Tunnustan olevani Virpi Salmi-fani. Pidän hänen hulvattoman liioittelevasta sarkasmistaan – kolumnin ideahan on ottaa jokin yksi idea ja näyttää sen yksi puoli. Virpi Salmen kantava teema on vastustaa jotain yksittäistä vallalla olevaa käsitystä, likipitäen aiheesta riippumatta, ja mielestäni hän toimii loistavasti eri näkökulmien esiintuojana.

Lisäaineista on viime aikoina kohkattu puolesta ja vastaan. Keskustelu on alkanut vaikuttaa internetin versiosta Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluilloista, enkä ole jaksanut seuratakaan sitä kuin puolella korvalla. Pidin kuitenkin Salmen lisäainesekokolumnista, vaikka itsekin vältän ylenpalttisia lisäaineita ja olen huolissani kouluruoan tasosta. Pidän itseäni maltillisena – kun tyypillisesti syö kunnon aineista tehtyä ruokaa, voi ihan rauhassa joskus tilata pitsaa tai syödä karkkia tai valmismuffinseja. Absolutismi ei toimi. Mutta Salmen kritiikki kohdistui nähdäkseni juuri niihin, jotka haukkuvat ensin kouluruokaa lisäainemössöksi ja sitten tekevät kotona koostumukseltaan täsmälleen samaa mössöä puolivalmisteista. Puhumattakaan niistä joille lisäaineista on tullut absoluuttinen mörkö ja kaikesta virallisesta tiedosta saatanan puhetta, kuten Antti Heikkilän kohdalla on käynyt.

Kolumneissahan hauskaa on, että lopulta kirjoittajan todellista mielipidettä ei niistä voi päätellä. Salmikaan ei kirjoituksessaan kerro, millaista ruokaa hän syö tai haluaisi syödä. Kritiikki ei kohdistu ruoan lisäaineeseen tai lisäaineettomuuteen, vaan ylenpalttiseen ja toisaalta tunnepitoiseen aiheesta vouhkaamiseen. Etenkin silloin, kun malka nähdään vain toisen silmässä.