Kuukausi: huhtikuu 2015

by

Tableteista ja tietoyhteiskunnasta

Valtuustossa käsiteltiin Kai Lintusen aloitetta tablettitietokoneiden hankkimisesta opetukseen. Keskustelua oli todella hyvää ja laadukasta ja kattoi näkökulmat kustannuksista – tällä hetkellä oppilaat eivät välttämättä saa säästösyistä edes uutta vihkoa jos vanha katoaa – sähköiseen oppimateriaaliin ja sen ongelmakohtiin sekä opettajien koulutukseen. Keskustelun kuluessa tulleet kuulumiset opettajakentältä olivat kuitenkin rohkaisevia – jo nyt tabletteja on kokeiltu esim. yhteiskäytössä ja niitä on pystytty myös hyödyntämään opetuksen tukena. Kyse ei ole viime kädessä tableteista vaan siitä, miten koulu pysyy mukana yhteiskunnan muutoksessa ja voi opettaa lapsille miten yhteiskunta toimii.

Ohessa oma puheeni tiivistettynä olennaiseen.

Aloitteissa käsiteltiin tablettitietokoneita. Välineiden tulee olla tarkoituksenmukaiset; johonkin voi sopia tabletti, johonkin jotain muuta. Tietoyhteiskunnan perusperiaatteita voi oppia myös keskustellen, ilman minkäänlaisia välineitä. Oppiminen on sinänsä täysin mahdollista ilman tietokonetta, mutta meillä on iso ongelma, jos koulu elää täysin toisessa todellisuudessa kuin missä oppilaat.

Tämä ei ole epäluottamuslause opettajien ammattitaitoa kohtaan: joukossa on monia, jotka ovat erittäin hyvin perillä asioista. Toisaalta opettajan toimenkuvaan on kautta aikain kuulunut, että heidän pitää ymmärtää nuorten elämästä vähän enemmän kuin meidän muiden täysi-ikäisten. Nuorilla on oma kulttuurinsa, ja teknologia on nyt osa sitä.

Kun puhumme laitteista, meidän pitää puhua myös oppimisen tavoista ja sisällöstä. Meiltä puuttuu vielä digitaalista opetusmateriaalia, sisältöä laitteille.

Kun puhumme sisällöstä, meidän kannattaa miettiä myös sitä, mitä opetamme lapsille yhteiskunnasta – tietoyhteiskunnasta.

Viime aikoina on puhuttu paljon koodauksen opetuksesta koulussa. Kannatan ajatusta noin periaatteessa, mutta pidän sitä hyvin, hyvin suppeana. On toki hyvä ymmärtää perusperiaate siitä, millä logiikalla ohjelmistot toimivat. Se auttaa vähintäänkin hälventämään pelkoja ja epäluuloisuutta.

Valitettavasti se ei riitä, ja koodauksesta puhuminen on vienyt kaistaa siitä yhteiskunnalliselta keskustelulta, mitä muuta lapsien – itse asiassa, mitä meidän kaikkien – tulisi ymmärtää teknologiasta.

Meidän tulisi opettaa koulussa lapsille sitä, miten internet toimii. Miten tieto liikkuu Twitterin palvelimelta reitittimiä pitkin eteenpäin omalle koneellesi. Miten monilla tavoilla yhteys pankin palvelimelle voidaan kaapata. Meidän tulee kertoa lapsille, kuinka vähän vaaditaan, että koko Suomi kytketään irti maailmanlaajuisesta internetistä – pari nipsaisua – ja että niin on kerran tehty.

Meidän tulee kertoa lapsille, miten hakukoneet toimivat ja miksi se tieto, mitä he luulevat objektiiviseksi, on heidän toimintansa seurauksena suodatettua ja valikoitua. Meidän tulee keskustella siitä, miksi ja miten eri maissa estetään toisen maan videon katselu, miten kokonainen maa voi suodattaa internetin sisältöä ja miksi on tärkeää huolehtia myös valtion kyberturvallisuudesta.

Meidän tulee puhua siitä, miten vähän maailmassa on isoja datakeskuksia ja miten sähkökatkos Irlannissa voi joskus viedä suomalaisen firman toiminnan katkolle. Siitä, miten nopeasti tieto leviää, miten helppoa on levittää virheellistä tietoa ja miten verkkokeskusteluun pitäisi osallistua. Meidän tulee keskustella tekijänoikeuksista ja siitä, miten he – kansalaiset – voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan teknologian avulla. Näistä viimeisestä he todennäköisesti jo ymmärtävät enemmän kuin me täällä salissa.

Yksikään näistä asioista ei ole teknologiariippuvainen. Tämä tieto ei vanhene kymmenessä vuodessa, toisin kuin käytännössä kaikki tänään kouluihin hankittu teknologia.

Meillä on edessä paljon muitakin teknologisia murroksia kuin tablettitietokoneet. 3D-printteri pyörii jo toimistomme nurkassa, parhaillaan Suomessa keskustellaan – tai pitäisi keskustella – siitä mikä on sopiva lainsäädäntö kopterikoneita varten ja tiedon louhinta on mahdollistanut käsittämättömän yksityiskohtaisen tavan profiloida meistä jokaista.

Koulu ei digitalisoidu laitehankinnoilla. Koulu ei myöskään digitalisoidu, jos laitehankintoja ei tehdä. Mennään sisältö edellä, opetetaan lapsille ja nuorille tämän ja tulevan yhteiskunnan välttämättömiä kansalaistaitoja, ja tehdään laitehankinnat sitä tukien, järkevästi ja ennen kaikkea sisältöön, materiaaliin ja sen käyttöön panostaen.

by

Voiko konsultointi kannattaa eli ohjelmiston immateriaalioikeuksien omistamisesta

Kirjoitin artikkelin kuukausi sitten reaktiona mielipidepalstoilla ja blogeissa käytyyn ohjelmistojen immateriaalioikeuksista käytyyn keskusteluun. Kuten usein käy, kirjoitus jäi luonnosten sekaan eikä ehtinyt julki. Itse keskustelu on käyty siis tovi sitten mutta asia ei vanhene. Päin vastoin: pienenä vastakaneettina juuri äsken tuli tietooni, että tästä eteenpäin Helsinki julkaisee ostamansa ohjelmakoodin avoimena lähdekoodina, ellei perustellusta syystä toisin kannata tehdä.

Maaliskuussa kaksi ohjelmistoyritysten edustajaa esittivät Helsingin sanomissa huolestuneen kannanottonsa siitä, että ohjelmistojen oikeuksien antaminen asiakkaalle tekisi ohjelmistobisneksestä kannattamatonta ja ajaisi yrityksiä konkurssiin. Tähän julkaistiin myöhemmin mm. Codenton ja Vincitin vastine, jossa nämä yritykset kertoivat, ettei heille ole koskaan ollut taloudellista haittaa oikeuksien antamisesta eteenpäin.

Ajatus siitä, että ohjelmiston ostajalla ei olisi oikeuksia sovellukseen, on hyvin vanhakantainen. Se perustuu ehkä enemmän käsitykseen ohjelmistosta hyödykkeenä, päivittäistavarakaupan tuotteena kuin ohjelmistojen todelliseen hankintatapaan. Edelleenkin on toki mahdollista ostaa itselleen monta hienoa ohjelmistoa ja peliä – Photoshop, Civilization V tai Halo, näin muutamia mainitakseni. Julkisella puolella vastaava saattaa olla vaikkapa suun terveydenhuollon valmisohjelmisto. Nämä valmisohjelmat, vaikka vaatisivatkin pientä räätälöintiä, ovat kuitenkin eri asia kuin suurin osa tilaustyönä ostetuista ohjelmistoista.

Ohjelmiston hankinta ei ole aivan yksinkertainen ongelma. Tämä on havaittu karvaasti julkisella puolella, mutta ei ohjelmistojen hankinta ole aivan putkeen usein mennyt myöskään yksityisellä sektorilla. Jälkimmäisistä mokista vain ei puhuta niin paljoa. Käyttäjätarpeita on hyvin erilaisia, ja vaikka tavoitteena olisikin löytää toimiva valmisohjelmisto, yhtään monimutkaisempaan tai erikoistuneempaan toimintaan on hyvin vaikea löytää valmisohjelmistoa.

Useimmissa tapauksissa paperilla hyvältä vaikuttanutkin valmisohjelmisto on osoittautunut sudeksi, minkä olen saanut työurani aikana usein kokea – vaikkapa silloin, kun yritykseni on palkattu tekemään sutta korvaava räätälöity ohjelma. Ohjelmiston hankkimista voisi rajatuilta osin ehkä verrata talon tekemiseen – kun maasto on vaikeaa ja tarpeet epätyypilliset, edes pakettitalosta ei ole iloa. On parempi palkata kerralla kunnollinen arkkitehti ja ottaa asiakkaan tarpeet ja toiveet alusta pitäen huomioon.

Ohjelmistoista tekee talonrakennusprosessia monimutkaisemman se, että toisin kuin talo, ne eivät ole oikeastaan koskaan kerralla valmiita. Arkkitehdin rakennuspiirustukset ovat talolle se viimeinen sana, mutta ohjelmistonkehityksessä ne ovat vasta lähtölaukaus. Muutostarpeita ilmenee koko elinkaaren ajan, ja erityisesti liiketoiminnalle kriittisistä sovelluksista tulee saada myös ulos dataa sekä saada eri järjestelmät keskustelemaan toistensa kanssa. Näitä tarpeita ei voi aina ennakoida, ja liiketoiminnan muuttuessa myös sovelluksen tulee voida reagoida muutoksiin.

Tästä päästäänkin sovelluksen pullonkaulaan. Jos olet rakentanut talon, lisäsiiven tekeminen tai kylpyhuoneen remontointi on suhteellisen yksinkertaista. Urakoitsijan ei tarvitse olla sama joka talon on rakentanut, ja hinta- ja aikatauluarvioita pystyy vertaamaan järkevästi toisiinsa. Vanhalta rakennuttajalta ei tarvitse kysellä lupaa siihen, voisiko alkuperäiset kasarinsiniset kaakelit jo mahdollisesti rapsutella pois.

Ohjelmistoissa näin ei ole. Toimittajaloukku on todellinen uhka, joka tarkoittaa, että lisäominaisuuksia ei voi tilata toiselta toimittajalta tai dataa ei saadakaan siirtymään vanhasta sovelluksesta uuteen, joka haluttaisiin saada saumattomasti liittymään muihin sovelluksiin.

Hesarin mielipidevastineessaan Otso Kivekäs puolusti erityisesti ohjelmistojen lähdekoodin avoimuutta. Helsinki onkin ottanut nyt ison askelen, kun valtuustossa on tehty periaatepäätös siitä, että tulevaisuudessa tilattavien ohjelmistojen lähdekoodin pitää olla lähtökohtaisesti avointa. Tärkeintä tietysti on, että immateriaalioikeudet ovat tilaajalla, jolloin toimittajaa voidaan tarvittaessa vaihtaa. Avoin lähdekoodi vie tämän jo askeleen pidemmälle: vaikka avoin lähdekoodi ei sinänsä estäkään ohjelmiston tuotteistusta ja erilaisia lisenssivariaatioita, lähtökohtaisesti koodi on paitsi kenen tahansa luettavissa myös käytettävissä.

Pelkkä ohjelmiston avoimuus ei kuitenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Julkisella puolella se pakottaisi muuttamaan hankintakäytäntöjä, mikä itsessään jo olisi merkittävä parannus. Jos joissain tilanteissa päädyttäisiin tilaamaan valmistohjelmisto, näiden lisenssit eivät ole yleensä avointa. Tällaisten tuotteiden puolesta puhumisena voi myös Helsingin sanomissa julkaistun mielipidekirjotuksen lukea. Mikäli varsinainen ”pelikenttä”, tilaajan toimintaympäristö, perustuu modulaariseen rakenteeseen, ei toki haittaa, jos joukossa on myös ns. off-the-shelf -tuotteita tai räätälöityjä valmisohjelmia. Käytännössä kuitenkaan suurin osa näistä tapauksista, joissa immateriaalioikeudet pysyvät tekijällä, eivät ole edes tuotteistettavissa tai niitä ei oikeasti tuotteisteta.

Olennaisinta kuitenkin on

1) saada varsinainen omistusoikeus sekä tuotteeseen että lähdekoodiin tilaajalle,

2) pilkkoa ongelmat ja tarpeet niin että järjestelmät voi rakentaa modulaarisista osista sekä

3) taata kommunikaatio ja datan liikkuminen ohjelmien välillä eli avoimet rajapinnat.

Nykyisellään nämä ovat usein mahdottomia tai kalliita: kun ohjelmiston oikeudet ovat tekijällä, koodi suljettu ja sovellus monoliittinen, vaikkapa potilastietojärjestelmään kytkeytymiseen vaadittavasta hyvin yksinkertaisesta tiedonsiirtorajapinnasta voidaan veloittaa kuusinumeroisia summia. Ylläpidostakin saadaan sievoiset rahat, kun kilpailijaa ei käytännössä ole.

Muistuttaisin, että immateriaalioikeuden omistajuus ja lähdekoodin avoimuuskaan eivät kuitenkaan vielä poista toimittajaloukkua. Usein ohjelmiston tekijällä on paras tieto siitä, miten se toimii ja dokumentoimattomaan ohjelmistoon voi olla vaikea lähteä uuden tekijän kylmiltään tekemään muokkauksia. Kuitenkin jo pelkkä tieto siitä, että ohjelmiston uudelleen kilpailutus on mahdollinen, muokkaa tekijöidenkin pelikenttää ja sitä, miten peliä oikeastaan pelataan suuntaan, jossa asiakkaalla on entistä paremmat mahdollisuudet saada rahoilleen hyvää vastinetta.

Nykyisellä työnantajallani olemme lähes poikkeuksetta antaneet sovelluksen oikeudet asiakkaallemme. Poikkeukset ovat yleensä sellaisia, joissa koko sovellus on tehty avoimena lähdekoodina ja annettu asiakkaan toiveesta vapaaseen käyttöön. Meille tämä on luonnollinen ja järkevä tapa toimia: emme ole tuotetalo vaan ohjelmistokonsulttitalo, jossa reiluus niin työntekijöitä kuin asiakkaita kohtaan on myös yrityksen kantava voima.

Tämä reiluus ei ole estänyt Futuricea olemasta yksi Suomen parhaiten kannattavia ohjelmistokonsulttitaloja. Päin vastoin, se on epäilemättä ollut yksi tekijä kannattavuuden luomisessa. Asiakkaamme voivat luottaa siihen, ettemme tee halvalla sutta ja sen jälkeen lypsä heitä vuosikausia kriittisillä bugikorjauksilla. Tarjoamme totta kai täyden elinkaaren palvelun, mutta se on konkreettista jatkokehitystä ja viilausta, ei tuloksen kiskomista keskeneräisestä liian halvalla tehdystä ohjelmistosta.

Loppuun voisikin vastata Hesarin kirjoituksessa esitettyyn väitteeseen: Voiko konsulttitalon tulos painua pakkaselle, jos se alkaisikin luovuttaa immateriaalioikeudet asiakkailleen?

Uskallan väittää, että kyllä, näin voi käydä. Mutta vain siinä tapauksessa, että yrityksen koko bisnes perustuu näiden oikeuksien hallintaan ja niillä kikkailuun.

by

Tekemisen ilo ja pieni ihminen

Pääsimme taas pääsiäiseksi mökille saaristoon. Paikka on kaunis ja säät ovat toistaiseksi suosineet: on kylmää, mutta sadetta ei ole vielä kuulunut.

Lapset ovat olleet onnessaan mökillä, kuten aina. Serkuksista saa seuraa ja vanhat tutut lelut tuntuvat kuin uusilta. Tärkeää on myös se, että pihalle pääsee ovesta hetkessä ja siellä on helppo viettää aikaa tuntikaupalla. Viime aikoina on taas tullut useita muistutuksia siitä, miksi ulkoilu ja liikkuminen on tärkeää.

Mökillä lapset ehtivät leikkiä rauhassa omia leikkejään: pelata Afrikan tähteä, kaivella mutalätäköitä ja tonkia hiekassa. Vapaa leikki ja ajoittainen tylsistyminen kehittävät mielikuvitusta ja opettavat toimimista toisten lasten kanssa. Mökkiolot kuitenkin muistuttavat parhaiten siitä, mitä muuta lapset tarvitsevat: tekemistä ja vastuuta.

Serkussarja ei ole enää ihan pikkuvauvaikäistä. Kolme vanhinta ovat neljän, viiden ja kuuden. Etenkin vanhimmassa lapsessa huomaa, että pelkkä vapaa leikki ei enää riitä. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tullut sellaista selittämätöntä harmistusta ja uhmakasta käytöstä, joka ei olisi lähtenyt keinoista yksinkertaisimmalla: antamalla tehtävä.

Lähelle eskari-ikäinen lapsi haluaa oppia ja ymmärtää jo, että aikuisen ja lapsen erottaa toisistaan vastuu. Tätä vastuuta hän aina välillä myös lähtee hakemaan. Aika monella vanhemmalla lienee tarinoita jo nelivuotiaasta, joka on mennyt keittelemään puurot tai tekemään aamupalan ominpäin, tai ainakin yrittänyt sitä.

Vuorokaudessa lapset ovat ehtineet jo mm. kantamaan kesäkeittiön osat alamökiltä kalliolle, siivoamaan kuistin rappuset ja putsaamaan hiekkalaatikkoa kivistä. Parhaillaan he auttavat saunan lämmityksessä setänsä kanssa. Jos jotain tarvitsee kuljettaa jonnekin, kannattaa aina käyttää lapsityövoimaa.

Lapiohommissa

Nelivuotias ja lapio. Kumpi lie painavampi.

Erityisen tärkeää on, että tehtävä on ihan oikeasti tärkeä ja että se myös vaatii hieman tekijältään. Nelivuotias on innostunut rautalapiosta: se ei ollut kivien kaivamiseen ja kuljetukseen kaikkein helpoin tapa, mutta lapset eivät ole kiinnostuneita tekemään asioita helpoimmalla ja vaivattomimmalla tavalla. Tärkeämpää on tehdä asiat oikein, niinkuin aikuisetkin. Puolen tunnin rautalapion käytön jälkeen nelivuotias on aivan piipussa – eikä ihme, olisi aikuinenkin – mutta myös onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Puhe kääntyy lapion varressa tehtyihin saavutuksiin vielä illansuussakin.

Lapset eivät pyri pääsemään asioista helpolla. He haluavat olla hyödyksi ja toisinaan toteuttaa kummallisia päähänpistoja. Heitä ei haittaa, jos jokin asia on raskasta tai vaikeaa, vaan sopiva vaikeustaso ennemminkin saa heidät keskittymään ja rauhoittaa lapsen pitkäksi aikaa myös tekemisen loputtua.

Lapsen keskittymisessä vaaditaan pinnaa myös aikuiselta: pitää malttaa kielensä, olla auttamatta ja olla hermostumatta kun pienet sormet yrittävät viidettä kertaa rusettia. Sen kerran kun itse paljastan kärsimättömyyteni, lapsikin hermostuu ja heittää hanskat tiskiin. Kärsimättömyys tuntuu olevan mallista opittua, vaikka toki keskittymiskyky vaihtelee.

Yksi asia tosin ei muutu. On aivan sama, mitä lapset ovat tekemässä: jos vihjataan tv-ohjelman mahdollisuudesta, kaikki hanskat tippuvat samantien ja he ryntäävät sohvalle. Lapset eivät ehkä lähtökohtaisesti hae helppoa elämää, mutta siihen on hyvin helppo tottua. Kahden IT-alalla olevan aikuisen perheessä teknologia ei ole peikko, mutta aikuisetkin joutuvat välillä miettimään kuka on renki ja kuka isäntä. Lasten kohdalla tärkeintä on nyt oppia reippautta, toimeen tarttumista ja vastuunkantoa. Loput tulevat sitten aikanaan. Sohvalla on ihan OK joskus maata, kunhan sinne ei jumahda.