Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Kävimme taannoin kaveriporukalla keskustelua keittiön pöydän ääressä. Keskustelu kääntyi politiikkaan: ilmastonmuutokseen, ilmastotavoitteisiin, puolueisiin ja keinoihin joilla ongelmia on pyritty ratkaisemaan.

Puhuimme siitä, mitä tulisi tehdä, että tavoitteisiin päästäisiin. Kannattaako Suomen tehdä jotain, mitä tarkalleen kannattaisi tehdä. Tästä pääsimme yksityisen ihmisen kulutukseen, kuluttajavalintojen kuten massamuodin, lentämisen tai ruokahävikin massiivisiin vaikutuksiin ja siihen, että todennäköisesti joudumme  miettimään vahvasti uudelleen sen, miltä oma länsimainen elämäntapamme näyttää.

Keskustelussa nousi esiin paljon kysymyksiä, turhautumistakin. Tiedon sekavuutta ja pelkoa siitä, saadaanko muutosta aikaan ja millaisilla keinoilla. Uskon, että näiden kysymysten parissa painii moni muukin, ja aloin keräillä keskustelussa nousseita kysymyksiä ja vastauksia blogimuotoon. Tässä sarjan ensimmäinen osa.

Tiedostamme kaikki, että elämäntapamme on jollain tasolla muututtava, jos haluamme ratkaista käsillä olevia ongelmia ilmastonmuutoksesta saastumiseen ja biodiversiteetin häviämiseen. Muutos ei tarkoita perunakuoppaan muuttamista ja siellä kitumista, mutta kylläkin radikaaleja muutoksia siihen, miten vietämme vapaa-aikaa, miten liikumme ja asumme, miten kulutamme. Osa muutoksista on vähemmän henkilökohtaisia ja tarkoittavat enemmänkin energiantuotannon ja teollisuuden uudelleenmuotoutumista pitkällä aikavälillä – henkilöliikenteen polttoainemuutokset, yhyiden lentojen sähköistyminen, energian tuotantotapojen muutokset – mutta iso osa muutoksista tulee olemaan sellaisia että ne näkyvät tavallisessa arjessa. Eivät välttämättä negatiivisina, eivät välttämättä suurina, mutta läpäisten kaiken mitä teemme. 

Kysymys, jonka kaverini esitti, oli kuitenkin yhtä aikaa yksinkertainen ja turhautunut: Jos tämä muutos tarkoittaisi sitä, että meidän pitää luopua kaikesta mistä pidämme ja elää askeetikon elämää, miten se muka ikinä tapahtuisi? Ja miksi yksilöiltä vaaditaan tätä, eikö yhteiskunnan pitäisi huolehtia itse isoimmista saastuttajistaan?* 

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. En itse katso, että voimme sälyttää vastuuta tulevaisuudesta yksittäisen kansalaisen harteille. Ensinnäkin, se on tienä epävarma. Jotkut suunnannäyttäjät kyllä innostuvat, kokeilevat ja karsivat. Nostan heille hattua: he näyttävät, että hyvä elämä voidaan elää myös ilman kerskakulutusta. Suurin osa kuitenkin jää odottamaan, kulkee perässä, ei tiedä mitä tehdä. Yksittäinen kansalainen ei usein edes tiedä, mikä on kokonaisuuden kannalta tärkeintä. 

Eräs toinen kaverini joskus huokaisikin, että tämä ekologisuus tuntuu mahdottomalta toteuttaa, kun kaikesta tulee niin ristiriitaista tietoa. Muovi on pahasta, mutta se suojaa elintarvikkeita ja elintarvikejäte on pahasta. Biopolttoaineet uusiutuvat, mutta tuottavat kuitenkin hiilidioksidia ja niitä varten saatetaan tuhota neitseellistä maata tai olemassaolevia hiilinieluja. Ratkaisuissa joudutaan katsomaan useampaa kuin yhtä muuttujaa, ja arkinen kaupassakäyntikin voi alkaa tuntua mahdottomalta, jos pyrkii ottamaan kaiken huomioon. (Tähän ahdistukseen suosittelen kirjaa 250 ilmastotekoa, josta enemmän alempana.)

Esimerkkejä yhteiskunnallisen tason ratkaisuista

Olennaisinta olisikin, että yhteiskunnassa saadaan säädeltyä sitä ympäristöä, missä ihmiset valintansa tekevät. On paljon väliä sillä, joutuuko valitsemaan ekologiselta kannalta kahden hyvän vaihtoehdon, vai keskinkertaisen ja todella huonon välillä. Ilmalämpöpumput ja maalämpö on auttanut yksilötasolla siirtymään ympäristöystävällisempiin lämmitysmuotoihin (ja säästämään selvää rahaa), mutta samalla yhteiskunnallisella tasolla on syytä edistää Suomen yleisimmän saastuttavan lämmitysmuodon, kaukolämmön, vähähiilisyyttä. 

Lapsuudestani muistan kaksi isoa ympäristökriisiä: otsoniaukon ja happosateet. Molemmat saatiin kuriin suhteellisen yksinkertaisilla, toimivilla keinoilla: kansainväliset säädökset ja kiellot. Emme odottaneet sitä, että kuluttajat vapaaehtoisesti alkaisivat syynätä spraypulloja ja lakata ostamasta niitä, joissa oli vahingollisia ponneaineita. Ponnekaasut yksinkertaisesti kiellettiin kuluttajapakkauksista, tehtaille määrättiin suodattimet. Täydellisesti asiat eivät ole vieläkään, mutta happosateet ovat loppuneet ja otsoniaukko on pienenemässä.

Ponnekaasujen tapauksessa kävi niin, että kuluttaja ei huomannut yhtään mitään. Tuotevalmistajat vaihtoivat pullojen mekanismit toiseen, tuotteet myytiin kuten ennenkin, ja ilman julkista keskustelua keskivertokansalainen tuskin olisi huomannut mitään. En muista, että kukaan olisi noussut barrikadeille puolustamaan oikeuksiaan tuhota otsonikerrosta ponnekaasulla. En tosin yhtään epäile, etteikö tällaisiakin puheenvuoroja käytetty, etenkin siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärretty että ponnekaasut eivät olleet millään tapaa ainut vaihtoehto toteuttaa asia. 

Viimeisin esimerkki on tuoreempi  — koronan aiheuttamat toimenpiteet. Se on myös hyvin erilainen kuin kaksi edellistä esimerkkiä. Teollisuuden säädösten sijaan keinot kohdistuivat kansalaisiin: Rajoituksia tuli liikkumisessa, yritystoiminnassa, koulujen ja muiden yhteiskunnan toimintojen aukiolossa. Usein, kun pelätään sitä, että yhteiskunta lähtee puuttumaan yksilönvapauteen, pelätään juuri tämänkaltaista puuttumista. Rajua, radikaalia, näkyvää – jotain jolla on välitön ja näkyvä vaikutus sekä yksilöön että yhteiskuntaan. Jotain, jolla saadaan aikaan se, mitä ei kehotuksilla tai näkymättömillä kansainvälisillä sopimuksilla saatu.

Yllättävää mielestäni oikeastaan onkin se, miten hyvin nämä rajoitukset otettiin vastaan. Ainakin omassa somekuplassani rajoituksia ennemminkin vaadittiin kuin kauhisteltiin, ja niitä noudatettiin hyvin. Yhteinen, näkyvä uhka auttaa koko yhteiskuntaa kokoamaan rintamalinjat. Kuten monessa kirjoituksessa koronan aikaan on jo todettu, myös ilmastonmuutoksen ja ympäristönsuojelussa ylipäänsä ongelmana ei selvästikään ole keinojen puute, vaan haluttomuus käyttää niitä. Tähän puolestaan vaikuttaa ympäristökatastrofien hiipivä luonne, ja se että jo nyt käsillä olevat kuolemat vaikkapa ilmansaasteiden osalta eivät ole dramaattisia ja näkyviä. Tämän esimerkin näimme rikkidirektiivin kanssa – sen vaikutti myös kuolleiden määrään ilman puhdistumisen kautta, mutta silti taloudellista tuhoa ennustavat vastaäänet huusivat voimakkaasti. Onneksi nämä olivat väärässä, ja Suomessakin se on päinvastoin mahdollistanut uutta liiketoimintaa. Silti tällainen pakkokeinojen tie huolestuttaa monia – palataan siihen seuraavassa blogissa.

Yksilöllä on väliä

Edelläolevalla en tarkoita, että me yksilöinä voisimme nyt jättää omat valintamme tekemättä. Esimerkiksi kulutuksen räjähdysmäinen kasvu viime vuosikymmeninä ei ole suoranainen yhteiskunnan vika, vaan seurausta elintason noususta ja siitä seuranneista elintapojen muutoksista. Olemme oppineet kuluttamaan yli tarpeen ja toisaalta ostamaan halpaa riippumatta siitä, millaisia seurauksia sen tuotannolla on valmistusmaassaan ollut. 

Muutos voi lähteä myös yksilöistä, ja tietyssä mielessä sen on pakkokin. Eivät asiat nouse yhteiskunnalliselle agendalle, jos ei ole ketään joka niistä puhuisi. 

Yksilön vaikutusvallan ehkä näkyvin viimeaikainen todistus on kasviproteiinien kulutuksen räjähdysmäinenkasvu. Sekin vaati monta asiaa: julkista keskustelua lihan ympäristö- ja terveysvaikutuksista, muutamia pioneereja jotka kehittivät aidosti maukkaita ja toimivia tuotteita, ja kansalaiset jotka olivat aidosti kiinnostuneita kokeilemaan uutta. Silti näen, että tämäkin toimii ennemminkin syötteenä yhteiskunnalle – kasviproteiinitkin ovat vielä osin rajatun kansanjoukon juttu, mutta innostus on sellainen, joka saa ehkä poliitikotkin liikkeelle.

Olen ilahtunut siitä, että viime aikoina on tullut esiin selkokielisiä kirjoja siitä, millaisia valintoja itse voi tehdä arjessaan. Sain juuri loppuun Rinna Saramäen 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman, jota voin suositella kaikille ympäristöahdistusta kokeville – ja kenelle tahansa, joka on valmis kokeilemaan pientäkin elämänmuutosta. Kirjassa on mielestäni myös erittäin hyvin tuotu esiin, että yksilön elämänmuutoksen lisäksi yksi merkittävimpiä ympäristötekoja on yhteiskunnallinen vaikuttaminen – äänestäminen, omaan kunnallispoliitikkoon vaikuttaminen, ja oman kotikaupunkinsa ympäristövalintojen selvittäminen.

Erään tutkimuksen mukaan vaatii vain 3,5% kansasta vaatimaan aktiiviisesti muutosta, jotta se saataisiin aikaan yhteiskunnan tasolla. Tästä saadaan aikaan hyvän vaikuttamisen kierre: valtion tasolla voidaan tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka vaikuttavat ihmisten arjessaan tekemiin ratkaisuihin. Ihmiset, jotka haluavat lisää ratkaisuja, vaativat sitä poliitikoilta. Ja mitä pidemmälle pääsemme yhteiskuntamme nykyisen elämäntyylin pienissä muutoksissa, sitä tavanomaisemmalta se tuntuu. Ennen pitkää entinen pikamuodin shoppailu alkaa tuntua yhtä sietämättömältä kuin ajatus palata takaisin aikaan, jolloin korsetin pitäminen oli säädyllisen naisen merkki.

Seuraavassa osassa jatketaan yhteiskunnan vastuusta: Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?

*) Kirjoitussarjan kolmannessa osassa palataan siihen, pitäisikö tehdä paljon pieniä muutoksia vai hoitaa ne isot pois alta – vai riittääkö kumpikaan yksin

..vaan ei oo laki kaikille sama.

Lainsäädännössä määritellään selkeästi tiettyjä asioita. Näistä kaikkia ei aina noudateta, mikä joskus on hyväkin: muistelen korkeinta oikeutta myöten joskus otetun kantaa siihen, että lain noudattamisessa ylimmäisenä tulee noudattaa sen henkeä, ei kirjainta.

Viime päivinä esiin on noussut kaksikin tapausta, joissa lakia on tulkittu vapaasti. Näissä tapauksissa merkittävää on kaksi asiaa: ensinnäkin yllä mainittu ristiriita lain kirjaimen ja sen hengen välillä, ja toisaalta edellämainitun ristiriidan sallima vapaa tulkinta jonka seurauksena laki ei enää ole kaikille sama.

Ensimmäisen tarkkaavainen lukija lienee jo hoksannutkin. Romanialaisten hökkelikylän hajottaminen ei ole inhimillinen teko, kun heidät on käytännössä heitetty taivasalle. Onko se reilua heti talven alla? Samaan aikaan metsiemme miehet ja naiset viettävät elämäänsä rannoilla ja puistoissa omissa hökkeleissään hiljaisen hyväksynnän myötäilemänä. Leikkasin viitisentoista vuotta sitten talteen artikkelin näistä tapauksista: mieleen jäi etenkin eräs vanha mies, jolla oli mökissään jopa kissa. Kuvasta päätellen kissasta oli pidetty hyvää huolta, miehestä vähän vähemmän.

Erityisen ristiriitaiseksi teki uutisoinnissakin välittyvä yleinen mielipide: edes hökkelien purkajat eivät pitäneet tekoa oikeudenmukaisena. (Miksi kukaan ei kieltäytynyt? Voitaisiinko moisesta antaa potkut?) Artikkelissa nostettiin myös esille lasten asema: heitä ei ole otettu huostaan, vaikka lastensuojelusäädösten perusteella pitäisi. Muistelen tosin että tätä oli kyllä alun perin, romanialaisten saapuessa yritetty ja toki siitäkin nostettiin äläkkä.

Toinen esimerkki nousi esiin tänään, toimittajan pukeuduttua burkhaan. Monikin hämmästeli seuranneessa keskustelussa jutun ”alhaista journalistista tasoa” mutta itselleni tuli mieleen aivan toinen pihvi. Muistatteko mitä tapahtui kun itsenäisyyspäivän kuokkavieraat pyrkivät naamarein peittämään kasvonsa? Aivan, Suomessa on vallalla naamioitumiskielto.

Onko nyt uskonnonvapauden nojalla myönnetty lupa kokonaiselle kansanryhmälle rikkoa lakia? Ja eikö Hesarin artikkeli osoita, että vaatetusta ei välttämättä käytä pelkästään uskonnonharjoittaja?

Romanikysymys on liian monimutkainen, että itsekään uskaltaisin ottaa kantaa. En periaatteesta anna heille rahaa, ja tuoreessa muistissa on tarina mansikkatilallisesta, joka hyvää hyvyyttään koetti tarjota romaneille töitä. (Eivät osanneet. Heissä on kokonainen sukupolvi, joka on kasvatettu kerjäämiseen ja osattomuuteen – kierre tulisi katkaista, vaikka heidän kohdallaan on jo liian myöhäistä.) Silti ihmisten ajaminen kylmään ja pakkaseen on puhtaasti sydämetöntä, eikä heitä voi ajaa jatkuvasti takaisin kotimaahansa. Romanialaiset eivät tulisi Suomeen, jos olot olisivat täällä vielä huonommat kuin kotimaassa. Pitkällä tähtäimellä heitä pitäisi auttaa auttamaan itseään. (Mielestäni muuten käsite elintasopakolainen on käsittämätön. Mitä vikaa on siinä, että ihminen haluaa pois äärimmäisestä köyhyydestä? Toki tulisi löytää keinoja poistaa äärimmäistä köyhyyttä muualla, mutta jos se ei onnistu, koetetaan toiseksi parasta keinoa. Elintasopakolainen ei halua plasmatvtä – hän haluaa ruokaa.)

Burkhakysymykseen on helpompaa muodostaa mielipide. Emme hyväksy kaikkia uskonnonharjoittamisen tapoja, koska osa niistä on lainsäädännön vastaisia. Osa rikkoo eläinsuojelulakia (tietyt uskonnolliset teurastustavat), toiset ihmisen oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen (naisten ympärileikkaus). Kasvojen naamioiminen ei ehkä ole suoraan vahingollista, mutta se ei varmasti ole uskonnon harjoittajalle välttämätöntä. Huivia voi käyttää kaikessa rauhassa vaikkei kätkisi kasvojaan. Ja niin kauan kuin laki katsotaan tarpeelliseksi, sitä tulee noudattaa.

Asuntoverotuksesta sananen

Asuntoverotuskeskustelu käy edelleen kuumana, ja tämän päivän Hesarissa on kysytty mielipidettä aiheesta useiltakin asiantuntijoilta.

Verotuskeskustelu tuntuu kulminoituvan vuokra-asumisen ja omistusasumisen väliseen köydenvetoon. Suurin poru tuntuu olevan siinä, että vuokra-asuminen kerää enemmän verotuloja, omistusasuminen taas ei. Älyttömin keskustelu käydään ns. laskennallisesta asuntotulosta. Siis siitä summasta, joka saadaan kun lasketaan asujalle omistus- ja vastaavasta vuokra-asumisesta tulevat kulut ja lasketaan niiden erotus.

Yleinen konsensus tuntuu olevan sinänsä järkevän kuuloinen ”omistus- ja vuokra-asumista tulisi kohdella verotuksessa tasapuolisesti.” Monet ehdotukset tuntuvat kuitenkin siirtävän tätä toiseen suuntaan. Ymmärrän vielä vaikkapa omistusasunnon myyntivoiton laittamisen verolle. Kuitenkin vaikkapa asuntolainan korkomenot ovat tietyin reunaehdoin verovähennyskelpoisia sekä vuokra- että omistusasunnoille jo nyt. Kuten Pauli Mattila toteaa, myös vuokra-asunnoille on omat tukensa, vaikkapa kiinteistöveron vähennysoikeus. Laskennallinen asuntotulo alkaa kuitenkin mennä jo yli hilseen. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, mitä tuossa halutaan verottaa. Vaan sitä, että verotaistelun tuoksinassa unohdetaan, että joskus kahden vaihtoehdon kustannukset yksinkertaisesti eivät mene tasan. Omistusasunnossa asuminen on asujalle pitkällä aikavälillä halvempaa verotuksen hienosäädöistä riippumatta. Jos lähdetään laskemaan tätä omistusasunnossa asumiselle koituvaa säästöä – laskennallista asuntotuloa – lähdetään imaginääriverotuksen tielle. Reiluudeltaan verotus vastaisi suunnilleen takavuosien mätkyjä eli arvioverotusta: jos olit kunnollinen kansalainen ja kykenit venyttämään penniä, sait rangaistuksesi, koska olit epäilemättä tehnyt jotain laitonta leivässä pysyäksesi.

Reaalimaailman vertailukohta laskennallisen asuntotulon verotukselle voisi olla seuraavanlainen: Kunnon kansalainen ostaa laadukkaan, hieman hintavamman tarvikkeen: vaikkapa kestävän kauluspaidan tai kodinkoneen, jolla on kymmenen vuoden takuu. (Sivumennen sanoen olen kuullut huhuja, että tällaisia on pikku hiljaa tulossa takaisin markkinoille, kun kuluttajat ovat tarpeksi älähtäneet kertakäyttötuotteista.) Toinen kansalainen käy hakemassa vastaavan tuotteen H&M:ltä tai supermarketin halvemmalta hyllyltä. Kymmenessä vuodessa hän joutuu uusimaan hankintansa kolmesti, käyttäen pitkällä aikavälillä enemmän rahaa. Verottaja haistaa menettelyssä veronkierron makua, ja näppärästi ratkaisee asian laatimalla ”laskennallisen kestotuotetuloveron.” Näin sekä järkevästi että tuhlaten varojaan käyttäneet veronmaksajat saadaan takaisin samalle viivalle ja verotulot tasan.

Kannustiko äskeinen malli vaikkapa ekologiseen tai järkevään elämäntapaan? Oliko se reilua?

Reiluuden käsite ei ole muotia. Siksi pisteet asuntoministeri Jan Vapaavuorelle, joka vetosi asuntotuloveron osalta yleiseen oikeustajuun. Vapaavuoren sanoin: ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Omistusasuntokeskustelussa heiluriliike tuntuu menneen taas hieman liian pitkälle. Kannatan turhien verokikkailujen purkamista jo siksi, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa kompleksinen systeemi, vaikka sitten tietokoneohjelma – käy ajan myötä monimutkaisemmaksi erilaisten lisäysten ja it-slangilla ”kludge”-ratkaisujen vuoksi. Aika-ajoin tarvitaan järjestelmän uudistamista ja yksinkertaistamista, refaktorointia. Kikkailun määrän lisääminen kuvitteellisen tasa-arvon vuoksi kuitenkin on itsetarkoituksellinen verotemppu, joka vain lisää monimutkaisuutta.

Lyhyesti: miksi omistus- ja vuokra-asumisen tulisi maksa saman verran? Eikö voida hyväksyä, että ne ovat eri tarkoituksiin ja eri elämäntilanteisiin sopivat asumismuodot joista toinen tulee halvemmaksi pitkällä aikavälillä, piste? (Voisin tässä myös puhua asuntosijoittamisesta riskinä, mutta jätän sen nyt väliin.) Onko omistusasumisen tukeminen tehnyt Suomesta huonomman paikan elää? Hesarin jutussa siteerataan tutkijoita, jotka eivät ole havainneet mitään hyötyä omistusasumisesta vuokra-asumiseen verrattuna. Olen itse ymmärtänyt hieman toisin: omistusasuminen sitouttaa ihmisen huolehtimaan omaisuudestaan ja, kuten omistusasumisen historiaa kertaavassa pätkässä mainitaankin, kasvattaa yhteiskuntarauhaa.

Liiallinen tukipolitiikka toki tukee vain asuntojen ansiotonta hinnannousua. Suurta määrää poikkeuksia ei välttämättä kannata pitää mukana verotuksessa. (Tosin osa niistä on välttämättömiä jotta saadaan tasa-arvoisempi yhteiskunta. Kuten joku taannoin totesi: rikkaat maksavat veroja enemmän, koska heidän omaisuutensa hyötyy enemmän yhteiskuntarauhasta.) Pidetään järki kädessä verouudistuksissa, ja jatketaan keskustelua.