Kevään 2016 asuimme Suur-Tukholman alueella Solnassa, ja muutimme takaisin Espooseen heinäkuun lopussa. Puran tänne blogiin satunnaisesti Ruotsin muistikuvia.

Perheemme muutti työtarjouksen perässä tammikuussa kevääksi Ruotsiin. Politiikan saralla se tarkoitti hetkellistä taukoa valtuustotyöstä ja kevennettyä osallistumista kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksiin, töiden puolesta taas sitä että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen saatoin keskittyä täysillä töiden tekoon.

Eräs merkittävä muutos, jonka seurauksia emme olleet edes tulleet ajatelleeksi ennen muuttoa, oli kuitenkin puolivahingossa tapahtunut ”downshiftaus”.

Tukholman vuokra-asuntotilanne on katastrofaalinen. Niinpä asuntoa etsiessämme meillä oli tasan kaksi kriteeriä: alle 10 kilometriä keskustasta ja kooltaan vähintään 50 neliön kaksio. Meillä kävi lopulta suorastaan tuuri: ensimmäinen ja ainoa tärppi oli suorastaan tilava, muutaman vuoden vanha 58 neliön kaksio vain viisi kilometriä keskustasta metroaseman lähellä.

Onneksemme asunto oli myös pohjaltaan hyvä ja valmiiksi kalustettu. Niinpä muutimme uudenvuoden jälkeen hyvin perinteisin menetelmin, klassisella laivamatkalla. Mukana meillä oli kolme suurta ja kaksi pienempää matkalaukkua: nelihenkisen perheen vaatteet sekä joitain kirjoja ja leluja. Molemmille lapsille riittivät vaatteille omat hyllyt, ja oli hauska nähdä miten tärkeä pienemmälle tuokin oma tila oli: nelivuotias viikkasi jokaisen matkalaukusta otetun paitansa särmästi yksi kerrallaan hyllylle.

Alunperin ajatuksena oli ollut laivata loput tavarat muuttofirman kautta. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt: kolmesta firmasta kaksi eivät palanneet asiaan ja kolmannen tarjous oli posketon. Kahden Solnassa vietetyn viikon kuluttua totesimme yhteen ääneen, että Suomeen ei oikeastaan jäänyt mitään erityisen tarpeellista. Pakolliset saisimme tuotua Suomessa käydessämme. Näistä merkittävimmät olivat perheen polkupyörät, jotka toimme erikseen. Ainut iso hankinta oli kerrossänky, jotta saimme koko perheen mahtumaan makuuhuoneeseen.

Ensimmäisellä viikolla satoi paljon lunta. Vietimme runsaasti aikaa pulkkamäessä (pulkat jouduimme hankkimaan paikan päältä) ja löhöilimme vuokra-asunnon suurella sohvalla yhdessä. Lapset leikkivät olohuoneen nurkassa, lähellä aikuisia samalla kun me laitoimme ruokaa tai puuhastelimme muuten.

Merkittävin muutos oli siinä, miten lapset leikkivät vapaa-ajallaan. Kun he valittelivat tekemisen puutetta, ei lähellä ollutkaan akuja luettavaksi tai leekoja kasattavaksi. Niinpä piirsimme ja maalasimme paljon yhdessä ison keittiönpöydän ääressä ja melkein joka ilta lapset kinusivat ”iltakoulua”: äiti laittoi lapsille matikantehtäviä, isin kanssa kirjoitettiin päiväkirjaa. Lähipihan leikkipuistot olivat huikeita ja mäet pitkiä, joten ulkonakin riitti tekemistä.

Legoleikit jatkuivat, kun Suomessa vietettyjen synttärien jälkeen toimme mukanamme laukullisen leluja. Isoa sotkua pieneen asuntoon ei kuitenkaan tullut, ja siivous oli pienissä tiloissa helppoa. Lapsiperhettä ilahdutti myös tilava wc- ja suihkutila: sinne mahtuivat kuivumaan niin lasten kuravaatteet kuin pyykitkin. Neliöitä tärkeämpää onkin asunnon pohja ja tilojen suunnittelu.

Myös aikuisia stressasi paljon vähemmän: vieraan asunnossa ei tullut turhia sisustuspuuskia tai pohdintoja siitä, kuinka tuokin paikka pitäisi kohta rempata.  Vuokra-asuntomme oli nätisti sisustettu ja lähinnä siirsimme herkimmät koriste-esineet piiloon muuttohetkellä. Pienen asunnon täysi siivouskaan ei vienyt aikaa. Ylimääräistä stressiä toi toki se, että vuokranantajamme, lapsettoman pariskunnan kiiltovalkoiselta pöydältä sai kerran viikossa puhdistaa kynsilakanpoistoaineella ns. elämän jälkiä…

Vaatteita mukana oli todella vähän, mikä helpotti sekin sekä aamulähtöjä että pyykkihuoltoa. Auton olimme myyneet ennen lähtöä (siitä lisää myöhemmin) joten sen siivoukset, tankkaukset ja huollot jäivät pois. Pidemmille reissuille vuokrasimme auton ja enimmäkseen liikuimme lähiseudulla koko perheen voimin pyörällä tai matkasimme junalla lähikaupunkeihin. Aikaa jäi liikkumiseen, yhdessäoloon ja löhöilyyn. Sekä tietysti jalkapalloon, mitä ei Zlatanin kotimaassa voinut välttää.

Kotiin palatessamme oli hauska havaita miten vähän kotona olleita tavaroita oli kaivannut. Eniten oli kaivannut joitain harrastusvälineitä – hiihtäminen oli Tukholmassa jäänyt kun välineitä ei viitsinyt epävarman sään vuoksi tuoda. Koti-Suomeen palattuamme karsimmekin ensimmäisenä muuttolaatikoissa odottaneita vaatteita. Niitä oli kaksi kertaa enemmän kuin olisi mitenkään ollut tarpeen. Suomeen jääneitä tavaroita on muutenkin tullut karsittua paljon vielä muuton jälkeen, kun remontoimme vanhaa rivitaloamme pala kerrallaan.

Suomessa tilaa on taas kaksinkertaisesti, ja vähän ihmettelimmekin alkuun mitä kaikkea sillä tekee.Vähän kerrallaan perhe kuitenkin otti taas tilan haltuun, ja huomasimme myös miten tärkeä etu vaikkapa riittävän väljä pyörävarasto oli – täällä kun perheen pyörät eivät mahdu taloyhtiön varastoon ja ne vievät kellarista kokonaisen huoneen. Kallis säilytystila, joka olisi mahdollista käyttää muuhunkin.

Suurta puhdistusta emme ole kotona kuitenkaan tehneet vaikka huomasimmekin miten vähällä pärjää. Nyt on trendikästä tehdä KonMarin hengessä iso kertaraivaus, mutta toisin kuin kirja väittää, olen sitä mieltä että on ihan mahdollista elää elämäänsä putsaamatta jokaista kellarikomeroa. Niitä karsitaan kun osutaan kohdalle tai aloitetaan remontti, mutta sotkuinen sukkalaatikko ei ole tähänkään asti perheessämme estänyt mielenkiintoisten ja mukavien asioiden tekoa. Tukholman reissu kuuluu ehdottomasti näihin ja muistutti samalla taas kerran siitä, että joskus vähemmän on enemmän.