Eettisyys, tehotuotanto, kannattavuus?

Edelliseen postaukseen tuli hyvä tarkentava kommentti luomutuotannon eettisyydestä. Innostuin pohdiskelemaan vastauksessa niin pitkästi että katsoin parhaaksi julkaista pohdinnat erillisenä postauksena.

Ehdin todeta, että erillinen eettisen lihan sertifikaatti on turha kahdesta syystä: ensinnäkin, meidän ei pidä hyväksyä vallitsevaa tilannetta, ja toisaalta on jo olemassa eettisempää lihaa nimeltä luomuliha. little-h:n huomautus siitä, että luomuliha ei välttämättä ole merkittävästi eettisempää muuttaa kyllä hieman tilannetta. Silti olen sitä mieltä, että myös tavanomaisen kasvatuksen standardit on saatava ylös.

Eettinen standardi tuntuu edelleen omituiselta juuri siksi, että se laillistaisi sikojen huonon kohtelun muualla. En menisi luottamaan kuluttajaan niin paljoa, että kaikki sikatilat joutuisivat ennen pitkää muuttumaan eettisiksi tiloiksi. (Juuri tästä syystä meillä on säädöksiä, lakeja ja koko valtiovalta – vaikka ihminen ei olekaan niin itsekäs olento kuin vielä 80-luvun materialismin huumassa innostuttiin väittämäänkin, ihan kaikessa massan valintoihin ja tiedonjanoon ei kannata luottaa.) Oikeastaan ainut syy lisätä tuollainen erityinen kategoria olisi siinä, että luomua (ainakaan lihapuolella) ei välttämättä pystytä nytkään kasvattamaan kysyntää vastaavaa määrää. Luomusikojen suhteen olen ymmärtänyt, että luomurehun saatavuus on itse asiassa yksi suurimpia kasvun esteitä – Suomessa ei vielä viljellä tarpeeksi luomurehua ja ulkomainenkin rehu on kallista. Luomukasvattajat ovat jo ehdottaneet säädösten hölläämistä, pilviin noussut rehun hinta kun heijastuu lihaankin.

Hämmentävintä tässä on se, että samalla kun manataan sian alhaista myyntihintaa ja kasvattajien heikkoa kannattavuutta, harmitellaan sianlihan huonoa menekkiä – ja mietitään että miten sitä saataisiin ylös. Maanviljelyksen ongelma on juuri siinä, että kysynnän ja tarjonnan lakiin ei reagoida maatalouden erityisluonteen vuoksi järkevästi (kuten aiemminkin kirjoitin, maatalous on erityinen ala koska sitä ei saa jättää kokonaan tuonnin varaan, mutta tästä seuraa myös harmillista säätöä). Jos sianlihan menekki on huonoa, pitäisi ymmärtää, että silloin tuotantoa on liikaa ja sitä tulisi ajaa alas. Ongelma on tietysti siinä, että maanviljelijän konkurssi tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin vaikkapa pienen yrityksen konkurssi, ja saattaa olla yksilölle paljon suurempi tragedia. (Pitäisi itse asiassa tarkistaa, miten velkojen ja muiden kanssa maanviljelijää konkurssissa kohdellaan.) Pelkästään jo monen sukupolven harjoittaman elinkeinon loppuminen itsessään voi olla kova isku.

Sentimentaalisuudelle ei kuitenkaan pitäisi jättää tässä liikaa sijaa. Suomessa on puolustettu maanviljelijän etua kynsin hampain, paketoimalla peltoja, maksamalla viljelemättömästä alasta, tukien kaikkea mahdollista paitsi järjellistä tuotantoa. (Kärjistys. En varmaan ikinä oppisi kirjoittamaan kunnollista pamflettia, omatunto alkaa aina kolkuttaa liikaa suurempien kärjistysten kohdalla.) Kokonaisuutta ei ole ajateltu tarpeeksi. Tässä on toisaalta taas vielä monipiippuisempi ongelma kuin mitä ensisilmäyksellä osaa hahmottaakaan. Olen seurannut uuden MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan alkutaivalta toisella silmällä, ja hän vaikuttaa monella tapaa tervejärkiseltä ihmiseltä. Eräs hänen kommenttinsa liittyi juuri tähän pienviljelijän tukemiseen: hänen mukaansa sotien jälkeisellä pienten tilaplänttien kynsin hampain elossa pitämisellä tuhottiin Suomen maatalouden kilpailukyky moniksi vuosiksi. Marttila kannattaa myös jättisuuria navetoita juuri kannattavuuden vuoksi. Tämä ei kuulosta kovin hyvältä – isoissa tuotantolaitoksissa kun on muuallakin ollut suurimmat ongelmat. Toisaalta kannattavuusongelma on todellinen. (Silti on myös jättinavettoja ja jättinavettoja. Ymmärtääkseni suurilla, satojen tai tuhansien karjatiloilla esim. Australiassa naudat vaeltavat vapaina liki koko ikänsä. Lypsytiloilla lypsystä huolehtii lypsyautomaatti, jonne lehmät kävelevät tarvittaessa. Ei ainakaan periaatteessa kuulosta pahalta, joskaan ei sovi Suomen talviin.) Samalla mies puhuu myös voimaperäisesti luomun puolesta. Marttila toteaa (muistinvaraisesti siteeraan Seurasta lukemaani haastattelua), että vaikkapa vientimielessä luomu lienee ainoa tuotekategoria, jossa Suomi pystyisi kilpailemaan edes jonkinlaisella katteella ja johon myös jonkinlaista mielikuvaetua olisi toistaiseksi olemassa.

Eräs ratkaisu dilemmaan lienee tuotteiden alkuperän yhä suurempi esillenosto. Jo nyt ravintoloissa mielellään esitellään tuotteet tietyltä tilalta tai tuottajalta saapuneiksi, ja isoja brändejä ovatkin vaikkapa pientuottaja Kolatun juustot (vaikkeivät kai suoraan olekaan tietyltä maitotilalta). Jos ihmiset yhä enemmän haluavat ruokaansa tietyltä paikalta, jonka menetelmistä heillä on edes jokin käsitys, rahan suunta kääntyy näitä (pien?)tuottajia kohti. Tämä on hyvä alku.

Valitettavasti kuluttajien suurta massaa ei vieläkään kiinnosta muu kuin hinta. Siksi myös perustuotanto on saatava järkevälle tasolle. (Tässä ei riitä erillinen eettinen sikakategoria, vaikka ehkä sellainen olisi hyvä alku, siirtymäkauden tuettu etu?) Käytännössä tämä tarkoittaa viljelijöiden konkursseja. Sikatuotannon pitäisi tippua kysyntää vastaavalle tasolle. Samalla hinnat nousevat järkevää tuotantoa edes hieman enemmän vastaavalle tasolle. Toisaalta, mikä on ulkomaisen possun osuus Suomessa myydystä lihasta? Siinä ei paljon kotimaisen possun kokonaisvaltainen eettisyys auta jos mattimeikäläiset lappavat halpaa venezuelalaista sulatettua pakastepossua laarin täyteen.

Ehkä tulevaisuudessa kasvatusoloista tulee enemmänkin tietoa. Yhä enemmän tietoa kaivetaan tuotteiden kylkeen painetuista koodeista. Kananmunat leimataan jo niin, että munan voi jäljittää tietylle tilalle ja tietylle päivälle. Kööpenhaminan epämääräisen konsensuksen jälkimainingeissa on jo puhuttu uudesta osittain markkinavetoisesta ratkaisusta, hiilijalanjäljen merkitsemisestä jokaiseen tuotteeseen. Tästä ei olisi enää pitkä matka siihen, että paketista selviäisi myös lihan kasvuolot.

Tai kenties tulevaisuudessa tosiaan ihmiset saavat lihankaltaisen proteiininsa tankissa kasvatetusta kudoksesta. Eettisyysongelma tuolla ratkeaisi, mutta moni muu taas ei. Jo nyt tiedetään faktana, että länsimainen liha- ja maitopohjainen ruokavalio on pääasiallinen elintasosairauksien syy. Onko siis ihmisrodun kannalta eettistä jatkaa halvan lihan tarjoamista sen sijaan, että opetettaisiin kansa hieman paremmille tavoille ja palautettaisiin liha paikalleen juhlapyhien ruoaksi ja muun ruoan lisukkeeksi?

Löytyi muuten meiltäkin lopulta se kinkku joulupöydästä. Isäntäväki ei itse ollut tehnyt sitä, mutta vieraat toivat herkullista kinkkua mukanaan tutulta kauppiaalta. Pöydän kruunasi kuitenkin porokastike – siinä liha jonka kasvuoloissa ei pitäisi olla valittamista. Elinoloissa voiton vei ehkä vain edellispäivän fasaani, jota puraistessani osuin hauliin.

Joulua itse kullekin sia…säädylle

Suomen Turku (onko niitä tosiaan useita?-) on kaunis ja lunastanut erinomaisesti tittelinsä joulukaupunkina. Kotimaanmatkailu on ollut rentouttava kokemus, ja sukulointistressi on ollut tiessään riittävän löysän aikataulun ansiosta. (Päin vastoin, juniorin innokkaat hoitajat ovat mahdollistaneet kotimaan mäkien koluamisen sentti sentiltä.)

Joulurauhan julistuksessa oli hieno tunnelma, mutta ilahdutti hieman myös yllättävä loppuhuipennus: muutama sikanaamarinen eläinten ystävä tuli muistuttamaan joulukinkkujen kohtelusta ennen ruokapöytään päätymistä.

Toki sikadebatti on jokavuotinen mutta myös aiheellinen, ja on ollut pöyristyttävää kuunnella maa- ja metsätalousministeri Anttilan puheita: hän tietää, että ongelmia on, mutta niiden hoitamisen sijaan hän ehdottaa että olisi erikseen onnellisia sikoja ja toisaalta sitten niitä, joiden huonon kohtelun kaikki hyväksyvät. Olisiko helpompaa nostaa standardit järkevälle tasolle kaikkialla? Lisäksi moinen järjestelmä on jo – luomutuotanto. Sen suosio on niin suurta, että jotakuta muutakin tässä maassa taitaa häiritä tehotuotanto lieveilmiöineen.Viime jouluna koetimme saada luomupossua pöytään, mutta se oli loppuunmyyty jo paljon aikaisemmin. Tänä jouluna pöydässä ei ole sikaa, mutta se ei niinkään ole kannanotto sikatalouteen kuin jouluvalmistelunsa ulkoistaneiden ihmisten isäntäväen valinta. Herkkuja pöydästä tosin ei pienen ennakkovilkaisun perusteella tule puuttumaan.

Oli hienoa, että protestiin ei sen kummemmin puututtu. Taisivat päästä julisteineen televisioon asti. Joulurauhan julistuksen tunnelmaa hiljainen protesti ei haitannut, ja tällaiseen rauhalliseen mielenilmaukseen puuttuminen muutenkin viimeisillä minuuteilla olevassa tapahtumassa olisi ollut turhaa. Päätellen taannoisesta hieman Anttilan möläytyksen jälkeen tulleesta uutisesta – jonka mukaan valtaosa suomalaisista luottaa edelleen suomalaisen teollisen lihantuotannon eettisyyteen ja terveellisyyteen – pieni muistutus ei ollut edes pahasta.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

Ensimmäinen on aina ilmainen

Kööpenhaminan kokouksen kunniaksi linkitän tähän samaa tematiikkaa käsittelevän Hot, Flat & Crowded-kirjan uuden pokkariversion uusiksi kirjoitetut ensimmäiset luvut. Luvut ovat luettavissa ilmaiseksi ennen kirjan ilmestymistä.

Thomas L Friedman mainostaa blogissaan kirjoittaneensa ensimmäiset luvut uusiksi niin, että hän vetää yhteyksiä talous- ja ympäristökriisien välille. Kuulostaa mielenkiintoiselta ja järkevältä (yleinen synonyymi lausahdukselle noin minäkin ajattelen), ja uskallan linkittää sen tänne jo ennen kuin olen itse lukenut ko. kappaleita. Friedmanin kirjoituksia kannattaa muutenkin seurata.

Tuomiopäivän ajatuksia

Oletko koskaan miettinyt, missä on kulkenut se piste, se hetki, jolloin julkisesti jonkin ihmisryhmän, jonkun ihmisen, jonkun ajatuksen, olemassaolosta on tullut ei-hyväksyttävää? Oletko miettinyt, miten oli mahdollista, että  historiassa on kerta toisensa perään noustu viattomia vastaan: mistä ovat saaneet alkunsa noitavainot, Kristalliyö, keskitysleirit, sisällissodat? Miten ihmisen arvomaailma ja ymmärrys muokkautuvat niin, että hyväksyt lähimmäisellesi tehtäväksi asioita, joita kiivaasti olet aina vastustanut?

Kaikkina aikoina ihminen tuntee epäluuloa uutta ja vierasta kohtaan. Esimerkiksi tällä hetkellä ulkomailta tulleet romanit ja toisaalta vanhat kunnon pakolaiset aiheuttavat jatkuvaa keskustelua. Vastakkainasetteluja haetaan. Keskustelu ja ristiriitojen näkyminen eivät vielä tee pahaa: nämäkin asiat ovat kesken, ja käsittely jatkuu. Toivon mukaan puimisesta seuraa järkeviä päätöksiä yhteiskunnan tasolla, ja ehkä aikaa myöten yhtenäisempi ja silti heterogeenisempi yhteiskunta.

Olen kuitenkin jo pitkään miettinyt, ollaanko nyt astumassa uudelle aikakaudelle. Noitavainoista ja natsien keskitysleireistä on aikaa – nyt puhun länsimaista, muualla maailmassa vainoa kohdataan kyllä riittämiin tälläkin hetkellä  – ja Guantanamo on vielä pienen mittakaavan asia. (Vieläpä alunperin salainen – se ei vastannut ajan henkeen, kuten totuuden paljastaminen osoitti.)

Se, mitä olen pyrkinyt tästä ajasta hakemaan – ne merkit, joita tyypillisesti vasta historioitsijat kymmenien vuosien päästä tästä hetkestä kykenevät koherentisti kokoamaan ja osoittamaan jatkumoa – on aavistusta siitä, ollaanko nyt luisumassa keskitysleirien tielle. Kuvaannollisesti, toki: muisto leireistä elää niin vahvana, että identtistä skenaariota ollaan tuskin rakentamassa. Se, että muistomme auttavat välttämään oikean leirin pystytystä ei suojaa meitä siltä lynkkausmentaliteetilta, joka nuo leirit mahdollisti. On vain vaikea havaita sitä ajanhetkeä, kun luisuminen on edennyt liian pitkälle: kaikki tapahtuu hiljalleen, ”yleisen ilmapiirin” liki huomaamattomissa yksittäisissä muutoksissa, kunnes ollaan saatu yhteinen mielipide siitä, että ne toiset ovat vääriä.

Vaihtoehtoja on ollut monia. Suvaitsemattomuutta, konflikteja, yhteenottoja on pienessä mittakaavassa aina. Mutta onko joukossa jotain, joka nousee isommaksi asiaksi, miljoonien ihmisten välisen skisman moottoriksi?

Onko minareettikielto se hetki, jota tulevaisuudessa katsotaan tietäen: tuossa oli käännekohta? Tuon jälkeen kristinuskon ja islamin kaksoistorneista ja Irakin sodasta alkanut juopa Euroopassa syveni niin, että yhteiselo kymmenen vuoden sisällä kävi mahdottomaksi – tuosta seurasi se suuri muuttoliike, väkivaltaisuuksia, terrorismia ja vainoa?

Vai onko maailman järkyttynyt reaktio osoitus siitä, että vielä kykenemme suhteuttamaan asiat, näemme oikeistolaisen propagandan ja stereotypioiden läpi? Näemme ne työteliäät, tavalliset ja maallistuneet ihmiset, muslimit ja kristityt, jotka haluavat asua rinnakkain eivätkä halua heitä ja heidän elämäntapaansa halveksittavan. Jotka haluavat elää elämäänsä kuten mekin omaamme. Siitähän kristinuskossakin on alun perin ollut kysymys.

Luotan toistaiseksi maailman reaktioihin. Ja pidän Sveitsiä (sekä joidenkin muiden maiden oikeistopopulisteja) silmällä.

Jätteestä lannoitteeksi

Hesarissa nostettiin esille tärkeä asia, josta olin taannoin lyhyesti maininnutkin raaka-aineiden riittävyyttä käsittelevässä postauksessani. Artikkeli Fosforin haaskaus lopetettava oli paitsi asiallinen katsaus fosforin saatavuuteen, riittävyyteen ja nykyiseen käyttöön myös selvä kannanotto järkevän käytön puolesta.  Kissaa on nostettu pöydälle muulloinkin: mm. taannoinen Paska juttu avoimesti ihmetteli sitä, miten voimme vieläkin kuvitella, että meillä olisi varaa jättää käyttämättä liki korvaamaton ihmisjäte. Ohjelmasta jäi mieleen mm. huomio, että ihmisen tuottamalla jätöksellä voidaan lannoittaa kaikki hänen tarvitsemansa ruoka.

Nykyiselläänkään ei tarvittaisi lisäravinteita peltoon, jos osattaisiin hyödyntää karjan jäte täysipainoisesti. Karjanhoidon  ja viljanviljelyn maantieteellinen etääntyminen toisistaan on (tässäkin) suhteessa järjetöntä. Ylipäätään fosfori tulisi saada takaisin kiertoon – normaalissa luonnon kiertokulussa fosfori kiertää kymmeniä kertoja ennen valumistaan meren pohjakerroksiin, nykyisellään roudaamme sen kertalannoituksen jälkeen kaatopaikalle.

Painostakaamme poliitikkoja tässäkin asiassa. Jätehuolto ei kuulosta miellyttävältä, mutta on merkittävästi tärkeämpi asia pitkällä aikavälillä kuin kunnan uusi kuplahalli. Artikkelissa ehdotettiin mm. jäteveden kierrätystä ja jätösten erottelua harmaavesistä. Nämä olisivat järkeviä ratkaisuja, ja toteutettavissa nykyinfralla – aiempien vuosisatojen takainen jätösten roudaaminen hevoskärryillä ympäryspelloille kun ei enää ole toteuttamiskelpoinen.