by

Metsän jatkuva kasvatus – fiksumpaa metsänhoitoa?

Olen viime aikoina tutustunut paremmin metsän jatkuvaan kasvatukseen. Sain juuri luettua kaksi jatkuvaa kasvatusta käsittelevää kirjaa, ja ne täydensivät toisiaan sen verran mielenkiintoisesti, että tiivistän tähän paitsi olennaiset itse jatkuvasta kasvatuksesta myös kirjojen tärkeimmät väittämät, yhteneväisyydet ja erot.

Kirjat ovat Metsän jatkuvasta kasvatuksesta (Sauli Valkonen, 2020) sekä Metsän jatkuva kasvatus (Timo Pukkala , Erkki Lähde , Olavi Laiho, 2011). Näiden lisäksi olen lukenut lähiaikoina myös Metsä meidän jälkeemme (Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen 2019), joka ei ole varsinainen metsänhoidon opas ja jota tässä postauksessa ei siksi käsitellä. Kirjoista on lyhyet yhteenvedot postauksen lopussa.

Mitä jatkuva kasvatus on ja mitä se ei ole?

Jatkuva kasvatus ei ole yksi yksittäinen toimintamalli, vaan sisältää joukon eri tilanteisiin sopivia, erilaisia menetelmiä joiden kaikkien tavoitteena kuitenkin on, että metsänpohjaa ei radikaalisti muokata, metsän luonto- ja virkistysarvot säilyvät myös hakkuiden jälkeen ja metsän uudistuminen tapahtuu luontaisen taimettumisen, ei istutusten kautta. Joukkoon kuuluu niin harsintaa/yläharvennusta kuin pienaukkohakkuitakin. Termistö on vielä hieman vakiintumatonta, mutta menetelmät sinänsä eivät.
Harsinta/yläharvennus-termien kanssa tuntui olevan eroja jopa kahden kirjan välillä, joista Valkonen käytti harsintaa negatiivisessa merkityksessä. Joka tapauksessa tässä sillä viitataan tukkipuiden sekä vikapuiden poistoon siten että pienemmät kuitupuut jätetään kasvamaan ja alikasvos jätetään kehittymään juuri harventamatta.

Metsän jatkuvan kasvatuksen menetelmäkin on talousmetsän hoitoa, ei varsinainen luonnonsuojelumuoto vaikka se onkin monimuotoisuudelle ja muulle metsän käytölle jaksottaista kasvatusta parempi tapa. Jatkuva kasvatus auttaa sekä virkistys- että luontoarvojen säilyttämisessä ja estää lajituhot, jotka liittyvät laajoihin avohakkuisiin, niiden estevaikutuksiin ja biotoopin äkillisiin muutoksiin. Jatkuva kasvatus yksinään ei kuitenkaan esimerkiksi lisää lahopuun määrää metsässä tai tuota todella vanhaa puustoa, ellei näihin asioihin erikseen kiinnitetä huomiota esimerkiksi jättämällä tietoisesti pitkäikäisiä säästöpuita ja jättämällä esim. vikaisempia runkoja maatumaan. Lisäksi metsän luonne muuttuu kun se harvenee selkeästi, ja yksi Valkosen nostamista riskeistä olikin, että koska harventunut metsä voi yllättää metsänomistajan negatiivisesti, on hieman vaikeampaa löytää tahoja jotka tekevät hakkuita jatkuvan kasvatuksen menetelmin.

Jaksollinen kasvatus on edelleen verrattain uusi menetelmä, noin 70 vuotta harjoitettu, ja Suomen metsistä yllättävän suuri osa on edelleen tavalla tai toisella iältään monimuotoista – myös ne joita on yritetty kasvattaa jaksollisesti. Jaksollisesta kasvatuksesta ei ole siis kovin pitkäikäisiä tutkimuksia; toisaalta meillä on eri metsätyypeistä kertynyttä tutkimusta jo viime vuosisadan alusta alusta alkaen mm. toistuvien valtiollisten inventaarioiden ja yksittäisten tutkimusten kautta, ja lisäksi metsän kasvua on tutkittu yhdistelemällä isompia aineistoja eri kasvuvaiheissa olevista metsistä.

Onko jatkuva kasvatus heikommin vai paremmin tuottavaa kuin jaksollinen eli avohakkuu?

Jatkuva kasvatus on molempien kirjojen mukaan jaksollista kannattavampaa heti, kun korkokanta nousee noin 2%:n. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että metsän tuottoa laskiessa tulee ottaa huomioon metsän hoitokustannukset ei vain suoraan, vaan huomioiden lainarahan hinta ja saman rahan tuotto muissa sijoituksissa. Jo 2% korkokannalla jatkuvan kasvatuksen vaatimat istutuskustannukset sekä suhteellisen tuottamattomat väliharvennukset pienentävät odotettua tuottoa niin, että jatkuva kasvatus muuttuu tuottavammaksi. Perusperiaatteena on, että jatkuvassa kasvatuksessa ei tule näitä ”perustamisvaiheen” hoitokuluja kuten maan muokkausta, taimien ostoa ja istutusta tai tuottamatonta väliharvennusta. Jatkuvassa kasvatuksessa harvennetaan tyypillisesti suurimpia puita, joista tulee myös suhteessa suurin tuotto.

Edelliseen on syytä vielä lisätä, että oma arvioni on että elleivät erilaiset biomuovit ja muut uudet puutuotteet lähde merkittävään kasvuun, puiden kysynnässä tulee jatkossa myös korostumaan arvokkaamman tukkipuun osuus. Tätä tukee myös pyrkimys lisätä puurakentamista, joka on lyhyellä tähtäimellä hyvä tapa sitoa hiiltä ja tuottaa päästöjä merkittävästi nykyisiä betoniratkaisuja vähemmän. Ja vaikka biotuotteiden kysyntä kasvaisikin reippaasti, voi siis olla että kuidun suhteellinen osuus jopa vähenee paperin kysynnän pienentyessä ja tukkipuun kysynnän kasvaessa. Tätä kysynnän muutosta kirjoissa ei käsitelty, vaan oletettiin että nykyiset hinnat ja kysyntä (kuitupuulle on paljon kysyntää, mutta hinta tukkia alhaisempi) pysyy suunnilleen vakiona.

Monikäyttöisyydellä, kuten virkistystoiminnalla ja marjastuksella pitää olla myös arvo. Vaikka metsänomistaja ei voi näitä mm. jokamiehenoikeuksien vuoksi laskea suoraan, oli hätkähdyttävää lukea, että pelkästään mustikan arvo metsässä voi olla isompi kuin puun vuosikasvun arvo.

Valkosen kirjassa korostettiin, että istuttamalla metsä lähtee kasvamaan nopeammin kuin taimettumista odottamalla. Pukkala et al puolestaan muistuttivat, että jatkuvassa kasvatuksessa ei kuitenkaan lähdetä nollatilanteesta, vaan taimikkoa on jo valmiina. Kun alikasvoksen harvennusta tai poistoa ei tehdä, niin metsässä pitäisi hakkuun aikaan olla jo valmista taimikkoa. Erityisesti pienaukkohakkuut kannattaakin kohdistaa alueille joissa on jo valmista taimikkoa. Kun otetaan huomioon tämä yksityiskohta, niin jatkuvassa kasvatuksessa uudistuminen tapahtuu jopa nopeammin. On kuitenkin syytä myös muistaa, että varjossa kasvavat puut kasvavat hitaammin, eli puun koko ei välttämättä kerro sen ikää. Vertailu onkin hieman hankalaa juuri siksi, että vaikka avohakkuun jälkeen metsä kasvaa nopeammin, tätä tilannetta ei voi suoraan verrata siihen, että jatkuvan kasvatuksen metsä taimettuu kun sen vanhempi kasvusto on kypsymässä hakkuuikään. Pukkala et al nosti esiin useampia tilavuustutkimuksia, joissa todettiin että tilavuuskasvulla mitattuna jatkuva kasvatus on pääosin samalla tasolla tai jopa parempi kuin jaksollinen kasvatus, mutta menetelmät päätyvät melko tasoihin.

Metsään menee eli kirjojen isoimmat näkemyserot

Mutta millaiseen metsään jatkuva kasvatus sitten sopii? Valkosen kirjassa pidettiin varsin yksiselitteisesti lähinnä kuusikkoa sopivana jatkuvalle kasvatukselle. Pukkalalla pidettiin jatkuvaa kasvatusta järkevänä myös sekametsän uudistamisessa ja esiteltiin yhtenä vaihtoehtona vuoroin sekametsäksi ja välillä kuusivaltaisemmaksi uudistaminen. Muistaakseni Pukkalalla ei esitetty täsmällisiä tiheyksiä, millä esim. koivikko lähtee uudistumaan kuusen alle, mutta kirjassa esiteltiin tutkimustuloksia kasvusta ja tuotosta eri tyyppisillä sekametsäyhdistelmillä. Pukkala myös huomioi, että joillain yhdistelmillä puun kokonaistuotto jäi yhden puun laatua heikommaksi, mutta tällöin metsänomistajan tulee miettiä myös virkistysarvoja, jotka saattavat olla sekametsässä suuremmat. Voi siis olla, että varjossa menestyvänä kuusikko uudistuu luontaisesti helpoimmin, mutta myös sekametsälle tai vaikka männikölle tämä onnistuu.

Kummalla menetelmällä saadaan parempaa puuta? Yleisesti olen olettanut, että jatkuvalla kasvatuksella puusta tulisi laadukkaampaa. Tähän liittyisi pienioksaisuus ja puun tiiviimpi kasvu nuoruuden kasvuvaiheessa. Laadusta Valkosella oli kuitenkin tutkimusta, jonka mukaan jaksollinen kasvatus voisi paikoin tuottaa laadukkaampaa puuta. Samaan aikaan Pukkalalla oli päinvastainen johtopäätös, joskin tästä ei ollut viitteitä suoraan tutkimukseen. Laadulla ei ole kuitupuun osalta merkitystä, mutta tukilla luonnollisesti enemmän. Toisaalta jatkuvalla kasvatuksella tukkia voidaan myös saada enemmän.

Yhteenveto

Etenkin Pukkalan kirja oli suhteellisen pitkä ja täynnä asiaa, ja lyhyemmästä muodostaan ja pienestä kysymys-vastaus-formaatin aiheuttamasta toisteisuudesta huolimatta myös Valkosen kirja oli varsin tiivis paketti. Tähän postaukseen ei siis kaikkea kannata tiivistää, ja kirjoissa käsiteltiinkin edellä käsitellyn lisäksi varsin perusteellisesti esimerkiksi puuston sienitauteja ja eri menetelmien vaikutusta niihin. Tiivistäen voisi kuitenkin todeta, että nämä kirjat luettuani näyttää varsin fiksulta, että jatkuvaa kasvatusta tehtäisiin nykyistä enemmän, eikä merkittäviä syitä sitä vastaan löydy. Kuten mikä tahansa asia, menetelmä vaatii toki asiantuntevaa harvennusta ja on edelleen syytä muistaa, että jatkuva kasvatus ei korvaa suojelualueita, mutta toisaalta voi ehkä täydentää niitä mahdollistamalla paremmin erilaisten elinympäristöjen kytkemisen yhteen. Myös taloudelliset seikat näyttävät puoltavan pitkällä aikavälillä jatkuvaa kasvatusta.

Luettavaksi

Metsän jatkuvasta kasvatuksesta (Sauli Valkonen, 2020)
Uunituore ja tiivis kirjanen, jossa käydään läpi kysymys-vastaus-muodossa yleisimmät jatkuvaan kasvatukseen liittyvät kysymykset teemoittain. MTM Valkonen on Luonnonvarakeskuksen tutkija, joka on koostanut kirjaan omaa ja kollegoidensa tutkimustietoa jatkuvasta kasvatuksesta. Kirjanen oli hyvä ensimmäinen askel jatkuvaan kasvatukseen tutustumiseen erityisesti jaksoittaista kasvatusta tuntevalle, sillä se oli hyvin puolueettomuuteen pyrkivä ja varoen kantaa ottava. Moneen kertaan korostuivat esimerkiksi pitkien tutkimusten puute ja rajatut käyttömahdollisuudet, joissa Valkosen mukaan lähinnä kuusikko oli mahdollista uusintaa jatkuvalla kasvatuksella. Jatkuva kasvatus nousi esiin fiksuna vaihtoehtona rajatuissa ympäristöissä, joissa erityisesti korkean koron ympäristössä jatkuva kasvatus voittaa jaksottaisen kasvatusmenelmän sen matalampien aloituskustannusten vuoksi. Monet varovaisemmat tai negatiivisemmat huomiot saivat hyvin erilaisen käsittelyn toisessa kirjasessa, joka nojasi vielä vahvemmin ja laajemmin tutkimuksiin mutta oli myös selvästi poleemisempi.

Metsän jatkuva kasvatus (Timo Pukkala, Erkki Lähde, Olavi Laiho, 2011)
Edellistä pidempi, kattavampi ja selkeästi kantaa ottava kirja jatkuvasta kasvatuksesta. Kirjoittajat ovat metsäsuunnittelun professori Timo Pukkala, metsänhoidon professori (emer.) Erkki Lähde ja tohtori Olavi Laiho. Kirjassa käytiin edellistä perusteellisemmin ja seikkaperäisemmin sekä tehtyjä tutkimuksia, joita oli kaivettu inventaarioista viime vuosisadan alusta alkaen aina tuoreimpiin tutkimuksiin asti, käytiin läpi syitä jaksolliseen kasvatukseen siirtymiselle ja mentiin varsin syvälle myös metsän arvon laskemiseen ja investointeihin. Investointikannattavuus oli samoilla linjoilla Valkosen kirjan kanssa, mutta sen perusteita käytiin läpi syvemmin diskonttauksen periaatteista alkaen. Kirjassa pidettiin jatkuvaa kasvatusta myös järkevänä sekametsän uudistamisessa ja esiteltiin yhtenä vaihtoehtona vuoroin sekametsäksi ja välillä kuusivaltaisemmaksi uudistaminen. Kirjassa käytiin läpi myös eri puulajiyhdistelmien kasvuodotuksia ja tuottoisuutta.
Mielenkiintoista on, että kirja on ilmestynyt peräti 9 vuotta ennen Valkosen kirjaa, ja siinä hyvin suorasanaisesti todetaan tutkimuksia riittävän ja dataa tuodaan esille. Myöhemmin kirjoitetussa Valkosen oppaassa kuitenkin toistetaan tutkimustulosten puutetta.

Kuuntelin jokin aika sitten myös äänikirjana vetoavan kirjan Metsä meidän jälkeemme (Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen 2019). Se oli selvästi edellisiä poleemisempi ja tunteisiin vetoava teos, joka ei sinänsä ole jatkuvan kasvatuksen opas vaan ennemminkin puolustuspuhe luonnon monimuotoisuudelle. Kirjassa nostettiin kuitenkin esille hyviä huomioita ja ongelmia nykyisestä talousmetsäajattelusta. Kirjaan oli nostettu uutisia epäonnistuneista ojituksista, istutuksista ja virkistysarvojen tuhoamisesta ja niiden vaikutuksista esimerkiksi matkailuelinkeinoon.

by

Iso muutos vai monta pientä? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Jatkoa kirjoitukseen Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?.

Iso muutos vai monta pientä? Mitkä ovat tehokkaimmat tavat ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen?

Tiedämme, että 10% maapallon rikkaimmista ihmisistä tuottavat puolet maapallon päästöistä. Tiedämme myös, että me suomalaiset tuotamme neljä kertaa enemmän päästöjä per nuppi mitä maapallo tämän hetken tiedon mukaan kestäisi. Yksinkertaistaen, meidän pitäisi supistaa päästömme neljännekseen. Vuoteen 2050 mennessä päästöt pitäisi saada kymmenesosaan, jos haluamme pitää lämpenemisen 1,5 asteessa. Mutta millä keinoin se pitäisi tehdä?

Paljon puhutaan arjen pienistä valinnoista. Muovikasseista, lihansyönnistä, matkailusta, kierrätyksestä, liikkumisesta. Samalla tuntuu, että nämä valinnat ovat kokonaisuudessa kovin pieniä. Muovikassien merkitys on lähes häviävän pieni, ison vaikutuksen tekeminen tuntuu vaativan niin monta pientä muutosta että pää ei meinaa pysyä perässä, ja samaan aikaan uutisoidaan kuinka yksittäinen tehdas saa aikaan niin paljon päästöjä, että niillä lentäisimme kaikki lomille pari kertaa vuodessa. Se tuntuu epäreilulta – miksi minä joudun tekemään ikäviä kompromisseja, kun yksi iso muutos kuittaisi kerralla niin paljon enemmän?

Lähtökohta: mistä kulutus koostuu?

Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10300 hiilidioksiditonnia, ja sen pääpalikat ovat asuminen, liikenne ja matkailu, ruoka sekä muu kulutus. Muu kulutus on pääosin tavara- ja palveluhankintoja. Sinänsä joukossa on periaatteessa selkeitä isoja kohteita, joista esimerkiksi autoilu, lentomatkailu ja lihansyönti erottuvat selkeinä isoina kokonaisuuksina. Vaatteiden hiilijalanjäljestä puhutaan paljon ja vaikka suomalaisilla ne eivät yllä ihan yhtä isoksi, kansainvälisesti vaateteollisuuden hiilijalanjälki on yhtä iso kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä.
(Tässä muuten on huomioitava, että ei ole lopputuloksen kannalta väliä, lopetetaanko tai vähennetäänkö jotain päästölähdettä, vai muutetaanko sitä yleisesti päästöiltään vähäisemmäksi. Ei siis ensimmäisenä säikähdetä sitä, että jostain kivasta asiasta joutuu nyt luopumaan.)

Toisaalta, vaikka lentämisen lopettaminen tiristäisikin suomalaisen hiilijalanjäljestä 6%, ollaan vielä kaukana kolmesta neljäsosasta, saati 90 prosentista. Lento- ja laivaliikenteen osuus kansainvälisesti on vain 2% kaikista päästöistä. Samaan aikaan uutisoidaan, että Suomen kaikista kokonaispäästöistä 7% tulee yhdestä ainoasta tehtaasta, Raahen terästehtaasta. Siis vaikka kaikki suomalaiset lopettaisivat lentämisen, säästöt eivät olisi yhtä isoja kuin tuon yhden tehtaan tuotantoprosessin päästöjen nollaus.

On myös hyvä huomata, että suomalaisen hiilijalanjälki on eri asia kuin Suomen hiilijalanjälki. Näitä kahta on välillä hankala yhdistää ja ne sekoittavatkin toisiaan. Raahen terästehdas ei ole suuri osa suomalaisen hiilijalanjälkeä, ehkä pieni hippunen osana asumisen ja rakentamisen osuutta – mutta kiinalainen vaatetehdas muodostaa siitä kyllä osan vaikkei Suomen päästöjä olekaan. Tätä laskutapojen hämäävyyttä voisi käsitellä erikseen toisaalla, mutta ei piitata nyt siitä, että nämä kaksi eivät ole täysin yhteismitallisia, vaan puhutaan siitä, että mitä meidän oikeastaan pitäisi tehdä – lätkiä monta pientä kärpästä vai yksi iso härkänen?

Yhden asian korjaaminen, isonkaan, ei riitä

Vaikka pienten muutosten tekeminen tuntuisikin hankalalta, on hyvä huomata, että mikään yksittäinen iso muutos ei yksinkertaisesti ratkaise koko ongelmaa. Vaikka saisimme yhdellä kertaiskulla 7% Suomen kokonaispäästöistä irti, se on silti kymmenesosa siitä, mitä meidän tulee saada tehtyä. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan sekä siirtyä maakellareihin syömään lanttua ja valittamaan; mutta kylläkin sitä, että ei ole yhtä ainoaa selkeää ratkaisua tai muutosta, jonka kerralla tekemällä homma olisi hoidossa.

Maratonissa ei pääse hyvällä ajalla maaliin käymällä kerran ennen kisaa kovalla parinkympin lenkillä. Mutta jos käyt vuoden verran lenkillä kolme kertaa viikossa, niin saatat jo onnistua. Jos sen lisäksi teet jonkin eeppisen ison jutun – vaikka laihdutat 20kg, jos olet ollut selvästi ylipainoinen, tai käyt fysioterapiassa korjaamassa sen pitkään juoksua haitanneet polvivaivan – saat merkittävää lisäboostia, vaikka kumpikaan näistä isoista muutoksista ei sinua yksinään kanna edes viittä kilometriä.

Ihan samalla tapaa meillä ei ole yhtä ainutta taikakeinoa päästöjen kokonaisvaltaiseen vähentämiseen, vaan muutoksia täytyy tehdä joka osa-alueella. Mitä vähemmän yhdellä osa-alueella tehdään, sen enemmän on tehtävä jollain toisella – ja jos riittävän monella ei tehdä mitään, niin ei auta vaikka muut osa-alueet menisivät nollaan. Toisaalta, muutoksia ei kannata pelätä. Monet muutokset eivät vaikuta elämänlaatuun kuin korkeintaan parantavasti – mietitäänpä vaikka nyt paljon pinnalla ollutta minimalismia, kun ollaan havahduttu siihen, että roinaa on ollut varaa hommata nurkkiin enemmän kuin mistä ihmiselle on iloa. Mutta kirjoitetaan siitä toiste.

Oman postauksensa ansaitsisi se, mitä muutoksia kukin voisi ja mitä pitäisi tehdä. Tähän onneksi on jo hyviä laskureita ja lähteitä. Sitran hiilijalanjälkilaskuri auttaa oman kulutuksen hahmottamisessa, ja uusimpana työvälineenä Spark Sustainability, jonka saamasta rahoituskierroksesta Talouselämä juuri uutisoi. Nopeimmin vauhtiin pääseekin juuri oman kulutuksensa kanssa, mutta kannattaa huomioida, että joillain osa-alueilla – vaikkapa asumisen päästöjen kanssa – vaaditaan myös poliittisia päätöksiä mm.  kaukolämmön tuotannon muuttamisessa vähäpäästöisemmäksi. Yksilönä voit saada paljon aikaan – ja samaan aikaan tehdään yhdessä muutosta myös yhteiskunnan tasolla.

PS. Terästehtaalla on jo pantu tuulemaan. Viime uutisoinnin perusteella voimala muuttuisi sähkökäyttöiseksi jo 2026. Tämä siitä huolimatta, että tarvitaan todennäköisesti myös yhteispeliä julkisen vallan kanssa, sähkönsaannin varmistamista ja monta muuta pienempää asiaa. Raahen terästehdas on muuten myös esimerkki siitä, miten poliittiset päätökset heijastuvat yritystenkin toimintaan. Päästökauppa on tarkoittanut, että päästöjen radikaali vähentäminen tuottaa niin isot säästöt, että mittavakin uudelleenorganisointi ja uusi voimalaitos on investointina kannattava. Asioita ei tietenkään pidä kieltää siten, että ne katoaisivat suuremmin saastuttaviin maihin, mutta ilman sääntelyä meillä eivät asiat täällä myöskään parane.

by

Kiertotalous – mitä se oikein tarkoittaa?

Olen pitänyt kiertotaloutta suhteellisen selkeänä, joskin välillä yleisessä kielenkäytössä aika laveana käsitteenä. Viime aikoina kiertotaloudesta käytävää keskustelu on ollut enemmän, mutta sen taso on huolestuttanut. Siinä vaiheessa kun kolmannessa kuulemassani podcastissa selitettiin, että kiertotalous on sitä että lajitellaan biojäte ja lainataan naapurin autoa, totesin että internetissä tarvitaan parempaa tietoa. Tässä puran auki mistä kiertotaloudessa on kyse.

Miksi kiertotaloudesta ylipäänsä puhutaan?

Kiertotalous on välttämätön kahdesta syystä:

1) maapallolla on rajallinen määrä resursseja; moni uusiutumaton resurssi alkaa loppua tai käydä vähiin ja toisaalta myös uusiutuvien resurssien uusiutumistahti on nykykulutusta pienempi
2) nykyinen tapamme kuluttaa siirtää käytännössä kiihtyvällä tahdilla resursseja luonnosta kaatopaikalle tai saasteena takaisin luontoon (esim. kemikaalit, rehevöityminen ja mikromuovit vesistöissä), mikä tuhoaa osaltaan planeettamme elinkelpoisuutta – ja vähentää niitä käytettävissä olevia resursseja.

Sinänsä kiertotalous siis on yksinkertainen konsepti. Tavoite on päästä lineaarisesta kuluttamisesta raaka-aine > tuote > kulutus > roska mahdollisimman suljettuun raaka-aine > tuote > raaka-aine -ympyrään. Alla esimerkkikuvassa näkyy hyvin lineaarimallista kiertotalouteen siirtyminen.

Kirpparilla käynti ja tavaroiden jakaminen on yksi keino päästä lähemmäs kiertotaloutta, ei koko totuus

Kiertotaloudesta saatetaan puhua kuitenkin välillä todella kapeasti – että kirpparilla käyminen ja pullojen kierrätys on kiertotaloutta. Ja osa sitä ne ovatkin, mutta liian kapea määritelmä hukkaa sen, mitä kiertotaloudella tavoitellaan. Jakamistalous on ehdottomasti yksi käytännön rakennuspalikka osana kiertotaloutta. Mutta se on keino, ei tavoite, ja vain osatotuus.

Lähdetään siis määrittelemään tarkemmin mitä kiertotalous on! Seuraavassa määrittelen ns. ideaalitilanteen – käytännössä tietysti koskaan ei päästäne tilanteeseen jossa ei lainkaan tarvita neitseellistä materiaalia, mutta tavoitteena kannattaa pitää nimenomaan mahdollisimman suljettua kiertoa.

Kiertotalous on täysi materiaalikierto, jossa ei käytetä neitseellisiä materiaaleja eikä tuoteta jätettä, vaan raaka-aineet saadaan jo olemassaolevista (”hylätyssä vaiheessa”) olevista tuotteista. Tavoite on, että varsinaista jätettä ei tule lainkaan, mutta todennäköisesti myös jätteen energiakäyttöön hyödyntämistä on syytä välttää kun ollaan tarpeeksi kovalla tasolla.

Tästä edelläkuvatusta seuraa mm. vähemmän päästöjä ja saasteita. Periaatteessa kiertotaloutta voitaisiin harjoittaa myös niin, että valmistusprosessissa syntyy jonkin verran päästöjä ja saasteita. On kuitenkin järkevä rinnakkaistavoite myös tavoitella sitä, että myöskään valmistusprosessissa ei synny ylimääräisiä päästöjä (esim. tehtaasta kemikaalipäästöjä veteen).

Käytännössä kiertotalous jakautuu oikeastaan vain kahteen osaan:
1) vähennetään uusiutumattoman raakamateriaalin käyttöä
2) hyödynnetään uudelleen jo käytetty materiaali

Lisäksi voidaan todeta kohta 3, eli suunnitellaan valmistus- ja uudelleenkäyttöprosessit suljetuiksi (sellaisiksi, joista ei tule saasteita tai prosessinaikaisia päästöjä).

Millaisia keinoja kiertotalouden toteuttamiseen meillä sitten on?

Kuluttamisen muuttamisen keinoja on useampia, ja ne kaikki tähtäävät siihen, että materiaalia ylipäänsä tarvittaisiin vähemmän. Näin raakamateriaalin käyttä vähenee automaattisesti jo silloin, kun itse kiertokoneistoa vielä valmistellaan. Näihin kuuluvat

  • Vähennetään kulutusta ylipäänsä (kulutuksen vähentäminen ennen ostosta). Tähän kuuluu niin harkitumpi ostaminen, ostamisen vähentäminen, shoppailua ja kuluttavista ihailevan narratiivin muutos ja myös jakamistalous.
  • Pidennetään tavaroiden elinkaarta, joka puolestaan vähentää tarvetta kuluttaa uuteen (eli kulutuksen vähentäminen ostamisen jälkeen). Tämä tarkoittaa ennen kaikkea tavaran käyttämistä useammin ja pidempään, esim. vaatteen käyttöä siihen asti että se oikeasti menee rikki ja tavaroiden korjausta poisheiton sijaan. Tämä osuuus on vähemmän yksilöriippuvainen miltä se kuulostaa, koska tähän kohtaan mitä suurimmassa määrin liittyy monia lainsäädännöllisiä ja poliittisia valintoja, mm. suunnitellun hajoamisen estäminen ja ”right to repair” jota EU:ssakin lainsäädäntötasolla viedään eteenpäin.
  • Ei osteta uutena vaan käytettynä tai hyödynnetään yhteiskäyttöisiä asioita. Tässä vielä kolmas keino vähentää kulutusta: käytettynäkin ostaminen on kuluttamista, mutta pidentää joka tapauksessa materiaalin elinkaarta.

Edelliset kohdat vähentävät materiaalin tarvetta ylipäänsä. Nämä helpottavat kiertotalouden toteuttamista, mutta eivät vielä lainkaan käsittele materiaalin kiertoa ja uudelleenhyödyntämistä.

Valmistuksessa siirtymä neitseellisestä kohti kierrätettyä raaka-ainetta vaatii puolestaan monta eri osa-aluetta. Se on kriittinen osa kiertotaloutta – jossain kohtaa joka tapauksessa tavaroita kun myös tarvitaan.

  • Tehokkaampi kierrätys – siis käytännössä raakamateriaalin tuottaminen ja siihen liittyvä esilajittelu. Tähän liittyy esim. kotitalouksien eri kierrätysastiat ja lisääntyvät uudet kierrätettävät aineet (muovin kierrätys tuli nyt uutena, ja tekstiilinkeräys kasvanee). Tähän liittyy myös skifimmät jutut kuten materiaalien erottelu kaatopaikalle (esim. ZenRoboticsin tapaiset teknologiat)
  • Kierrätysmateriaalin hyödyntäminen raaka-aineena. Kierrätyksen lisääminen mahdollistaa materiaalin hyödyntämisen, muttei tietenkään vielä takaa sitä. Kerätylle raaka-aineelle tulee olla jatkokäyttöä. Tällä hetkellä käyttöä pääosin löytyy, mutta esim. muovikeräyksen kapasiteetti on keräyksen kasvettua ollut rajoilla ja sitä viedään tällä hetkellä esim. Ruotsiin. Erillisenä pointtinaan voisi olla myös materiaalin tehokkaampi hyödyntäminen: esim. nyt muovista tehdään kyllä uusiomateriaaleja, mutta ei välttämättä samoja. Elintarvikepakkauksista tehdään pihakalusteita, mutta olisiko keinoja saada muovi kierrätettyä turvallisesti takaisin elintarvikepakkauksiin?
  • Helpompi raaka-ainekierrätettävyys. Parhaallakaan keräyksellä ei tee mitään, jos raaka-aine on sellaista että sitä on vaikea hyödyntää. Esim. sekoitetekstiilien kierrätysongelmista on Outi Pyyn blogissa hyvää tietoa. Tämä kuuluu taas niihin aiheisiin, joita on pakko osin säännellä myös lainsäädännöllä ja kansainvälisesti. Esim. puhelimissa on paljon arvokkaita raaka-aineita, mutta pitoisuudet ovat pieniä ja niistä ylipäätään kierrätetään tällä hetkellä vain noin viidesosa. Tämän ei pitäisi olla ylitsepääsemätön ongelma – mutta se pitää hoitaa.
    Toisaalta myös tuotteen elinkaarta olisi syytä jatkaa. Jotain nykyisestä tuhlailusta kertoo, että kännyköitä heitettäessä elektroniikkajätteeseen oletus on että ne ovat korjauskelvottomia. Swappie aloitti kännyköiden korjauksen ja myynnin vain muutama vuosi sitten, ja pian he totesivat että suuri osa käyttökelvottomiksi kuvitelluista puhelimista on itse asiassa korjattavissa täysin käyttökelpoisiksi. Swappien mukaan älypuhelimien todellinen käyttöaika on lähempänä kymmentä kuin nykyistä kahta vuotta.
  • Uusista tavaroista yhä suurempi prosentti kierrätetyistä raaka-aineista. Tämä pointti oikeastaan kertoo, mihin päästään kun kolme edellistä kohtaa on kunnossa. Kodinkoneen raaka-aineet tulisi pystyä hyödyntämään uusissa kodinkoneissa. Nykyisellään noi puolet jätteestä, käytännössä kaikki sekajäte poltetaan – se on oikeastaan aika uusikin asia, kymmenen vuotta sitten se läjitettiin. Polttamalla saadaan energiaa talteen, mutta se on silti tehottomampi keino, eli on toivottavasti vain välivaihe ja osaratkaisu.

Nämä ovat todella yksinkertaisen kuuloisia pointteja, mutta toki syvemmälle pureuduttaessa jokaiseen yksittäiseen materiaalivirtaan ja jopa tuotteeseen liittyy paljon tekemistä. Kiertotaloutta voidaan pohtia vaikkapa ruoantuotannon näkökulmasta (nythän meille tuodaan Venäjältä louhittua neitseellistä fosforia, vaikka periaatteessa saisimme omista jätelietteistämme kaiken tarvittavan lannoitteen) tai yksittäisen hyödykkeen, kuten edellä kännykän näkökulmasta.

Isoin ongelma kiertotaloudessa onkin käsitteen ja ongelman laajuus, mikä tarkoittaa että kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, samoin yksittäisten asioiden merkittävyyttä. Toisaalta kuluttaminen koostuu niin pirstaleisista osasista, että käytännössä joudumme tekemään paljon niitä pieniä muutoksia. Samalla isot lainsäädäntömuutokset, kuten korjattavuuteen pakottaminen ja suunnitellun hajoamisen estäminen auttavat isommalla skaalalla.

Olennaista on kaikkia päätöksiä tehdessä miettiä, edistävätkö ne jotain yllämainituista: saammeko tavaroiden elinkaarta pidennettyä, saadaanko niiden materiaalit tehokkaasti kierrätettyä, onko uusien tavaroiden materiaali neitseellistä vai kierrätettyä. Tämä on asia, jota ei voi jättää yksittäisen kuluttajan vastuulle, mutta toisaalta tässä jos jossain yksittäisellä kuluttajalla on myös paljon valtaa.

Aloitetaan vaikka sillä, että kierrätetään kunnolla ja ei osteta turhaa paskaa.

by

Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Jatkoa kirjoitukseen Yksilön vai yhteiskunnan vastuu.

Viimeksi kirjoitin siitä, että muutos vaatii sekä otteita yhteiskunnalta että yksilön vastuuta. Jälkimmäinen voi nopeuttaa ja edesauttaa muutosta kahdella tavalla: keräämällä riittävän ison määrän ihmisiä, että uusista tavoista tulee normi (mietitään vaikkapa kasvipohjaisten ruokien suosion kasvu) tai vaikuttamalla poliittiseen päätöksentekoon, joka ohjaa yhteiskunnan otteita. Tätä voi tehdä sekä äänestämällä, menemällä mukaan päätöksentekoon, ottamalla yhteyttä poliitikkoihin tai omaan kuntaansa, ja toisaalta myös tekemällä muutoksia omassa elämässään, mikä epäsuorasti vaikuttaa myös siihen mikä on yleinen mielipide ja poliittisesti mahdollista.

Oma näkemykseni kuitenkin on, että viime kädessä on yhteiskunnan tehtävä huolehtia siitä, että yhteiskunnan toiminnot järjestetään ympäristön kantokykyyn sopeuttaen ja näin myös kuluttajavalinnat muuttuvat ympäristöystävällisiksi.  Kuluttajat totta kai voivat tehdä osansa jo vapaaehtoisesti, ja tätä heiltä myös odotetaan. Kuitenkin viimeinen vastuu on yhteiskunnalla, poliitikoilla joitka ihmiset ovat valinneet huolehtimaan yhteisistä asioista.

Tämä ajatus saattaa kuitenkin herättää ahdistusta. ”Emme tarvitse tänne mitään Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja diktatuuria, joka määrää mitä meidän pitää tehdä.” Ymmärrän pelon, mutta ajatus ekodiktatuurista on virhepäätelmä.

Asennemuutos seuraa toimintaympäristön muutosta, ei päin vastoin

Yhteiskunnan vastuulla ovat toki automaattisesti isot asiat. Päästökaupat, teollisuuden saasterajoitukset, vesistöjensuojelu. Kansalaisten toiminnan muutoksessa ei kuitenkaan pääosin tarvita pakkoa. Yhteiskunnallisen päätöksenteon vahvuus on siinä, että se voi luoda raameja sille, mikä on fiksua. Se mahdollistaa, rajoittaa, kannustaa ja näyttää esimerkkiä.

Homman pointti on, että kun raamit kerran asetetaan, ne ohjaavat käytöstä – eivät pakota, mutta ohjaavat – mikä saa useamman ihmisen käyttäytymään tietyllä tavalla. Ja meissä ihmisissä on se jännä piirre, että mitä isompi joukko käyttäytyy tietyllä tavalla, sen luontevammalta tuo tapa tuntuu. Ennen pitkää teemme asian tietyllä tavalla ihan vain siksi, että koemme että näin ne asiat kannattaa tehdä ja kaikkihan näin tekevät – sen sijaan että taustalla olisi valtaosalla punnittua pohdintaa eri vaihtoehtojen vaikutuksista, vaikkapa taloudellisesta ja ekologisesta järkevyydestä. (Punnitun pohdinnan perusteella tehty, osin yleisen esimerkin vastaisesti tehty valinta on eri asia, kuin ”puoliautomaatilla” yleisesti hyväksynnän valinnan tekeminen tiedostaen, että sillä toki on esimerkiksi ekologisia etuja. Isoon muutokseen tarvitsemme jälkimmäisen, matalan kynnyksen ympäristön, koska emme voi odottaa että valtaosa kansasta itsestään muuttaa ajattelutapaansa yleisen käsityksen vastaiseksi.)

Otetaan esimerkiksi jotain muuta kuin ekologisempi elämäntapa – jotain, josta meillä on jo esimerkkiä. Jaettu vanhempainvapaa on asia, joka on Suomessa jo yleistynyt tietyissä väestöryhmissä – lähinnä esim. IT-alan tekijöiden keskuudessa. Kun omat lapseni syntyivät 11 ja 9 vuotta sitten, mieheni kummankin kanssa pitämä puolen vuoden vanhempainvapaa oli vielä harvinainen. Nykyään IT-alalla pidetään jopa erikoisena, jos ei jää kotiin vähintään muutamaksi kuukaudeksi, ja 4-6 kuukautta alkaa olla tyypillinen isän pitämän vanhempainvapaan pituus. 

Silti, jos katsotaan tilastoja, niin edelleen miehet pitävät todella vähän vanhempainvapaita vaikka tässä yhdessä demografisessa ryhmässä se alkaakin olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siirretäänpä katse Ruotsiin ja Norjaan. Ruotsissa on Suomessakin väläyteltyä mallia vastaava malli, jossa vanhemmilla on äidille, isälle ja yhteiseksi korvamerkittyä vanhempainvapaata. Valtaosa miehistä käyttää oman vanhempainvapaansa, ja lasten kanssa kotiinjäämistä ei pidetä vain normaalina vaan toivottuna. Norjassa tuki on vielä rajatumpi: äiti saa 6kk, isä 6kk, ja enempää vapaata ei ole. Siellä perheet ovat paljolti mukautuneet tähän muottiin.

Kysymys kuuluu: jos menet kysymään ruotsalaiselta lastenvaunuja työntävältä isältä, miksi hän on jäänyt huolehtimaan lapsestaan kotiin, luuletko että vastauksena tulee ”koska poliitikot niin päättivät”? Ei todellakaan. Mies toteaa todennäköisesti jotain siitä, miten hienoa on päästä näkemään lapsen kasvua läheltä aikana, jolloin hän oppii joka päivä jotain uutta; tai että miten arvokkaana hän kokee sen, että lapsi saa riittävästi aikaa vanhempiensa kanssa.

Yhteiskunnan määrittelemä politiikka muokkaa käytöstä, mutta myös asenteita. Se, mikä ennen  oli harvinaista, poikkeavaa tai outoa, on nyt normi. 

Helsingin Sanomissa oli taannoin hyvä juttu jätehuollosta ja siitä, miten asenteet sitä kohtaan ovat nopeasti muuttuneet. Avainsana asenteiden muutokselle on kuitenkin mahdollistaminen, ei pakko – vaikka sekin on ennen pitkää tulossa. Lehteä lainatakseni: ”Videot ja kampanjat voivat havahduttaa ja motivoida, mutta käytännön tekojen mahdollistaminen on tärkeämpää. ’– Kun sitten aloitettiin muovin kierrätys, pakkausten tuottajat yllättyivät keräysinnosta. Kierrätysjärjestelmä ei ollut valmis vastaanottamaan näin suurta jätemäärää.'”

Tämä ilmiö nähtiin myös HSY:n muovinkeräysastioissa: keräilyn laajenemista on eniten rajoittanut se, ettei muovinkeräysastioita ole saatu hankittua riittävän nopeaan tahtiin.

Tavallaan tuntuu itsestään selvältä, että eiväthän ihmiset kierrätä jos se ei ole mahdollista tai jos se on kohtuuttoman hankalaa. Mutta yhtä lailla uuden erillislajin keräys voi viivästyä, jos pelätään ettei kierrätysintoa löydy. Tässä tapauksessa siis yhteiskunta on ollut mahdollistaja, joka auttaa jo valmiiksi kiinnostunutta kansalaista kierrättämään jätteensä paremmin. Perässähiihtäjiä löytyy tässäkin, mutta loppu on enemmän valistustyötä ja mallioppimista – ja tietysti sen varmistamista, että kaikilla on riittävä tieto siitä mitä ja miten pitää tehdä.

Yhteiskunta voi toki myös pakottaa muutokseen, eikä se ole ilmastonmuutoksen osalta vielä poissuljettu. Koronakriisi on kuitenkin osoittanut, että kun ongelma on tarpeeksi iso, yhteiskunnan jäsenet myös suostuvat pakkokeinoihin, jopa vaativat niitä. Myös Suomessa ihmiset alkoivat rajoittaa omia toimiaan jopa ennen kuin hallitus teki viralliset päätökset.

Näkyvien pakkokeinojen tiellekin voidaan joutua, mutta jos toimitaan ajoissa, todennäköisyys sille on pieni. Sen sijaan vähemmän näkyvät pakkokeinot – päästökauppa, tulli- ja kauppapolitiikka, tukien suuntaukset, erilaiset ympäristönsuojeluasetukset – ovat jo nyt käytössä ja niitä on täytyy saada lisää. Harva niistä on näkyvä tavalliselle kansalaiselle, vaikka toki joistain niistä, vaikkapa rikkidirektiivistä, etukäteen tulikin porua niiltä tahoilta joiden toimintaa muutos eniten muokkaa.

Seuraava osa tulossa: Iso muutos, vai monta pientä? Tehokkaimmat tavat ilkeän ongelman selättämiseen.

by

Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Kävimme taannoin kaveriporukalla keskustelua keittiön pöydän ääressä. Keskustelu kääntyi politiikkaan: ilmastonmuutokseen, ilmastotavoitteisiin, puolueisiin ja keinoihin joilla ongelmia on pyritty ratkaisemaan.

Puhuimme siitä, mitä tulisi tehdä, että tavoitteisiin päästäisiin. Kannattaako Suomen tehdä jotain, mitä tarkalleen kannattaisi tehdä. Tästä pääsimme yksityisen ihmisen kulutukseen, kuluttajavalintojen kuten massamuodin, lentämisen tai ruokahävikin massiivisiin vaikutuksiin ja siihen, että todennäköisesti joudumme  miettimään vahvasti uudelleen sen, miltä oma länsimainen elämäntapamme näyttää.

Keskustelussa nousi esiin paljon kysymyksiä, turhautumistakin. Tiedon sekavuutta ja pelkoa siitä, saadaanko muutosta aikaan ja millaisilla keinoilla. Uskon, että näiden kysymysten parissa painii moni muukin, ja aloin keräillä keskustelussa nousseita kysymyksiä ja vastauksia blogimuotoon. Tässä sarjan ensimmäinen osa.

Tiedostamme kaikki, että elämäntapamme on jollain tasolla muututtava, jos haluamme ratkaista käsillä olevia ongelmia ilmastonmuutoksesta saastumiseen ja biodiversiteetin häviämiseen. Muutos ei tarkoita perunakuoppaan muuttamista ja siellä kitumista, mutta kylläkin radikaaleja muutoksia siihen, miten vietämme vapaa-aikaa, miten liikumme ja asumme, miten kulutamme. Osa muutoksista on vähemmän henkilökohtaisia ja tarkoittavat enemmänkin energiantuotannon ja teollisuuden uudelleenmuotoutumista pitkällä aikavälillä – henkilöliikenteen polttoainemuutokset, yhyiden lentojen sähköistyminen, energian tuotantotapojen muutokset – mutta iso osa muutoksista tulee olemaan sellaisia että ne näkyvät tavallisessa arjessa. Eivät välttämättä negatiivisina, eivät välttämättä suurina, mutta läpäisten kaiken mitä teemme. 

Kysymys, jonka kaverini esitti, oli kuitenkin yhtä aikaa yksinkertainen ja turhautunut: Jos tämä muutos tarkoittaisi sitä, että meidän pitää luopua kaikesta mistä pidämme ja elää askeetikon elämää, miten se muka ikinä tapahtuisi? Ja miksi yksilöiltä vaaditaan tätä, eikö yhteiskunnan pitäisi huolehtia itse isoimmista saastuttajistaan?* 

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. En itse katso, että voimme sälyttää vastuuta tulevaisuudesta yksittäisen kansalaisen harteille. Ensinnäkin, se on tienä epävarma. Jotkut suunnannäyttäjät kyllä innostuvat, kokeilevat ja karsivat. Nostan heille hattua: he näyttävät, että hyvä elämä voidaan elää myös ilman kerskakulutusta. Suurin osa kuitenkin jää odottamaan, kulkee perässä, ei tiedä mitä tehdä. Yksittäinen kansalainen ei usein edes tiedä, mikä on kokonaisuuden kannalta tärkeintä. 

Eräs toinen kaverini joskus huokaisikin, että tämä ekologisuus tuntuu mahdottomalta toteuttaa, kun kaikesta tulee niin ristiriitaista tietoa. Muovi on pahasta, mutta se suojaa elintarvikkeita ja elintarvikejäte on pahasta. Biopolttoaineet uusiutuvat, mutta tuottavat kuitenkin hiilidioksidia ja niitä varten saatetaan tuhota neitseellistä maata tai olemassaolevia hiilinieluja. Ratkaisuissa joudutaan katsomaan useampaa kuin yhtä muuttujaa, ja arkinen kaupassakäyntikin voi alkaa tuntua mahdottomalta, jos pyrkii ottamaan kaiken huomioon. (Tähän ahdistukseen suosittelen kirjaa 250 ilmastotekoa, josta enemmän alempana.)

Esimerkkejä yhteiskunnallisen tason ratkaisuista

Olennaisinta olisikin, että yhteiskunnassa saadaan säädeltyä sitä ympäristöä, missä ihmiset valintansa tekevät. On paljon väliä sillä, joutuuko valitsemaan ekologiselta kannalta kahden hyvän vaihtoehdon, vai keskinkertaisen ja todella huonon välillä. Ilmalämpöpumput ja maalämpö on auttanut yksilötasolla siirtymään ympäristöystävällisempiin lämmitysmuotoihin (ja säästämään selvää rahaa), mutta samalla yhteiskunnallisella tasolla on syytä edistää Suomen yleisimmän saastuttavan lämmitysmuodon, kaukolämmön, vähähiilisyyttä. 

Lapsuudestani muistan kaksi isoa ympäristökriisiä: otsoniaukon ja happosateet. Molemmat saatiin kuriin suhteellisen yksinkertaisilla, toimivilla keinoilla: kansainväliset säädökset ja kiellot. Emme odottaneet sitä, että kuluttajat vapaaehtoisesti alkaisivat syynätä spraypulloja ja lakata ostamasta niitä, joissa oli vahingollisia ponneaineita. Ponnekaasut yksinkertaisesti kiellettiin kuluttajapakkauksista, tehtaille määrättiin suodattimet. Täydellisesti asiat eivät ole vieläkään, mutta happosateet ovat loppuneet ja otsoniaukko on pienenemässä.

Ponnekaasujen tapauksessa kävi niin, että kuluttaja ei huomannut yhtään mitään. Tuotevalmistajat vaihtoivat pullojen mekanismit toiseen, tuotteet myytiin kuten ennenkin, ja ilman julkista keskustelua keskivertokansalainen tuskin olisi huomannut mitään. En muista, että kukaan olisi noussut barrikadeille puolustamaan oikeuksiaan tuhota otsonikerrosta ponnekaasulla. En tosin yhtään epäile, etteikö tällaisiakin puheenvuoroja käytetty, etenkin siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärretty että ponnekaasut eivät olleet millään tapaa ainut vaihtoehto toteuttaa asia. 

Viimeisin esimerkki on tuoreempi  — koronan aiheuttamat toimenpiteet. Se on myös hyvin erilainen kuin kaksi edellistä esimerkkiä. Teollisuuden säädösten sijaan keinot kohdistuivat kansalaisiin: Rajoituksia tuli liikkumisessa, yritystoiminnassa, koulujen ja muiden yhteiskunnan toimintojen aukiolossa. Usein, kun pelätään sitä, että yhteiskunta lähtee puuttumaan yksilönvapauteen, pelätään juuri tämänkaltaista puuttumista. Rajua, radikaalia, näkyvää – jotain jolla on välitön ja näkyvä vaikutus sekä yksilöön että yhteiskuntaan. Jotain, jolla saadaan aikaan se, mitä ei kehotuksilla tai näkymättömillä kansainvälisillä sopimuksilla saatu.

Yllättävää mielestäni oikeastaan onkin se, miten hyvin nämä rajoitukset otettiin vastaan. Ainakin omassa somekuplassani rajoituksia ennemminkin vaadittiin kuin kauhisteltiin, ja niitä noudatettiin hyvin. Yhteinen, näkyvä uhka auttaa koko yhteiskuntaa kokoamaan rintamalinjat. Kuten monessa kirjoituksessa koronan aikaan on jo todettu, myös ilmastonmuutoksen ja ympäristönsuojelussa ylipäänsä ongelmana ei selvästikään ole keinojen puute, vaan haluttomuus käyttää niitä. Tähän puolestaan vaikuttaa ympäristökatastrofien hiipivä luonne, ja se että jo nyt käsillä olevat kuolemat vaikkapa ilmansaasteiden osalta eivät ole dramaattisia ja näkyviä. Tämän esimerkin näimme rikkidirektiivin kanssa – sen vaikutti myös kuolleiden määrään ilman puhdistumisen kautta, mutta silti taloudellista tuhoa ennustavat vastaäänet huusivat voimakkaasti. Onneksi nämä olivat väärässä, ja Suomessakin se on päinvastoin mahdollistanut uutta liiketoimintaa. Silti tällainen pakkokeinojen tie huolestuttaa monia – palataan siihen seuraavassa blogissa.

Yksilöllä on väliä

Edelläolevalla en tarkoita, että me yksilöinä voisimme nyt jättää omat valintamme tekemättä. Esimerkiksi kulutuksen räjähdysmäinen kasvu viime vuosikymmeninä ei ole suoranainen yhteiskunnan vika, vaan seurausta elintason noususta ja siitä seuranneista elintapojen muutoksista. Olemme oppineet kuluttamaan yli tarpeen ja toisaalta ostamaan halpaa riippumatta siitä, millaisia seurauksia sen tuotannolla on valmistusmaassaan ollut. 

Muutos voi lähteä myös yksilöistä, ja tietyssä mielessä sen on pakkokin. Eivät asiat nouse yhteiskunnalliselle agendalle, jos ei ole ketään joka niistä puhuisi. 

Yksilön vaikutusvallan ehkä näkyvin viimeaikainen todistus on kasviproteiinien kulutuksen räjähdysmäinenkasvu. Sekin vaati monta asiaa: julkista keskustelua lihan ympäristö- ja terveysvaikutuksista, muutamia pioneereja jotka kehittivät aidosti maukkaita ja toimivia tuotteita, ja kansalaiset jotka olivat aidosti kiinnostuneita kokeilemaan uutta. Silti näen, että tämäkin toimii ennemminkin syötteenä yhteiskunnalle – kasviproteiinitkin ovat vielä osin rajatun kansanjoukon juttu, mutta innostus on sellainen, joka saa ehkä poliitikotkin liikkeelle.

Olen ilahtunut siitä, että viime aikoina on tullut esiin selkokielisiä kirjoja siitä, millaisia valintoja itse voi tehdä arjessaan. Sain juuri loppuun Rinna Saramäen 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman, jota voin suositella kaikille ympäristöahdistusta kokeville – ja kenelle tahansa, joka on valmis kokeilemaan pientäkin elämänmuutosta. Kirjassa on mielestäni myös erittäin hyvin tuotu esiin, että yksilön elämänmuutoksen lisäksi yksi merkittävimpiä ympäristötekoja on yhteiskunnallinen vaikuttaminen – äänestäminen, omaan kunnallispoliitikkoon vaikuttaminen, ja oman kotikaupunkinsa ympäristövalintojen selvittäminen.

Erään tutkimuksen mukaan vaatii vain 3,5% kansasta vaatimaan aktiiviisesti muutosta, jotta se saataisiin aikaan yhteiskunnan tasolla. Tästä saadaan aikaan hyvän vaikuttamisen kierre: valtion tasolla voidaan tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka vaikuttavat ihmisten arjessaan tekemiin ratkaisuihin. Ihmiset, jotka haluavat lisää ratkaisuja, vaativat sitä poliitikoilta. Ja mitä pidemmälle pääsemme yhteiskuntamme nykyisen elämäntyylin pienissä muutoksissa, sitä tavanomaisemmalta se tuntuu. Ennen pitkää entinen pikamuodin shoppailu alkaa tuntua yhtä sietämättömältä kuin ajatus palata takaisin aikaan, jolloin korsetin pitäminen oli säädyllisen naisen merkki.

Seuraavassa osassa jatketaan yhteiskunnan vastuusta: Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?

*) Kirjoitussarjan kolmannessa osassa palataan siihen, pitäisikö tehdä paljon pieniä muutoksia vai hoitaa ne isot pois alta – vai riittääkö kumpikaan yksin

by

Espoon uusi hallintosääntö – puheeni hulevesistä ja hallintosäännöstä 22.5

Tänään käsiteltiin kaupungin toimintaa linjaavaa hallintosääntöä. Pohja oli jo melko hyvä, mutta vihreät tekivät vielä muutaman täydentävän esityksen joita olimme nostaneet jo aiemmassa käsittelyssä ja kaupunginhallituksessa. Isot ja tärkeät luonnon- ja maisemanhoitosuunnitelmat sekä hulevesisuunnitelmat tulee saada teknisen lautakunnan käsittelyyn, jotta myös asukkaiden huomioonottaminen hoituu asiallisesti. Hankinnoissa kaupunginhallituksen puolestaan tulee hyväksyä strateginen hankintoja ohjaava hankintaohje. Kaikki vihreiden esitykset menivät läpi.

Ilman draamaa ei hallintosäännöstä selvitty, koska kahdesta demarien viime tingassa tehdyistä, myös  valtuuston hyväksymästä esityksestä tuli jälkikäteen kommenttia virkamiehiltä. Esitykset olivat hieman tulkinnanvaraisia, vaikka tarkoitus hyvä olikin, joten ko. muutosten laillisuus ja niiden aiheuttamat muutokset vielä tarkistetaan. Olisi fiksua että muutosesitykset tehtäisiin ajallaan ja ne olisivat selkeitä, jotta vastaavia tilanteita ei tulisi.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Alkuun tärkeimmät eli kannatan Elon ja Partasen muutosesityksiä. Kiitän myös siitä, että tässä kokonaistyössä on pohdittu huolella hallinnon ja vaikuttamisen rajoja. Tulos on jo hyvä, mutta nyt kerron miten hallintosäännöstä saataisiin suorastaan täydellinen.

Hulevesi on termi, joka itselleni tuli kauden alussa täysin uutena. Termin merkityksen – rakennetun ympäristön valumavedet – voi arvata, mutta vaikuttavuutta ei. Se ei avaudu helposti politiikan ja kaupungin toiminnan ulkopuolella, mutta on olennainen osa ympäristömme rakentamista.

Hulevesien systemaattinen huomiointi on myös Espoossa melko uutta. Hulevesiohjelma hyväksyttiin vasta viime valtuustokaudella ja vasta tällä kaudella hulevedet ovat olleet itsestäänselvä osa esimerkiksi kaavakäsittelyprosessia.

Hulevesien pohdinta jo kaavasuunnittelun yhteydessä on tarpeen. Hulevesien hallinnalla on olennaista merkitystä mm. siinä, mitä ja minne voimme rakentaa. Kuitenkaan yksityiskohtia kaupunkisuunnittelulautakunnassa ei käsitellä, ja tästä syystä erityisesti merkittävissä hulevesisuunnitelmissa suunnitelmat pitäisi saada tekniseen lautakuntaan hyväksyttäväksi.

Isot hulevesisuunnitelmat vaikuttavat koko alueeseen – välittömästi, mutta myös pitkällä aikavälillä.

Mikä riski asunnollani on joutua veden valtaan? Kuinka paljon riskiä kestämme – miten kerran sadassa vuodessa tapahtuvat isot tulvat? Miten veden laadulle käy lähialueilla?

Tämän lisäksi on kustannusvaikutuksia: hulevesiratkaisut ovat toisinaan todella isoja ja voivat rajoittaa tai jopa estää alueiden rakentamista. Sama pätee kääntäen siten, että ilman huolellista hulevesien hallintaa monet alueet ovat rakentamisen kannalta riskitekijöitä. Esimerkiksi Merituulentien varrella hulevesiratkaisut vaikuttavat merkittävästi tiivistämiseen.

Hulevesien avulla voidaan parhaimmillaan luoda miellyttävämpää ja parempaa kaupunkiympäristöä.

Ne eivät siksi ole vain välttämätön paha, vaan erinomainen instrumentti tuoda kaupunkiin vesiaiheita ja viihtyisiä paikkoja. Tätä varten tarvitaan kuitenkin huolellista asukasvuorovaikutusta. Virkamiesprosessista tämä osuus jää pois, ja siksikin luottamushenkilökäsittely on isoille suunnitelmille tarpeen. Jokaisen pihan hulevesipainannetta tämä ei koske, mutta laajavaikutteiset, asukkaiden elämään vaikuttavat suunnitelmat ansaitsevat huolellisen käsittelyn.

Teen siksi muutosesityksen numerolla 6: ”Tekninen lautakunta hyväksyy merkittävät hulevesisuunnitelmat.”

by

MAAS-palvelun pilotointia Espoossa – Valtuustoaloite 27.2

Helmikuun valtuustossa tein valtuustoaloitteen Mobility as a Service (MAAS) -palveluiden pilotoinnista Espoossa. Tämä tukee myös HSL:n tavoitteita, jotka voivat toteutua vain jos myös Espoossa otetaan kokeiluun myötämielinen kanta. Tein aloitteen yhdessä Henrik Vuornoksen (kok) kanssa, joka oli aloitteen toinen allekirjoittaja.
Olen erityisen iloinen siitä, että 33 valtuutettua allekirjoittivat aloitteen!

Liikkumisen tavat ovat isossa murroksessa, vaikka se ei välttämättä vielä näykään monen meistä tavallisessa arjessa. Itseajaviin autoihin ei ole enää pitkä matka, mutta sillä välilläkin erilaiset uudet liikkumisen muodot lisääntyvät. MAAS-palvelukokonaisuudessa näitä erilaisia tapoja – joukkoliikennettä, kaupunkipyöriä, takseja – nivotaan yhteen joustavalla tavalla, jolloin käyttäjä voi valita aina parhaan yhdistelmän. Palveluita on kokeiltu muutamassa kaupungissa joista Helsinki on yksi.

Uuden kokeilussa on aina riskinsä ja voi olla, ettei ensimmäinen kerta Espoossakaan ole vielä täydellinen. Mutta jos Espoo haluaa olla edelläkävijä muuallakin kuin iskulauseissa, riski on syytä ottaa.

27.2.2017
Valtuustoaloite

Pilotoidaan ”Liikkuminen palveluna” (MaaS, Mobility as a Service) -konseptia Espoossa

”Liikkuminen palveluna” eli Mobility as a Service (MaaS) -palvelu on uudenlainen liikkumisen konsepti, joka yhdistää esimerkiksi joukkoliikenteen, autonvuokrauksen ja muut liikkumisen keinot asukkaille helposti ostettavaksi ja käytettäväksi liikennepalveluksi palveluntarjoajasta riippumatta. Konseptin ajatuksena on, että yhdellä lipulla voi saada käyttöön useita eri liikkumisvälineitä tietyksi ajaksi. Konseptia kokeillaan tällä hetkellä eri puolella maailmaa, myös Helsingissä.

HSL:n hallitus hyväksyi marraskuussa 2016 sopimusmallin, jolla HSL ja MaaS-toimijat voivat sopia yhteistyöstä. Liikkumista palveluna tarjoava yritys voi tehdä HSL:n kanssa sopimuksen, jossa yritys voi integroida HSL:n mobiililipun omaan sovellukseensa. HSL tarjoaa myös avoimien rajapintojen kautta maksutta kaikkien toimijoiden käyttöön joukkoliikenteen suunnitellut ja reaaliaikaiset aikataulu- ja reittitiedot sekä häiriöinformaation, jolloin MaaS-palveluntarjoaja voi tarjota optimaalista reittiä käyttäjälle.

Edellä esitetyn perusteella esitämme, että Espoo edelläkävijänä aktiivisesti edistää MaaS-palvelujen käyttöönottoa, erityisesti painottaen joukkoliikenteen ja vähäpäästöisten liikkumismuotojen käyttömahdollisuuksia. HSL:n toiminnan lisäksi kaupunki voi myös omilla päätöksillään edistää älykkäitä, uudenaikaisia ja vähäpäästöisiä liikennepalveluja. Kaupunkipyöräkokeilun avoimet rajapinnat, yhteiskäyttöautojen joustava pysäköinti tai innovatiiviset julkiset hankinnat voisivat olla hyviä esimerkkikokeiluja liikenne palveluna -konseptista.

by

Autoton Espoossa

Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Tammikuussa 2016 myimme automme pois kun muutimme Tukholmaan kevääksi. Ensimmäisessä osassa muistellaan miten autottomuus sujui Tukholmassa. Tässä kirjoituksessa kerrotaan, kuinka perheelle kävi kun muutimme takaisin Espooseen loppukesästä 2016. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 2/3.

Ensimmäistä kertaa 15 vuoteen minulla ei ole omaa autoa.

Sain ensimmäisen autoni opiskelessani Otaniemessä. Vanhassa Toyotassa ei ollut juuri rahanmenoa – Teekkarien autokerhon hallissa sai autoa korjattua ja apua tarvittaessa silloin kun jotain oli pielessä. Toisin kuin Project Mama, olen aina pitänyt autoilusta. Ajan mielelläni pitkääkin matkaa, ja pidän sitä rentouttavana. En kaihda myöskään kaupunkiajoa: ajaessa minulla on oma rauha, jopa ruuhkan keskellä.

Välillä autoa on tarvinnut enemmän, välillä vähemmän.  Lasten kasvettua auto oli tarpeen päivähoitoon viennissä, kun arpaonni ei osunut päiväkodin sijainnin suhteen. Lopulta kyllästyimme roudaukseen ja löysimme vuokra-asunnon päiväkodin vierestä. Voi sitä onnea, miten helpoksi aamut kävivät: tarvitsi vain kurkistaa keittiön ikkunasta kuinka kaverit olivat astumassa portista sisälle ja singahtaa pihan poikki seuraksi. Uuden muuton ja eskarin alun jälkeen kaikki muuttuikin sitten astetta vaikeammaksi: toinen lapsi yhdessä, toinen päinvastaisessa suunnassa. Ajoimme autolla aamuisin 9 kilometriä vientireissuja, heitimme auton takaisin kotiin, kävimme pyörällä tai bussilla töissä ja toistimme saman rumban iltapäivällä.

Olikin helpotus, että Tukholmassa kaikki oli vähän lähempänä ja pääsimme muuton yhteydessä kuskausrumbasta. Palattuamme Suomeen hoitojärjestelyt helpottuivat koulun alkamisen myötä ja totesimme, että jatkamme toistaiseksi autottomana oloa. Siinäkin on nimittäin helppoutta, jota auton kanssa ei muistakaan: ei huolta huolloista, sivuäänistä tai tankkauksesta, ja tilillä tuntuu edelleen olevan enemmän rahaa kuukausittain kun huolto, verot ja bensat eivät nielaise palkasta isoa siivua.

Toki meillä on täälläkin moni asia valmiiksi kunnossa. Kahteen autoon ei koskaan ollut tarvetta, koska meillä on ollut mahdollisuus valita asuinpaikkamme niin että töihin pääsee pyörällä ja julkisilla. Samoin asuinpaikan valintaan vaikutti se että harrastusmahdollisuudet ovat lähellä. (Olemme jo ennen lasten hankintaa sopineet, että emme aloita roudausrumbaa, ellei oikeasti lapsi valitse harrastusta jossa sellaista tarvitaan. Toistaiseksi ei ole haluttu – ja myönnetään, emme ole niitä roudausaltteimpia lajeja erityisesti yrittäneet tyrkyttääkään. Toistaiseksi lapset pelaavat sählyä ja soittavat pianoa.)

Ruokaostokset olemme hoitaneet joko lähikaupassa tai tilaamalla – sekä Suomessa että Ruotsissa. Ihan MatHemin veroista toimittajaa ei täältä löydy, mutta monta hyvää vaihtoehtoa kyllä (mm. kauppahalli24.fi, S-ryhmän foodie.fi, K-ryhmän verkkokauppa on kaikki kokeiltu). Kotitoimitus on todella hyvä etu lapsiperheelle, etenkin siksi että kiireessä voi vain klikata samat ostokset kuin viimeksi.

Ihan helppoa autottomuus ei toki ole, koska lapsista pienempi on taas parin kilometrin päässä hoidossa. Logistiikan kannalta olisi ollut fiksua hakea paikkaa lähempää, mutta halusimme lapsen pääsevän omien tuttujen kavereidensa seuraan tuttuun ja hyväksi tiedettyyn hoitopaikkaan. (Ihan huonosti ei tässä onnistuttukaan: hän listasi juuri kaikki hoitopaikkansa paremmuusjärjestykseen, ja nykyinen pääsi listan ykköseksi, Ruotsin paikka hyväksi kakkoseksi.)

Moni totuttu paikka onkin yllättäen vähän kaukana. Nuuksioon ei ihan noin vain mennä, julkisilla kestää helposti puolitoista tuntia. Ruotsissa emme tuhlanneet aikaa sisustukseen tai remontointiin – vuokrasimme kalustetun melkein uuden asunnon – mutta nyt omassa remontoijan unelmassamme joudummekin käymään hakemassa välillä kylppärin peiliä, välillä eteisen lamppua tai ilmanvaihtosuodattimia. Toistaiseksi näistä on selvitty helpolla: suodattimet kulkevat pyörällä, auton saa toisinaan lainaan sukulaisilta ja tori.fi:ssä ostetuissa huonekaluissa on se hauska mahdollisuus että hintaan saa neuvoteltua kotiinkuljetuksen. Lähellä on myös Ekorentin toimipiste, josta on ollut iloa huonekalukuljetuksissa ja sukuloinnissa, ja joskus olen käyttänyt myös tavanomaisempaa vuokrapalvelua. Jyväskylän mummolaan menemme junalla. Saaristoon suuntautuvan mökkireissun logistiikka yhdisti appivanhempien autoa, junaa, Onnibussia ja Turun seudulla asuvan lankomiehen palveluksia.

Väistämättä autottomuus muuttaa toimintatapoja jonkin verran. Osittain myös hyvään suuntaan. Olemme vihdoin käyneet Espoon saaristossa kymmenen vuoden asiasta puhumisen jälkeen. Iso Vasikkasaari on huikea perheretkikohde, suosittelen!
Tapiolan uimahallin remontin viivästyminen oli iso isku, mutta uintiretkistä Leppävaaran maauimalaan on tullutkin koko perheen rennontahtisia spektaakkeleita: pyörällä mennessä välillä syödään eväät, bussilla mennessä jutellaan vaikka mistä. Vanhempi lapsi pääsee kouluun onneksi itsenäisesti kävellen.

Vaikein on ollut nuoremman päivähoitomatka, joka on parin kilometrin pituinen ja bussit kulkevat heikosti. Talviliukkailla olemme tyytyneet pääosin bussikyytiin vaikka se vaatiikin sekä paljon aikaa, kävelyä että odottelua pysäkillä. Muuten olemme pääosin pyöräilleet päiväkotiin, ja aloittanemme sen taas ensi viikolla kun sää näyttää olevan pysyvästi keväinen. Nuorempi on lujatahtoinen lapsi ja aivan helppoa se ei aina ole – itse pyöräily sujuu, mutta lähtö on toisinaan vaikeaa. Toisaalta on hienoa nähdä, miten päivittäinen liikunta-annos kasvattaa pienenkin lapsen kuntoa ja myös tahdonlujuutta – siihen Hirmuisen Isoon Ylämäkeen valmistaudutaan henkisesti jo puoli kilometriä etukäteen ja joka ikinen kerta se on ponnisteltu ylös.

Autoa olemme välillä lainanneet viikolla appivanhemmilta, jotka tarvitsevat omaansa lähinnä viikonloppuisin. Huomasimme kuitenkin pian, että auton lainaus päiväkotikyyteihin ei ole kestävä ratkaisu. Lapset ovat nimittäin mukavuudenhaluisia siinä kuin aikuisetkin ja tottuvat kyydittämiseen nopeasti. Sen kerran kun olemme lainanneet autoa päiväkotikyyteihin, seuraavat lähdöt ovat olleet todella vaikeita. Sen sijaan kun pyöräilystä ei tee numeroa, se vain on jotain jolla säännöllisesti kuljetaan, ongelmia ei ole.

Ihan yhtä helpolla emme näytä kuitenkaan pääsevän kuin Tukholmassa. Välillä keskustelemme siitä, millä aikataululla ehkä hankkisimme uuden auton. Rahareikiä kuitenkin perheelliselle löytyy ja toistaiseksi iso autokulu ei ole innostanut. Liisari voisi olla mahdollinen. Myöskään bensa-autoon siirtyminen ei enää huvita, kun sähköautolla on päässyt ajelemaan ja niiden tekniikka kehittyy hurjaa tahtia. Toistaiseksi mennään näin, ja katsotaan mihin se riittää.

Seuraavassa osassa puhutaankin autonvuokrauskokemuksista eli siitä, miten autoton voi tarvittaessa ’fuskata’ ja säästääkö siinä? 

by

Autoton Tukholmassa

Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Keväällä 2016 olimme Tukholmassa ilman autoa: syksystä 2016 alkaen ilman autoa Espoossa. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 1/3.

Myimme automme pois vuoden 2016 tammikuussa, samaan aikaan kun muutimme kevääksi Tukholmaan. Tiesimme, että Tukholmassa emme tarvitsisi autoa päivittäiseen liikkumiseen ja laskimme, että pelkästään seisottamalla autoa tuhlaisimme rutosti rahaa.

Tietysti muutama muukin hyvä syy oli: vanhetessaan autossa alkoi olla epäluotettavuutta, tielle oltiin jääty viime vuodet kerran vuodessa. Mies, joka kantoi autosta enemmän vastuuta, stressasi huollosta ja tiellejäännistä. Rahaakin siihen upposi, arvonalennuksineen, bensoineen ja merkkihuoltoineen satasia kuussa.

Siispä myyntiin.

Elo Tukholmassa autottomana oli helppoa. Vuokramarkkinat ovat siellä vaikeat, mutta meillä kävi asunnon kanssa monella tapaa tuuri: löysime asunnon Solnasta, ”Tukholman Espoosta”, joka oli vain viitisen kilometriä keskustasta pohjoiseen. Arki järjestyi paremmin kuin olisimme osanneet kuvitella.

Nuoremman päiväkoti oli vastapäisen kerrostalon kivijalassa, matkaa sinne oli viitisenkymmentä metriä. Vanhemman kouluun piti kävellä vajaa kilometri, eikä se ollut eskarilaiselle ongelma. Koulumatkan varrella kuudensadan metrin päässä oli metropysäkki, kauemmas vievälle juna-asemalle oli kilometri. Lentokentälle pääsi edullisella junalla ja bussilla lähistöltä. Vieressä oli peräti kolme hienoa leikkipuistoa, kauempana lisää ja isompia.
Töihin keskustaan, Drottninggatanille pyöräili parissakymmenessä minuutissa, jopa metroa nopeammin. Pyörätiet olivat aamulla skarpisti aurattuina ja harjattuina kello seitsemän, eikä rospuuttoa tarvinnut jännittää. Nastat pitivät kiinni tiessä.

Skytteholmsparken

Uima-altaassakin voi ajella ennen kuin sinne on muistettu laittaa vettä.

Varsinaisia harrastuksia lapsilla ei kevään aikana ollut, keskityimme viettämään aikaa perheen kesken kun siihen kerrankin oli tilaisuus. Solnassa olisi tosin ollut tilaisuus päästä treenaamaan jalkapalloseurassa lähikentillä. Lasten reviiriä laajensimme polkupyörällä, jolla pääsi turvallisesti melkein kaikkialle: kävimme rantakahviloissa, uimahallissa, 4H-pihalla eläimiä katsomassa ja grillaamassa, Hagan puistossa ja juhannusjuhlissa. Keskustaan ja museoihin mentiin yleensä metrolla ja ratikalla ja sehän on alle kouluikäisistä parasta.

Yllättävintä oli, että kauaskin oli helppo mennä: Uppsalaan asti pääsi pikkurahalla siltä viereiseltä juna-asemalta. Kun osallistuin pyörätapahtumiin, niihinkin pääsi junalla. Suunnistaminen oli helppoa kun samassa vaunussa oli kolmekymmentä muutakin polkupyörää matkalla. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, ja heidänkin tapahtumansa avovesiuintia myöten olivat Tukholman keskustan liepeillä muutaman kilometrin säteellä.

Tässä kaikessa helpotti toki se, ettei ollut vanhoja totuttuja tapoja. Mies on Suomessa asuessa tykännyt käydä suunnistamassa ja polkujuoksemassa, jonne yleensä joutuu menemään autolla. Uusissa ympyröissä ne jäivät, vaikka varmaan pidemmällä reissulla niitäkin olisi käyty etsimässä. Ei ollut syrjäseudulla asuvia sukulaisia joiden luona vierailla – he tulivat käymään tai näimme koti-Suomessa vieraillessa. Minun oli koko kevään tarkoitus testailla paikallisia Car2Go- ja vastaavia palveluja, mutta tarvetta ei koskaan tullut. Liityin paikalliseen triathlonseuraan, mutta toisin kuin pääkaupunkiseudulla, treenit olivat aika lähellä keskustaa ja niihin pääsi suhteellisen helposti julkisilla ja pyörällä.

Pidemmille viikonloppumatkoille, joita teimme kevään aikana pari, vuokrasimme perinteisen autovuokraamon auton, joka yleensä tulee halvemmaksi kun ajellaan pidemmälle ja kauemmaksi. En voinut olla huomaamatta pientä ironiaa siinä, että toinen näistä vuokrausreissuista oli oma Vätternrundan-reissuni: kuljetin uudenkarhealla farmariautolla maantiepyöräni satoja kilometrejä saadakseni ajaa 300km järven ympäri, jonka jälkeen ajelimme, minä ja pyörä, autolla takaisin.

Lisäksi lainasimme autoa kahdesti: kerran sukulaisilta muuttopäivänä kun haimme lapsille kaupasta kerrossängyn, ja toisen kerran paluumuuttaessa muuttokuormaa varten (menomatkan muutimme laivalla pelkkien kapsäkkien kanssa.) Epäilemättä Tukholmassa kävi myös niin, että autottomuus muokkasi sitä, mitä teimme, mitä harrastimme ja miten vietimme aikaa. Kotiin palatessa hieman jännittikin: miten ”vanha elämämme” sopeutuisi liikkumisen muutokseen?

Seuraavassa Autoton-sarjan osassa katsotaan, mitä tapahtui kun elokuun alussa toistimme saman harjoituksen Espoossa.

by

Vahinkominimalismia

Kevään 2016 asuimme Suur-Tukholman alueella Solnassa, ja muutimme takaisin Espooseen heinäkuun lopussa. Puran tänne blogiin satunnaisesti Ruotsin muistikuvia.

Perheemme muutti työtarjouksen perässä tammikuussa kevääksi Ruotsiin. Politiikan saralla se tarkoitti hetkellistä taukoa valtuustotyöstä ja kevennettyä osallistumista kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksiin, töiden puolesta taas sitä että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen saatoin keskittyä täysillä töiden tekoon.

Eräs merkittävä muutos, jonka seurauksia emme olleet edes tulleet ajatelleeksi ennen muuttoa, oli kuitenkin puolivahingossa tapahtunut ”downshiftaus”.

Tukholman vuokra-asuntotilanne on katastrofaalinen. Niinpä asuntoa etsiessämme meillä oli tasan kaksi kriteeriä: alle 10 kilometriä keskustasta ja kooltaan vähintään 50 neliön kaksio. Meillä kävi lopulta suorastaan tuuri: ensimmäinen ja ainoa tärppi oli suorastaan tilava, muutaman vuoden vanha 58 neliön kaksio vain viisi kilometriä keskustasta metroaseman lähellä.

Onneksemme asunto oli myös pohjaltaan hyvä ja valmiiksi kalustettu. Niinpä muutimme uudenvuoden jälkeen hyvin perinteisin menetelmin, klassisella laivamatkalla. Mukana meillä oli kolme suurta ja kaksi pienempää matkalaukkua: nelihenkisen perheen vaatteet sekä joitain kirjoja ja leluja. Molemmille lapsille riittivät vaatteille omat hyllyt, ja oli hauska nähdä miten tärkeä pienemmälle tuokin oma tila oli: nelivuotias viikkasi jokaisen matkalaukusta otetun paitansa särmästi yksi kerrallaan hyllylle.

Alunperin ajatuksena oli ollut laivata loput tavarat muuttofirman kautta. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt: kolmesta firmasta kaksi eivät palanneet asiaan ja kolmannen tarjous oli posketon. Kahden Solnassa vietetyn viikon kuluttua totesimme yhteen ääneen, että Suomeen ei oikeastaan jäänyt mitään erityisen tarpeellista. Pakolliset saisimme tuotua Suomessa käydessämme. Näistä merkittävimmät olivat perheen polkupyörät, jotka toimme erikseen. Ainut iso hankinta oli kerrossänky, jotta saimme koko perheen mahtumaan makuuhuoneeseen.

Ensimmäisellä viikolla satoi paljon lunta. Vietimme runsaasti aikaa pulkkamäessä (pulkat jouduimme hankkimaan paikan päältä) ja löhöilimme vuokra-asunnon suurella sohvalla yhdessä. Lapset leikkivät olohuoneen nurkassa, lähellä aikuisia samalla kun me laitoimme ruokaa tai puuhastelimme muuten.

Merkittävin muutos oli siinä, miten lapset leikkivät vapaa-ajallaan. Kun he valittelivat tekemisen puutetta, ei lähellä ollutkaan akuja luettavaksi tai leekoja kasattavaksi. Niinpä piirsimme ja maalasimme paljon yhdessä ison keittiönpöydän ääressä ja melkein joka ilta lapset kinusivat ”iltakoulua”: äiti laittoi lapsille matikantehtäviä, isin kanssa kirjoitettiin päiväkirjaa. Lähipihan leikkipuistot olivat huikeita ja mäet pitkiä, joten ulkonakin riitti tekemistä.

Legoleikit jatkuivat, kun Suomessa vietettyjen synttärien jälkeen toimme mukanamme laukullisen leluja. Isoa sotkua pieneen asuntoon ei kuitenkaan tullut, ja siivous oli pienissä tiloissa helppoa. Lapsiperhettä ilahdutti myös tilava wc- ja suihkutila: sinne mahtuivat kuivumaan niin lasten kuravaatteet kuin pyykitkin. Neliöitä tärkeämpää onkin asunnon pohja ja tilojen suunnittelu.

Myös aikuisia stressasi paljon vähemmän: vieraan asunnossa ei tullut turhia sisustuspuuskia tai pohdintoja siitä, kuinka tuokin paikka pitäisi kohta rempata.  Vuokra-asuntomme oli nätisti sisustettu ja lähinnä siirsimme herkimmät koriste-esineet piiloon muuttohetkellä. Pienen asunnon täysi siivouskaan ei vienyt aikaa. Ylimääräistä stressiä toi toki se, että vuokranantajamme, lapsettoman pariskunnan kiiltovalkoiselta pöydältä sai kerran viikossa puhdistaa kynsilakanpoistoaineella ns. elämän jälkiä…

Vaatteita mukana oli todella vähän, mikä helpotti sekin sekä aamulähtöjä että pyykkihuoltoa. Auton olimme myyneet ennen lähtöä (siitä lisää myöhemmin) joten sen siivoukset, tankkaukset ja huollot jäivät pois. Pidemmille reissuille vuokrasimme auton ja enimmäkseen liikuimme lähiseudulla koko perheen voimin pyörällä tai matkasimme junalla lähikaupunkeihin. Aikaa jäi liikkumiseen, yhdessäoloon ja löhöilyyn. Sekä tietysti jalkapalloon, mitä ei Zlatanin kotimaassa voinut välttää.

Kotiin palatessamme oli hauska havaita miten vähän kotona olleita tavaroita oli kaivannut. Eniten oli kaivannut joitain harrastusvälineitä – hiihtäminen oli Tukholmassa jäänyt kun välineitä ei viitsinyt epävarman sään vuoksi tuoda. Koti-Suomeen palattuamme karsimmekin ensimmäisenä muuttolaatikoissa odottaneita vaatteita. Niitä oli kaksi kertaa enemmän kuin olisi mitenkään ollut tarpeen. Suomeen jääneitä tavaroita on muutenkin tullut karsittua paljon vielä muuton jälkeen, kun remontoimme vanhaa rivitaloamme pala kerrallaan.

Suomessa tilaa on taas kaksinkertaisesti, ja vähän ihmettelimmekin alkuun mitä kaikkea sillä tekee.Vähän kerrallaan perhe kuitenkin otti taas tilan haltuun, ja huomasimme myös miten tärkeä etu vaikkapa riittävän väljä pyörävarasto oli – täällä kun perheen pyörät eivät mahdu taloyhtiön varastoon ja ne vievät kellarista kokonaisen huoneen. Kallis säilytystila, joka olisi mahdollista käyttää muuhunkin.

Suurta puhdistusta emme ole kotona kuitenkaan tehneet vaikka huomasimmekin miten vähällä pärjää. Nyt on trendikästä tehdä KonMarin hengessä iso kertaraivaus, mutta toisin kuin kirja väittää, olen sitä mieltä että on ihan mahdollista elää elämäänsä putsaamatta jokaista kellarikomeroa. Niitä karsitaan kun osutaan kohdalle tai aloitetaan remontti, mutta sotkuinen sukkalaatikko ei ole tähänkään asti perheessämme estänyt mielenkiintoisten ja mukavien asioiden tekoa. Tukholman reissu kuuluu ehdottomasti näihin ja muistutti samalla taas kerran siitä, että joskus vähemmän on enemmän.