asuminen

by

Kotini, ahmatti

Törmäsin juuri mielenkiintoiseen vertailuun pientaloasumisen ja kerrostaloasumisen energiatehokkuudesta. Tutkimuksen mukaan keskimääräinen energiankulutus onkin suurempi kerros- kuin pientaloissa: kerrostalossa kuluu lämpöenergiaa yhtä asuinneliötä kohti keskimäärin 241 kilowattituntia, pien- ja rivitaloissa keskimäärin 190 kilowattituntia. Samalla todettiin, että myös vettä kuluu kerrostaloasujalta enemmän.

Mielenkiintoinen tutkimus, jonka tuloksia kannattaa käyttää hyödyksi. Ratkaisu energiatehokkuuteen kun ei taida kuitenkaan olla väestön pikainen siirto nummeloihin ja kirkkonummille ekologisiin pientaloihin.

Tarkastellaan ensin, kuinka hyvin artikkeli kertoo totuuden kokonaiskulutuksesta. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että kerrostaloasunnoissa neliöitä on keskimäärin vähemmän kuin pientalossa, joten energian kokonaiskulutus per henki taitaa kuitenkin mennä kerrostaloasujan hyväksi. Toiseksi, artikkeli ei todista kerrostaloasumisen absoluuttista huonoutta pientaloasumiseen nähden, koska siinä ei oteta mukaan muita tiiviin kaupunkirakenteen etuja, kuten autottomuuden mahdollisuus. (Luin muuten juuri toisaalta, että Tampereen seudulla lakkautettiin varoittamatta kokonainen bussilinja – yhden ympäryskunnan ainoa! Kuulostaa jo valituksen paikalta, blogissa jossa tuosta luin ei kuulemma ollut taloudessa edes autoa siihen asti riittävän julkisen liikenteen vuoksi.)

Selvästi jokin on kuitenkin pielessä. Kerrostaloasumisen ei tulisi olla tuhlaavaisempaa, näin maalaisjärjellä ajatellen. Eräs artikkelissa esitetty arvelu oli se että kerrostaloissa on runsaasti yhteistä lämmitettyä tilaa. En kuitenkaan usko että tuo yksi tekijä selittäisi eron kokonaan. Merkittävämpi johtopäätös onkin se, että kerrostaloasumisessakin tulisi kehittää asukkaille mittareita lämmön- ja vedenkulutukseen. Esim. asuntokohtainen vesimaksu purisi nopeasti ylimääräiseen vedenkulutukseen. (Sivumennen sanoen ihmetyttää, mistä tämä nykyinen könttäsummakäytäntö on edes tullut? Muinaisina aikoina oli ilmeisesti kovin hankalaa mitata yksittäisen asunnon vedenkäyttöä, mutta se on hieman huono peruste jatkaa käytäntöä joka kannustaa tuhlaamiseen.)

Pientalossa energian- ja vedentuhlaus näkyy konkreettisesti kukkarossa, ja tuhlarit on helppo saada kiinni. Lisäksi pientaloissa voidaan tehdä helposti asuntokohtaisia remontteja vaikkapa ilmalämpöpumpun muodossa. (Salainen haaveeni on kaapata omassa talossamme hallitus ja asennuttaa katolle muutama aurinkopaneeli. Ehkä hieman utopistinen idea näin keskellä sydäntalvea, kun ulkona on mustaakin mustempi päivä ja katolla 20 senttiä lunta. Mutta jokin ratkaisu varmasti toimisi – ehkä se yhteistilojen lämpöpumppu?)

Aina toisinaan nostetaan esille myös se, että taloyhtiöissä ei olla riittävän tietoisia siitä, miten energiatehokkuutta voidaan parantaa. Vaikkapa kunnollinen ikkunaremontti voi auttaa paljonkin energiansäästössä, mutta eräs hyvin yksinkertainen ongelma on ilmastoinnin ja lämmönjakelun sääntely. Jos järjestelmiä ei ole säädetty oikein, saattaa jokin kolkka taloa jäädä kylmäksi asukkaan säätely-yrityksistä riippumatta ja päinvastoin.

Toinen tärkeä osa asukkaiden ja taloyhtiöiden vaikuttamisen ohella ovat rakennusstandardit ja energiatehokkaan kuluttamisen tuet. Nykyisellään sallitaan aivan turhan löperö rakentaminen, ja lisäksi vaikkapa Helsingin lähiöt ovat täynnä valskaavia kertakäyttökämppiä joita ei oltu ikinä edes tarkoitettu pysymään käytössä näin pitkään. (En voi sanoa kuinka suuresti otti päähän artikkelin sitaatti jossa viitattiin siihen, että 30-luvun rakennukset ovat energiatehokkaampia kuin 60-70 luvun luomukset: ”Harmi vain, ettei niin hyviä massiivirakenteisia, käsityönä pystytettyjä kerrostaloja voi enää nykyään kustannussyistä tehdä.” Varmasti totta, mutta kyseessä ei ole absoluuttinen totuus – asialle olisi mahdollista tehdä jotain.)

Olen itse kuullut yhdessä opiskelija-asunnossa ja toisessa aravakämpässä olleen jopa reiän talon nurkassa – näin hyvää jälkeä halpa rakentaminen on saanut aikaan. Kolmannessa asunnossa – taas opiskelijakämppä – seinässä olevat naulat kehittivät talvella päälleen jääkerroksen. Sisällä.

Tarvitsemme rakennusvallankumousta. Tarvitsemme keinon, jolla asunnon ostaja ymmärtää kuinka paljon huolella rakennettu säästää. (Tähän alkaa olla jo järjestelmä, asuntojen energiatehokkuusluokitus.) Tarvitsemme rakennusstandardeja, joita todella valvotaan. Tarvitsemme tukea peruskorjauksille, tietoa asukkaille ja taloyhtiöille, mahdollisuutta nähdä miten voi vaikuttaa omaan kulutukseensa.

Tarvitsemme myös villasukat kaikelle kansalle. Ainakin meidän 60-luvun energiasyöpössä kodissamme ne ovat tarpeen.

Päivitys 10:15. Energiatehokkuuden parantamisesta taloyhtiöissä unohtui kertoa eräs hyvin konkreettinen esimerkki. Omassa yhtiössämme oli aikaisemmin kylmäkellari (nyttemmin yhtiökokouksen päätöksellä lopetettu), joka oli seissyt vuosikaudet tyhjillään lukuunottamatta esimerkillisesti viilennettyä kesärengassettiä eräässä kopissa. Ihmettelimme muuton jälkeen ilmaantunutta hurinaa, joka häiritsi öisin jopa nukkumista. Salapoliisityöllä selvisi, että hurina kuului asuntoomme kolme kerrosta alempaa, kellarikerroksen kylmävarastosta, jonka jäähdytinlaitteisto oli rikki. Ilmeisesti rikkinäisen termostaatin vuoksi kellari jäähdytti itseään moninkertaisella teholla tarpeeseen nähden – kattolaitteisto oli paksun jään peitossa. Korjaajan mukaan kylmäkellari käytti ylimääräistä sähköä kolmen kerrostalon verran.

by

Asuntoverotuksesta sananen

Asuntoverotuskeskustelu käy edelleen kuumana, ja tämän päivän Hesarissa on kysytty mielipidettä aiheesta useiltakin asiantuntijoilta.

Verotuskeskustelu tuntuu kulminoituvan vuokra-asumisen ja omistusasumisen väliseen köydenvetoon. Suurin poru tuntuu olevan siinä, että vuokra-asuminen kerää enemmän verotuloja, omistusasuminen taas ei. Älyttömin keskustelu käydään ns. laskennallisesta asuntotulosta. Siis siitä summasta, joka saadaan kun lasketaan asujalle omistus- ja vastaavasta vuokra-asumisesta tulevat kulut ja lasketaan niiden erotus.

Yleinen konsensus tuntuu olevan sinänsä järkevän kuuloinen ”omistus- ja vuokra-asumista tulisi kohdella verotuksessa tasapuolisesti.” Monet ehdotukset tuntuvat kuitenkin siirtävän tätä toiseen suuntaan. Ymmärrän vielä vaikkapa omistusasunnon myyntivoiton laittamisen verolle. Kuitenkin vaikkapa asuntolainan korkomenot ovat tietyin reunaehdoin verovähennyskelpoisia sekä vuokra- että omistusasunnoille jo nyt. Kuten Pauli Mattila toteaa, myös vuokra-asunnoille on omat tukensa, vaikkapa kiinteistöveron vähennysoikeus. Laskennallinen asuntotulo alkaa kuitenkin mennä jo yli hilseen. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, mitä tuossa halutaan verottaa. Vaan sitä, että verotaistelun tuoksinassa unohdetaan, että joskus kahden vaihtoehdon kustannukset yksinkertaisesti eivät mene tasan. Omistusasunnossa asuminen on asujalle pitkällä aikavälillä halvempaa verotuksen hienosäädöistä riippumatta. Jos lähdetään laskemaan tätä omistusasunnossa asumiselle koituvaa säästöä – laskennallista asuntotuloa – lähdetään imaginääriverotuksen tielle. Reiluudeltaan verotus vastaisi suunnilleen takavuosien mätkyjä eli arvioverotusta: jos olit kunnollinen kansalainen ja kykenit venyttämään penniä, sait rangaistuksesi, koska olit epäilemättä tehnyt jotain laitonta leivässä pysyäksesi.

Reaalimaailman vertailukohta laskennallisen asuntotulon verotukselle voisi olla seuraavanlainen: Kunnon kansalainen ostaa laadukkaan, hieman hintavamman tarvikkeen: vaikkapa kestävän kauluspaidan tai kodinkoneen, jolla on kymmenen vuoden takuu. (Sivumennen sanoen olen kuullut huhuja, että tällaisia on pikku hiljaa tulossa takaisin markkinoille, kun kuluttajat ovat tarpeksi älähtäneet kertakäyttötuotteista.) Toinen kansalainen käy hakemassa vastaavan tuotteen H&M:ltä tai supermarketin halvemmalta hyllyltä. Kymmenessä vuodessa hän joutuu uusimaan hankintansa kolmesti, käyttäen pitkällä aikavälillä enemmän rahaa. Verottaja haistaa menettelyssä veronkierron makua, ja näppärästi ratkaisee asian laatimalla ”laskennallisen kestotuotetuloveron.” Näin sekä järkevästi että tuhlaten varojaan käyttäneet veronmaksajat saadaan takaisin samalle viivalle ja verotulot tasan.

Kannustiko äskeinen malli vaikkapa ekologiseen tai järkevään elämäntapaan? Oliko se reilua?

Reiluuden käsite ei ole muotia. Siksi pisteet asuntoministeri Jan Vapaavuorelle, joka vetosi asuntotuloveron osalta yleiseen oikeustajuun. Vapaavuoren sanoin: ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Omistusasuntokeskustelussa heiluriliike tuntuu menneen taas hieman liian pitkälle. Kannatan turhien verokikkailujen purkamista jo siksi, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa kompleksinen systeemi, vaikka sitten tietokoneohjelma – käy ajan myötä monimutkaisemmaksi erilaisten lisäysten ja it-slangilla ”kludge”-ratkaisujen vuoksi. Aika-ajoin tarvitaan järjestelmän uudistamista ja yksinkertaistamista, refaktorointia. Kikkailun määrän lisääminen kuvitteellisen tasa-arvon vuoksi kuitenkin on itsetarkoituksellinen verotemppu, joka vain lisää monimutkaisuutta.

Lyhyesti: miksi omistus- ja vuokra-asumisen tulisi maksa saman verran? Eikö voida hyväksyä, että ne ovat eri tarkoituksiin ja eri elämäntilanteisiin sopivat asumismuodot joista toinen tulee halvemmaksi pitkällä aikavälillä, piste? (Voisin tässä myös puhua asuntosijoittamisesta riskinä, mutta jätän sen nyt väliin.) Onko omistusasumisen tukeminen tehnyt Suomesta huonomman paikan elää? Hesarin jutussa siteerataan tutkijoita, jotka eivät ole havainneet mitään hyötyä omistusasumisesta vuokra-asumiseen verrattuna. Olen itse ymmärtänyt hieman toisin: omistusasuminen sitouttaa ihmisen huolehtimaan omaisuudestaan ja, kuten omistusasumisen historiaa kertaavassa pätkässä mainitaankin, kasvattaa yhteiskuntarauhaa.

Liiallinen tukipolitiikka toki tukee vain asuntojen ansiotonta hinnannousua. Suurta määrää poikkeuksia ei välttämättä kannata pitää mukana verotuksessa. (Tosin osa niistä on välttämättömiä jotta saadaan tasa-arvoisempi yhteiskunta. Kuten joku taannoin totesi: rikkaat maksavat veroja enemmän, koska heidän omaisuutensa hyötyy enemmän yhteiskuntarauhasta.) Pidetään järki kädessä verouudistuksissa, ja jatketaan keskustelua.

by

Suunnittelun kukkasia eli laadun pakeneva käsite

En voi olla kommentoimatta tuoretta uutista uusien asuntojen pienuudesta ja huonosta suunnittelusta.

Jostain syystä ensimäisenä mieleeni tuli jonkun vuoden takainen uutinen, jossa päiviteltiin pääkaupunkiseudun rakentamissäädöksiä: tuolloin ongelmana nähtiin se, että pienistä asunnoista oli suurin kysyntä, mutta säädökset vaativat että uusilla asunnoilla oli tietty keskimääräinen neliömäärä. Tämä oli johtanut siihen, että rakennettiin taloyhtiöitä, joissa oli ensin mahdollisimman suuri määrä hyvin kaupaksi käyviä yksiöitä ja kaksioita ja sitten jokunen jättikokoinen, kallis asunto. Ilmeisesti säädöksiä on nyttemmin löysätty (muistinihan ei tunnetusti koskaan petä).

Tuon vanhemman uutisen valossa sekä tietäen että pieniä asuntoja tosiaan menee parhaiten kaupaksi en oikein ymmärräkään sitä, miksi juuri asuntojen pienuus olisi niin suuri ongelma. Kysyntä ja tarjonta, siinähän se. Toki ihmiset mielellään ostaisivat isomman asunnon vaikka heti kättelyssä, mutta pääkaupunkiseudun neliöhinnat eivät siihen anna myöten ja isompien asuntojen tuottaminen ei ongelmaa poista. Päin vastoin, mitä vähemmän pieniä asuntoja, sitä suuremmat neliöhinnat. (Tunnustan itse harkinneeni hetken kolmiota ensiasunnoksi. Se maksoi vähemmän kuin pieni asunto jonka lopulta ostin. Jälkikäteen ajateltuna järkyttävässä kunnossa, huonossa yhtiössä ja huonolla alueella vuokratontilla sijainnut asunto ei neliöistään huolimatta tosiaan olisi ollut fiksu hankinta.)

Suurempi ongelma on sen sijaan tuo huono suunnittelu. Tässä pääsemme klassiseen ongelmaan: miten määrittelet laadun? Asunnoille on suhteellisen helppoa määrätä keskikoko tai pesutupien määrä. Kuka tahansa asuntonäytöissä kiertänyt kuitenkin tietää, että pienessäkin asunnossa kymmenen neliötä lisätilaa on helppo hukata idioottimaiseen suunnitteluun. Laatu asunnon pohjaratkaisuissa on kuitenkin tiukkoja määrittelyjä pakeneva käsite. Käytävien määrää ja pituutta ei oikein voi standardoida, ja artikkelissa paheksutut ikkunat vain yhdellä sivulla eivät nekään kaikissa ratkaisuissa ole mahdottomat. Miten muotoilla ”kotoisa tunne” tai silmää miellyttävät mittasuhteet? Säilytystiloille voisi sentään määritellä vähimmäismäärät. (Artikkelin perusteella näistäkin on laistettu. Eikö siitä seuraa mitään sakkoja?)

Kuitenkin juuri laadukas suunnittelu on kestävää rakentamista parhaimmillaan. Asuntorakentamisessakin on monenlaisia muotiratkaisuja: osa niistä kestää aikaa, monet eivät. Aika näyttää miten vaikkapa avokeittiöille käy – 60-luvun isot ikkunatkin tulivat ja menivät, ja vaikka se ei enää menekään ekologisesta seulasta läpi, kyllä ne vieläkin näyttävät pirun hyviltä. On hyvä, että vaikkapa energiatehokkuutta aletaan pikku hiljaa säädellä. Tuntuu kuitenkin käsittämättömältä, että rakennusyhtiöt eivät ymmärtäisi kunnollisen suunnittelun päälle. Kannattaa muistaa, että suurin osa Suomessakin rakennetuista taloista ei ole arkkitehdin vaan insinöörin suunnittelemia. Insinöörikin voi kuitenkin kiinnittää huomiota laatuun: yksinkertaiset perusratkaisut voivat loppujen lopuksi olla toimivimpia.

Ihmettelen rakennusyhtiöiden toimintaa erityisesti siksi, että uskovatko he todella voivansa myydä toimimattomia asuntoja hyvällä hinnalla yhtä nopeasti kuin kunnollisia? Ovatko ostajat todella niin sokeita, että he ostavat mitä tahansa missä on sauna, olipa siinä kuinka vähän vaatesäilytystilaa, kellaritilaa, pyöräkellareita, lastenvaunutiloja tahansa? Mitä tahansa jossa on käytäviä, sokkeloita ja hukkaneliöitä? Epäilen, että rakennusyhtiöt ovat laskeneet nyt jotain pieleen.

Surullisinta tässä on se, että hyvä suunnittelu ei maksa. (Tiedän, että tämä kuulostaa paradoksaaliselta. Jos haluat hyvin suunnitellun räätälöidyn talon arkkitehdiltä, joudut kyllä maksamaan. Et ehkä niin paljon kuin kuvittelet, mutta hieman enemmän. Puhun kuitenkin terveestä järjestä, fiksuista perusratkaisuista joita jopa rakennussuunnitteluinsinööri pystyy tekemään.) Toki talo itsessään maksaa. Mutta onko ylimääräinen pyöräkellari todella niin kallis? Onko järkevästi sijoitettu keittiö, kunnolliset eteiskaapit tai mikä tahansa asunnosta kelvollisen sijaan kunnollisen tekevä ratkaisu todella niin hankala pyöritellä piirustuspöydällä paikalleen? Loppujen lopuksi, betonia kuluu enemmän siihen kolkkoon käytävään. Ilmeisesti eräs ongelma näissä uusissa asunnoissa on ollut, että säästösyistä on tehty rakennusten rungoista liian syviä, tai muutettu alunperin isompia asuntoja pienemmiksi. Väittäisin, että näiden perusteella tehdyt hätäratkaisut tulevat lopulta rakennusyhtiöille kalliiksi.

Olisi muuten hienoa perustaa vaikkapa nettiin ”arvostele pohjapiirustukseni” -tyyppinen palvelu. Reaaliaikaista palautetta uusista asunnoista potentiaalisille ostajille, silminnäkijälausuntoja asuntojen toimivuudesta ja niin edelleen. Itse en ostaisi asuntoa pelkän pohjapiirustuksen perusteella, oma silmäni ei sen perusteella osaa arvioida millainen asunto on, ja niin olenkin joskus käynyt katsomassa melkoisia suunnittelun kukkasia. (Jostain syystä muuten karuimmat ovat olleet juuri uusimpia – uusi aihetodiste suunnittelun kuolemasta.) Tuontapainen saitti auttaisi jo asuntojen kartoitusvaiheessa.