Tuomiopäivän ajatuksia

Oletko koskaan miettinyt, missä on kulkenut se piste, se hetki, jolloin julkisesti jonkin ihmisryhmän, jonkun ihmisen, jonkun ajatuksen, olemassaolosta on tullut ei-hyväksyttävää? Oletko miettinyt, miten oli mahdollista, että  historiassa on kerta toisensa perään noustu viattomia vastaan: mistä ovat saaneet alkunsa noitavainot, Kristalliyö, keskitysleirit, sisällissodat? Miten ihmisen arvomaailma ja ymmärrys muokkautuvat niin, että hyväksyt lähimmäisellesi tehtäväksi asioita, joita kiivaasti olet aina vastustanut?

Kaikkina aikoina ihminen tuntee epäluuloa uutta ja vierasta kohtaan. Esimerkiksi tällä hetkellä ulkomailta tulleet romanit ja toisaalta vanhat kunnon pakolaiset aiheuttavat jatkuvaa keskustelua. Vastakkainasetteluja haetaan. Keskustelu ja ristiriitojen näkyminen eivät vielä tee pahaa: nämäkin asiat ovat kesken, ja käsittely jatkuu. Toivon mukaan puimisesta seuraa järkeviä päätöksiä yhteiskunnan tasolla, ja ehkä aikaa myöten yhtenäisempi ja silti heterogeenisempi yhteiskunta.

Olen kuitenkin jo pitkään miettinyt, ollaanko nyt astumassa uudelle aikakaudelle. Noitavainoista ja natsien keskitysleireistä on aikaa – nyt puhun länsimaista, muualla maailmassa vainoa kohdataan kyllä riittämiin tälläkin hetkellä  – ja Guantanamo on vielä pienen mittakaavan asia. (Vieläpä alunperin salainen – se ei vastannut ajan henkeen, kuten totuuden paljastaminen osoitti.)

Se, mitä olen pyrkinyt tästä ajasta hakemaan – ne merkit, joita tyypillisesti vasta historioitsijat kymmenien vuosien päästä tästä hetkestä kykenevät koherentisti kokoamaan ja osoittamaan jatkumoa – on aavistusta siitä, ollaanko nyt luisumassa keskitysleirien tielle. Kuvaannollisesti, toki: muisto leireistä elää niin vahvana, että identtistä skenaariota ollaan tuskin rakentamassa. Se, että muistomme auttavat välttämään oikean leirin pystytystä ei suojaa meitä siltä lynkkausmentaliteetilta, joka nuo leirit mahdollisti. On vain vaikea havaita sitä ajanhetkeä, kun luisuminen on edennyt liian pitkälle: kaikki tapahtuu hiljalleen, ”yleisen ilmapiirin” liki huomaamattomissa yksittäisissä muutoksissa, kunnes ollaan saatu yhteinen mielipide siitä, että ne toiset ovat vääriä.

Vaihtoehtoja on ollut monia. Suvaitsemattomuutta, konflikteja, yhteenottoja on pienessä mittakaavassa aina. Mutta onko joukossa jotain, joka nousee isommaksi asiaksi, miljoonien ihmisten välisen skisman moottoriksi?

Onko minareettikielto se hetki, jota tulevaisuudessa katsotaan tietäen: tuossa oli käännekohta? Tuon jälkeen kristinuskon ja islamin kaksoistorneista ja Irakin sodasta alkanut juopa Euroopassa syveni niin, että yhteiselo kymmenen vuoden sisällä kävi mahdottomaksi – tuosta seurasi se suuri muuttoliike, väkivaltaisuuksia, terrorismia ja vainoa?

Vai onko maailman järkyttynyt reaktio osoitus siitä, että vielä kykenemme suhteuttamaan asiat, näemme oikeistolaisen propagandan ja stereotypioiden läpi? Näemme ne työteliäät, tavalliset ja maallistuneet ihmiset, muslimit ja kristityt, jotka haluavat asua rinnakkain eivätkä halua heitä ja heidän elämäntapaansa halveksittavan. Jotka haluavat elää elämäänsä kuten mekin omaamme. Siitähän kristinuskossakin on alun perin ollut kysymys.

Luotan toistaiseksi maailman reaktioihin. Ja pidän Sveitsiä (sekä joidenkin muiden maiden oikeistopopulisteja) silmällä.

3 ajatusta artikkelista “Tuomiopäivän ajatuksia

  1. Olen myös miettinyt, ovatko vaikkapa toisen maailmansodan ja Suomessa esimerkiksi vuoden 1918 opetukset unohtumassa (siitäkin vuodesta opittiin yhtä ja toista molemmin puolin). Puheen tasolla viljellään yhä aika paljon sellaisia sanoja kuin tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja hyvinvointivaltio, mutta käytännön toimissa ne eivät tunnu realisoituvan. Tuleeko jossakin kohdassa käänne, jossa nämä sanatkin katoavat, ja aletaankin avoimesti jaotella ihmisiä erilaisiin kategorioihin ja pitää hyväksyttävänä tai jopa suotavana sitä, että kaikilla ei ole yhtäläisiä oikeuksia. Tällainen käänne voisi tulla yllättävänkin äkkinäisesti, jos käytännön teot ovat kyllin pitkään luoneet sille pohjaa. En tiedä, onko minareettikeskustelusta tällaiseksi vedenjakajaksi, mutta se saattaa kuvastaa aikakautta.

    • Tuossa yhtäläisissä oikeuksissa ja niiden käytännön toteutuksessa on paljon ihmeellistä. On totta, että hyvinvointivaltio ja tasa-arvo tuntuvat välillä melkoisilta ylisanoilta, kun mietitään vaikkapa sairaiden ja työttömien asemaa. Olen seuraillut nyt Soininvaaran kirjoittelua sosiaaliturvasta, ja oppinut paljon uutta, mm. sen miten nuorena vammautunut jää pysyvästi paljon huonommille tuille kuin vanhempana samanasteisen vamman saanut.

      Ihmisten erottelu ja luokittelu tuntuu kyllä lisääntyneen, vaikka se voi tietysti olla osittain harhakin: luokkayhteiskunnan murtuminen sodanjälkeisessä Suomessa ja kansainvälisten kytkösten vähäisyyden aiheuttaman homogeenisyyden väheneminen tarkoittavat, että eroja ja näin myös erottelevaa kohtelua on helpompaa huomata. Jo nyt käytännössä hyväksytään vanhusten huono kohtelu olemalla puuttumatta siihen; samoin maahanmuuttajien integrointiin ei ole kiinnitetty huomiota, mikä on selvä signaali siitä, ettei heitä todella haluta osaksi yhteiskuntaa. Silti juuri integroitumattomat maahanmuuttajat ovat ongelma, samoin käyttämätön työntekijäpotentiaali. (Sellon tapauksessa taas ei ollut kyse integroitumattomuudesta, vaan rikollisesta ja häiriintyneestä yksilöstä. Tällä kertaa kyse ei ole sosiaalityön aiheuttamasta ongelmasta, vaan poliisin kyvystä seuloa näistä ”poliisin tutuista” potentiaalisesti vaarallisimmat.)

      Toisaalta lisääntyneet ”luokittelut”, vaikkapa mielenterveysongelmaisten sekä muiden, ”kevyempien” henkisten sairauksien kuten loppuunpalamisen tulo kaapista, on ehkä osaltaan lisännyt myös suvaitsevuutta ja ymmärrystä. Toisaalta mielenterveysongelmaisia pidetään edelleen ehkä toisen luokan kansalaisina; toisaalta äänekäs keskustelu mielenterveyspalveluista ja asian nostaminen esille muistuttavat, että mielenterveyden järkkyminenkin on asia, joka voi käydä kenelle tahansa eikä se leimaa ihmistä automaattisesti huonommaksi.

      Hyvinvointivaltio on niitä käsitteitä, jonka puolesta kannattaa taistella. Ehkä yleinen ilmapiiri ei sen suhteen ole vielä menetetty, minua ilahdutti juuri keskiviikon Hesarissa mainittu http://findikaattori.fi/ -palvelu. Valtiovalta siis tosissaa pyrkii selvittämään hyvinvointia myös muiden mittareiden kuin GDP:n perusteella.

  2. Paluuviite: Sanaisen arkun avaamisesta eli Norjan tapahtumien jälkeen « Virrassa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s