Järjen äänet

Erään kauniin, lumisen helmikuun viikon loppupuolella 2009 tapahtui jotain kummallista. Lyhyen ajan sisällä useat poliitikot ja lehdet päästivät järkeviä lausuntoja, yksi toisensa jälkeen.

Trendin aloitti itse tasavallan presidentti Tarja Halonen. Hän huomautti varsin aiheellisesti, että hallituksen eläkeiän nosto ei ollut välttämättä järkevää, ottaen huomioon että nykyiselläänkin vain joka kymmenes (!) työikäinen sinnittelee vanhaankaan eläkeikään saakka. Hän totesi, että tärkeämpää olisi selvittää, mitkä asiat työelämässä johtavat väsymiseen ja sairastumiseen sen sijaan, että pyrittäisiin lainsäädännön kautta pitämään nämä ihmiset väkisin töissä.

Itse olen sitä mieltä, että ei olisi huono asia jos ihmiset voisivat pysyä töissä pidempään. Ikää monilla kuitenkin riittää, ja eläke ei välttämättä ole auvoisinta aikaa, kun sosiaaliset kontaktit vähenevät eikä mielekästä tekemistä välttämättä löydy. Tämä toki ei päde läheskään kaikilla. Tiedän kuitenkin useammankin eläkeläisen, joka on palannut parin eläkevuoden jälkeen töihin hieman löysempitahtisesti vain, jotta saisivat mielekästä tekemistä. Ja miksi ei olisi palannut, kyseessä ovat olleet fiksut, kokeneet ihmiset jotka ovat uuden konsultoijan roolinsa avulla voineet auttaa monia nuorempia. Ennemminkin voisi olla hyvä tarjota mahdollisuutta osa-aikatyöhön eläkeiän jälkeen, uudentyyppisiä rooleja työyhteisössä – erään mainostoimiston mummo (joka kerran taisi olla vaarikin) ei ollut mielestäni ollenkaan hassumpi ajatus – ja mahdollisuutta jakaa kokemusta eteenpäin. Kuten taannoisen, erinomaisen vilkkaan sunnuntaipäivälliskeskustelun kuluessa hiljan eläkkeelle jäänyt vireä entinen työntekijä totesi: se, että joku jääräpäisesti vastustaa huonosti laadittua uudistusta ei useinkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi muutosvastarintainen jäärä, vaan sitä, että hänellä on enemmän tietoa siitä, kuinka asiat toimivat ja sopiiko uudistus todella työhön.

Sitten postiluukusta tupsahti Suomen Kuvalehti. Siellä oli mieltänostattava artikkeli siitä, miten pientä kyläkoulua oltiin pelastamassa kylälle muuttaneen bisnesenkelin keinoin: hän oli alkanut kiinteistösijoittajaksi ja rakennutti parhaillaan useampaa taloa kauniille paikalle järven rannalle. Ajatuksena oli myydä talot lapsiperheille – käytännössä omakustannushintaan tai jopa tappiolla – jotta kylän kouluun saataisiin uusia opiskelijoita. Artikkelissa siteerattiin kovia lukuja siitä, miten järjetöntä kyläkoulun lakkauttaminen usein on: sadantonnin vuosittaisesta säästöstä saattoi jäädä käteen kunnalla parikymmentä, kuntabudjetissa siis pelkkiä pennosia, kun otettiin huomioon lisääntyneet koulukyytimaksut ja menetetyt valtiontuet. Summaan ei vielä laskettu sosiaalisia menetyksiä, koulunkäynnin ylipitkien koulumatkojen takia lopettavia nuoria, kyläyhteisön rapautumista (koulut kun usein toimivat kylän kulttuuri- ja toimintakeskuksina kun muita tiloja ei ole) ja lopulta näistä seuraavaa poismuuton kierrettä.

Surullista tässä artikkelissa oli se, että vaadittiin omat rahansa likoon laittava miljonääri ja kokonaisen kylän painostus, että saatiin kunnallispoliitikot harkitsemaan koulun säilymistä. Tuonkaan koulun kohtalo ei ole vielä varmaa.

Joku voisi myös pohtia, kannattaako näin pieniä yhteisöjä säilyttää. Ekologisinta olisi kuiteknin tiivis kaupunkiasuminen. En silti kannustaisi autioittamaan koko maaseutua: ja eikö vireä, edes löyhästi pakkautuva, terve yhteisö ole kuitenkin myös ekologisempi kuin eristäytyneet talot, jotka joutuvat ajamaan naapurikuntaan kaiken sosiaalisen kontaktin eteen?

Kolmas kannanotto tuli peruspalveluministeri Paula Risikolta. Hän suomi kuntia niiden rahankäytöstä terveydenhoidossa. Kunnilla ei ole muka varaa perheiden ongelmien ennaltaehkäisyyn, mutta kolme kertaa kalliimpaan huostaanottoon kyllä. Toinen omituinen vinoumaesimerkki ovat paljon puhutut keikkalääkärit, jotka tulevat kunnille kalliimmiksi kuin virat. Toki pienillä paikkakunnilla ongelma voi olla myös viran täyttö, mutta usein kyseessä lienevät myös säästökuvitelmat. Vihdoin näistä oli saatu myös tutkimustuloksia, kun Timo Mäntynen oli selvittänyt väitöskirjaansa varten terveydenhuollon kustannuksia kunnissa. Terveellä järjellähän asian on voinut nähdä vuosikaudet.

Lukulistalla

kirjat Viime aikoina kotona on ollut tavallista enemmän menoa ja meininkiä ja kirjoittaminen ei ole sujunut ihan sitä tahtia kuin haluaisi. Onneksi lukemista se ei estä, vaikka kirjapino kasvaakin nopeammin kuin luettujen pino…

Paul Krugmanin The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Sciencen sain juuri luettua. Kirja oli helppolukuinen, koska se koostui yksittäisistä pääasiassa eri lehdissä, esim. Slatessa, ilmestyneistä artikkeleista. Kirjan ideana on selittää ymmärrettävästi ja, kyllä, hauskasti erilaisia talouden ilmiöitä ja lainalaisuuksia ja analysoida samalla kirjoitusajankohdan tapahtumia. Kirjan parissa tuli naurettua muutamasti ääneenkin.

Artikkelit ovat kymmenkunta vuotta vanhoja mutta aiheet eivät ole vanhenneet mihinkään.  Kirjan teemoja ovat mm. työllisyys, globalisaatio, talouskasvu, inflaatio ja valuuttakriisit. Rahan määrän vaikutusta talouteen kuvastaa hupaisa tutkimus lapsenvahtipiiristä. Usein Krugman ottaa kohteekseen jonkin yleisen väärinymmärryksen ja oikoo sitä esimerkkien avulla. Republikaanien ajatusvirheille hän on omistanut kokonaisen artikkelisarjan, ja osansa kartusta saavat kuvitelmat siitä, että veronleikkaukset, tuloerojen kasvu tai valuuttojen arvon sitominen olisivat oikotie onneen. Erikoista oli, että Krugman eräässä esseessään esittää teorian (kuten Cooper kymmenen vuotta myöhemmin) että Japanin pitkittynyt taantuma voisi itse asiassa olla helposti ratkaistavissa jos poliitikot ottaisivat sen asiakseen. Ihan kaikesta ei näin jälkiviisaasti tarvitse olla samaa  mieltäkään: Krugman ei esim. ollut kovin positiivinen EU:n rahaliiton näkymistä. Toisessa tapauksessa hän perusteli miksi Kiinan suuresta vaihtotaseen ylijäämästä ei tarvitsisi huolestua, mutta nykytiedon valossa kyseessä ei ollut kestävä tilanne: Kiina tuotti tavaraa jonka USA osti Kiinalta hankkimallaan lainarahalla.

Muita keskeneräisiä ovat niinikään Krugmanin tätä(kin) talouskriisiä käsittelevä The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 , aiemminkin mainitty Anja Nysténin Kemikaalikimara sekä N. Gregory Mankiwin Principles of Economics. Joskus on pakko mennä alkeisiin asti ymmärtääkseen jotain kunnolla; niin hauskaa kuin onkin mouhuta siitä, kuinka maailma on pielessä, lopulta on hyödyllisempää yrittää ymmärtää myös asioiden taustat. Sitten Cooperin mielessä on pyörinyt enemmänkin kysymyksiä: mihin kaikkeen ja miten keskuspankkien ohjauskorko vaikuttaa, inflaation vaikutus talouden mittareihin kuten työttömyyteen jne. Näiden osalta on ollut yllättävän hyödyllistä lukea vuoroin Mankiwia ja vuoroin Krugmania, jotka usein käsittelevät samoja kysymyksiä mutta hyvin eri otteella jo kirjojen luonteen takia.

Harmaata vihertaloutta

Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.

Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.

Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.

Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.

Lähiruokaa kotiovelle

Hiljattain aina niin vireässä kaverimediassa Jaikussa oli threadi, jossa kyseltiin paikkoja joista voisi tilata lähi- ja luomuruokaa kotiin. Tällainen tilausmahdollisuus ei ole hienoa pelkästään siksi, että niin on mahdollista saada maistuvia ja laadukkaita ruoka-aineita helposti (näiden puolustuspuheeksi voitaneen lukea edellinen postaukseni), mutta myös siksi, että voi kerralla täyttää kaapin niin ettei tarvitse selkä vääränä raahata tavaraa kaupasta.

Labby tuo koteihin lähes kaikkea mitä ruokapöydässä voi tarvita: hedelmiä ja vihanneksia, kuiva-aineita, suklaata, kahvia ja teetä, öljyjä, kananmunia, leipää ja jopa lihaa. Tuoretuotteet tilataan hedelmä- tai vihanneskorina. Luomulihaa taas joutuu tilaamaan kerralla 30 kiloa – omassa ja kaverin pakkasessa on siis syytä olla tilaa. Sivujen perusteella Labby on laajentamassa valikoimaa mm. kodin pesuaineisiin. Tuotteita toimitetaan Uudellemaalle (Espoo ei tosin näytä olevan normaalilla jakelulistalla) ja niitä voi myös noutaa tilalta.

Svarfvarsin tila tarjoaa hyvin samantapaista valikoimaa. Kaikki tuotteet ovat luomua ja joukossa on niin tilan omia kuin muualtakin tuotuja tuotteita. Lisäksi tarjolla on mm. lastenruokaa ja kosmetiikkaa. Vihanneksia voi tilata myös pienemmissä erissä. Tila sijaitsee Karjaalla, ja toimitukset tulevat pääkaupunkiseudun eri puolille tiettyinä päivinä. Vantaa vaatii taas erityisjärjestelyn.

Luomutilat tulivat puheeksi myös kahvilla erään kaverini kanssa, ja hän kertoi kuuluvansa ruokapiiriin joka tilaa kuiva-aineita, öljyjä ja kahvia Makrobiosilta. Rahti maksaa 20e, ja kerran kuussa kauppa on myös auki noutoja varten.

Samsaralla on oma Luomunetti-kauppansa. Tuotteet voi tilata postitse tai kotiin. Kauppa keskittyy kuiva-aineisiin ja kosmetiikkatuotteisiin, mutta pääkaupunkiseudulle toimitetaan kotiin myös hedelmiä, vihanneksia ja leipää.

Pienellä etsiskelyllä listaan löytyi vielä Lassilan tila lähiseudulta. Näitä tiloja on toki paljon enemmänkin, joskaan läheskään kaikki eivät edellämainittujen tapaan toimita tuotteita kotiovelle.

Ei toki kannata unohtaa myöskään kauppahalleja: niissä on keskimäärin hyvälaatuista tavaraa myös silloin, kun se ei ole luomua. Ainakin Hakaniemen hallissa myydään myös luomulihaa. Joulukinkulle tosin oli niin paljon menekkiä, että itsekin jouduimme viime jouluna tyytymään tavalliseen viljapossuun kun emme tehneet tilausta ajoissa.

Seuraavaksi tavoitteena onkin kokeilla jotain näistä paikoista ns. itse teossa.

Päivitys 16.3.2009: Törmäsin erinomaisen oloiseen verkkokauppaan, Versokauppaan. Webbisivut ovat siistit ja helppokäyttöiset ja valikoima vielä laajemman oloinen kuin tässä jo mainituissa kaupoissa. Tuoretuotteita kaupassa ei tosin myydä.

Mitä suuhusi pistät

mustikkaYläasteikäisenä söin puolisen vuotta jogurtikseni ainoastaan Valion mustikkaa. Syynä tähän ei ollut erityinen mustikansyöntivimma tai maun ylivertaisuus (vaikka mustikkajogurtti kyllä on edelleen parhaita tietämiäni makuja), vaan kannanotto siihen, että Valio oli antanut kustannussäästöjen mennä laadun edelle ja muuttanut pikku hiljaa kaikkien jogurttien ainesosat maidosta, hapatteesta ja varsinaisesta makuaineesta (mustikat, hedelmät, mitä lieneekään) kompleksiseksi sakeuttamis-, väri- ja aromiainekimaraksi. Mustikkajogurtti oli viimeinen mohikaani perinteisen yksinkertaisuuden rintamalla, ja lopulta se koki saman kohtalon. Vähään aikaan en syönyt jogurttia lainkaan, mutta annoin sitten periksi vuosikausiksi.

Edellä kerrottu on ensimmäinen muistikuvani siitä, kun olen kiinnittänyt huomiota ruoan valmistustapaan ja sen sisältämiin lisäaineisiin. Kultaisen ysärin alussa lisäaineista puhuttiin toki jo, siksi varmaan kiinnitinkin asiaan huomiota: vuosien saatossa asia ehkä hieman unohtui ja opiskeluaikoina ruoka tuli ostettua usein halvimman kautta. Kumipitsat ja pasta voilla tai ketsupilla kuuluivat luonnollisesti opiskelijan perusruokaympyrään. En ole kuitenkaan ollut suuressa mittakaavassa koskaan einesfani, ja alettuani taas syynätä tuoteselosteita tarkemmin olen ollut tyytyväinen siitä, että perusruokavalioni on ollut pahimmista kertymistä vapaa.

Taisin törmätä Mats-Erik Nilssonin kirjaan Petos lautasella ensimmäistä kertaa netissä selatessani kirjakauppojen listoja. Raflaava nimi häiritsi hieman, mutta sisältö vaikutti kiinnostavalta: ruoan lisäainemääriin sattumalta havahtunut toimittaja on pyrkinyt selvittämään ruoka-aineteollisuuden toimintaa ja lisäaineiden vaikutuksia.

Suuri osa kirjan sisällöstä on asiaa, jonka ainakin tavalla tai toisella pitäisi olla tuttua. Elintarviketeollisuus muistuttaa enemmän teollisuutta kuin ruoanvalmistusta; ruoat koostetaan alihankkijoilta tulevista esikäsitellyistä ”raaka-aineista”, aromeista ja muista esijalosteista; teollinen ruoka on niin pitkälle prosessoitua, että lisäaineet ovat liki välttämättömiä edes jonkinlaisen maun ja koostumuksen takaamiseksi. Nilsson on kuitenkin seurannut jälkiä sylttytehtaalle saakka ja tarjoaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten teollisuus toimii ja minkälaisia aineita se käyttää. Hyvänä referenssinä toimivat lähivuosien ja -kymmenten esimerkkinä käytetyt ruokaskandaalit, jotka ovat paljastaneet ruoan valmistusketjun läpinäkymättömyyden: kun ruoka-aineissa on löytynyt haitallisia ainesosia, teollisuudelta on kestänyt kuukausia selvittää mistä ainesosat ovat tulleet. Yksikin muutos lisäaineen rakenteeseen alihankkijoiden pitkässä ketjussa voi lopulta näyttäytyä uskomattoman laajassa määrässä elintarvikkeita.

Nilsson muistuttaa myös, että tässä kaikessa ei ole mitään uutta. Jo vuosisatoja sitten on jouduttu selvittelemään milloin soralla jatketun pippurin tai alunalla ’parannellun’ jauhon ongelmia. Valitettavasti aina on kauppiaita ja yrityksiä, jotka voittoa tavoitellessaan – tai omien sanojensa mukaan vain kilpailukykyään säilyttäessään – tekevät kaikkensa vähentääkseen raaka-ainekustannuksia ja nopeuttaakseen valmistusprosesseja.

Erilaiset lisäaineet näyttelevät kirjassa luonnollisesti pääosaa. Nilsson käy läpi tärkeimmät lisäainekategoriat – aromit, emulgointi- ja sakeuttamisaineet, arominvahventeet jne. – ja kertoo kunkin ryhmän roolin modernissa elintarviketeollisuudessa. Lisäksi käsitellään jonkin verran yksittäisiä lisäaineita, ei kovinkaan yllättävinä esimerkkeinä mm. natriumglutamaatti ja aspartaami.

Itselleni erityisen valaisevia olivat kuvaukset tiettyjen tuotteiden, kuten leivän ja margariinin, yksityiskohtaisesta valmistusprosessista. Margariininvalmistus on liki kauhutarina, mutta myös leivän valmistusprosessi yllättää: Nilssonin mukaan liki 80% myytävästä leivästä nostatetaan lisäaineiden avulla vartissa, vaivataan 1,5-3 minuutissa ja tehdään ylipäätään niin ala-arvoisesta jauhosta, että vaaditaan jauhonparanteita. Säilyvyys voidaan nostaa viikkoihin säilöntäaineilla. Tehokkaampaa ja halvempaa kuin tehdä leipä laadukkaista raaka-aineista, vaivata ja nostattaa pitkään.

Nilsson kiinnittää myös huomiota tärkeään asiaan: usein laadultaan ala-arvoisia tuotteita mainostetaan vähintäänkin epäilyttävin argumentein. Etenkin sana tuore on väärinkäytetty monissa paikoissa, vaikka Pohjoismaissa sanan käyttöä säädelläänkin. Viherpesua tämäkin, termi itsessään on jo valitettavan tuttu monelta muultakin alalta kuin elintarviketeollisuudesta. Myös teollisen ruoan heikko ravintoarvo saa oman kriittisen katsauksensa.

Ruotsalaisen kirjan käännöksessä on ilahduttavasti pyritty ottamaan myös suomalaislukija – lieneekö painosta tarkoituksella muokattu huomioimaan myös Suomen elintarvikelainsäädäntöä ja tuotteita. Kirjan lopussa onkin listattu sata suomalaista luomutilaa ja -tuottajaa. Lisäksi kirjaan on koottu kaikki E-koodilla varustetut lisäaineet selitteineen sekä yllätyksenä taulukko, joka kertoo lukuisten vihannesten ja hedelmien kasvukaudet – vinkiksi kaupassa asiointiin.

Kuten tässä kursorisesti käydyistä aihepiireistä käy ilmi, on kirja aihepiirinsä melkoinen sillisalaatti. Silti koko on kompaktihko, kirjailija on mieluummin tehnyt luettavaa kuin kovin raskasta eeposta. Lopulta kirjasta muotoutuukin laadukkaan, hyvistä ja sesonkiin kuuluvista raaka-aineista valmistetun ruoan puolustuspuhe. Toimittajan oma lähtökohta jo esipuheessa oli, että vaikka hän haluaakin maukasta, kunnollisista raaka-aineista valmistettua ja terveellistä ruokaa, hän ei halua itse tehdä kaikkea makkaroista ja leivistä lähtien. Kirja puolustaa myös luonnonmukaista tuotantoa, pientuottajia ja lähiruokaa.

Mitä jogurttia muuten tätä nykyä itse syön? Pääasiassa maustamatonta luomujogurttia. (Liki ainut, bulgarian- ja turkkilaisjogurttien lisäksi, joka tätä nykyä todella käyttää vain maitoa ja hapatetta.) Iän myötä oma makukin näyttää muuttuneen niin, että suosin happamampaa makean sijaan. Toisinaan lisään jogurtin joukkoon hilloa, mysliä tai hedelmää; ei ole kuitenkaan harvinaista, että nautin herkusta ihan sellaisenaan. Olen tosin edelleen mietiskellyt sitä, voiko jogurttia enää kutsua jogurtiksi, jos se ei edes pysy kiinteähkössä olomuodossaan pelkän hapattamisen aikaansaaman muodonmuutoksen avulla?

Lopun merkit

Michael Lewis, parhaiten ehkä tunnettu Wall Streetiä kritisoivan Liar’s Pokerin tekijänä, kirjoitti Portfoliossa marraskuussa erinomaisen artikkelin, jonka haluan siirtää tänne muistiin kirjanmerkeistäni. The End kuvaa finanssikriisin viimeisiä hetkiä erityisen haastateltavan kautta: kriittisen markkina-analyytikon, joka näki että subprime- ja CDO-markkinat (collateralized debt obligations) eivät voi toimia ja onnistui ”lyömällä vetoa” tulevasta romahduksesta tekemään myös sievoisesti rahaa.

Klassikon aineksia on jutun kertomuksessa nuoresta assistentista, jolle Grant’s Interest Rate Observerin päätoimittaja antoi tehtäväksi selvittää, miten CDO:t toimivat; paiskittuaan töitä muutaman päivän hiki hatussa hän palasi tuskastuneena pomonsa pakeille todeten: ”En keksi miten nämä voisivat toimia.”

Artikkeli kuvaa ko. analyytikkojen (primus motor Steve Eismanin ja hänen yhtiökumppaneidensa) seikkailua rahoitusinstrumenttiviidakossa elävästi ja antaa finanssimarkkinoista liki surkuhupaisan kuvan. Eisman ei ollut ikinä nähnyt rahoitusmarkkinoita kovin ruusunpunaisten lasien läpi, ja artikkelissa onkin monia seuraavankaltaisia sitaatteja: ”I did subprime first. — These guys lied to infinity. What I learned from that experience was that Wall Street didn’t give a shit what it sold.” Hankalinta on lopulta ymmärtää, että Eismanin vedonlyönti – roskalainojen ja lopulta jopa Merril Lynchin shorttaus – itse asiassa lopulta kontribuoi kriisiin, koska jokaista shortattua lainaa kohden pankit onnistuivat mystisesti luomaan uuden obligaation (bond) myytäväksi sijoittajille. Markkinoilla ei ollut enää tarpeeksi huonoja lainoja tyydyttämään CDO:iden kysyntää, ja tämä shorttaus niin sanotusti toi lisää vettä myllyyn.

Eismanilta ja kumppaneilta meni kuukausia, jopa vuosia nähdä rahoitusjärjestelmän tila ja syyt siihen. Eisman toteaakin lopulta, että hämmentävintä oli se, että kukaan muu ei edelleenkään tuntunut näkevän markkinoissa mitään vikaa, kun hän lopulta oli vakuuttunut siitä, että hänen shorttaamansa yritykset ja lainat tulevat kaatumaan.

Suosittelen myös vilkaisemaan Lewisin ja David Einhornin artikkelit The End of the Financial World as We Know It sekä How to Repair a Broken Financial World.

Tämän hajanaisen postauksen loppuun sopinee puujalkavitsi.

– How do you call the devastation caused by reckless financial players?
– Collateral damage.

Vihertalous 2020

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaiselta erinomainen kannanotto. Urpilainen toteaa, että EU tarvitsee ensi vuosikymmenelle uuden kasvustrategian, jonka teemaksi hän nostaa vihreän talouskasvun ja vihreät työpaikat. Kuten voi päätellä siitä, että kannanotto tuli SDP:n puheenjohtajalta, kyseessä ei ole kilpailevan puolueen puffaus vaan nimenomaan panostus energia- ja ympäristöteknologiaan. Erityisen ilahduttavaa on se, että Urpilainen näkee nykyistä suota pidemmälle ja toteaa ykskantaan, että vaikka talouskriisi tällä hetkellä onkin haasteena kiireellisin, sitä paljon suurempi on ilmastonmuutoksen aiheuttama haaste. (Itse toteaisin, että ylipäätään ympäristönsuojelu ja kestävä kehitys aiheuttavat samat haasteet, mutta ilmastonmuutos on toki päivän sana.) Vähäinen ei ole myöskään onnistuneen ympäristöstrategian merkitys uusien työpaikkojen luomisessa ja näin ehkä myös talouskriisistä nousemisessa.

Urpilaisen mukaan EU:n sosiaalidemokraattisten puolueiden puheenjohtajat esittivät jo syksyllä merkittäviä investointeja ympäristö- ja energiateknologiaan. En ole tätä keskustelua seurannut, mutta toivon, että aloitteesta tosiaan seuraa jotain konkreettista myös EU:n laajuudessa.