Yhteisöt

by

Kansalaisyhteiskunta ja sen tekijät

Tuoreessa Hesarissa oli kerrassaan erinomainen Vieraskynä-kirjoitus. Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harju peräänkuulutti kansalaisyhteiskuntaa, tai ennemminkin analysoi sen merkitystä yhteiskunnalle ja yksilön hyvinvoinnille. Hänen ajatuksessaan yhteiskunta mielletään neljän tukipilarin varaan: hallinto, yritysmaailma, perhe ja suku sekä neljäntenä kansalaisyhteiskunta. Tällä viimeisellä hän tarkoittaa melko löyhää käsitettä, joka koostuu niin erilaisista kansalaisjärjestöistä, yhden asian liikkeistä, vapaaehtoistyöstä, urheiluseuroista, poliittisista mielenilmauksista ja oikeastaan mistä tahansa, jossa yksilö tai joukko yksilöitä osallistuu ja vaikuttaa yhteiseen ympäristöömme.

Amen, sanon minä. Tämä on tärkeä aihe, jota ei pidä väheksyä. Sitä ei pidä myöskään väärinymmärtää liian ahtaasti vaikkapa pelkäksi järjestö- tai hyväntekeväisyystoiminnaksi, saati joksikin joka vain ”paikkaa” virallisen yhteiskunnan vuotavaa turvaverkkoa: Harju nostaa kansalaisyhteiskunnan esimerkeiksi vaikkapa jalkapallojoukkueen vapaaehtoisvalmentajan tai blogaamisen. Tärkeää on asioiden seuraaminen, yhteiskunnan seuraaminen, kannanotto ja osallistuminen. Harju muistuttaa, että osallistuminen lisää myös osallistujan itsensä hyvinvointia, kun hän kokee voivansa vaikuttaa asioihin passiivisen seuraamisen sijaan.

Osa kansalaisyhteiskuntaa on kuitenkin juuri asioiden seuraaminen, jotta voi tietää, miten vaikuttaa. Älä jätä aktiivisuutta vaaliaikaan – itse olen mm. lisännyt ehdokkaideni blogit omiin rss-syötteisiini. Tiedon levittäminen ja asioista ”mouhuaminen” on tärkeää – ja vaikka eri ihmisillä onkin toisistaan poikkeavia mielipiteitä, siitä saadaan aikaan myös yhteiskunnalle niin tärkeää keskustelua.

Talouskriisi ja päälle vyöryvät ympäristökysymykset ovat kasvattaneet kansalaisaktiivisuutta huomattavasti. Yhdysvalloissa aloitti  (tosin hieman ennen talouskriisiä) jopa uusi, pelkkään politiikkaan keskittyvä nettilehti Politico, joka osui hyvään saumaan kun ihmiset alkoivat taas aikojen huonontuessa muista, että politiikallakin on väliä heidän asioidensa hoidossa. Uskoisin saman kasvaneen aktiivisuuden näkyvän myös Suomessa, vaikka edelleen saammekin odotella vastaavanlaista politiikkaan keskittyvää mediaa. Itse osallistun tähän samaan aaltoon omalla pienellä panoksellani, blogin muodossa. Toivon että voin välittää tietoa asioista ja kenties myös vaikuttaa mielipiteisiin – mutta tärkeintä on se, että tällä tavalla saan myös jäsennettyä asioita itselleni ja toisaalta kimmoketta ottaa niistä selvää.

Kansalaisvaikuttamiseen kuuluu myös mielipiteen kertominen päättäjille. Aika harva lienee sitä mieltä, että Eveline Fadayelin karkoituspäätös oli oikea (vaikuta asiaan), tai että Itä-Suomen hovioikeus antaa oikeuden toteutua maassamme. On surullista, että yleinen mielipide ei näissä tapauksissa vielä ole vaikuttanut asianmukaisesti (kirkolle ja medialle ansaittu tunnustus kissan nostamisesta pöydälle), mutta se tarkoittaa vain yhtä asiaa: lisää volyymiä!

by

Yhteisellä asialla

Nyt on aika taas osallistua Yhteisvastuukeräykseen. Jos mietityttää, minne rahat keräyksestä menevät, kannattaa kääntää TV1:lle. Kanavalla pyörii täytepätkinä Yhteisvastuukeräyksen mainoksia, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää 5-10 minuutin tietoiskuista. Yhteisvastuukeräyksen mainokset on hyvin tehty, ja niitä katsoo mielellään: kussakin jaksossa kerrotaan jostakusta ihmisestä tai perheestä jota keräyksen turvin on autettu ja avataan samalla prosessia tai projektia, johon apu on kuulunut.

Eikö moinen avustuksen keräys ole ristiriidassa sen kanssa, mitä toissapäivänä kirjoitin kehitysavun ongelmista? Ei, mikäli apu käytetään oikein. Osallistava auttaminenkin vaatii ihmisiä ja rahaa. Tänään näkemässäni pätkässä kerrottiin Bangladeshin RDRS-nimisestä projektista, jossa korostettiin juuri niitä asioista mistä viimeksi kirjoitin: köyhien voimavarojen lisäämistä, omien vaikutusmahdollisuuksien luomista ja parantamista, omanarvontunnon parantamista. Köyhän ongelma, kuten tuossakin pätkässä äärimmäisestä köyhyydestä koulutuksen ja mikrolainojen avulla ponnistanut mies kertoi, on se, että hänellä ei usein ole asemaa yhteisössä, hän kokee olevansa halveksittu eikä hänellä ole keinoja asemansa muuttamiseen. Jo se, että tarjotaan keinoja ponnistaa eteenpäin tästä asemasta tekee ihmeitä.

RDRS-projektin koordinaattori korosti, että tärkeintä on lisätä kahdenlaista ”pääomaa”. Henkinen pääoma on tietoa, koulutusta ja osaamista vaikkapa maanviljelyksen keinoissa; sosiaalinen pääoma on yhteisöä kokoavaa toimintaa, joka tekee köyhistä voimakkaampia kuin yksilöt voisivat olla ja jota puolestaan edusti mm. järjestön avulla luotu kyläneuvosto.

Tällaiseen tarkoitukseen minäkin voin laittaa roponi.

by

Yhteisön voimaa

Postiluukusta tipahti joku päivä sitten suosikkilehteni Mondon uusi numero. Mikäpä siis olisikaan asiaankuuluvampaa kuin vihdoin kirjoittaa edellisen, helmikuun Mondon mieleenpainuneesta artikkelista.

Artikkelissa kerrottiin Saila Saaristo -nimisen antropologianopiskelijan matkoista Brasilian surullisenkuuluisiin slummeihin, faveloihin. Hän oli asunut Rio de Janeiron slummeissa yhteensä puolitoista vuotta, aluksi vaihto-opiskelijana sattumalta ja myöhemmin gradunsa vuoksi. Vaikka opinnäytetyöt eivät välttämättä keskimäärin olekaan kiinnostavaa luettavaa, tämän gradun haluaisin lukea.

Faveloiden ongelma on sama kuin slummien muuallakin maailmassa: ne ovat järjestäytyneen yhteiskunnan rajamailla toimivia asuinalueita, joilla ei ole lainvoimaista asemaa. Slummien olemassaoloa ei välttämättä haluta tunnustaa tai ainakaan myöntää niiden olevan pysyvä asumismuoto, mutta niiden asukkailla ei yleensä ole todellisia vaihtoehtoja. Slummien hatara asema lain silmissä tekee hankalaksi niiden usein surkeiden asuinolojen parantamisen: niinkin yksinkertaisten peruspalveluiden kuin viemäröinnin ja juoksevan veden saaminen voi olla liki mahdotonta, jos kaupunki ei halua tunnustaa slummia todelliseksi asuinalueeksi.

Saaristo oli pian havainnut, että slummi ei välttämättä ollut sen vaarallisempi asuinpaikka kuin muutkaan Rion osat. Hän oli innostunut huomattuaan kuinka slummien asukasyhteisöt olivat järjestäytyneet korjaamaan slummien oloja. Nämä yhteisöt olivat painostuksella ja aktiivisuudellaan saaneet slummeissa aikaan todellisia parannuksia, kuten edellämainitun viemäröinnin ja juoksevaa vettä. Hän vaikuttui yhteisöjen työstä niin, että valitsi ne gradunsa aiheeksi.

Yhteisö on merkittävä tekijä köyhimpien elinolojen parantamisessa. Sillä on myös voimaa niin yhteisöllisiin kuin ekologisiinkin parannuksiin toisin kuin vaikkapa kehitysavussa tyypillisellä ulkopuolelta tulevalla komitealla. Maailman tila 2008 -raportissa eräs osateema käsitteli kestävän kehityksen toteuttamista ja kehitysapua. Oma lukunsa, Köyhien voimavarojen lisääminen, käsitteli erityisesti sitä, miten köyhimpien asemaa ja itsemääräämisoikeutta voitaisiin parhaiten parantaa. Luvussa kritisoitiin erityisesti perinteistä komiteavetoista kehitysapumallia, jossa ”paremmin tietävät” tahot tulivat kertomaan miten asioita kannattaisi tehdä. Nämä hankkeet usein onnistuivat korkeintaan nimellisesti, niin että komitean poistuttua asiat palautuivat ennalleen. Syy näihin on selvä: köyhät itse eivät saaneet osallistua aidosti hankkeisiin.

Perinteiselläkin avulla on toki paikkansa. Se toimii erityisesti tilanteissa, joissa vaaditaan vaikkapa luonnonkatastrofin tuhojen paikkaamiseen nopeaa toimintaa: lääkkeiden, ruoan ja väliaikaisen avun toimittamista. Muunlaisissa tilanteissa, vaikkapa kestävien viljelytapojen omaksumisessa tai lapsiavioliittojen lopettamisessa ylhäältä tulevat mahtikäskyt tai opettajasetämäinen kiertävä valistus eivät ole tehokkaita. Kun kyseessä on asia, joka vaatii yhteisön itsensä sisäistä muuttumista, yhteisön tulee tulla muutokseen mukaan. Muutoksen tulee lopulta tulla yhteisöstä itsestään. Eräs artikkelissa mainittu tapa hoitaa kehitysapuprojekteja yhteisölähtöisesti on ns. Seed-Scale, joka onkin tutustumisen arvoinen.

Monelle todelliselle köyhälle on iskostunut mieleen vaikutusmahdollisuuksien puute ja oma vähäpätöisyys. Tämä pessimismin kierre tulee katkaista. Joskus yhteisöt osaavat järjestäytyä itsestään, kuten favelan tapauksessa; toisinaan vaaditaan pientä kannustusta ja ohjausta. Usein riittää, että köyhille antaa mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa ja näyttää että muutos on mahdollinen. Tämäntapaisissa hankkeissa on kuitenkin kärsimättömän liikkeellepanijan ymmärrettävä, että muutokset ovat hitaita ja saattavat rönsyillä eri suuntiin kuin alunperinkään odotettiin.