Pääsimme taas pääsiäiseksi mökille saaristoon. Paikka on kaunis ja säät ovat toistaiseksi suosineet: on kylmää, mutta sadetta ei ole vielä kuulunut.

Lapset ovat olleet onnessaan mökillä, kuten aina. Serkuksista saa seuraa ja vanhat tutut lelut tuntuvat kuin uusilta. Tärkeää on myös se, että pihalle pääsee ovesta hetkessä ja siellä on helppo viettää aikaa tuntikaupalla. Viime aikoina on taas tullut useita muistutuksia siitä, miksi ulkoilu ja liikkuminen on tärkeää.

Mökillä lapset ehtivät leikkiä rauhassa omia leikkejään: pelata Afrikan tähteä, kaivella mutalätäköitä ja tonkia hiekassa. Vapaa leikki ja ajoittainen tylsistyminen kehittävät mielikuvitusta ja opettavat toimimista toisten lasten kanssa. Mökkiolot kuitenkin muistuttavat parhaiten siitä, mitä muuta lapset tarvitsevat: tekemistä ja vastuuta.

Serkussarja ei ole enää ihan pikkuvauvaikäistä. Kolme vanhinta ovat neljän, viiden ja kuuden. Etenkin vanhimmassa lapsessa huomaa, että pelkkä vapaa leikki ei enää riitä. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tullut sellaista selittämätöntä harmistusta ja uhmakasta käytöstä, joka ei olisi lähtenyt keinoista yksinkertaisimmalla: antamalla tehtävä.

Lähelle eskari-ikäinen lapsi haluaa oppia ja ymmärtää jo, että aikuisen ja lapsen erottaa toisistaan vastuu. Tätä vastuuta hän aina välillä myös lähtee hakemaan. Aika monella vanhemmalla lienee tarinoita jo nelivuotiaasta, joka on mennyt keittelemään puurot tai tekemään aamupalan ominpäin, tai ainakin yrittänyt sitä.

Vuorokaudessa lapset ovat ehtineet jo mm. kantamaan kesäkeittiön osat alamökiltä kalliolle, siivoamaan kuistin rappuset ja putsaamaan hiekkalaatikkoa kivistä. Parhaillaan he auttavat saunan lämmityksessä setänsä kanssa. Jos jotain tarvitsee kuljettaa jonnekin, kannattaa aina käyttää lapsityövoimaa.

Nelivuotias ja lapio. Kumpi lie painavampi.

Erityisen tärkeää on, että tehtävä on ihan oikeasti tärkeä ja että se myös vaatii hieman tekijältään. Nelivuotias on innostunut rautalapiosta: se ei ollut kivien kaivamiseen ja kuljetukseen kaikkein helpoin tapa, mutta lapset eivät ole kiinnostuneita tekemään asioita helpoimmalla ja vaivattomimmalla tavalla. Tärkeämpää on tehdä asiat oikein, niinkuin aikuisetkin. Puolen tunnin rautalapion käytön jälkeen nelivuotias on aivan piipussa – eikä ihme, olisi aikuinenkin – mutta myös onnellinen ja tyytyväinen itseensä. Puhe kääntyy lapion varressa tehtyihin saavutuksiin vielä illansuussakin.

Lapset eivät pyri pääsemään asioista helpolla. He haluavat olla hyödyksi ja toisinaan toteuttaa kummallisia päähänpistoja. Heitä ei haittaa, jos jokin asia on raskasta tai vaikeaa, vaan sopiva vaikeustaso ennemminkin saa heidät keskittymään ja rauhoittaa lapsen pitkäksi aikaa myös tekemisen loputtua.

Lapsen keskittymisessä vaaditaan pinnaa myös aikuiselta: pitää malttaa kielensä, olla auttamatta ja olla hermostumatta kun pienet sormet yrittävät viidettä kertaa rusettia. Sen kerran kun itse paljastan kärsimättömyyteni, lapsikin hermostuu ja heittää hanskat tiskiin. Kärsimättömyys tuntuu olevan mallista opittua, vaikka toki keskittymiskyky vaihtelee.

Yksi asia tosin ei muutu. On aivan sama, mitä lapset ovat tekemässä: jos vihjataan tv-ohjelman mahdollisuudesta, kaikki hanskat tippuvat samantien ja he ryntäävät sohvalle. Lapset eivät ehkä lähtökohtaisesti hae helppoa elämää, mutta siihen on hyvin helppo tottua. Kahden IT-alalla olevan aikuisen perheessä teknologia ei ole peikko, mutta aikuisetkin joutuvat välillä miettimään kuka on renki ja kuka isäntä. Lasten kohdalla tärkeintä on nyt oppia reippautta, toimeen tarttumista ja vastuunkantoa. Loput tulevat sitten aikanaan. Sohvalla on ihan OK joskus maata, kunhan sinne ei jumahda.