Päivitetyt lasten liikuntasuositukset ovat odotetusti kirvoittaneet kommentteja. Eräs kritiikkiin liittynyt oli eilen Yle Uutisissa puhunut psykologian professori Anu-Katriina Pesonen.

Olen sinänsä professorin kanssa samaa mieltä. Aina ei tarvitse paahtaa sata lasissa, se ei ole lasten kanssa järkevää eikä johda sen kummemmin vanhempien kuin lastenkaan hyvinvointiin. Lapsilla – koko perheellä – pitää olla joutilasta aikaa ja lukuisten harrastusten sijaan kannattaa välillä rauhoittua olemaan vain perheen kesken.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että professori – ja varmaan suurin osa niihin jyrkästi reagoinneista – on tulkinnut suositukset väärin.

Jo vanhoista suosituksista – 2h reipasta liikuntaa – kommentoitiin, että aikuisellakin hajoaisivat paikat jos kaksi tuntia päivässä urheilisi.

No niin hajoaisivatkin. Ainakin jos ei tiedä mitä tekee.

Mutta eihän näissä suosituksissa kyse ole urheilusta. Itse asiassa nimenomaan ne treenaavatkin nuoret ovat vaarassa, koska treenien ulkopuolella liikutaan niin vähän. Ongelmana on nimenomaan arkiliikunnan ja -tekemisen määrän romahtaminen, liikkumisen yksipuolistuminen ja toisaalta se, että nykyään istutaan paikallaan ja löhötään paljon pidempiä aikoja.

Toisaalta nämä urheilutulkinnat on helppo ymmärtää. Urheilusta puhutaan ja sitä harrastetaan enemmän kuin pitkään aikaan, tai ainakaan sitten kahdeksankymmenluvun. Yritysjohtajan pitää näyttää treenatulta vinttikoiralta (lainaus ulkomuistista jostain lehdestä) ja jos ei voi esitellä salilla treenattuja vatsalihaksia, on ainakin kerrottava mihin aikaan on kympin juossut. Innokkaana kuntoilijana olen osaltani tässä buumissa osana ja siis ’syyllinen’ mutta toisaalta en pidä sitä myöskään pahana – pahana pidän sitä, jos arkiliikunta häipyy kuvioista ja ne, joita tavoitteellisuus ei kiinnosta luopuvat liikkumisesta kokonaan.

Lapsia luontaisessa ympäristössään

Professori Pesonenkin totesi, että lasten eri kiinnostusten kohteet ja temperamentit vaihtelevat, kaikkia ei urheilu kiinnosta. Kahden pienen nörtin äitinä voin allekirjoittaa tämän täysin. Lasten (5 ja 7) mielestä kivinta puuhaa on laskea äidin kanssa matikantehtäviä, lukea ötököistä tai avaruudesta ja kaivella mutaa kepillä. Olemme toistaiseksi vieneet vanhempaa lasta sählyyn, jossa hän ei ole kovin hyvin viihtynyt – aiomme kuitenkin vielä antaa joukkueurheilulle mahdollisuuden, koska se opettaa myös muuta kuin liikuntaa. Tunnin liikuntavuorolla viikossa ei paljoa pullisteltaisi.

Huolimatta siitä, että omat lapseni eivät automaattisesti juokse joka paikkaan, eivät juuri harrasta ohjattua urheilua, ovat temperamentiltaan rauhallisia ja voivat istua pitkiä aikoja paikallaan kiinnostavan asian parissa, he todennäköisesti saavat suositusten mukaisen määrän liikuntaa.

Vaikkapa eilen lapset olivat pihalla pitkiä aikoja. Välillä istuttiin hiekkalaatikolla, välillä juostiin spontaanisti jonnekin. Yhdessä kävimme pyörällä rantakahvilassa. Siitä tuli varmasti kolme tuntia ilman treenin treeniä.

Vanhempaa lasta haemme koulusta kävellen. En tiedä mitään parempaa hetkeä jutella lapsen päiväst ja kiinnostuksen kohteista kuin tuo kaksikymmenminuuttinen. Välillä lapsi spontaanisti hyppelee, juoksee vähän edemmäs koska se on niin kivaa ja palaa takaisin.

Nuoremman lapsen kanssa käymme välillä kahdestaan pyöräilemässä. Tasoero kahden lapsen välillä on toistaiseksi huima, ja kahdestaan voimme mennä rauhassa ilman verenmaku suussa tehtävää kilpailua (koska viisivuotias nyt ei vaan voi myöntää että kaksi vuotta vanhempi lapsi jonka isommassa pyörässä on seitsemän vaihdetta voisi mennä lujempaa kuin hän vaihteettomalla kuusitoistatuumaisella). Kas kummaa, liikuntaa siinäkin.

Kaksi kolme tuntia on siis määrä, jonka lapsi liikkuu ihan luonnostaan jos sitä ei erityisesti yritä estää. Ei sen tarvitse olla pois yhteisestä ajasta – päin vastoin. Enemmän kiireettömyyttä ja vaikkapa lukemisharrastusta syö tätä nykyä ruutuaika. Tämäkin on huomioitu suosituksissa. Ruutuaikakaan ei ole sopivasti rajattuna vaarallista, mutta erityisesti pelien addiktiivisuus on syytä tunnistaa ja tunnustaa ja opettaa myös lapsille, että sitä pitää pystyä kontrolloimaan.

Nämä suositukset voisivat olla tehokkaampia ja tulla paremmin ymmärretyksi, jos puhuttaisiin laadusta eikä määrästä. Kyllähän laadusta niissä puhutaankin, mutta uutisoinnissa kiinnostavat vain tunnit. Tuntimäärien sijaan tulee puhua arki- ja hyötyliikunnan sekä leikin (etenkin ulkoleikin) merkityksestä.

Pienillä valinnoilla voi olla iso merkitys.