Valtuustopuheenvuoroni vuoden 2014-2014 talouskehyksen keskustelussa.
Täällä on ollut enimmäkseen hyvää keskustelua ja monipuolista tarkastelua budjetin tasapainottamisvaihtoehdoista. Haluaisin vielä kuitenkin nostaa esiin erään epäsuhdan.
Budjettineuvotteluissa tietyt isot investoinnit ovat usein niitä, joihin ei katsota voitavan koskea. Leikkaukset on helppo kohdistaa juustohöylämäisesti sosiaali- ja terveyspalveluihin. Jyrki Myllärniemi puhuikin tämän vaaroista jo ansiokkaasti omassa puheenvuorossaan. Sote-puolen leikkausten vaikutukset ovat suhteettoman suuret ja vaikuttavat pitkälle eteenpäin: suuressa sote-budjetissamme ei-lakisääteisten toimien osuus on vain pari prosenttia, ja tämä on pääosin juuri sitä ennaltaehkäisevää työtä, jonka puutteesta maksavat omat lapsemme.
Juustohöylän sijaan ja vähintäänkin sen rinnalla tuleekin tarkastella mahdollisuuksia isompien investointien lykkäämiseen ja muuttamiseen. Koulujen peruskorjauksista ja toisaalta korjauksia ehkäisevästä huollosta emme voi tinkiä. Sen sijaan vaikkapa tieinfrassa joustovaraa voi olla. Yksi eritasoliittymä maksaa kutakuinkin Espoon vuosibudjetin alimäärän verran.
Samoin meillä on listoillamme tiehankkeita, jotka ovat olleet harkinnassa toistakymmentä vuotta. Tästä huolimatta Espoo on pärjännyt varsin mainiosti ilmankin, eivätkä ennustetut liikennemäärät ole kasvaneet oletetusti.
Jotta tästä olisi budjetissa iloa, meidän tulee miettiä myös, kulunutta sanontaa käyttääkseni, laatikon ulkopuolelta. Eräs kohde on Espoon taloussuunnittelun pyhää lehmää: taseyksiköitä.
On periaatteessa hyvä asia, että taseyksikkö kattaa itse omat kulunsa. Periaate on ollut monella tapaa hyödyllinen kulukurissa alueiden sisällä. Tällä on ajateltu, että perusinfraa ei tarvitse rahoittaa veroäyreillä. Käytännössä tämä on kuitenkin kääntynyt niin, että rahat käytetään aina sentilleen kyseisen taseyksikön infrakustannuksiin, vaikka vaihtoehtojakin olisi. Olisiko mahdotonta miettiä, että maankäyttömaksuista tai vaikkapa kaavoitetun maan myynnistä saataisiinkin käyttövaroja joita voisi käyttää esimerkiksi koulujen korjaukseen tai vaikka terveydenhuoltoon?
Hyvinkää on ollut varsin tarkkana kaavoituksen kanssa ja siellä raakamaan osto ja kaavoitetun myynti on tuonut mukavasti lisää kaupungin kassaan. Vierailimme Hyvinkäällä ja kun kysyimme, miten maanomistajat oikein suostuivat tällaiseen, siellä kerrottiin että eivät he ensin suostuneetkaan mutta ensimmäisen pakkolunastuksen jälkeen yhteistyö on ollut oikein sujuvaa.
Kaikilla kaava-alueilla ei tätä hyvää toki ole jaettavaksi asti ja niissä usein myös mietitään, mistä saada rahat riittämään suunniteltuihin infrahankkeisiin. Jos tämä vaihtoehto otettaisiin tarkempaan tarkasteluun, yllättäviä säästöjä voisi kuitenkin löytyä. Infrakustannukset voivat joustaa siinä missä lasten ja nuorten hyvinvointikin, vähemmän vakavin seurauksin.
Valtuustopuheenvuoro 9.9.2013