Kuukausi: marraskuu 2009

by

Lainaamisen onni

Perjantaina vietetään taas Älä osta mitään -päivää. Hieno ajatus, vaikka monia riepookin ”ylhäältä päin” syötetty pakko. Päivä on kuitenkin tarpeen keskustelun herättäjänä, ja jos se saisi ihmisiä miettimään kulutustottumuksia useamminkin kuin kerran vuodessa, teho olisi jo suuri.

Itse pohdin tätä viimeksi pari viikkoa sitten, kun purin taas kavereille mieltäni ikuisesta yrityksestämme päästä kodissamme eroon turhasta tavarasta. Kaveri kaunistelematta ja viisaasti totesi: en usko että ikinä pääsette tavoitteeseenne, olette sellaisia hamstereita. Totta, pienet tavarat, kirjat, lehdet ja dvdt löytävät meille tiensä helposti, ja vaikka kulutusta pyrkisi järkevöittämään muusta suunnasta, näitä pieniä asioita ei osaa itseltään yhtä helposti kieltää. Onneksi kirjojakin on osannut jo vähän päästää kiertoon, Fidalla ilahtuivat suunnattomasti hyvälaatuisista ja huonommistaki painoksista. Olen pienesti myös ylpeä virtuaalisesta elämästämme: monet heräteostot ovat nykyään digitaalisessa muodossa, mikä vähentää jätettä ja roinavuorta. (Toki digitaalisetkin asiat tulee pitää järjestyksessä.)

Eilen taas teimme olohuoneeseen tilaa juniorin pyöriä: sohvapöytä siirrettiin sivummalle. Tilasta tuli avara ja paljon viihtyisämpi, ja mietityttikin, mihin ihmeeseen uskomme sohvapöytää tarvitsevamme. Kahvia juodaan pöydän ääressä niin harvoin että sen vuoksi pöytää ei tarvitse. Useimmiten sen päällä onkin pidetty tilpehööriä, ja jalkoja televisiota katsellessa.

Teemaan liittyen kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ja kokemusta pohdittiin kulutus.fi:ssä Tavaramaailman lumo-postauksessa. Kirjoittaja pohti, että yksi syy siihen miksi kulutuksen tuhlaavuuden tiedostamisesta on niin pitkä matka käytännön tekoihin on siinä, että kuluttamisen tuottamaa mielihyvää ei ole otettu riittävästi huomioon. Jäin pohtimaan, miten tuota riippuvuussuhdetta voisi hoitaa – mikä on kuluttamisen metadonia?

Hienointa olisi, jos kuluttamisen tuottama mielihyvä voitaisiin korvata tekemisen tuottamalla mielihyvällä. Yhä enemmän peräänkuulutetaankin osallistuvaa kansalaista kuluttaja-termin sijaan, aihe josta itsekin olen joskus kirjoittanut. Valitettavasti tekeminenkin kietoutuu vahvasti ostamiseen. Monet asiat, vaikkapa lukeminen, bloggaaminen tai lenkkeily ovat ilmaisia, mutta useimmista asioista (myös näistä) saa kuluttamisen tekosyitä. Ja ovelan markkinoinnin ansiosta kuluttamisesta saadaan fasadi tekemiselle: jos ostan kitaran, voin kuvitella soittavani sitä vaikka aikaa ja innostusta ei riittänytkään. Kitaran ostamalla ostin mielikuvan itsestäni kitaravirtuoosina tai leirinuotiolla laulattamassa ilman, että minun tarvitsi nähdä lainkaan aikaa ja vaivaa itse soiton opetteluun!

Tällainen tekemisen transponointi on salakavalaa ja siitä pääsee vain tietoisella päätöksellä – nuoremman polven suhteen saattaisi vielä tehota valistus ja pohdinta. Jos ostoksen korvaa vaikkapa vuokratulla tai lainatavaralla, voi helposti selvittää, riittikö into siltikään. Siirtymä on helpompi kuin uskoisi, sillä lainatavarassa on shoppailun tarjoama tärkeä tunne: se hetki kun konkreettisen tavaran saa käsiinsä ja sitä voi kokeilla ja kosketella. Ongelma on vain, että kaupan illuusio vaihtoehdoista syö lainatavaran houkutusta: et saa päättää kitarasi väriä tai mallia sadoista, korkeintaan parista vaihtoehdosta. Näin ollen lainattu vaihtoehto saattaa tuntua köyhemmältä, vaikka malli olisi todellisuudessa sama mihin olit itse päätynyt.

Valitettavasti lainaus ei myöskään ole niin helppoa kuin kauppaan meno, ainakaan mielikuvissa. Webisaitin klikkaus tai ilmoituksen jättö on helppoa, mutta kaupassa käymiseen on totuttu: kynnys on siis pienempi. Toimijoitakin on vuokrabisneksessä toistaiseksi vähemmän. Ongelma lienee samaa juurta kuin se, että uusi reitti tuntuu pidemmältä ensi kertaa kävellessä. Kun jää on murrettu, vuokrauksesta ja lainauksesta kenties tulee se helppo vaihtoehto, totuttu tapa. Onnistui se kirjastoillekin.

Suunnittelen siis kitaran vuokraamista. (Luulitko muka, että kyseessä oli teoreettinen esimerkki?) Vasta jos soitin ei jää nurkkaan pölyttymään, voin harkita sen ottamista ruokakuntaan pysyvästi.

by

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.