Matemaatikot, taloustieteilijät ja todellisuus

The Economistissa on Paul Krugmanin kirjoittama pitkä artikkeli taloustieteilijöiden tolasta ja siitä, miten kauniit matemaattiset mallit ja teoriat menevät vikaan törmätessään sotkuiseen, vähemmän kauniiseen todellisuuteen.

Artikkelin teema liittyy hyvin kauniisti (sic!) viime aikaisiin kirjoituksiini siitä, kuinka tehostamiset yleensä liittyvät liioitellun yksinkertaiseen malliin todellisuudesta.

Eikä se ole hullumpi analyysi noin muutenkaan.

Banaanivaltio USA?

En enää pysty laskemaan, kuinka monesti olen tämän asuntokriisin-josta tuli pankkikriisi-josta tuli talouskriisi aikana kuullut sanottavan lauseen ”if it is too big to fail, it is too big to exist.” Lauseen esittämä väite tuntuu olevan yleisesti hyväksytty, ja siksi onkin erikoista, ettei tämä kaikkien asiantuntijoiden ja myös poliitikoiden toistama lause ole muuttunut sanoista teoiksi.

Rooseveltin aikana USA:ssa kehitettiin antitrustilaki, joka esti yksittäisen toimijan vaikutusvallan sektorillaan kasvamasta niin suureksi, että se saisi monopolisoitua tuotteen hintoja. Samankaltaiset lait ovat Suomessakin vallalla ja yritysten koko on hyvin valvonnassa: muistan hyvin kuinka Telia-Soneran syntyessä Suomen Telia piti myydä DNA:lle, koska yhtiöstä olisi muutoin tullut liian suuri. (Minulla oli suuri ilo työskennellä Soneralle Sonera-kirjan julkaisun ja UMTS-lupien kelvottomaksi paljastumisen kesänä ja myöhemmin Suomen Telialla Soneran ja Telian yhdistymisen aikoihin.)

Siksi olenkin ihmetellyt, miksi pankeille ei nähtävästi ole vastaavia antitrustilakeja ainakaan USA:n puolella. (Mitä Suomen laki näistä asioista pankkien kohdalla sanoo? Ainakin rahoitusinstrumenteilla kikkailu on ollut Suomessa viime laman jälkeen pannassa.) USA:lla on ollut ongelmana pelastaa pankkisektoria, jossa yksittäiset pankit ovat olleet niin suuria ja korvaamattomia, että ne ovat voineet tehdä kuin Asterixin huostaan jätetty pahankurinen poikaviikari: jos tenava ei saanut mitä halusi, hän uhkasi pidättää hengitystä kunnes kuolisi. Viimeistään sinertävän sävyn kohdalla poika sai tahtonsa aina läpi.

Miten tätä pelastamista on tehty? Jos unohdetaan hetkeksi muut taloudelliset avustukset, niin USA:n hallinto on suosiollisella avustuksella jopa maksanut myötäjäisiä kun ”too big to fail”-pankit ovat ostaneet – tralalaa – toisia yhtä suuria mutta vielä huonommassa jamassa olevia pankkeja. Lopputuloksena on pankkijärjestelmän uusjako, joka tulee olemaan entistä harvempi, suurempi ja haavoittuvampi.

Pankkikriisin ratkaisussa on ollut ongelmana myös ideologinen kuilu. Käytännössä pankkeja on osin jo kansallistettukin, ja pankkijärjestelmän todellinen remontti vaatisi vielä rankempaa hallinnon otetta ohjaksista. Nationalization vain on jo terminäkin niin kirosana etenkin republikaanien piirissä, että asia on jouduttu nimeämään uudelleen – eräs hupaisa termi on ”preprivatization”, joka toki sikäli kuvaa asiaa hyvin, että sillä viitataan hetkelliseen kansallistamiseen ennen yritysten uudelleen myymistä yksityiselle sektorille.

The Atlanticin mainio juttu The Quiet Coup liikkuu samoilla linjoilla kuin taannoin linkittämäni Rolling Stonesin artikkeli. Jutussa käsitellään USA:n siirtymistä harvainvaltaan ja Wall Streetin vaikutusvaltaa Washingtonissa; samoin muistutetaan, että tämän vaikutusvallan rikkominen sekä pankkien hetkellinen kansallistaminen, tappioiden todellisen arvon selvitys ja pankkien pilkkominen osiin ovat välttämättömiä jos halutaan pois tieltä, joka tämän kriisin aiheutti. Tuore näkökulma jutussa tulee IMF:n asiantuntijalta, joka näkee näissä tapahtumissa selkeitä yhtäläisyyksiä kolmannen maailman talouskriiseihin. Niissä on ollut yleisesti ongelmana ns. crony capitalism eli liike-elämän ja politiikan sekoittuminen ja ”kavereiden” suosiminen talouspolitiikassa. Näiden rakenteiden purkaminen on eräs IMF:n ensivaatimuksia hattu kourassa lähestyvälle kriisin uhrille. Washingtonissa ei olla näille kuitenkaan valmiita tekemään juuri mitään, ja ulkopuolista painostusta ei liene tulossa.

Vierivät kivet kurmuuttavat

Lukekaa Rolling Stonen artikkeli The Big Takeover. Rokkijournalistit osaavat kirjoittaa taloudesta ja talouskriisiin johtaneista tapahtumista vetävästi ja kiinnostavasti, ja jutussa onnistutaan käymään ymmärrettävästi läpi myös taustoituksen kannalta olennaisia asioita, mm. collateralized debt optionsien (CDO) ja credit-default swapien (CDS) anatomiaa.

Erityisen paljon huomiota saa Wall Steetin niska-perseote Washingtonista sekä se, että tapa, jolla valtion tukea on rahoitusjärjestelmään annettu on suosinut suurempia (ja Washingtonissa paremmin lobanneita) finanssipankkeja pienempien ja talouskriisiin täysin osattomien pankkien kustannuksella. Eräs Rolling Stonen pääteemoista onkin, että taloudellinen valta on nykyään sulautunut suurelta osin poliittiseen valtaan.

AIG:n tapausta käydään läpi esimerkkinä siitä, mitä taloudessa erinäisten säännösten hölläämisen jälkeen on tapahtunut. Lisäksi tuodaan esille se, että FED on pumpannut biljoonia talouteen yrityslainoina, joiden vastaanottajiakaan se ei suostu kertomaan (lainojen myöntöperusteista puhumattakaan).

Rolling Stone on myös lähtenyt nimeämään erinäisiä syntipukkeja tapahtumiin. Taustaa löytyy AIG:n massiivisille tappioille ja sille, kenen ansiosta pankkeja sääteleviä lakeja höllennettiin 90-luvun lopulla. Vaikka periaatteessa onkin hölmöä lähteä etsimään syyllistä yksittäisistä henkilöistä, on myönnettävä, että tietyillä yksilöillä on, valitettavasti, ollut enemmän valtaa talouden nykyisen tilan muokkaukseen kuin muilla. Pitäisin kuitenkin mielessä, että porsaanreikiä hyödyntäviä yksilöitä on aina: perimmäinen syy löytyy porsaanrei’istä (mikä ei tee niitä hyödyntäneistä silti yhtään pienempiä konnia).

Näistä aineksista on saatu hirveän hyvä tarina. Teaseriksi pieni sitaatti: ”AIG is what happens when short, bald managers of otherwise boring financial bureaucracies start seeing Brad Pitt in the mirror.”

Lukekaa.

Kenen duuni elvyttää?

Aamukahvi oli taas mennä väärään kurkkuun. (Tätä on tapahtunut viime aikoina hälyttävän usein.) Hesarin pääkirjoitussivulla käsiteltiin Helsingin tulevia säästötoimia. Verotulojen arvioidun pienenemisen vuoksi budjettia pyritään supistamaan tänä vuonna kolme ja kolmessa vuodessa yhteensä kahdeksan prosenttia. Järeä kakku, mutta sinänsä vielä ymmärrettävää.

Mihin säästötoimet sitten haluttiin kohdistaa? Terveydenhoito, sosiaali- ja koulutoimi ovat kaupungin suurimpia rahareikiä. Edelleenkin vielä ymmärrettävä (joskin epämiellyttävä ja pitkällä tähtäimellä kyseenalainen) peruste sille, että näihin ollaan iskemässä juustohöylää.

Sitten aletaan mennä pahasti metsään. Kaupungin virkamiehet (!) ovat sitä mieltä, että investoinneista ei ole syytä karsia, koska kaupungin tulee elvyttää. Suomeksi: kaupunki sitoutuu jatkamaan ja aloittamaan uusia, kalliita hankkeita, joista ei ole suoraa hyötyä, ja karsivat henkilökuntaa. (Paras arvaus sille, mitä näistä em. toimista säästäminen tarkoittaa.) Tästä herää kaksikin kysymystä.

Ensinnäkin: millä tapaa työpaikka raksalla elvyttäisi enemmän kuin työpaikka kunnanlääkärinä? Työpaikka on työpaikka, ja kuntalaisten työssäpysyvä kokonaismäärä ja keskimääräinen ansaittu (verotettava, eli kunnallekin osittain menevä) tulo ei siitä muutu. Itse asiassa todennäköisimmin raksalainen tulee määräaikaisesti töihin muualta, lääkäri todennäköisesti kyllä asuu työpaikkansa lähellä. Jos matematiikka menee tässä laskujen mukaan, nyt siis vain karsitaan kunnan työpaikkoja ja lisätään sama määrä (ehkä hieman vähemmän, jos nyt siis kuitenkin kokonaissäästöihin pyritään) toiselle sektorille.

Toiseksi: jos (kun) kunnat kerran ovat nyt niinkuin aina totaalisen pa – ja vaikka eivät olisikaan – mikä ihme velvoite niillä on pienestä pussistaan pyrkiä elvyttämään? Eikö tämä juuri ollut valtion tehtävä? Elvytyshän on nimensä mukaisesti menojen tilapäistä lisäystä ja esimerkiksi projektitöiden uudelleenaikatauluttamista hieman aiemmaksi. Valtiolla on mahdollisuus velkaantua järkevissä rajoissa ja tilata näitä töitä. Toki kuntasektorillakin olisi paljon tällaisia projekteja, mutta tällaisessa tilanteessa valtion olisi syytä tulla vastaan ja tarjota rahoitusta järkeviin hankkeisiin. Homekoulujen korjaus, johon valtiolta tuli avustusta (johon tosin virhearvioiden vuoksi suunnattiin vähemmän rahaa kuin olisi voinut) on tästä hyvä esimerkki.

Jos Helsingillä olisi todella pitkäaikaista tarvetta menojen vähentämiseen, ymmärtäisi paremmin palkkalistojen leikkausta. Oletettavasti kuitenkin taantuman jälkeen verotulot taas kasvavat, jos taantuma-ajan politiikalla vain ei turhaan luoda uutta syrjäytyneiden luokkaa.

Setelipaino kuumenee

Virtuaalinen setelipaino käy nyt kuumana Yhdysvalloissa. International Herald Tribunen artikkelissa kerrotaan, että FED on käynnistänyt biljoonan lisädollarin pumppaamisen talouteen.

Lisärahaa on tarjolla monessa muodossa. 750 biljoonaa menee (aiemmin sovittujen 500 biljoonan lisäksi) asuntolainojen velkakirjoihin (mortgage-backed securities), 300 biljoonalla ostetaan valtion velkakirjoja (Treasury securities) joka käytännössä lisää kierrossa olevan rahan määrää. Lisäksi FED lisää rooliaan kulutus- ja yritysluotottajana mahdollisesti jopa biljoonalla. Yhteensä FEDin kulutus on nousemassa kolmeen biljoonaan jos ja kun kaikki ohjelmat toteutetaan.

On selvää, että keskuspankin pääjohtaja Bernanke pelkää deflaatiota. Vuonna 2002 pidetyssä puheessa Bernanke linjaa juuri tämänkaltaista ratkaisua mahdollisen deflaation edessä. (Puheen pitämisen aikaan Bernanke itse asiassa pelkäsi, että deflaatio oli jo uhka – pelko joka ei osoittautunut todeksi siinä taloustilanteessa.)

Tavoitteena on alentaa pitkiä korkoja – liike, joka onnistuikin jo – ja saada lainananto ja -otto taas kasvuun. Itse ihmettelen tavoitetta (vaikka ymmärränkin että muunlainen retoriikka on mahdotonta): saada velkavetoinen kulutus taas kasvuun. Missä välissä lainat oikein pitikään maksaa – eikös tietyn kipukynnyksen jälkeen ole pakko alkaa säästää ja maksaa velkaa pois? 2000-luvun alun IT-pörssikuplan ongelmat voitiin vielä lakaista maton alle toisella kuplalla. Jossain vaiheessa romahduksen hoitaminen uudella kuplalla ei voi enää toimia.

Pelätään, että tämä raharuiske lisää inflaatiota. Itse ihmettelisin kahta asiaa: ensinnäkin, miten voisi olla lisäämättä, ja toiseksi, eikö se ollutkin tarkoitus? Edellä mainitussa puheessaan Bernanke nyrpisteli nenäänsä sille, miten ihmisillä oli taipumus syyttää inflaatiosta milloin mitäkin, ja mainitsi tässä yhteydessä setelipainon. Silti Bernanke ei nähnyt mitään outoa siinä, että deflaation voittamiseen setelipaino toimii. Inflaation avulla päästään näppärästi pienentämään suhteellista velkaa, jolloin yrityksillä ja kotitalouksilla on toivoa velanmaksussa. Jos velkaa halutaan lyhentää ja saada uutta tilalle, inflaatio hoitaisi ainakin asiaa näppärästi.

Taloussanomilla on myös hyvä artikkeli aiheesta.

Tolkkua etsimässä

Slatessa on julkaistu parin viikon aikana ”sähköpostikeskustelua”, artikkelisarjaa ”Making sense of the credit debacle” jossa muutamat talouskriisiä seuranneet taloustoimittajat ovat käyneet keskustelua kirjoittamalla vuoroin omia ajatuksiaan kriisistä ja syistä jotka siihen johtivat. Sarjan idea on hauska, ja tuo mieleen ne säännöllisesti julkaistavat ”keskustelukirjat”, joissa tyypillisesti kaksi erilaisia näkemyksiä edustavaa ihmistä käyvät kirjeenvaihtoa. (Syystä tai toisesta nämä kirjat tosin usein käsittelevät uskoa tai vähintään tuonpuoleista.)

Olen lukenut sarjasta vasta jokusen kirjoituksen, mutta sen perusteella vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Sarjan alussa mainitaan myös joitain ko. toimittajien kirjoja, joita he ovat kriisistä kirjoittaneet: valitettavasti ainakaan artikkelissa mainittu Kindlestä ladattava kirja ei ollut Suomesta käsin ladattavissa.

Suden uusi hetki

Eräs mieltäni vaivaava asia subprime-kriisissä – vai pitäisikö sanoa talouskriisin subprime-osuudessa – on amerikkalaisen lainausjärjestelmän toiminta ja ennen kaikkea sen eräs erityispiirre: lainoja välittävät agentit, jotka saavat hankkimistaan lainoista välityspalkkion kantamatta kuitenkaan vastuuta tai riskiä ko. lainojen takaisinmaksusta. Eräs järjestelmän perverssejä piirteitä oli, että mitä korkeampikorkoisia eli riskialttiimpia lainoja he myönsivät, sitä isommat olivat palkkiot.

Useimmat eurooppalaiset – toki puhun lähinnä omasta tuttavapiiristäni – pitävät järjestelmää omituisena. Ainakin täällä Suomessa, talletuspankkien luvatussa maassa, asuntolainat on perinteisesti hoidettu kävelemällä suoraan pankin konttoriin ja neuvottelemalla laina sen samaisen tahon kanssa jolta rahat saa ja jolle korko maksetaan. Koska pankki kantaa myös riskin siitä, että asiakas ei lainaansa pysty hoitamaan, pankilla on selkeä intressi varmistaa asiakkaan maksukyky.

Toki täälläkin mentiin jo hieman rajan yli. Suosioon nousseet ylipitkät lainat, ennätyspitkään vallinneet ennätysmatalat korot ja (osin näistäkin) johtuva asuntokaupan ylikuumeneminen saivat myös pankit hölläämään otettaan. Itse muistan ensimmäistä lainaani 2006 ottaneena laskeneeni melko huolella oman lainarajani, toki ottaen huomioon mahdolliset koronnousut. Yllätys olikin kun ensimmäisessä pankissa olisivat tyrkyttäneet liki 30t euroa enemmän – summa, jolla laina-aika olisi järjellisillä maksuerillä kohonnut 30 vuoteen ja minkäänlaista varaa koronnousuun ei olisi jäänyt. Toisella pankilla oli jo onneksi realistisempi näkemys ja he onnistuivat myös saamaan (ja myöhemmän asunnonvaihdon aikana pitämään) asiakkaan.

Tähän verrattuna amerikkalainen ”sisäänheittäjämalli” tuntuu liki absurdilta ja sen ongelmat melko selviltä. Silti – ja tällä en toki sano etteikö järjestelmää olisi myös USA:n mediassa jo laajalti kritisoitu – halukkuus muuttaa järjestelmää tai rajoittaa sitä vaikuttaa toistaiseksi olemattomalta. Toki joku jaksaa aina muistuttaa, että seuraavassa kriisissä ongelmat tulevat jo jostain muualta käsin, eikä yksittäisiin nykykriisiin vaikuttaneisiin syihin ole tarpeellista puuttua (väärin!). Mutta nähdäkseni jättämällä tällainen lainausmalli henkiin ei saada lainanantoa terveelle pohjalle edes sitten, kun pohjamudista on joskus taas ryömitty. Olettaen siis, että kriisin jälkeen talousjärjestelmä edelleen jossain määrin muistuttaa tähän asti tunnettua.

Toki aggressiiviset lainanmyöntäjät ovat vain pieni osa lainakriisiin johtaneista syistä. Näitä voidaan lähteä etsimään aina FEDin tarpeettomista koronlaskuista (suosittelen vilkaisemaan mitä Cooperilla oli sanottavaa keskuspankkien roolista) USA:n hallituksen politiikkaan, jolla ilmeisesti melko voimaperäisesti  ja väärin perustein pyrittiin lisäämään asunto-omistajuutta vähävaraisten keskuudessa. Ajatus, joka kuulosti varmasti hienolta ja humaanilta, mutta sisälsi paradoksin ”varaton asunnonomistaja”.

Edellä sanotun valossa oli hätkähdyttävää lukea Business Weekin marraskuun numeron kansitarinaa. Löysin jutun podcastina, tekstimuotoisena sitä ei ilmeisesti ainakaan ilmaiseksi ole netistä saatavissa. Subprime wolves are back uutisoi edellä kritisoitujen ”vapaiden laina-agenttien” uudesta tulemisesta kesken talouskriisin syvenemisen: USA:n keskushallinto oli näet todennut, että haluttiin vielä jatkaa asuntojen tarjoamista vähävaraisille huolimatta pankkien yhtäkkiä kadonneesta halusta antaa lainaa. Niinpä valtiojohtoisesti aloitettiin uusi kannustinohjelma. Tarinan pihvi: ohjelman avulla samat toimijat, jotka olivat alkuperäisessä subprimekriisin kovassa ytimessä tehtailleet lainoja maksukyvyttömille, pääsevät jatkamaan täsmälleen samaa toimintaa liittovaltion tuella kun edellistä sotkua vielä selvitellään.