Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Jatkoa kirjoitukseen Yksilön vai yhteiskunnan vastuu.

Viimeksi kirjoitin siitä, että muutos vaatii sekä otteita yhteiskunnalta että yksilön vastuuta. Jälkimmäinen voi nopeuttaa ja edesauttaa muutosta kahdella tavalla: keräämällä riittävän ison määrän ihmisiä, että uusista tavoista tulee normi (mietitään vaikkapa kasvipohjaisten ruokien suosion kasvu) tai vaikuttamalla poliittiseen päätöksentekoon, joka ohjaa yhteiskunnan otteita. Tätä voi tehdä sekä äänestämällä, menemällä mukaan päätöksentekoon, ottamalla yhteyttä poliitikkoihin tai omaan kuntaansa, ja toisaalta myös tekemällä muutoksia omassa elämässään, mikä epäsuorasti vaikuttaa myös siihen mikä on yleinen mielipide ja poliittisesti mahdollista.

Oma näkemykseni kuitenkin on, että viime kädessä on yhteiskunnan tehtävä huolehtia siitä, että yhteiskunnan toiminnot järjestetään ympäristön kantokykyyn sopeuttaen ja näin myös kuluttajavalinnat muuttuvat ympäristöystävällisiksi.  Kuluttajat totta kai voivat tehdä osansa jo vapaaehtoisesti, ja tätä heiltä myös odotetaan. Kuitenkin viimeinen vastuu on yhteiskunnalla, poliitikoilla joitka ihmiset ovat valinneet huolehtimaan yhteisistä asioista.

Tämä ajatus saattaa kuitenkin herättää ahdistusta. ”Emme tarvitse tänne mitään Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja diktatuuria, joka määrää mitä meidän pitää tehdä.” Ymmärrän pelon, mutta ajatus ekodiktatuurista on virhepäätelmä.

Asennemuutos seuraa toimintaympäristön muutosta, ei päin vastoin

Yhteiskunnan vastuulla ovat toki automaattisesti isot asiat. Päästökaupat, teollisuuden saasterajoitukset, vesistöjensuojelu. Kansalaisten toiminnan muutoksessa ei kuitenkaan pääosin tarvita pakkoa. Yhteiskunnallisen päätöksenteon vahvuus on siinä, että se voi luoda raameja sille, mikä on fiksua. Se mahdollistaa, rajoittaa, kannustaa ja näyttää esimerkkiä.

Homman pointti on, että kun raamit kerran asetetaan, ne ohjaavat käytöstä – eivät pakota, mutta ohjaavat – mikä saa useamman ihmisen käyttäytymään tietyllä tavalla. Ja meissä ihmisissä on se jännä piirre, että mitä isompi joukko käyttäytyy tietyllä tavalla, sen luontevammalta tuo tapa tuntuu. Ennen pitkää teemme asian tietyllä tavalla ihan vain siksi, että koemme että näin ne asiat kannattaa tehdä ja kaikkihan näin tekevät – sen sijaan että taustalla olisi valtaosalla punnittua pohdintaa eri vaihtoehtojen vaikutuksista, vaikkapa taloudellisesta ja ekologisesta järkevyydestä. (Punnitun pohdinnan perusteella tehty, osin yleisen esimerkin vastaisesti tehty valinta on eri asia, kuin ”puoliautomaatilla” yleisesti hyväksynnän valinnan tekeminen tiedostaen, että sillä toki on esimerkiksi ekologisia etuja. Isoon muutokseen tarvitsemme jälkimmäisen, matalan kynnyksen ympäristön, koska emme voi odottaa että valtaosa kansasta itsestään muuttaa ajattelutapaansa yleisen käsityksen vastaiseksi.)

Otetaan esimerkiksi jotain muuta kuin ekologisempi elämäntapa – jotain, josta meillä on jo esimerkkiä. Jaettu vanhempainvapaa on asia, joka on Suomessa jo yleistynyt tietyissä väestöryhmissä – lähinnä esim. IT-alan tekijöiden keskuudessa. Kun omat lapseni syntyivät 11 ja 9 vuotta sitten, mieheni kummankin kanssa pitämä puolen vuoden vanhempainvapaa oli vielä harvinainen. Nykyään IT-alalla pidetään jopa erikoisena, jos ei jää kotiin vähintään muutamaksi kuukaudeksi, ja 4-6 kuukautta alkaa olla tyypillinen isän pitämän vanhempainvapaan pituus. 

Silti, jos katsotaan tilastoja, niin edelleen miehet pitävät todella vähän vanhempainvapaita vaikka tässä yhdessä demografisessa ryhmässä se alkaakin olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siirretäänpä katse Ruotsiin ja Norjaan. Ruotsissa on Suomessakin väläyteltyä mallia vastaava malli, jossa vanhemmilla on äidille, isälle ja yhteiseksi korvamerkittyä vanhempainvapaata. Valtaosa miehistä käyttää oman vanhempainvapaansa, ja lasten kanssa kotiinjäämistä ei pidetä vain normaalina vaan toivottuna. Norjassa tuki on vielä rajatumpi: äiti saa 6kk, isä 6kk, ja enempää vapaata ei ole. Siellä perheet ovat paljolti mukautuneet tähän muottiin.

Kysymys kuuluu: jos menet kysymään ruotsalaiselta lastenvaunuja työntävältä isältä, miksi hän on jäänyt huolehtimaan lapsestaan kotiin, luuletko että vastauksena tulee ”koska poliitikot niin päättivät”? Ei todellakaan. Mies toteaa todennäköisesti jotain siitä, miten hienoa on päästä näkemään lapsen kasvua läheltä aikana, jolloin hän oppii joka päivä jotain uutta; tai että miten arvokkaana hän kokee sen, että lapsi saa riittävästi aikaa vanhempiensa kanssa.

Yhteiskunnan määrittelemä politiikka muokkaa käytöstä, mutta myös asenteita. Se, mikä ennen  oli harvinaista, poikkeavaa tai outoa, on nyt normi. 

Helsingin Sanomissa oli taannoin hyvä juttu jätehuollosta ja siitä, miten asenteet sitä kohtaan ovat nopeasti muuttuneet. Avainsana asenteiden muutokselle on kuitenkin mahdollistaminen, ei pakko – vaikka sekin on ennen pitkää tulossa. Lehteä lainatakseni: ”Videot ja kampanjat voivat havahduttaa ja motivoida, mutta käytännön tekojen mahdollistaminen on tärkeämpää. ’– Kun sitten aloitettiin muovin kierrätys, pakkausten tuottajat yllättyivät keräysinnosta. Kierrätysjärjestelmä ei ollut valmis vastaanottamaan näin suurta jätemäärää.'”

Tämä ilmiö nähtiin myös HSY:n muovinkeräysastioissa: keräilyn laajenemista on eniten rajoittanut se, ettei muovinkeräysastioita ole saatu hankittua riittävän nopeaan tahtiin.

Tavallaan tuntuu itsestään selvältä, että eiväthän ihmiset kierrätä jos se ei ole mahdollista tai jos se on kohtuuttoman hankalaa. Mutta yhtä lailla uuden erillislajin keräys voi viivästyä, jos pelätään ettei kierrätysintoa löydy. Tässä tapauksessa siis yhteiskunta on ollut mahdollistaja, joka auttaa jo valmiiksi kiinnostunutta kansalaista kierrättämään jätteensä paremmin. Perässähiihtäjiä löytyy tässäkin, mutta loppu on enemmän valistustyötä ja mallioppimista – ja tietysti sen varmistamista, että kaikilla on riittävä tieto siitä mitä ja miten pitää tehdä.

Yhteiskunta voi toki myös pakottaa muutokseen, eikä se ole ilmastonmuutoksen osalta vielä poissuljettu. Koronakriisi on kuitenkin osoittanut, että kun ongelma on tarpeeksi iso, yhteiskunnan jäsenet myös suostuvat pakkokeinoihin, jopa vaativat niitä. Myös Suomessa ihmiset alkoivat rajoittaa omia toimiaan jopa ennen kuin hallitus teki viralliset päätökset.

Näkyvien pakkokeinojen tiellekin voidaan joutua, mutta jos toimitaan ajoissa, todennäköisyys sille on pieni. Sen sijaan vähemmän näkyvät pakkokeinot – päästökauppa, tulli- ja kauppapolitiikka, tukien suuntaukset, erilaiset ympäristönsuojeluasetukset – ovat jo nyt käytössä ja niitä on täytyy saada lisää. Harva niistä on näkyvä tavalliselle kansalaiselle, vaikka toki joistain niistä, vaikkapa rikkidirektiivistä, etukäteen tulikin porua niiltä tahoilta joiden toimintaa muutos eniten muokkaa.

Seuraava osa tulossa: Iso muutos, vai monta pientä? Tehokkaimmat tavat ilkeän ongelman selättämiseen.

Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Kävimme taannoin kaveriporukalla keskustelua keittiön pöydän ääressä. Keskustelu kääntyi politiikkaan: ilmastonmuutokseen, ilmastotavoitteisiin, puolueisiin ja keinoihin joilla ongelmia on pyritty ratkaisemaan.

Puhuimme siitä, mitä tulisi tehdä, että tavoitteisiin päästäisiin. Kannattaako Suomen tehdä jotain, mitä tarkalleen kannattaisi tehdä. Tästä pääsimme yksityisen ihmisen kulutukseen, kuluttajavalintojen kuten massamuodin, lentämisen tai ruokahävikin massiivisiin vaikutuksiin ja siihen, että todennäköisesti joudumme  miettimään vahvasti uudelleen sen, miltä oma länsimainen elämäntapamme näyttää.

Keskustelussa nousi esiin paljon kysymyksiä, turhautumistakin. Tiedon sekavuutta ja pelkoa siitä, saadaanko muutosta aikaan ja millaisilla keinoilla. Uskon, että näiden kysymysten parissa painii moni muukin, ja aloin keräillä keskustelussa nousseita kysymyksiä ja vastauksia blogimuotoon. Tässä sarjan ensimmäinen osa.

Tiedostamme kaikki, että elämäntapamme on jollain tasolla muututtava, jos haluamme ratkaista käsillä olevia ongelmia ilmastonmuutoksesta saastumiseen ja biodiversiteetin häviämiseen. Muutos ei tarkoita perunakuoppaan muuttamista ja siellä kitumista, mutta kylläkin radikaaleja muutoksia siihen, miten vietämme vapaa-aikaa, miten liikumme ja asumme, miten kulutamme. Osa muutoksista on vähemmän henkilökohtaisia ja tarkoittavat enemmänkin energiantuotannon ja teollisuuden uudelleenmuotoutumista pitkällä aikavälillä – henkilöliikenteen polttoainemuutokset, yhyiden lentojen sähköistyminen, energian tuotantotapojen muutokset – mutta iso osa muutoksista tulee olemaan sellaisia että ne näkyvät tavallisessa arjessa. Eivät välttämättä negatiivisina, eivät välttämättä suurina, mutta läpäisten kaiken mitä teemme. 

Kysymys, jonka kaverini esitti, oli kuitenkin yhtä aikaa yksinkertainen ja turhautunut: Jos tämä muutos tarkoittaisi sitä, että meidän pitää luopua kaikesta mistä pidämme ja elää askeetikon elämää, miten se muka ikinä tapahtuisi? Ja miksi yksilöiltä vaaditaan tätä, eikö yhteiskunnan pitäisi huolehtia itse isoimmista saastuttajistaan?* 

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. En itse katso, että voimme sälyttää vastuuta tulevaisuudesta yksittäisen kansalaisen harteille. Ensinnäkin, se on tienä epävarma. Jotkut suunnannäyttäjät kyllä innostuvat, kokeilevat ja karsivat. Nostan heille hattua: he näyttävät, että hyvä elämä voidaan elää myös ilman kerskakulutusta. Suurin osa kuitenkin jää odottamaan, kulkee perässä, ei tiedä mitä tehdä. Yksittäinen kansalainen ei usein edes tiedä, mikä on kokonaisuuden kannalta tärkeintä. 

Eräs toinen kaverini joskus huokaisikin, että tämä ekologisuus tuntuu mahdottomalta toteuttaa, kun kaikesta tulee niin ristiriitaista tietoa. Muovi on pahasta, mutta se suojaa elintarvikkeita ja elintarvikejäte on pahasta. Biopolttoaineet uusiutuvat, mutta tuottavat kuitenkin hiilidioksidia ja niitä varten saatetaan tuhota neitseellistä maata tai olemassaolevia hiilinieluja. Ratkaisuissa joudutaan katsomaan useampaa kuin yhtä muuttujaa, ja arkinen kaupassakäyntikin voi alkaa tuntua mahdottomalta, jos pyrkii ottamaan kaiken huomioon. (Tähän ahdistukseen suosittelen kirjaa 250 ilmastotekoa, josta enemmän alempana.)

Esimerkkejä yhteiskunnallisen tason ratkaisuista

Olennaisinta olisikin, että yhteiskunnassa saadaan säädeltyä sitä ympäristöä, missä ihmiset valintansa tekevät. On paljon väliä sillä, joutuuko valitsemaan ekologiselta kannalta kahden hyvän vaihtoehdon, vai keskinkertaisen ja todella huonon välillä. Ilmalämpöpumput ja maalämpö on auttanut yksilötasolla siirtymään ympäristöystävällisempiin lämmitysmuotoihin (ja säästämään selvää rahaa), mutta samalla yhteiskunnallisella tasolla on syytä edistää Suomen yleisimmän saastuttavan lämmitysmuodon, kaukolämmön, vähähiilisyyttä. 

Lapsuudestani muistan kaksi isoa ympäristökriisiä: otsoniaukon ja happosateet. Molemmat saatiin kuriin suhteellisen yksinkertaisilla, toimivilla keinoilla: kansainväliset säädökset ja kiellot. Emme odottaneet sitä, että kuluttajat vapaaehtoisesti alkaisivat syynätä spraypulloja ja lakata ostamasta niitä, joissa oli vahingollisia ponneaineita. Ponnekaasut yksinkertaisesti kiellettiin kuluttajapakkauksista, tehtaille määrättiin suodattimet. Täydellisesti asiat eivät ole vieläkään, mutta happosateet ovat loppuneet ja otsoniaukko on pienenemässä.

Ponnekaasujen tapauksessa kävi niin, että kuluttaja ei huomannut yhtään mitään. Tuotevalmistajat vaihtoivat pullojen mekanismit toiseen, tuotteet myytiin kuten ennenkin, ja ilman julkista keskustelua keskivertokansalainen tuskin olisi huomannut mitään. En muista, että kukaan olisi noussut barrikadeille puolustamaan oikeuksiaan tuhota otsonikerrosta ponnekaasulla. En tosin yhtään epäile, etteikö tällaisiakin puheenvuoroja käytetty, etenkin siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärretty että ponnekaasut eivät olleet millään tapaa ainut vaihtoehto toteuttaa asia. 

Viimeisin esimerkki on tuoreempi  — koronan aiheuttamat toimenpiteet. Se on myös hyvin erilainen kuin kaksi edellistä esimerkkiä. Teollisuuden säädösten sijaan keinot kohdistuivat kansalaisiin: Rajoituksia tuli liikkumisessa, yritystoiminnassa, koulujen ja muiden yhteiskunnan toimintojen aukiolossa. Usein, kun pelätään sitä, että yhteiskunta lähtee puuttumaan yksilönvapauteen, pelätään juuri tämänkaltaista puuttumista. Rajua, radikaalia, näkyvää – jotain jolla on välitön ja näkyvä vaikutus sekä yksilöön että yhteiskuntaan. Jotain, jolla saadaan aikaan se, mitä ei kehotuksilla tai näkymättömillä kansainvälisillä sopimuksilla saatu.

Yllättävää mielestäni oikeastaan onkin se, miten hyvin nämä rajoitukset otettiin vastaan. Ainakin omassa somekuplassani rajoituksia ennemminkin vaadittiin kuin kauhisteltiin, ja niitä noudatettiin hyvin. Yhteinen, näkyvä uhka auttaa koko yhteiskuntaa kokoamaan rintamalinjat. Kuten monessa kirjoituksessa koronan aikaan on jo todettu, myös ilmastonmuutoksen ja ympäristönsuojelussa ylipäänsä ongelmana ei selvästikään ole keinojen puute, vaan haluttomuus käyttää niitä. Tähän puolestaan vaikuttaa ympäristökatastrofien hiipivä luonne, ja se että jo nyt käsillä olevat kuolemat vaikkapa ilmansaasteiden osalta eivät ole dramaattisia ja näkyviä. Tämän esimerkin näimme rikkidirektiivin kanssa – sen vaikutti myös kuolleiden määrään ilman puhdistumisen kautta, mutta silti taloudellista tuhoa ennustavat vastaäänet huusivat voimakkaasti. Onneksi nämä olivat väärässä, ja Suomessakin se on päinvastoin mahdollistanut uutta liiketoimintaa. Silti tällainen pakkokeinojen tie huolestuttaa monia – palataan siihen seuraavassa blogissa.

Yksilöllä on väliä

Edelläolevalla en tarkoita, että me yksilöinä voisimme nyt jättää omat valintamme tekemättä. Esimerkiksi kulutuksen räjähdysmäinen kasvu viime vuosikymmeninä ei ole suoranainen yhteiskunnan vika, vaan seurausta elintason noususta ja siitä seuranneista elintapojen muutoksista. Olemme oppineet kuluttamaan yli tarpeen ja toisaalta ostamaan halpaa riippumatta siitä, millaisia seurauksia sen tuotannolla on valmistusmaassaan ollut. 

Muutos voi lähteä myös yksilöistä, ja tietyssä mielessä sen on pakkokin. Eivät asiat nouse yhteiskunnalliselle agendalle, jos ei ole ketään joka niistä puhuisi. 

Yksilön vaikutusvallan ehkä näkyvin viimeaikainen todistus on kasviproteiinien kulutuksen räjähdysmäinenkasvu. Sekin vaati monta asiaa: julkista keskustelua lihan ympäristö- ja terveysvaikutuksista, muutamia pioneereja jotka kehittivät aidosti maukkaita ja toimivia tuotteita, ja kansalaiset jotka olivat aidosti kiinnostuneita kokeilemaan uutta. Silti näen, että tämäkin toimii ennemminkin syötteenä yhteiskunnalle – kasviproteiinitkin ovat vielä osin rajatun kansanjoukon juttu, mutta innostus on sellainen, joka saa ehkä poliitikotkin liikkeelle.

Olen ilahtunut siitä, että viime aikoina on tullut esiin selkokielisiä kirjoja siitä, millaisia valintoja itse voi tehdä arjessaan. Sain juuri loppuun Rinna Saramäen 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman, jota voin suositella kaikille ympäristöahdistusta kokeville – ja kenelle tahansa, joka on valmis kokeilemaan pientäkin elämänmuutosta. Kirjassa on mielestäni myös erittäin hyvin tuotu esiin, että yksilön elämänmuutoksen lisäksi yksi merkittävimpiä ympäristötekoja on yhteiskunnallinen vaikuttaminen – äänestäminen, omaan kunnallispoliitikkoon vaikuttaminen, ja oman kotikaupunkinsa ympäristövalintojen selvittäminen.

Erään tutkimuksen mukaan vaatii vain 3,5% kansasta vaatimaan aktiiviisesti muutosta, jotta se saataisiin aikaan yhteiskunnan tasolla. Tästä saadaan aikaan hyvän vaikuttamisen kierre: valtion tasolla voidaan tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka vaikuttavat ihmisten arjessaan tekemiin ratkaisuihin. Ihmiset, jotka haluavat lisää ratkaisuja, vaativat sitä poliitikoilta. Ja mitä pidemmälle pääsemme yhteiskuntamme nykyisen elämäntyylin pienissä muutoksissa, sitä tavanomaisemmalta se tuntuu. Ennen pitkää entinen pikamuodin shoppailu alkaa tuntua yhtä sietämättömältä kuin ajatus palata takaisin aikaan, jolloin korsetin pitäminen oli säädyllisen naisen merkki.

Seuraavassa osassa jatketaan yhteiskunnan vastuusta: Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?

*) Kirjoitussarjan kolmannessa osassa palataan siihen, pitäisikö tehdä paljon pieniä muutoksia vai hoitaa ne isot pois alta – vai riittääkö kumpikaan yksin