Luen juuri Mervi Juusolan Äidin voimakirjaa. Kirja tarttui mukaan lomajunaa odotellessa, ja tuli avattua kun flunssa esti ensimmäisen illan rinneriehat.

Olen vasta alussa, mutta voin jo sanoa: pienen lapsen vanhempi, lue tämä.

Tässä blogissa on yleensä vältelty henkilökohtaisuuksia. Blogi on toiminut henkireikänä, tarjonnut jäsennellyn paikan tarttua kodin ja työn ulkopuolisiin kiinnostuksen kohteisiin. Tästä kirjasta joudun kertomaan kuitenkin aika henkilökohtaisen faktan: sain silmäni kostumaan jo ensimmäisen sivun aikana. Osui ja upposi. Vaikka olenkin mielestäni saanut monet asiat aika hyvin tasapainoon, kirjan kuvaus tuntui kovin omakohtaiselta: kuinka mikään ei riitä, kun haluaa venyä mielenkiintoiseen työhön, kodinhoitoon ja parisuhteeseen, harrastuksista puhumattakaan. Kuinka kodin rutiinit loppumattomassa yksitoikkoisuudessaan tuntuvat ajavan hulluuteen. Kuinka väsymys voi viedä terän positiiviselta ajattelulta, ja ajattelulta ylipäätään. (Onneksi katkonaisten unien aika on jo perheessämme ohi.)

Kirja on suomalaista self-helppiä, mutta sanan parhaassa merkityksessä: koottu lukemattomista kokemuksista ja tutkimuksista, mutta sidottu yhteen kirjoittajan omalla kokemuksella. Apua, vertaistukea ja muistutusta siitä, että kannattaa olla muutakin kuin suorituksensa. Muistutus siitä, että etenkään kotioloissa ei kannata suorittaa. Kirja on kirjoitettu äideille, mutta suurin osa asiasta on perheen kaikkia jäseniä koskevaa ja auttavaa.

Tämän kevään aikana on ollut ja on taas häitä. Mietimme perhepiirissä että paras neuvo mitä parille voi antaa on: ottakaa aikaa. Omaa ja yhteistä. Lomaa myös kodista ja lapsista, kun niitä on. Kaupan päälle neuvoisin myös pari muuta asiaa: hanki siivooja, jos varaa on. Ja liiku.

Näillä puheilla jatkan omaa aikaani pohjoisessa. Rinteeseenkin pääsin jo. Tähän blogiinkin ehtinen pikku hiljaa taas palailla.