Ydinvoimamietintöjä

Uutisviikko on ollut lievästi sanottuna mielenkiintoinen. Hallitustunnustelujen lopputulosta ei uskalla enää edes arvailla (moni alkaa jo epäillä uusintavaaleja ja perussuomalaista pääministeriä, mutta katsotaan ensin pääseekö SDP tai Keskusta vielä mukaan peliin ja pysyykö uusi mahdollinen hallitus pystyssä), Nokian osake tippuu sellaista kyytiä että ihmetyttää, ehtiikö uusi puhelin uloskaan ennenkuin firma on vallattu, ja Saksassa päätetään (tosin ei ensimmäistä kertaa) luopua useammasta kymmenestä ydinvoimalasta.

Uutiset eivät ole ihan rohkaisevia. Erityisen mielenkiintoinen rinnastus tuli sinä päivänä kun Saksa ilmoitti luopuvansa ydinvoimasta ja samaan aikaan uutisoitiin hiilidioksidipäästöjen nousseen räjähdysmäisesti. Osittain ehkä otettiin kiinni vielä taantuman aikoja, mutta viimeistään kohta mennään nopeasti ohi.

En ole suuri ydinvoiman ystävä – riskit ovat suuria, ottaen huomioon vaarat kun harvinainen ydinturma sattuu. En kuitenkaan ymmärrä ydinvoiman periaatteellista vastustamista; kaikessa pitää ottaa huomioon kokonaisuus. Ydinvoiman riskit ovat ydinturmissa, ydinjätteen varastoinnissa ja ydinaseissa. Ydinvoiman vaikutuksiin kuuluvat myös uraanin louhinnan aiheuttamat ympäristöongelmat sekä louhintaan ja kuljetukseen liittyvät hiilidioksidi- ja muut päästöt. Pitkällä aikavälillä uraanin riittävyys on myös ongelma – suuret unelmat ydinvoiman riittävyydestä kariutuisivat siihen, että uraani vähenisi aikaa myöten niin että louhinta kävisi kannattamattomaksi.

Fossiilisten polttoaineiden korvaajana se on tällä hetkellä kuitenkin tarpeellinen. Ydinvoima on siirtymäajan teknologiaa (en tässä nyt puutu mahdollisiin neljännen sukupolven ja fuusioreaktoreihin, niitä kun ei vielä ole olemassa) odoteltaessa riittävän tehokkaita uusiutuvia.

En tiedä mikä Saksan ydinvoimaloiden tilanne on – onko esim. moni voimala jo sulkemassa oviaan siirtymäajalla vanhenemisen vuoksi – mutta varsinkin toimintakuntoisen voimalan sulkeminen ennen elinkaaren päätä on tyhmyyttä. En maininnut vielä yhtä riskiä edellä olleessa listauksessa, koska se ei ole varsinainen ydinvoiman ongelma: jos ei voi tuottaa sähköä itse, joutuu ostamaan sen, ja esimerkiksi Suomessa yksi ostopaikka on Venäjä. Menneisyydestä muistanemme esimerkkejä siitä, miten turvallisia ydinvoimalat naapurissa voivat olla ja kuinka paljon ne voivat myös meidän tontillamme vaikuttaa.

Suomen ydinvoimalupien määrät kuulostivat varsin isoilta kun niitä myönnettiin viimeksi – oletan nimittäin että vanhoille voimaloille kyllä löytyy näiden päälle luvat korvaaviin voimaloihin. Se lienee ollut suurin syy myös siihen,ettei Fortum saanut erillistä lisälupaa. En ole nähnyt tarkkoja laskelmia, mutta kuulin jopa väittämän että tällä kapasiteetilla Suomesta tulisi energian nettoviejä. Se muuttaa hieman pakkaa.

Kotoisessa energiankulutuksessa tulee pyrkiä säästöön silloinkin, kun energia on halpaa. (Tästä pitänee kirjoittaa erikseen, joku kuitenkin haluaa sanoa että ”jos se on halpaa eikä siitä ole haittaa, totta kai pitää käyttää”. Ei pidä – alkaen siitä, että energiankäyttö tuottaa mm. hukkalämpöä ja siitä, että energiaa kuluttavat prosessit usein syövät myös paljon raaka-aineita. Meillä on muitakin ongelmia kuin hiilidioksidi.) Jo siksi, että tilanteet elävät ja se, mikä oli viime vuosikymmenellä halpaa, voi kallistua tällä vuosikymmenellä. Lyhyt tähtäin harvoin ratkaisee ongelmia, näin myös energiataloudessa. Saksan päätöksen myötä omamme ei ehkä enää vaikuta ihan niin absurdilta, mutta mahdollisten uusien ydinvoimaloiden innossa ei pidä unohtaa muiden energiamuotojen kehittämistä.

Aiheeseen liittyen Discoveryllä oli mielenkiintoinen documentti, jossa etsittiin sopivaa vaihtoehtoa tulevaisuuden ”Ecopoliksen” energiamuodoksi. Auringoenergia voitti, dokumentissa esiteltyjen uuden sukupolven tehokkaampien aurinkokeräinten (ja parantuvan akkuteknologian) voimin. Dokumentissa käytiin läpi myös tehokkaita hiilidioksidin talteenottotekniikoita kivihiilivoimaloille sekä ydintekniikan mahdollisuuksia. Suomessa puolestaan on kehitetty erittäin mielenkiintoinen uusi tapa neutraloida hiilidioksidia – kirjoitan referaatin, kun pääsen kotiin pari viikkoa vanhan Tekniikka&Talouden ääreen.

Päivitetty 4.6: pikapostauksen jäljiltä jäänyt otsikkoluonnos muutettu aiottua vastaavaksi.

Ympäristön historia on myös ihmisen historiaa

Olen viime aikoina lukenut Donald Hughesin Maailman ympäristöhistoriaa (Hesarin arvostelu) limittäin Millenniumin kanssa. (Ympäristöhistorian sain jo loppuun, mutta Millennium jatkaa uusintalainana.) Yhdistelmä on mielenkiintoinen: toinen käy viimeistä vuosituhatta lähestulkoon satunnaisotantana eri kulttuureista, pyrkien löytämään suuria linjoja (ja myöntäen ettei se ole mahdollista), toinen vielä pidempää ajanjaksoa ja kulttuureja ympäri maailman ympäristöhistorian, ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Ympäristöhistoria kattaa tunnetun ihmisen sivilisaation ajan ja käy läpi useita esimerkkejä sivilisaatioista ja niiden vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa. Näkökulma on juuri ympäristön ja ihmisen vuorovaikutuksessa ja tarkastelukohteena se, kuinka ihminen sopeutui ja toisaalta muutti ympäristöään ja se, kuinka ympäristön muuttuminen lopulta vaikuttaa siitä riippuvaiseen ihmisen yhteisöön. Monet esimerkeistä ovat tuttuja, vaikka käsitelläänkin erityisesti juuri tästä ekosysteemin ja ihmisen ja luonnon riippuvuussuhteesta: kirjassa käydään läpi niin Mesopotamian kulttuureita ja suolaantumisen ja muiden ihmisen aiheuttamien ympäristökatastrofien aiheuttamia kulttuurien tuhoja, keskiajan Euroopan ympäristömuutoksia, Kiinan ja Intian ympäristöjä, inkojen ja mayojen valtakuntia…

Kirja on terävä muistutus siitä, kuinka haavoittuvainen ympäristö voi olla ja kuinka ihminen ei pelkästään muokkaa ekosysteemiä, jossa asuu, vaan on siitä suoraan riippuvainen. Nyt, kun ihmiskunnan ekosysteemi on muuttunut globaaliksi, myös ympäristötuhot ovat sitä. Jo keskiajalla rutto saattoi levitä Kiinasta Euroopaan, nykyisin sen matka vain kestää paljon lyhyemmän ajan. Vaikkapa Rooman rappio ei ole yksiselitteinen, mutta kirjassa käydään läpi tuhoon johtaneita syitä nimenomaan ekologisen linssin läpi.

Tästä tulee mieleeni Clay Shirkyn kirjoitus siitä, että ennen pitkää mikä tahansa ihmisen muovaama systeemi muotoutuu liian kompleksiseksi ja näin ollen hallitsemattomaksi. Byrokratia tuhoaa järjestelmän elinvoimaisuuden, ja on helpompaa tuhota koko järjestelmä kuin korjata olemassaoleva. Vaikka tämä selitys onkin mielestäni vähän turhan yksinkertaistava (sic!) se muistuttaa monia nykyisiä ongelmia: mietitään vaikka Suomen ylikompleksista sosiaaliturvaa ja sen aiheuttamia kustannuksia. Ja sitä, kuinka vaikeaa sen uudistaminen onkaan.

Tämä muistuttaa myös sitä, että ympäristöongelmat ovat usein erittäin monien tekijöiden summa. Ihmisyhteisöt ovat monimutkaisia ja kulttuurin kehittyessä muodostuvat hyvin monimutkaiseksi vallan ja sosiaalisten suhteiden verkoksi: tätä verkkoa on vaikea vahtia, ja kuten Hughes toteaakin, parhaatkaan hallinnot eivät voineet (tai voi edelleenkään) mitään ihmisille, jotka päättvät toimia lyhytaikaisen edun mukaisesti. (Muistellaanpa vaikka Mosambikin puunhakkaajia, jotka saavat kymppitonnin kuussa laittomilla hakkuilla.) Ekosysteemi on myös hyvin monimutkainen, ja vaikka ekologista ajattelua on ollut niin filosofian kuin uskontojenkin piirissä – usein nämä perinnetiedot ovat juuri yhteisön säilymistä edistäviä – on ollut vaikeaa tietää miten yksittäiset teot kokonaisuuteen lopulta vaikuttavat.

Nyt meillä on tietoa ja metodeja, eikä silti kattavaa käsitystä. Ja vaikka ymmärrystä on enemmän kuin ennen, teemme silti vastoin parempaa tietoa.

Lohdullista kirjassa oli, että siinä pyrittiin myös tarkastelemaan myös positiivisia esimerkkejä. (Tavallaan ilahdutti, kun kirjailija pohti, että Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat nykyisellään parhaassa asemassa luomaan tasapainoisen luontosuhteen. Rauhalla ja demokratialla oli tässä toki suuri painoarvo. On aina hienoa kuulla olevansa esimerkillinen, vaikka mekin täällä elämme yli maapallon kantokyvyn.) Nämä, luonnon kanssa tasapainossa olleet yhteiskunnat (vaikkapa varhainen Egypti ja Balin uskonnon säätelemät riisiviljelykset) ovat silloisessa muodossaan jo kadonneet, mutta muutokset ympäristön ja ihmisten suhteissa tulivat ensin, sitten vasta yhteiskunnan muutos tai katoaminen. Vuosien virheaskelten jälkeen Balilla on pyritty palaamaan osittain takaisin alkuperäiseen malliin, yllättävän hyvällä menestyksellä. Egypti jatkaa suurpatojen tiellä, ja kirja antaa Assuanin tulevaisuudesta aika lohduttoman kuvan. Itselleni Assuanin ongelmat olivat vieraita, vaikka esimerkki saattaakin olla monelle tuttu. Suurin ongelma padossa oli, että sen rakentaminen oli poliittinen päätös, ja suunnitteluvaiheessa kritiikkiä pyrittiin tukahduttamaan. Näin padon ongelmiin ei suunnittelupöydälläkään etsitty ratkaisua.

Yksi ongelmista on monesti ollut juuri riittävän tiedon puute ja toisaalta sen kommunikointi käytännössä. (Toki suurimpia ongelmia on aiheuttanut se, että tietoa ei ole käytetty hyväksi vaan poliittisista syistä tai henkilökohtaisen edun vuoksi ollaan toimittu päinvastoin.) Nykyinen teknologia mahdollistaa kuitenkin paljon laajamittaisemman tiedon hankinnan kuin ennen sekä laskentatehoa niin datan analyysiin kuin erilaisten vaihtoehtojen mallinnukseenkin. Lisäksi verkottunut maailma mahdollistaa tiedon laajamittaisen levittämisen. Tämä tarkoittaa myös parantunutta ymmärrystä ympäristön toiminnasta ja siitä, miten tekemisemme vaikuttavat siihen.

Kirjassa muistutetaan, että ilman paikallistason tuntemusta järkeviä päätöksiä voi olla mahdoton tehdä. Ajatukseen limittyy herkullisesti UK:n Big Society-ajattelu, jota esiteltiin taannoin TechCrunchissa.  Kuten Nat Wei em. artikkelissa huomauttaa, teknologia voi auttaa myös paikallistason aktivoimisessa ja paikallisen tiedon keräämisessä.

Viimeisissä luvuissaan kirjailija vetoaakin laajamittaisempaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja siihen, että ihmisen tulisi vihdoin ymmärtää olevansa osa elonkehää, ei siitä irrallinen luontoa ”käyttävä” osa. Ympäristöhistoria on eräs tärkeä väline tämän ymmärryksen kehittämisessä.

Kotini, ahmatti

Törmäsin juuri mielenkiintoiseen vertailuun pientaloasumisen ja kerrostaloasumisen energiatehokkuudesta. Tutkimuksen mukaan keskimääräinen energiankulutus onkin suurempi kerros- kuin pientaloissa: kerrostalossa kuluu lämpöenergiaa yhtä asuinneliötä kohti keskimäärin 241 kilowattituntia, pien- ja rivitaloissa keskimäärin 190 kilowattituntia. Samalla todettiin, että myös vettä kuluu kerrostaloasujalta enemmän.

Mielenkiintoinen tutkimus, jonka tuloksia kannattaa käyttää hyödyksi. Ratkaisu energiatehokkuuteen kun ei taida kuitenkaan olla väestön pikainen siirto nummeloihin ja kirkkonummille ekologisiin pientaloihin.

Tarkastellaan ensin, kuinka hyvin artikkeli kertoo totuuden kokonaiskulutuksesta. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että kerrostaloasunnoissa neliöitä on keskimäärin vähemmän kuin pientalossa, joten energian kokonaiskulutus per henki taitaa kuitenkin mennä kerrostaloasujan hyväksi. Toiseksi, artikkeli ei todista kerrostaloasumisen absoluuttista huonoutta pientaloasumiseen nähden, koska siinä ei oteta mukaan muita tiiviin kaupunkirakenteen etuja, kuten autottomuuden mahdollisuus. (Luin muuten juuri toisaalta, että Tampereen seudulla lakkautettiin varoittamatta kokonainen bussilinja – yhden ympäryskunnan ainoa! Kuulostaa jo valituksen paikalta, blogissa jossa tuosta luin ei kuulemma ollut taloudessa edes autoa siihen asti riittävän julkisen liikenteen vuoksi.)

Selvästi jokin on kuitenkin pielessä. Kerrostaloasumisen ei tulisi olla tuhlaavaisempaa, näin maalaisjärjellä ajatellen. Eräs artikkelissa esitetty arvelu oli se että kerrostaloissa on runsaasti yhteistä lämmitettyä tilaa. En kuitenkaan usko että tuo yksi tekijä selittäisi eron kokonaan. Merkittävämpi johtopäätös onkin se, että kerrostaloasumisessakin tulisi kehittää asukkaille mittareita lämmön- ja vedenkulutukseen. Esim. asuntokohtainen vesimaksu purisi nopeasti ylimääräiseen vedenkulutukseen. (Sivumennen sanoen ihmetyttää, mistä tämä nykyinen könttäsummakäytäntö on edes tullut? Muinaisina aikoina oli ilmeisesti kovin hankalaa mitata yksittäisen asunnon vedenkäyttöä, mutta se on hieman huono peruste jatkaa käytäntöä joka kannustaa tuhlaamiseen.)

Pientalossa energian- ja vedentuhlaus näkyy konkreettisesti kukkarossa, ja tuhlarit on helppo saada kiinni. Lisäksi pientaloissa voidaan tehdä helposti asuntokohtaisia remontteja vaikkapa ilmalämpöpumpun muodossa. (Salainen haaveeni on kaapata omassa talossamme hallitus ja asennuttaa katolle muutama aurinkopaneeli. Ehkä hieman utopistinen idea näin keskellä sydäntalvea, kun ulkona on mustaakin mustempi päivä ja katolla 20 senttiä lunta. Mutta jokin ratkaisu varmasti toimisi – ehkä se yhteistilojen lämpöpumppu?)

Aina toisinaan nostetaan esille myös se, että taloyhtiöissä ei olla riittävän tietoisia siitä, miten energiatehokkuutta voidaan parantaa. Vaikkapa kunnollinen ikkunaremontti voi auttaa paljonkin energiansäästössä, mutta eräs hyvin yksinkertainen ongelma on ilmastoinnin ja lämmönjakelun sääntely. Jos järjestelmiä ei ole säädetty oikein, saattaa jokin kolkka taloa jäädä kylmäksi asukkaan säätely-yrityksistä riippumatta ja päinvastoin.

Toinen tärkeä osa asukkaiden ja taloyhtiöiden vaikuttamisen ohella ovat rakennusstandardit ja energiatehokkaan kuluttamisen tuet. Nykyisellään sallitaan aivan turhan löperö rakentaminen, ja lisäksi vaikkapa Helsingin lähiöt ovat täynnä valskaavia kertakäyttökämppiä joita ei oltu ikinä edes tarkoitettu pysymään käytössä näin pitkään. (En voi sanoa kuinka suuresti otti päähän artikkelin sitaatti jossa viitattiin siihen, että 30-luvun rakennukset ovat energiatehokkaampia kuin 60-70 luvun luomukset: ”Harmi vain, ettei niin hyviä massiivirakenteisia, käsityönä pystytettyjä kerrostaloja voi enää nykyään kustannussyistä tehdä.” Varmasti totta, mutta kyseessä ei ole absoluuttinen totuus – asialle olisi mahdollista tehdä jotain.)

Olen itse kuullut yhdessä opiskelija-asunnossa ja toisessa aravakämpässä olleen jopa reiän talon nurkassa – näin hyvää jälkeä halpa rakentaminen on saanut aikaan. Kolmannessa asunnossa – taas opiskelijakämppä – seinässä olevat naulat kehittivät talvella päälleen jääkerroksen. Sisällä.

Tarvitsemme rakennusvallankumousta. Tarvitsemme keinon, jolla asunnon ostaja ymmärtää kuinka paljon huolella rakennettu säästää. (Tähän alkaa olla jo järjestelmä, asuntojen energiatehokkuusluokitus.) Tarvitsemme rakennusstandardeja, joita todella valvotaan. Tarvitsemme tukea peruskorjauksille, tietoa asukkaille ja taloyhtiöille, mahdollisuutta nähdä miten voi vaikuttaa omaan kulutukseensa.

Tarvitsemme myös villasukat kaikelle kansalle. Ainakin meidän 60-luvun energiasyöpössä kodissamme ne ovat tarpeen.

Päivitys 10:15. Energiatehokkuuden parantamisesta taloyhtiöissä unohtui kertoa eräs hyvin konkreettinen esimerkki. Omassa yhtiössämme oli aikaisemmin kylmäkellari (nyttemmin yhtiökokouksen päätöksellä lopetettu), joka oli seissyt vuosikaudet tyhjillään lukuunottamatta esimerkillisesti viilennettyä kesärengassettiä eräässä kopissa. Ihmettelimme muuton jälkeen ilmaantunutta hurinaa, joka häiritsi öisin jopa nukkumista. Salapoliisityöllä selvisi, että hurina kuului asuntoomme kolme kerrosta alempaa, kellarikerroksen kylmävarastosta, jonka jäähdytinlaitteisto oli rikki. Ilmeisesti rikkinäisen termostaatin vuoksi kellari jäähdytti itseään moninkertaisella teholla tarpeeseen nähden – kattolaitteisto oli paksun jään peitossa. Korjaajan mukaan kylmäkellari käytti ylimääräistä sähköä kolmen kerrostalon verran.

Verolla (järkeä) päähän

Hesarissa pohdittiin ympäristöverotusta ja sen merkitystä yritysten kilpailukyvylle. Pääosa ympäristöveroistahan on tätä nykyä energiaveroja ja esim. jäteveroja. Artikkelissa muistutettiin, että vaikkapa savukaasujen puhdistusjätteen verotuksella voi olla negatiivinen vaikutus ympäristöön. Verotusta suunnitellessa tuleekin ottaa huomioon tämänkaltaisia, ensipohtimalla usein unohtuvia asioita.

Ympäristöveroista tuli mieleen eräs vero, joka on mitä suurimmassa määrin ympäristövero – tai ainakin voisi olla, jos sitä käytettäisiin oikein. Arvonlisäverolla voidaan ohjata kulutusta näppärästi haluttuun suuntaan. Jos haluttaisiin vaikkapa ohjata kuluttajia enemmän palveluiden käyttäjäksi, näiltä voitaisiin vaikka poistaa arvonlisävero kokonaan. Jos haluttaisiin ohjata ruokailutottumuksia terveellisempiin, voitaisiin tuleva elintarvikkeiden arvonlisäveron alennus vaikkapa kohdistaa tuoretuotteisiin, tai yksinkertaisesti jättää einekset pois alennuksen piiristä. Veroa voisi nyhtää mielivaltaisin kriteerein, vaikkapa tuotteeseen käytetyn jätteen määrän, kierrätysasteen tai (kuningasidea!) kodinkoneen takuuajan pituuden mukaan. Ettei suotta tehtäisi niitä kertakäyttöisiä astianpesukoneita. Tällaisessa sääntelyssä vain taivas, byrokratian kankeus ja kalleus sekä loputon poikkeusten suo ovat rajana. (Kuka muistaa vielä kiistan siitä, ovatko Pringlesit perunalastuja?)

Toki tämän veron ei tarvitse olla kirjaimellisesti juuri arvonlisävero. Mutta se sopisi näin maallikon silmistä hyvin tuohon tehtävään. Tuntuu myös hassulta, että kotitaloudet voivat tehdä palveluista kotitalousvähennyksiä, kun ymmärtääkseni samaiset palvelut kuuluvat arvonlisäveron piiriin. Eikö olisi vähemmän paperityötä poistaa halutut palvelut alv:n piiristä? (Summat toki eivät liene ihan mene yksi yhteen.)

Muistan Krugmanin eräässä visiossaan kuvitelleen kuinka tulevaisuudessa tulovero olisi poistettu ja kaikki verotus tulisi suoraan ympäristöveroina. Sadan vuoden aikajänne tuntuu tuollaiselle muutokselle lyhyeltä, mutta tuohon suuntaan voitaisiin hyvinkin mennä. Joka tapauksessa kuluttajaa tulisi ohjata pois kertakäyttöisyydestä ja saman ajatusmaailman pitäisi toimia myös yrityksissä. Verotus ei ole ainut (eikä yksinään varmaan edes riittävä) tapa ohjata kulutusta, mutta sillä voi saada silti aikaan ihmeitä. Katsokaa vain mitä alkoholiveron muutokset ovat taas vaikuttaneet lyhyen ajan sisällä.

Pyhät energialehmät

Ranskassa on juuri tehty päätös, että energianseurantamittareita asentava yritys joutuu korvaamaan energiayhtiöille näiden menettämät tulot. CRE:tä (Ranskan energiansäätelykomissio) sekä energiayhtiöitä on jo ehditty syyttää korruptiosta ja muuten liian läheisistä suhteista valtiovaltaan – päätöksen perusteella ei syyttä. Kyseisen logiikan mukaan vähän energiaa kuluttavat taloudet alkanevat pian saada Suomen taannoista arvioverotusta – noita surullisenkuuluisia mätkyjä – vastaavia sakkoja.

Kiitokset Market Designille skuupista, lomalainen seurailee uutisiakin harvakseltaan.

Vääristelyjä

Hesarissa oli jokin päivä sitten arvosteltu luonnonmukaisia pesuaineita. Niiden testi kirvoitti erittäin asiallisen mielipidekirjoituksen tämän päivän Hesariin, ja voin yhtyä kirjoittajan mielipiteisiin.

Hesari ei ole ainut media, joka on lähikuukausina testannut luonnonmukaisia pesuaineita. Muistaakseni Kuningaskuluttaja tai vastaava teki jokin aika sitten saman tv:ssä. Molemmat testit olivat lähtökohdiltaan hyvin omituisia: ne kertovat alkuun, että nämä pesuaineet eivät oman tuoteselosteensa mukaan sovi yksinään tahranpoistoon, vaan vaativat avukseen erillisen tahrankäsittelyaineen (esim. sappisaippuan). Tämän jälkeen ohjelmat testasivat, kuinkas ollakaan, aineiden tahranpoistokykyä ilman minkäänlaista esikäsittelyä. Ei-niin-yllättävä tulos molemmissa testeissä oli, että väärin käytettynä luonnonmukaisista aineista ei ole mihinkään.

Millaista journalistista arvoa näillä tutkimuksilla tekijät mahdollisesti kuvittelevat olevan? Ja olisiko mustikkatahrojen poistokykyä kannattanut testata myös vertailun vuoksi tavallisella pesuaineella? Tällaisessa keskivertoperheessä nimittäin tehtiin juuri juniorin uuteen vaatteeseen ei-luonnonmukaisella aineella mustikkatahratesti ja paitaanhan se jäi. Niin jäi myös uusintakäsittelyssä ei-luonnonmukaisella tahranpoistoaineella – se olisi ehkä voinut tehota tuoreeltaan, mutta kukapa noita tahroja jaksaa alvariinsa olla syynäämässä.

Luonnonmukaiset pesuaineet ymmärtääkseni poistavat pientä helposti lähtevää likaa (vaikkapa multaa) ja toisaalta putsaavat mm. hikiset paidat. Valkaisuun ja tahranpoistoon on omat aineet, ja tehotakseen niitä täytyy oikeasti käyttää. Tässä tapauksessa tiedostaminen ei riitä, vaikka lieneekin hyvä ensimmäinen askel.

Lisäksi pieni bonus: fosfaattipesuaineista tosiaan kiistellään edelleen Suomessa, ne kun tunnetusti rehevöittävät vesistöä. Kuitenkin joka ikinen suomalainen ei-luonnonmukainen pesuainebrändi tekee aineestaan fosfaatitonta versiota Saksan markkinoille, jossa fosfaatit on jo kielletty. Sikäläiset eivät tietääkseni valita pesutehosta.

Muuttuva maapallomme

United Nations Environment Programmen sivuilla on mielenkiintoista dataa siitä, miten ympäristömme on muutamien kymmenien vuosien sisään muuttunut. Projektin nimi on Atlas for Our Changing Enviroment. Löysin sivut Tiedeuutisten artikkelin perusteella, ja se kannattaneekin käydä vilkaisemassa ensimmäisenä: uutiseen on listattu mielenkiintoisimpia atlaksesta löytyviä asioita, kuten timanttikaivoksen muuttamaa maa-alaa, kuivuvaa järveä ja puiden istutusprojektin tuloksia.