Kuukausi: elokuu 2020

by

Iso muutos vai monta pientä? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Jatkoa kirjoitukseen Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?.

Iso muutos vai monta pientä? Mitkä ovat tehokkaimmat tavat ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen?

Tiedämme, että 10% maapallon rikkaimmista ihmisistä tuottavat puolet maapallon päästöistä. Tiedämme myös, että me suomalaiset tuotamme neljä kertaa enemmän päästöjä per nuppi mitä maapallo tämän hetken tiedon mukaan kestäisi. Yksinkertaistaen, meidän pitäisi supistaa päästömme neljännekseen. Vuoteen 2050 mennessä päästöt pitäisi saada kymmenesosaan, jos haluamme pitää lämpenemisen 1,5 asteessa. Mutta millä keinoin se pitäisi tehdä?

Paljon puhutaan arjen pienistä valinnoista. Muovikasseista, lihansyönnistä, matkailusta, kierrätyksestä, liikkumisesta. Samalla tuntuu, että nämä valinnat ovat kokonaisuudessa kovin pieniä. Muovikassien merkitys on lähes häviävän pieni, ison vaikutuksen tekeminen tuntuu vaativan niin monta pientä muutosta että pää ei meinaa pysyä perässä, ja samaan aikaan uutisoidaan kuinka yksittäinen tehdas saa aikaan niin paljon päästöjä, että niillä lentäisimme kaikki lomille pari kertaa vuodessa. Se tuntuu epäreilulta – miksi minä joudun tekemään ikäviä kompromisseja, kun yksi iso muutos kuittaisi kerralla niin paljon enemmän?

Lähtökohta: mistä kulutus koostuu?

Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10300 hiilidioksiditonnia, ja sen pääpalikat ovat asuminen, liikenne ja matkailu, ruoka sekä muu kulutus. Muu kulutus on pääosin tavara- ja palveluhankintoja. Sinänsä joukossa on periaatteessa selkeitä isoja kohteita, joista esimerkiksi autoilu, lentomatkailu ja lihansyönti erottuvat selkeinä isoina kokonaisuuksina. Vaatteiden hiilijalanjäljestä puhutaan paljon ja vaikka suomalaisilla ne eivät yllä ihan yhtä isoksi, kansainvälisesti vaateteollisuuden hiilijalanjälki on yhtä iso kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä.
(Tässä muuten on huomioitava, että ei ole lopputuloksen kannalta väliä, lopetetaanko tai vähennetäänkö jotain päästölähdettä, vai muutetaanko sitä yleisesti päästöiltään vähäisemmäksi. Ei siis ensimmäisenä säikähdetä sitä, että jostain kivasta asiasta joutuu nyt luopumaan.)

Toisaalta, vaikka lentämisen lopettaminen tiristäisikin suomalaisen hiilijalanjäljestä 6%, ollaan vielä kaukana kolmesta neljäsosasta, saati 90 prosentista. Lento- ja laivaliikenteen osuus kansainvälisesti on vain 2% kaikista päästöistä. Samaan aikaan uutisoidaan, että Suomen kaikista kokonaispäästöistä 7% tulee yhdestä ainoasta tehtaasta, Raahen terästehtaasta. Siis vaikka kaikki suomalaiset lopettaisivat lentämisen, säästöt eivät olisi yhtä isoja kuin tuon yhden tehtaan tuotantoprosessin päästöjen nollaus.

On myös hyvä huomata, että suomalaisen hiilijalanjälki on eri asia kuin Suomen hiilijalanjälki. Näitä kahta on välillä hankala yhdistää ja ne sekoittavatkin toisiaan. Raahen terästehdas ei ole suuri osa suomalaisen hiilijalanjälkeä, ehkä pieni hippunen osana asumisen ja rakentamisen osuutta – mutta kiinalainen vaatetehdas muodostaa siitä kyllä osan vaikkei Suomen päästöjä olekaan. Tätä laskutapojen hämäävyyttä voisi käsitellä erikseen toisaalla, mutta ei piitata nyt siitä, että nämä kaksi eivät ole täysin yhteismitallisia, vaan puhutaan siitä, että mitä meidän oikeastaan pitäisi tehdä – lätkiä monta pientä kärpästä vai yksi iso härkänen?

Yhden asian korjaaminen, isonkaan, ei riitä

Vaikka pienten muutosten tekeminen tuntuisikin hankalalta, on hyvä huomata, että mikään yksittäinen iso muutos ei yksinkertaisesti ratkaise koko ongelmaa. Vaikka saisimme yhdellä kertaiskulla 7% Suomen kokonaispäästöistä irti, se on silti kymmenesosa siitä, mitä meidän tulee saada tehtyä. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan sekä siirtyä maakellareihin syömään lanttua ja valittamaan; mutta kylläkin sitä, että ei ole yhtä ainoaa selkeää ratkaisua tai muutosta, jonka kerralla tekemällä homma olisi hoidossa.

Maratonissa ei pääse hyvällä ajalla maaliin käymällä kerran ennen kisaa kovalla parinkympin lenkillä. Mutta jos käyt vuoden verran lenkillä kolme kertaa viikossa, niin saatat jo onnistua. Jos sen lisäksi teet jonkin eeppisen ison jutun – vaikka laihdutat 20kg, jos olet ollut selvästi ylipainoinen, tai käyt fysioterapiassa korjaamassa sen pitkään juoksua haitanneet polvivaivan – saat merkittävää lisäboostia, vaikka kumpikaan näistä isoista muutoksista ei sinua yksinään kanna edes viittä kilometriä.

Ihan samalla tapaa meillä ei ole yhtä ainutta taikakeinoa päästöjen kokonaisvaltaiseen vähentämiseen, vaan muutoksia täytyy tehdä joka osa-alueella. Mitä vähemmän yhdellä osa-alueella tehdään, sen enemmän on tehtävä jollain toisella – ja jos riittävän monella ei tehdä mitään, niin ei auta vaikka muut osa-alueet menisivät nollaan. Toisaalta, muutoksia ei kannata pelätä. Monet muutokset eivät vaikuta elämänlaatuun kuin korkeintaan parantavasti – mietitäänpä vaikka nyt paljon pinnalla ollutta minimalismia, kun ollaan havahduttu siihen, että roinaa on ollut varaa hommata nurkkiin enemmän kuin mistä ihmiselle on iloa. Mutta kirjoitetaan siitä toiste.

Oman postauksensa ansaitsisi se, mitä muutoksia kukin voisi ja mitä pitäisi tehdä. Tähän onneksi on jo hyviä laskureita ja lähteitä. Sitran hiilijalanjälkilaskuri auttaa oman kulutuksen hahmottamisessa, ja uusimpana työvälineenä Spark Sustainability, jonka saamasta rahoituskierroksesta Talouselämä juuri uutisoi. Nopeimmin vauhtiin pääseekin juuri oman kulutuksensa kanssa, mutta kannattaa huomioida, että joillain osa-alueilla – vaikkapa asumisen päästöjen kanssa – vaaditaan myös poliittisia päätöksiä mm.  kaukolämmön tuotannon muuttamisessa vähäpäästöisemmäksi. Yksilönä voit saada paljon aikaan – ja samaan aikaan tehdään yhdessä muutosta myös yhteiskunnan tasolla.

PS. Terästehtaalla on jo pantu tuulemaan. Viime uutisoinnin perusteella voimala muuttuisi sähkökäyttöiseksi jo 2026. Tämä siitä huolimatta, että tarvitaan todennäköisesti myös yhteispeliä julkisen vallan kanssa, sähkönsaannin varmistamista ja monta muuta pienempää asiaa. Raahen terästehdas on muuten myös esimerkki siitä, miten poliittiset päätökset heijastuvat yritystenkin toimintaan. Päästökauppa on tarkoittanut, että päästöjen radikaali vähentäminen tuottaa niin isot säästöt, että mittavakin uudelleenorganisointi ja uusi voimalaitos on investointina kannattava. Asioita ei tietenkään pidä kieltää siten, että ne katoaisivat suuremmin saastuttaviin maihin, mutta ilman sääntelyä meillä eivät asiat täällä myöskään parane.

by

Kiertotalous – mitä se oikein tarkoittaa?

Olen pitänyt kiertotaloutta suhteellisen selkeänä, joskin välillä yleisessä kielenkäytössä aika laveana käsitteenä. Viime aikoina kiertotaloudesta käytävää keskustelu on ollut enemmän, mutta sen taso on huolestuttanut. Siinä vaiheessa kun kolmannessa kuulemassani podcastissa selitettiin, että kiertotalous on sitä että lajitellaan biojäte ja lainataan naapurin autoa, totesin että internetissä tarvitaan parempaa tietoa. Tässä puran auki mistä kiertotaloudessa on kyse.

Miksi kiertotaloudesta ylipäänsä puhutaan?

Kiertotalous on välttämätön kahdesta syystä:

1) maapallolla on rajallinen määrä resursseja; moni uusiutumaton resurssi alkaa loppua tai käydä vähiin ja toisaalta myös uusiutuvien resurssien uusiutumistahti on nykykulutusta pienempi
2) nykyinen tapamme kuluttaa siirtää käytännössä kiihtyvällä tahdilla resursseja luonnosta kaatopaikalle tai saasteena takaisin luontoon (esim. kemikaalit, rehevöityminen ja mikromuovit vesistöissä), mikä tuhoaa osaltaan planeettamme elinkelpoisuutta – ja vähentää niitä käytettävissä olevia resursseja.

Sinänsä kiertotalous siis on yksinkertainen konsepti. Tavoite on päästä lineaarisesta kuluttamisesta raaka-aine > tuote > kulutus > roska mahdollisimman suljettuun raaka-aine > tuote > raaka-aine -ympyrään. Alla esimerkkikuvassa näkyy hyvin lineaarimallista kiertotalouteen siirtyminen.

Kirpparilla käynti ja tavaroiden jakaminen on yksi keino päästä lähemmäs kiertotaloutta, ei koko totuus

Kiertotaloudesta saatetaan puhua kuitenkin välillä todella kapeasti – että kirpparilla käyminen ja pullojen kierrätys on kiertotaloutta. Ja osa sitä ne ovatkin, mutta liian kapea määritelmä hukkaa sen, mitä kiertotaloudella tavoitellaan. Jakamistalous on ehdottomasti yksi käytännön rakennuspalikka osana kiertotaloutta. Mutta se on keino, ei tavoite, ja vain osatotuus.

Lähdetään siis määrittelemään tarkemmin mitä kiertotalous on! Seuraavassa määrittelen ns. ideaalitilanteen – käytännössä tietysti koskaan ei päästäne tilanteeseen jossa ei lainkaan tarvita neitseellistä materiaalia, mutta tavoitteena kannattaa pitää nimenomaan mahdollisimman suljettua kiertoa.

Kiertotalous on täysi materiaalikierto, jossa ei käytetä neitseellisiä materiaaleja eikä tuoteta jätettä, vaan raaka-aineet saadaan jo olemassaolevista (”hylätyssä vaiheessa”) olevista tuotteista. Tavoite on, että varsinaista jätettä ei tule lainkaan, mutta todennäköisesti myös jätteen energiakäyttöön hyödyntämistä on syytä välttää kun ollaan tarpeeksi kovalla tasolla.

Tästä edelläkuvatusta seuraa mm. vähemmän päästöjä ja saasteita. Periaatteessa kiertotaloutta voitaisiin harjoittaa myös niin, että valmistusprosessissa syntyy jonkin verran päästöjä ja saasteita. On kuitenkin järkevä rinnakkaistavoite myös tavoitella sitä, että myöskään valmistusprosessissa ei synny ylimääräisiä päästöjä (esim. tehtaasta kemikaalipäästöjä veteen).

Käytännössä kiertotalous jakautuu oikeastaan vain kahteen osaan:
1) vähennetään uusiutumattoman raakamateriaalin käyttöä
2) hyödynnetään uudelleen jo käytetty materiaali

Lisäksi voidaan todeta kohta 3, eli suunnitellaan valmistus- ja uudelleenkäyttöprosessit suljetuiksi (sellaisiksi, joista ei tule saasteita tai prosessinaikaisia päästöjä).

Millaisia keinoja kiertotalouden toteuttamiseen meillä sitten on?

Kuluttamisen muuttamisen keinoja on useampia, ja ne kaikki tähtäävät siihen, että materiaalia ylipäänsä tarvittaisiin vähemmän. Näin raakamateriaalin käyttä vähenee automaattisesti jo silloin, kun itse kiertokoneistoa vielä valmistellaan. Näihin kuuluvat

  • Vähennetään kulutusta ylipäänsä (kulutuksen vähentäminen ennen ostosta). Tähän kuuluu niin harkitumpi ostaminen, ostamisen vähentäminen, shoppailua ja kuluttavista ihailevan narratiivin muutos ja myös jakamistalous.
  • Pidennetään tavaroiden elinkaarta, joka puolestaan vähentää tarvetta kuluttaa uuteen (eli kulutuksen vähentäminen ostamisen jälkeen). Tämä tarkoittaa ennen kaikkea tavaran käyttämistä useammin ja pidempään, esim. vaatteen käyttöä siihen asti että se oikeasti menee rikki ja tavaroiden korjausta poisheiton sijaan. Tämä osuuus on vähemmän yksilöriippuvainen miltä se kuulostaa, koska tähän kohtaan mitä suurimmassa määrin liittyy monia lainsäädännöllisiä ja poliittisia valintoja, mm. suunnitellun hajoamisen estäminen ja ”right to repair” jota EU:ssakin lainsäädäntötasolla viedään eteenpäin.
  • Ei osteta uutena vaan käytettynä tai hyödynnetään yhteiskäyttöisiä asioita. Tässä vielä kolmas keino vähentää kulutusta: käytettynäkin ostaminen on kuluttamista, mutta pidentää joka tapauksessa materiaalin elinkaarta.

Edelliset kohdat vähentävät materiaalin tarvetta ylipäänsä. Nämä helpottavat kiertotalouden toteuttamista, mutta eivät vielä lainkaan käsittele materiaalin kiertoa ja uudelleenhyödyntämistä.

Valmistuksessa siirtymä neitseellisestä kohti kierrätettyä raaka-ainetta vaatii puolestaan monta eri osa-aluetta. Se on kriittinen osa kiertotaloutta – jossain kohtaa joka tapauksessa tavaroita kun myös tarvitaan.

  • Tehokkaampi kierrätys – siis käytännössä raakamateriaalin tuottaminen ja siihen liittyvä esilajittelu. Tähän liittyy esim. kotitalouksien eri kierrätysastiat ja lisääntyvät uudet kierrätettävät aineet (muovin kierrätys tuli nyt uutena, ja tekstiilinkeräys kasvanee). Tähän liittyy myös skifimmät jutut kuten materiaalien erottelu kaatopaikalle (esim. ZenRoboticsin tapaiset teknologiat)
  • Kierrätysmateriaalin hyödyntäminen raaka-aineena. Kierrätyksen lisääminen mahdollistaa materiaalin hyödyntämisen, muttei tietenkään vielä takaa sitä. Kerätylle raaka-aineelle tulee olla jatkokäyttöä. Tällä hetkellä käyttöä pääosin löytyy, mutta esim. muovikeräyksen kapasiteetti on keräyksen kasvettua ollut rajoilla ja sitä viedään tällä hetkellä esim. Ruotsiin. Erillisenä pointtinaan voisi olla myös materiaalin tehokkaampi hyödyntäminen: esim. nyt muovista tehdään kyllä uusiomateriaaleja, mutta ei välttämättä samoja. Elintarvikepakkauksista tehdään pihakalusteita, mutta olisiko keinoja saada muovi kierrätettyä turvallisesti takaisin elintarvikepakkauksiin?
  • Helpompi raaka-ainekierrätettävyys. Parhaallakaan keräyksellä ei tee mitään, jos raaka-aine on sellaista että sitä on vaikea hyödyntää. Esim. sekoitetekstiilien kierrätysongelmista on Outi Pyyn blogissa hyvää tietoa. Tämä kuuluu taas niihin aiheisiin, joita on pakko osin säännellä myös lainsäädännöllä ja kansainvälisesti. Esim. puhelimissa on paljon arvokkaita raaka-aineita, mutta pitoisuudet ovat pieniä ja niistä ylipäätään kierrätetään tällä hetkellä vain noin viidesosa. Tämän ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma – mutta se pitää hoitaa.
    Toisaalta myös tuotteen elinkaarta olisi syytä jatkaa. Jotain nykyisestä tuhlailusta kertoo, että kännyköitä heitettäessä elektroniikkajätteeseen oletus on että ne ovat korjauskelvottomia. Swappie aloitti kännyköiden korjauksen ja myynnin vain muutama vuosi sitten, ja pian he totesivat että suuri osa käyttökelvottomiksi kuvitelluista puhelimista on itse asiassa korjattavissa täysin käyttökelpoisiksi. Swappien mukaan älypuhelimien todellinen käyttöaika on lähempänä kymmentä kuin nykyistä kahta vuotta.
  • Uusista tavaroista yhä suurempi prosentti kierrätetyistä raaka-aineista. Tämä pointti oikeastaan kertoo, mihin päästään kun kolme edellistä kohtaa on kunnossa. Kodinkoneen raaka-aineet tulisi pystyä hyödyntämään uusissa kodinkoneissa. Nykyisellään noi puolet jätteestä, käytännössä kaikki sekajäte poltetaan – se on oikeastaan aika uusikin asia, kymmenen vuotta sitten se läjitettiin. Polttamalla saadaan energiaa talteen, mutta se on silti tehottomampi keino, eli on toivottavasti vain välivaihe ja osaratkaisu.

Nämä ovat todella yksinkertaisen kuuloisia pointteja, mutta toki syvemmälle pureuduttaessa jokaiseen yksittäiseen materiaalivirtaan ja jopa tuotteeseen liittyy paljon tekemistä. Kiertotaloutta voidaan pohtia vaikkapa ruoantuotannon näkökulmasta (nythän meille tuodaan Venäjältä louhittua neitseellistä fosforia, vaikka periaatteessa saisimme omista jätelietteistämme kaiken tarvittavan lannoitteen) tai yksittäisen hyödykkeen, kuten edellä kännykän näkökulmasta.

Isoin ongelma kiertotaloudessa onkin käsitteen ja ongelman laajuus, mikä tarkoittaa että kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, samoin yksittäisten asioiden merkittävyyttä. Toisaalta kuluttaminen koostuu niin pirstaleisista osasista, että käytännössä joudumme tekemään paljon niitä pieniä muutoksia. Samalla isot lainsäädäntömuutokset, kuten korjattavuuteen pakottaminen ja suunnitellun hajoamisen estäminen auttavat isommalla skaalalla.

Olennaista on kaikkia päätöksiä tehdessä miettiä, edistävätkö ne jotain yllämainituista: saammeko tavaroiden elinkaarta pidennettyä, saadaanko niiden materiaalit tehokkaasti kierrätettyä, onko uusien tavaroiden materiaali neitseellistä vai kierrätettyä. Tämä on asia, jota ei voi jättää yksittäisen kuluttajan vastuulle, mutta toisaalta tässä jos jossain yksittäisellä kuluttajalla on myös paljon valtaa.

Aloitetaan vaikka sillä, että kierrätetään kunnolla ja ei osteta turhaa paskaa.