehmät käyvät laiduntamassa. Laidunnus kasvattaa maan ravinteikkuutta ja näin sitoo hiiltä lehmän jätösten ja maatuvan ylijäämäruohon osalta, samoin kuin kasvavan ruohon avulla. Tämä sama alahan on nyt maissilla, jota käytetään tehotuotannon rehuna. Tehotuotantomenetelmien vuoksi kyseisen maan hiilipitoisuus on laskenut merkittävästi, mikä lisää käytännössä ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää.

Kun muistetaan, että vaikkapa Amerikan Keski-Lännen pellot ovat muutenkin laina-ajalla – vesi-intensiiviset maissi, puuvilla ja muut tehomaatalouden ihmeet imevät parhaillaan kuiviin uusiutumatonta vesiallasta preerian alla, ja sen arvioitu kestoaika on maksimissaan kaksisataa vuotta – peltojen ruoholle jättäminen ja kestävät laiduntamistekniikat olisivat pitkällä tähtäimellä ja taloudellisestikin järkeviä. (Puhumattakaan siitä, että vaikkapa puuvillaa tuotettaisiin halvemmalla aivan muualla.) Sitä odotellessa maltillinen lihansyöjä voinee vain toivoa parasta ja ostaa luomua tai muuten fiksusti tuotettua – luomuakaan ei tarvitse fanittaa fanaattisesti, mutta tällä hetkellä se on yksi harvoja tapoja lähettää kuluttajana signaalia parempien tuotantotapojen puolesta.

Artikkeli ei silti tarkoita, että meidän kannattaisi panostaa lihansyöntiin. Yksikään lääkäri ei suosittele lihansyöntiä länsimaiden nykyisin harrastamassa laajuudessa. Ja karjaa ei tarvittaisi ihan näin paljoa kuin nykyisin: jos lihaa syötäisiin maltillisesti, paineet tehotuotantolaitoksiinkin pienenisivät. Siksi kasvissyöjiä on taas tämän tutkimustuloksen varjolla turha syyllistää – päin vastoin. Itse en kuitenkaan kannusta kaikkia tiukkaan kasvissyöntiin; olen tylsyyteen asti keskitien kulkija, ja en ilahtuisi ajatuksesta, että joutuisin syynäämään ruokavaliotani erityisen tarkasti tai syömään vitamiinilisiä. Se ei tarkoita, että joka päivä tarvitsisi silti syödä lihaa tai että lihan tarvitsisi olla aterialla pääosassa. Ei se silti estä joskus syömästä kunnon pihviä. Mikäli ihmiset kohtaisivat vähemmän fanaattisuutta ja kokisivat ettei kaiken tarvitse olla joko-tai, kenties tässäkin asiassa päästäisiin pois poteroista.

Ongelmana tässä maailmassa on  (ja tulee olemaan, en elättele turhia toiveita tässä suhteessa) että keskitie saa poikkeuksetta vähemmän huomiota. Ääri-ilmiöt ja mielipiteet kiinnostavat kaikessa raflaavuudessaan, ja niiden suhteettoman suuri uutisointi mahdollistaa omituiset dieetit (kuten toivon mukaan hiipumaan päin olevan hiilihydraattihysterian), asioiden polarisoinnin (olet puolellamme tai meitä vastaan) ja vastakkainasettelun vaikkapa luomun ja tehomaatalouden välillä, jossa tuppaa unohtumaan että pienillä (no, joissain tapauksissa melko isoilla) muutoksilla saataisiin tavallisestakin tuotannosta huomattavasti parempaa.

Ilmastonmuutoskin johtuu perimmältään maapallon kapasiteetin ylittävästä kasvusta ja toisaalta ekosysteemiä rikkovista tuotantotavoista. Jos palattaisiin järkevämpiin metodeihin, moni asia korjaantuisi liki itsestään. Tämä ei tarkoita paluuta kivikaudelle, tai sitä etteikö vaikkapa fiksumpien viljelytapojen ohessa kannata kehitellä uusia teknologioita. Mutta biodiversiteetti ja luonnon tasapaino (voi, niin kovin hippejä ja epäcooleja asioita) kannattaa pitää mielessä myös uusia asioita kehiteltäessä.

by

Muuttuva maapallomme

United Nations Environment Programmen sivuilla on mielenkiintoista dataa siitä, miten ympäristömme on muutamien kymmenien vuosien sisään muuttunut. Projektin nimi on Atlas for Our Changing Enviroment. Löysin sivut Tiedeuutisten artikkelin perusteella, ja se kannattaneekin käydä vilkaisemassa ensimmäisenä: uutiseen on listattu mielenkiintoisimpia atlaksesta löytyviä asioita, kuten timanttikaivoksen muuttamaa maa-alaa, kuivuvaa järveä ja puiden istutusprojektin tuloksia.

by

Parannetaan maailma

Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.

Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.

Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.

Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.

On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.

  • Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
  • Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
  • Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
  • Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
  • Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.

Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös ”kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.

Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka ”progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.

Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään ”Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:

  • Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
  • Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
  • Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.

Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.

Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.

Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.

Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.

by

Kansalaisyhteiskunta ja sen tekijät

Tuoreessa Hesarissa oli kerrassaan erinomainen Vieraskynä-kirjoitus. Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harju peräänkuulutti kansalaisyhteiskuntaa, tai ennemminkin analysoi sen merkitystä yhteiskunnalle ja yksilön hyvinvoinnille. Hänen ajatuksessaan yhteiskunta mielletään neljän tukipilarin varaan: hallinto, yritysmaailma, perhe ja suku sekä neljäntenä kansalaisyhteiskunta. Tällä viimeisellä hän tarkoittaa melko löyhää käsitettä, joka koostuu niin erilaisista kansalaisjärjestöistä, yhden asian liikkeistä, vapaaehtoistyöstä, urheiluseuroista, poliittisista mielenilmauksista ja oikeastaan mistä tahansa, jossa yksilö tai joukko yksilöitä osallistuu ja vaikuttaa yhteiseen ympäristöömme.

Amen, sanon minä. Tämä on tärkeä aihe, jota ei pidä väheksyä. Sitä ei pidä myöskään väärinymmärtää liian ahtaasti vaikkapa pelkäksi järjestö- tai hyväntekeväisyystoiminnaksi, saati joksikin joka vain ”paikkaa” virallisen yhteiskunnan vuotavaa turvaverkkoa: Harju nostaa kansalaisyhteiskunnan esimerkeiksi vaikkapa jalkapallojoukkueen vapaaehtoisvalmentajan tai blogaamisen. Tärkeää on asioiden seuraaminen, yhteiskunnan seuraaminen, kannanotto ja osallistuminen. Harju muistuttaa, että osallistuminen lisää myös osallistujan itsensä hyvinvointia, kun hän kokee voivansa vaikuttaa asioihin passiivisen seuraamisen sijaan.

Osa kansalaisyhteiskuntaa on kuitenkin juuri asioiden seuraaminen, jotta voi tietää, miten vaikuttaa. Älä jätä aktiivisuutta vaaliaikaan – itse olen mm. lisännyt ehdokkaideni blogit omiin rss-syötteisiini. Tiedon levittäminen ja asioista ”mouhuaminen” on tärkeää – ja vaikka eri ihmisillä onkin toisistaan poikkeavia mielipiteitä, siitä saadaan aikaan myös yhteiskunnalle niin tärkeää keskustelua.

Talouskriisi ja päälle vyöryvät ympäristökysymykset ovat kasvattaneet kansalaisaktiivisuutta huomattavasti. Yhdysvalloissa aloitti  (tosin hieman ennen talouskriisiä) jopa uusi, pelkkään politiikkaan keskittyvä nettilehti Politico, joka osui hyvään saumaan kun ihmiset alkoivat taas aikojen huonontuessa muista, että politiikallakin on väliä heidän asioidensa hoidossa. Uskoisin saman kasvaneen aktiivisuuden näkyvän myös Suomessa, vaikka edelleen saammekin odotella vastaavanlaista politiikkaan keskittyvää mediaa. Itse osallistun tähän samaan aaltoon omalla pienellä panoksellani, blogin muodossa. Toivon että voin välittää tietoa asioista ja kenties myös vaikuttaa mielipiteisiin – mutta tärkeintä on se, että tällä tavalla saan myös jäsennettyä asioita itselleni ja toisaalta kimmoketta ottaa niistä selvää.

Kansalaisvaikuttamiseen kuuluu myös mielipiteen kertominen päättäjille. Aika harva lienee sitä mieltä, että Eveline Fadayelin karkoituspäätös oli oikea (vaikuta asiaan), tai että Itä-Suomen hovioikeus antaa oikeuden toteutua maassamme. On surullista, että yleinen mielipide ei näissä tapauksissa vielä ole vaikuttanut asianmukaisesti (kirkolle ja medialle ansaittu tunnustus kissan nostamisesta pöydälle), mutta se tarkoittaa vain yhtä asiaa: lisää volyymiä!

by

Lupauksen lyhyet jäljet

Olen saanut luettua Giles Boltonin Poor Storyn, jota voin erittäin lämpimästi suositella kaikille maailmankaupasta, kehitysmaista, maataloudesta ja yhteiskunnan tuki- ja tariffijärjestelmistä kiinnostuneille. Kirjoitan siitä erikseen myöhemmin pidemmän pätkän, mutta kirjaan tähän ylös pienen detaljin joka kiinnitti huomioni.

EU:n maitotalousylijäämää harkitaan nyt tuettavaksi niin, että sitä voidaan roudata ulkomaille. Kirjassa muistutettiin, että 2005 EU oli muiden joukossa allekirjoittamassa sopimusta, jossa luvataan lopettaa vientituet (tosin takaraja taisi olla vielä jonkun vuoden päässä). Nämä tuet ovat yksi osa maailmankaupan vääristymää, josta kärsivät niin kehitysmaat kuin me itsekin. Laskemalla yksi ynnä yksi voi helposti todeta, että pienikin ongelma kotiseudun puolella aiheuttaa välittömästi lupausten unohtamisen. Vaikka onkin ymmärrettävää, että oma kotiseutu on lähempänä sydäntä – toki johonkin pisteeseen asti näin pitää ollakin – näillä tukiaisilla ammutaan taas kerran myös eurooppalaista jalkaan.

Lisää aiheesta seuraa, pysykää kanavalla 😉