Säädöksiä ja valvontaa on hyvä tasapainottaa terveellä järjellä.

Leikkipaikkamme keinujen alla oli vuosia joustava matto pehmusteena. Maton tehtävänä on suojata lasta keinusta tippuessa: se on riittävän pehmeä että muksahduksen voima ainakin vähän laantuu. Matto ei ollut erityisen kaunis muttei rumakaan, mutta toimi ja oli huomaamaton.

Eräänä kauniina päivänä keinut ja matto oli siirretty paikaltaan. Parin päivän myllerryksen jälkeen paikalle kipattiin iso kasa hiekkaa ja keinut rakennettiin uudelleen.

Ihmetellessäni asiaa naapurille sain kuulla, että kyseessä on uusi EU-säännös. EU-direktiivin voimin kaikkien leikkikenttien alle tulee laittaa tietyt kriteerit täyttävää turvahiekkaa. Käytännössä kaikki Espoonkin keinut on siis myllerretty ja korvattu erilaiset pehmusteet tietynlaisella turvahiekalla. Toimenpiteen hintalappu lienee sadoissa tuhansissa euroissa.

Keinujen turvahiekasta määrääminen täyttää mielestäni täydellisesti hyvää tarkoittavan mutta järjettömän tiukan ja yksityiskohtaisen säädöksen merkit. Ajatus on ollut kaunis: vähentää lasten keinuissa tapahtuvia onnettomuuksia. Minulla ei ole tässä aiheesta tilastotietoja, mutta en epäile etteikö tämä voisi mahdollisesti onnettomuuksia vähentää. Tuskin juuri meidän paikallamme, mutta ehkä jollain muulla paikalla jossa keinun alla oli vielä huonompi suoja. Sen sijaan olen sitä mieltä, että tässä käytettyjen resurssien määrä on täysin suhteeton saatuun hyötyyn nähden.

Keinuissa kuten monessa muussakin paikassa tapahtuu vuosittain onnettomuuksia, joista osa on vakavia. Joskus harvoin keinuun liittyvässä onnettomuudessa voi jopa kuolla. Tätä todennäköisyyttä voi jossain määrin vähentää ylettömällä sääntelyllä, mutta täysin turvallista leikkipaikkaa on mahdoton tehdä. Sen sijaan aikuisen – vanhemman, ei leikkipaikan ylläpitäjän – vastuu on katsoa lapsensa perään. Ja tätä vastuuta yletön sääntely vähentää.

Ylenpalttinen, pilkuntarkka sääntely vähentää ihmisten oman vastuun tunnetta – huomaamatta, vähän kerrallaan – jolloin emme saa turvallisempaa yhteiskuntaa, vaan yhteiskunnan, jossa vastuu kuuluu aina jollekulle muulle. Ihmiset luopuvat omasta vastuustaan ja luottavat säädeltyyn Järjestelmään, vaikka olisivat terveen järjen käytöllä paremmassa turvassa. Vaikka Järjestelmä olisikin ”oikeassa” – tekisi säädellyn asian vähän turvallisemmaksi – maksettu hinta on usein suhteettoman kova.

Tässä tapauksessa menetettiin vain rahaa. Joissain muissa tapauksissa luodaan kuvitellun ongelman tilalle uusia, pahempia. Jos nuoret häädetään ilman erityistä syytä hengaamasta paikassa jossa he eivät aiheuta vahinkoa, he todennäköisesti menevät pahempiin paikkoihin. Kärjistäen: kun kaupungissa ei saa pelata palloa nurmikolla tai hengata ostarilla, mennään kaverille juomaan kaljaa.

Kun puhuin keinutapauksesta ystävälleni, hän huomautti, että tässä tapauksessa oltiin saatettu myös ajatella helpotettavan EU:n sisäistä kilpailua. Kun kaikkia maita koskevat samat säännöt, maiden väliset tarjoukset ovat helpompia, kustannuksetkin ehkä vähenevät. Ajatus on mielenkiintoinen, ja varmasti auttaa vaikkapa rautateillä jos määritellään raideleveys yhteiseksi, mutta tässä asiassa ei. Kilpailu ei välttämättä lisäänny, kun käytännössä helpotetaan euroopanlaajuisten toimijoiden syntymistä mutta heikennetään paikallisten toimijoiden mahdollisuuksia isoa kilpailijaa vastaan. Mietitäänpä vaikka, onko leikkipaikkojen telineissä tällä hetkellä todellista kilpailua? Lappset toimittaa kaikkialle, ja lobbaa jatkuvasti tiukempia turvamääräyksiä jotka vain heidän telineensä toteuttavat. Myös innovaatiot vähenevät ja ratkaisut ovat usein huonompia kun direktiiveillä määritellään konkreettinen ratkaisu tavoitteen sijaan. Tästä hyvä esimerkki on surullisenkuuluisa energiansäästölamppu.

Vastaava juttu lähiajoilta on Hesarin Omakaupungin uutisointi Baanalla kiipeilystä. Toki juttu oli vedetty otsikoinnilla yli ja siinä oli keskitytty kuvan lähettäjän mielipiteeseen – epäilen että suurin osa ei juurikaan piittaa siitä, vaarantaako joku oman henkensä tai ei. Oli kuitenkin hupaisaa kuinka kaupungin työntekijöiltäkin oli pyydetty mielipide, ja nämä reagoivat tähän heti ongelmana.
Kuvassahan ei nuori mies ollut edes korkealla – itsensä korkeudella kiipeillessä, kiipeilijöiden kielellä boulderoinnissa, tyypillisesti ei pidetä turvavaljaita. Olen Ranskassa käynyt boulderoimassa vuoristossa, jossa oli hienoja siirtolohkareita. Niiden päällä kiipeilimme kunnes lihaksia särki. Kyllä, tipahdin välillä, raavin nahkaani pois ja sain vähän mustelmia. Taitavammat kaverit tekivät taas vaikeampia liikkeitä, riski oli läsnä. Olisiko jonkun pitänyt tulla ilmoittamaan että lohkareet tulee ympäröidä aidalla ettei niillä enää kiipeiltäisi?

Vaikka en pidäkään ylenpalttista sääntelyä ja valvontaa järkevänä – voidaan olettaa, että ihmisillä on tietty määrä tervettä järkeä ja he osaavat aikuisiällä ottaa nämä riskit huomioon ja kantaa seuraukset – muita ihmisiä ei saa vahingoittaa töpeksinnällä. En näe tosin tuota Baanan pätkällä kiipeilyä suurena ongelmana tässäkään yhteydessä. Kiipeilijöiden alla ei mennyt pyöräreittiä, vaan kävelypätkä, ja siinä taas riittää leveyttä.

Kaupungissa – ja muuallakin – tulee voida tehdä asioita, joita ei ole erikseen määritelty sallituiksi. Määrittävä tekijä ei voi olla se, voiko hölmöilijää sattua, vaan se, voiko hölmöilijä satuttaa muita. Toki on muitakin, yhteiskunnallisesti merkittäviä muuttujia: vaikkapa nopeusrajoituksien nostamisella ja laskemisella on tilastollista merkitystä onnettomuuksien määrään. Ne kuuluvat siihen sääntelyyn, jota kannattaa olla. Ne ovat paitsi tilanteita, joissa voi vahingoittaa muita kuin itseään, myös tilanteita joissa yhteiskunnalle tulee suurempi lasku. (En silti ole sitä mieltä, että vaikkapa ylipainoisen tulisi maksaa hoidostaan enemmän koska tästä tilastollisesti tulee suuremmat terveyskustannukset. Sen sijaan voimme pyrkiä luomaan olosuhteet, jossa ylipainoisen on helpompaa liikkua ja syödä terveellisesti. Baanalla kiipeily kuuluu sivumennen sanoen kategoriaan ”olosuhteet, jotka vähentävät ylipainoisuutta”. Ehkä keski-ikäiset metabolisesta oireyhtymästä kärsivät eivät ole tämän nimenomaisen aktiviteetin varsinainen kohderyhmä, mutta kun liikkuminen lähiympäristössä on sekä hauskaa että helppoa, se myös lisääntyy.)

(Ylenpalttisen) sääntelyn ongelma on, että se antaa illuusion turvallisuudesta vähentäen samalla vapautta. Monesti sääntelyn ohessa menee myös lapsi pesuveden mukana – sääntely tekee asioista niin hankalaa, että muuten hyödyllinen asia jää tekemättä. Useimmiten turhasta sääntelystä tulee lisäkustannuksia, jolloin oikeastaan maksetaan vain siitä että tuntuu kivalta kun ollaan tehty edes jotain. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä kannata säännellä. Siitä, missä rajan tulee mennä – siitä taas käydään, ja tuleekin käydä, jatkuvaa keskustelua.