Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

Mistä tunnet sä tuottajan

Koetin eilen toteuttaa uhkaustani tukea tuottajia ostamalla heiltä suoraan. Visiitti torilla paljasti yllättäviä asioita.

Hakaniemen torilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä vihannesmyyjiä. He myivät kyllä tuoretta, hyvännäköistä ja pääasiassa suomalaista ihan sopuhintoihin. Yksikään vierailemistani kolmesta kojusta ei kuitenkaan ollut tuottaja, vaan jälleenmyyjä. Kysyessäni, mistä he ostavat vihanneksensa, vastaus oli kaikilla ”pääasiassa tukusta, muutamia suoraan tuottajilta”. Hieman vähemmän välikäsiä löytyi Espoon Tapiolan ainoalta torimyyjältä: vanha setä kehui tuntevansa mansikantoimittajaa lukuunottamatta joka tilan, jolta hän vihanneksia myi, ja ostavansa myymisensä suoraan tiloilta.

Muistan enoni viitisentoista vuotta sitten suoramyyntiä aloitellessaan mananneen jälleenmyyjiä, jotka myivät pidempään seissyttä, huonompaa tavaraa ja usein vielä polkuhinnalla. En tiedä, mikä tilanne tätä nykyä on Jyväskylän torilla, mutta pääkaupunkiseudulta suoramyynti näyttää pienen otokseni perusteella kadonneen kokonaan. Onko tämä sitten huono tilanne?

Aiemman juttuni perusteella vihannesten tukkumyynti ei ole pelkästään huono asia. Kuljetusta tulee vähemmän kun vihannesten toimitus tai haku on organisoitu jossain määrin keskitetysti. Jos ajatellaan välikäsille menevää hintaa, torilla ostetusta tavarasta todennäköisesti vähemmän menee välikäsille. En tiedä isojen kauppaketjujen järjestelmiä, mutta heillä välikäsiä varmasti löytyy sievoisesti toimituspuolelta. Voisi tosin olla hyvä asia kysäistä torimyyjiltä heidän käyttämistään tukuista, mikäli se ei herätä pahaa verta. Tuottaja kuitenkin saa tukkuun myydessään vähemmän ja tavara kiertää pidempään – enoni esimerkiksi ei koskaan myy edellispäivänä torilla käynyttä tavaraa, joitain yksittäisiä paremmin säilyviä lajikkeita kakkoslaatuna seuraavana päivänä. Olisi hyvä tietää, kuinka pitkä aika torivihanneksilla on poiminnasta.

Pahinta tukkumyynnissä on juuri tilanne, jossa tuoretavara joutuu lojumaan varastossa ja kuljetuksissa hyvin pitkään ennen myyntiin päätymistään. Atria kertoi juuri keskittävänsä koko Suomen pakastelogistiikkansa yhteen suureen keskusvarastoon. Mikä toimii pakasteille, ei kuitenkaan toimi tuoretavaralle. Pienemmät varastot ovat vihanneksien kohdalla siis varmasti fiksumpia, vaikka siitä tulisikin kokonaisuutena hieman enemmän ajokilometrejä.

Torin lisäksi käväisin Hakaniemen kauppahallissa. Kala- ja lihakojuissa näytti olevan valinnanvaraa, ja eräässä kojussa söin parhaan pullan pitkään aikaan – kotitekoinen ja tuore kanelikierre. Päivän paras koju tosin oli Lentävä Lehmä -niminen juustotiski, josta sai lisäksi maitoja, jogurtteja, jäätelöitä ja kananmunia. Kaupassa ensimmäisenä huomioni kiinnitti Reblochon-juusto jota olen turhaan metsästänyt marketeista. (Sitä on kuulemma myynnissä myös Kauppatorin kauppahallissa.) Kaupasta saa myös tilattua kyyttölehmien käsittelemätöntä maitoa – pitänee kokeilla joskus! Palvelu oli erinomaista ja asiakkaidenkin kesken tuli juteltua – virkistävä kokemus.

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

Aidon ruoan puolustuspuhe

Aiemmassa postauksessa mainittu Michael Pollan on ruokateollisuusseikkailujensa jälkeen kirjoittanut uuden kaunopuheisemman kirjan, In Defense of Food. New York Times Magazinen artikkelissa ”Unhappy Meals” hän kirjoittaa tuon kirjan aihepiirissä liikkuen pitkän puolustuksen oikean, käsittelemättömän ruoan puolesta. Paljolti asia on tuttua mutta myös karuja ja uusia tositarinoita löytyy: mm. kertomus siitä, kuinka jokunen kymmenen vuotta sitten USA:ssa päivitettiin yleisiä ravitsemusohjeita, ja alun perin uusi ohje kuului, että ihmisten tulisi vähentää lihan syöntiä senhetkisestä: lihateollisuuden jyrähdyksen jälkeen lause vesitettiin muotoon, jossa kehotettiin välttämään tyydyttyneitä rasvahappoja.

Artikkeli on pitkähkö, mutta lukemisen arvoinen. Keskittymishäiriöisille jutun olennaisin sisältö on onneksi heti alkuun tiivistetty seitsemään sanaan: ”Syö ruokaa. Enimmäkseen kasveja. Älä syö liikaa.” (In the Defence of Food -kirjassa tätä kuulemma seuraa muutama kymmenen sivua aidon ruoan määrittelyä. Marketin useimmat myyntiartikkelit kun ovat Pollanin sanojen mukaan ”edible foodlike substances”. Artikkelin kahdella viimeisellä sivulla annetaan kuitenkin hyvät nyrkkisäännöt oikean ruoan tunnistamiseen.)

Ruokajournalismia ja tuontitulleja

JIMiltä tuli sunnuntai-iltana ohjelma Kokkausta vaaravyöhykeellä (Cooking in the danger zone). Kyseistä sarjaa voi ehdottomasti suositella! Nimen perusteella ohjelman voisi kuvitella kuuluvan siihen gonzo-kategoriaan, jossa syödään mädätettyjä ötököitä ”eksoottisissa” paikoissa. BBC:n tuottama laatusarja ei kuitenkaan sorru (liialliseen) gonzoiluun: ohjelmassa ruokatoimittaja vierailee vaarallisiksi katsotuissa maissa katsomassa, miten ihmiset elävät ja ennen kaikkea miten ruoka ja ruokapolitiikka vaikuttavat maan oloihin.

Jaksossa, jonka näin, käytiin Haitilla ja Meksikossa ja pohdittiin USA:n ruokapolitiikan vaikutusta näihin maihin. Meksikossa tavattiin laittomasti rajan ylittäneitä ja sittemmin palautettuja meksikolaisia. Reportaasissa nostettiin esiin erityisesti se, että monilta paikallisilta – niin viljelijöiltä kuin heidän tuotteidensa myyjiltäkin – ovat loppuneet tulot halvan tuontimaissin vuoksi. Maissia ei kannata enää viljellä, koska ulkomailta saapuva, tuettu maissi on niin paljon halvempaa. Tämän seurauksena etenkin viljelijöistä moni on pannut pillit pussiin ja koettaa onneaan Meksikon ja USA:n välisen muurin lävitse.

Mistä tämä halpa maissi sitten saapuu? Ja millä maalla voisi mahdollisesti olla varaa tuottaa maissia halvemmalla kuin Meksikossa? Vastaus on yllättävä: USA:lla. Siellä tuetaan maissin tuotantoa niin massivisilla summilla, että sitä voidaan roudata naapurimaahan pilkkahinnalla maiden välisen vapaakauppasopimuksen turvin. Ei ole ehkä yllättävää, että tämä vapaakauppa tuntuu hyödyntävän pääasiassa sopimuksen rikkaampaa osapuolta. Sitä, mitä Meksiko voi USA:han päin tuoda, ei dokumentissa mainittu. Dokumentin tokaisu: ”Meksikon pääasiallinen tuontituote on maissi, vientiartikkeli meksikolaiset” lieneekin enemmän kuin siteeksi totta.

Haitilla vastaava ongelma oli tullut, kun Maailmanpankki ja IMF olivat saaneet maan poistamaan riisin tuontitullit 80-luvulla myönnettyjen lainojen ehtona. Teoriassahan tuontitullit eivät ole hyvästä: tämänhetkisen talouskriisin aikana yksi pontevimpia huutoja onkin ollut, etteivät kriisin koskettamat maat ryhtyisi protektionistisiksi ja lisäisi tuontitulleja – se kun olisi varma tapa hiljentää maailmankauppaa lisää. On kuitenkin eroa tuontitullilla ja tuontitullilla. Siinä vaiheessa, kun maahantuotu tavara on hyvin vahvasti jo alunperinkin tuettua, on todennäköistä, että tuontitavara on tuen vuoksi niin paljon halvempaa, että – kuten Meksikon ja Haitin tapauksessa näyttää käyneen – tuontitavara on romahduttanut maan oman tuotannon. (Kuulemma hieman samaa on tapahtumassa Saksan autoteollisuudelle – he ovat kunnon eurooppalaisina olleet laittamatta autoille lisätulleja, ja nyt ranskalaisten tukema autoteollisuus valtaa alaa laatuautoistaan ylpeällä Saksanmaalla.)

Surullisinta tässä on, että Haitilla tämä oman ruoantuotannon kannattavuuden romahdus on johtanut yhä kasvavaan kierteeseen ulkomaisesta ruoka-avusta. Voiko todella olla USA:nkaan taloudelle kannattavaa tukea tuotantoaan niin paljon, että ylituotantoa on purettava todellisuudessa halvempien tuotantokustannusten maihin, jolloin valtio käytännössä maksaa ylituotannosta ja lopulta myös epäilemättä maksaa myös ruoka-apua naapurimaihin – tiukan rajavartion kuluista puhumattakaan?

USA:n tapa jakaa tukia on muutenkin mielenkiintoinen, tuet kun menevät pääosin muutamalle kasville jotka ovat samalla pikaruoka- ja einesteollisuuden pääasiallisia raaka-aineita. Mutta tuosta ehkä myöhemmin lisää.

Maailman parasta leipää

En ole vielä aivan valmis luovuttamaan otsikon titteliä pois sen pitkäaikaiselta haltijalta, tätini itse omasta juurestaan tekemältä puu-uunissa paistetulta ruislimpulta. Erinomainen kilpailija kuitenkin löytyi tämän viikon maanantaina Tapiolan Aslakista. Yli satavuotias  Emil Halmeen leipomo tekee täydellistä ruisleipää. Onnistuin nappaamaan leivän mukaan paistopäivänä, ja niinpä siinä oli täydellinen kuori: ”kovaa kuin elämä” kuin mainoksen sanojen mukaan mutta samalla rapeaa, maukasta  ja murenevaista (keittiössä oli melkoinen murumyrsky kun kävin leivän kimppuun). Sisältä leipä taas oli tuoreenpehmeää ja vielä hieman kosteaa.

halmeen-limppuLeipää myydään kaikissa isoissa ketjuissa pääkaupunkiseudulla sekä joissain kahviloissa, myös Halmeen omassa konditoria-kahvilassa Kauklahdessa. Hauskana yksityiskohtana sivuilla mainitaan että leipomon käyttämistä kahdesta tiiliuunista toinen on ollut yhtäjaksoisesti lämpimänä vuodesta 1952!

Päivitys 13.3.09: Kommenteissa muistutettiin kolmannesta maailman parhaasta leivästä, tällä kertaa kategoriassa ”itse tehdyt”. Tämän ohjeen kehtaa julkaistakin:

Siemenleipä (2 vuokaa)

6 dl haaleaa vettä
50 g hiivaa
3 tl suolaa
1 1/2 dl siirappia
2 dl ruisrouhetta (tai kauralesettä ellei tuota ole, me ollaan käytetty ruislesettä)
2 1/2 dl auringonkukansiemeniä
1 1/2 dl pellavansiemeniä
1 dl seesaminsiemeniä
5 dl ruisjauhoja
5-7 dl vehnäjauhoja

1. Vesi haaleaksi, siihen hiiva
2. Sekaan muut, sekoittele puuhaarukalla
3. Jaa kahteen leipävuokaan, pistele haarukalla
4. Anna nousta reilu tunti
5. Paista 200 astetta 50-60 min

Harmaata vihertaloutta

Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.

Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.

Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.

Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.