Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Jatkoa kirjoitukseen Yksilön vai yhteiskunnan vastuu.

Viimeksi kirjoitin siitä, että muutos vaatii sekä otteita yhteiskunnalta että yksilön vastuuta. Jälkimmäinen voi nopeuttaa ja edesauttaa muutosta kahdella tavalla: keräämällä riittävän ison määrän ihmisiä, että uusista tavoista tulee normi (mietitään vaikkapa kasvipohjaisten ruokien suosion kasvu) tai vaikuttamalla poliittiseen päätöksentekoon, joka ohjaa yhteiskunnan otteita. Tätä voi tehdä sekä äänestämällä, menemällä mukaan päätöksentekoon, ottamalla yhteyttä poliitikkoihin tai omaan kuntaansa, ja toisaalta myös tekemällä muutoksia omassa elämässään, mikä epäsuorasti vaikuttaa myös siihen mikä on yleinen mielipide ja poliittisesti mahdollista.

Oma näkemykseni kuitenkin on, että viime kädessä on yhteiskunnan tehtävä huolehtia siitä, että yhteiskunnan toiminnot järjestetään ympäristön kantokykyyn sopeuttaen ja näin myös kuluttajavalinnat muuttuvat ympäristöystävällisiksi.  Kuluttajat totta kai voivat tehdä osansa jo vapaaehtoisesti, ja tätä heiltä myös odotetaan. Kuitenkin viimeinen vastuu on yhteiskunnalla, poliitikoilla joitka ihmiset ovat valinneet huolehtimaan yhteisistä asioista.

Tämä ajatus saattaa kuitenkin herättää ahdistusta. ”Emme tarvitse tänne mitään Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja diktatuuria, joka määrää mitä meidän pitää tehdä.” Ymmärrän pelon, mutta ajatus ekodiktatuurista on virhepäätelmä.

Asennemuutos seuraa toimintaympäristön muutosta, ei päin vastoin

Yhteiskunnan vastuulla ovat toki automaattisesti isot asiat. Päästökaupat, teollisuuden saasterajoitukset, vesistöjensuojelu. Kansalaisten toiminnan muutoksessa ei kuitenkaan pääosin tarvita pakkoa. Yhteiskunnallisen päätöksenteon vahvuus on siinä, että se voi luoda raameja sille, mikä on fiksua. Se mahdollistaa, rajoittaa, kannustaa ja näyttää esimerkkiä.

Homman pointti on, että kun raamit kerran asetetaan, ne ohjaavat käytöstä – eivät pakota, mutta ohjaavat – mikä saa useamman ihmisen käyttäytymään tietyllä tavalla. Ja meissä ihmisissä on se jännä piirre, että mitä isompi joukko käyttäytyy tietyllä tavalla, sen luontevammalta tuo tapa tuntuu. Ennen pitkää teemme asian tietyllä tavalla ihan vain siksi, että koemme että näin ne asiat kannattaa tehdä ja kaikkihan näin tekevät – sen sijaan että taustalla olisi valtaosalla punnittua pohdintaa eri vaihtoehtojen vaikutuksista, vaikkapa taloudellisesta ja ekologisesta järkevyydestä. (Punnitun pohdinnan perusteella tehty, osin yleisen esimerkin vastaisesti tehty valinta on eri asia, kuin ”puoliautomaatilla” yleisesti hyväksynnän valinnan tekeminen tiedostaen, että sillä toki on esimerkiksi ekologisia etuja. Isoon muutokseen tarvitsemme jälkimmäisen, matalan kynnyksen ympäristön, koska emme voi odottaa että valtaosa kansasta itsestään muuttaa ajattelutapaansa yleisen käsityksen vastaiseksi.)

Otetaan esimerkiksi jotain muuta kuin ekologisempi elämäntapa – jotain, josta meillä on jo esimerkkiä. Jaettu vanhempainvapaa on asia, joka on Suomessa jo yleistynyt tietyissä väestöryhmissä – lähinnä esim. IT-alan tekijöiden keskuudessa. Kun omat lapseni syntyivät 11 ja 9 vuotta sitten, mieheni kummankin kanssa pitämä puolen vuoden vanhempainvapaa oli vielä harvinainen. Nykyään IT-alalla pidetään jopa erikoisena, jos ei jää kotiin vähintään muutamaksi kuukaudeksi, ja 4-6 kuukautta alkaa olla tyypillinen isän pitämän vanhempainvapaan pituus. 

Silti, jos katsotaan tilastoja, niin edelleen miehet pitävät todella vähän vanhempainvapaita vaikka tässä yhdessä demografisessa ryhmässä se alkaakin olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siirretäänpä katse Ruotsiin ja Norjaan. Ruotsissa on Suomessakin väläyteltyä mallia vastaava malli, jossa vanhemmilla on äidille, isälle ja yhteiseksi korvamerkittyä vanhempainvapaata. Valtaosa miehistä käyttää oman vanhempainvapaansa, ja lasten kanssa kotiinjäämistä ei pidetä vain normaalina vaan toivottuna. Norjassa tuki on vielä rajatumpi: äiti saa 6kk, isä 6kk, ja enempää vapaata ei ole. Siellä perheet ovat paljolti mukautuneet tähän muottiin.

Kysymys kuuluu: jos menet kysymään ruotsalaiselta lastenvaunuja työntävältä isältä, miksi hän on jäänyt huolehtimaan lapsestaan kotiin, luuletko että vastauksena tulee ”koska poliitikot niin päättivät”? Ei todellakaan. Mies toteaa todennäköisesti jotain siitä, miten hienoa on päästä näkemään lapsen kasvua läheltä aikana, jolloin hän oppii joka päivä jotain uutta; tai että miten arvokkaana hän kokee sen, että lapsi saa riittävästi aikaa vanhempiensa kanssa.

Yhteiskunnan määrittelemä politiikka muokkaa käytöstä, mutta myös asenteita. Se, mikä ennen  oli harvinaista, poikkeavaa tai outoa, on nyt normi. 

Helsingin Sanomissa oli taannoin hyvä juttu jätehuollosta ja siitä, miten asenteet sitä kohtaan ovat nopeasti muuttuneet. Avainsana asenteiden muutokselle on kuitenkin mahdollistaminen, ei pakko – vaikka sekin on ennen pitkää tulossa. Lehteä lainatakseni: ”Videot ja kampanjat voivat havahduttaa ja motivoida, mutta käytännön tekojen mahdollistaminen on tärkeämpää. ’– Kun sitten aloitettiin muovin kierrätys, pakkausten tuottajat yllättyivät keräysinnosta. Kierrätysjärjestelmä ei ollut valmis vastaanottamaan näin suurta jätemäärää.'”

Tämä ilmiö nähtiin myös HSY:n muovinkeräysastioissa: keräilyn laajenemista on eniten rajoittanut se, ettei muovinkeräysastioita ole saatu hankittua riittävän nopeaan tahtiin.

Tavallaan tuntuu itsestään selvältä, että eiväthän ihmiset kierrätä jos se ei ole mahdollista tai jos se on kohtuuttoman hankalaa. Mutta yhtä lailla uuden erillislajin keräys voi viivästyä, jos pelätään ettei kierrätysintoa löydy. Tässä tapauksessa siis yhteiskunta on ollut mahdollistaja, joka auttaa jo valmiiksi kiinnostunutta kansalaista kierrättämään jätteensä paremmin. Perässähiihtäjiä löytyy tässäkin, mutta loppu on enemmän valistustyötä ja mallioppimista – ja tietysti sen varmistamista, että kaikilla on riittävä tieto siitä mitä ja miten pitää tehdä.

Yhteiskunta voi toki myös pakottaa muutokseen, eikä se ole ilmastonmuutoksen osalta vielä poissuljettu. Koronakriisi on kuitenkin osoittanut, että kun ongelma on tarpeeksi iso, yhteiskunnan jäsenet myös suostuvat pakkokeinoihin, jopa vaativat niitä. Myös Suomessa ihmiset alkoivat rajoittaa omia toimiaan jopa ennen kuin hallitus teki viralliset päätökset.

Näkyvien pakkokeinojen tiellekin voidaan joutua, mutta jos toimitaan ajoissa, todennäköisyys sille on pieni. Sen sijaan vähemmän näkyvät pakkokeinot – päästökauppa, tulli- ja kauppapolitiikka, tukien suuntaukset, erilaiset ympäristönsuojeluasetukset – ovat jo nyt käytössä ja niitä on täytyy saada lisää. Harva niistä on näkyvä tavalliselle kansalaiselle, vaikka toki joistain niistä, vaikkapa rikkidirektiivistä, etukäteen tulikin porua niiltä tahoilta joiden toimintaa muutos eniten muokkaa.

Seuraava osa tulossa: Iso muutos, vai monta pientä? Tehokkaimmat tavat ilkeän ongelman selättämiseen.

Yksi ajatus artikkelista “Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

  1. Paluuviite: Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta – Kirsi Louhelainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s