Eilisellä kaupunkisuunnittelukaljalla oli yksi hieman pohjustetumpikin esitys: eräs kaveri esitteli gradunsa, joka koskee kaupunkipyörien tuomia aikasäästöjä osana julkista liikennettä ja sitä, miten ne saisi tehokkaimmin integroitua osaksi muuta joukkoliikennettä. Työn pohjana oli Reittioppaan julkisista rajapinnoista ongittu data, jossa tarkasteltiin, miten eri puolilta pääkaupunkiseutua (Espoo, Vantaa, Helsinki) pääsi 16 ennalta määriteltyyn pisteeseen Helsingin keskustassa. Työssä vertailtiin, kuinka kauan kustakin pisteestä toiseen kesti joko pelkästään julkisilla tai siten, että julkiset yhdistettiin kaupunkipyöriin. Tulokset olivat varsin vakuuttavia, ja alueista riippuen aikasäästöt suuriakin. Paras tulos luonnollisesti oli niillä, joilla matkaa oli junan, bussin tai metron päättäriltä vielä 0,5-2 km.

Työssä oli myös selvitetty tärkeimpiä pyöräasemia, ja tultiin siihen tulokseen, että kymmenenkin hyvin sijoitettua asemaa riittää (kun tarkasteltiin ihmisten liikkumista ja sitä, millä matkoilla pyöristä olisi eniten hyötyä). Valtaosa pyöristä todennäköisesti otettaisiin käyttöön Pasilassa ja Kampissa (jokin kolmaskin tärkeä solmukohta oli). Lisäksi voisi ehkä olla pyörien jättöpisteitä.

Kaupunkipyörät ovat ilmeisesti taas tulossa, tällä kertaa fiksummassa muodossa kuin viimeksi. Ihastelin itse aikanaan Lyonin kaupunkipyöräjärjestelmää (jota tosin en opiskelijana siellä viitsinyt käyttää, kun aloituskynnys pantteineen oli suurehko). Helsingin samaan aikaan aloitettu kaunis ajatus edullisista pyöristä ei toiminut, kun ihmiset rikkoivat niitä huvikseen. Nyt tarkoitus olisi käyttää samankaltaista järjestelmää kuin muissakin Euroopan kaupungeissa, jotka toimisivat luotto- ja mahdollisesti matkakorteilla ja joissa pyörän hinta saataisiin perittyä ripeästi, jos sitä ei palauteta kunnossa.

Tässä luonnollisesti heti tuli mieleen, että nuo pyörät olisi hyvä saada mukaan reittioppaaseen. Se ei tosin ole välttämättä läpihuutojuttu, ja graduntekijällä olikin jo mielessä oma lisäpalvelu, jossa pyörät näkyisivät.

Kaupunkipyörät voisivat osaltaan madaltaa pyöräilyn kynnystä ja tehdä siitä arkipäiväisempää. Suomessa pyöräilyllä on välillä hieman ryppyotsainen maine trikoissa tapahtuvana pyörähifistelynä. Itsekin tunnustan hieman hifisteleväni, mutta toisaalta sen ansiosta pääsen Espoosta keskustaan töihin nopeammin kuin (erittäin hyvällä) julkisella liikenteellä, joten en osaa tuntea asiasta suurta omatunnon kaiherrusta.

Nimiä ja lisätietoja aiheen tiimoilta otetaan mieluusti vastaan.

Tänään oli hauskan kahtiajakoinen päivä: aamulla käväisin kurkkaamassa Codenton aamiaistapahtumassa ”Kuinka ostaa ketterästi julkishallinnossa” ja illalla piipahdin Vihreiden kaupunkisuunnittelupubissa (josta ehkä myöhemmin lisää). Pienten aikatauluhaasteiden vuoksi ehdin kurkata aamiaistapahtuman ensimmäiset osat ja kaupsustakin lähdin yhden jälkeen. Tässä kuitenkin muutamia muistiinpanoja päivältä.

Julkishallinnon it-projektit kiinnostavat minua lähinnä siltä osin, että haluaisin ymmärtää miksi ne kusevat ja olisiko asialle jotain tehtävissä. Aihe kiinnostaa osana hieman laajempaa kokonaisuutta, eli miten julkisella puolella voisi tehdä asioita hassaamatta suunnattomia määriä rahaa ja resursseja. Voidaanko kilpailuttaa järkevästi ja voitaisiinko toisinaan olla kilpailuttamatta. Karoliina Luodon esitys, jossa hän kertoi miten Sitra oli onnistunut kilpailuttamaan oman www-projektinsa oli mielenkiintoinen, ja siinä tuli esiin muutamia tärkeitä pointteja joita ehdin poimia myös ositttain näkemästäni Maanmittauslaitoksen esityksestä.

Olennainen osa sitä, miten julkishallinnon it-projekti voi onnistua, on muutos ostotavoissa. Ei pidä ostaa speksin mukaista softaa, vaan osaamista. Sitralla pyrittiin tekemään mahdollisimman kevyt kilpailutuksen ensimmäinen vaihe, jolla saataisiin mahdollisimman paljon osallistujia. (Eräs Luodon pointti olikin, että julkishallinnon on välillä hankalaa kilpailla osaajista hitaan kilpailutusprosessin ja huonon maineen vuoksi. Kynnystä voi madaltaa yksinkertaisella ensimmäisellä askeleella.)

Ensimmäisessä vaiheessa annettiin speksit (jaettuna jo pienempiin osiin) ilman mitään teknologiavaatimuksia ja  pyydettiin yksinkertaisesti lähettämään esimerkkitiimi ja tiimin CV:t. Näistä parhaat otettiin jatkoon, jossa pyydettiin tarjous (missä vaiheessa piti myös täsmentää millä teknologioilla projektin toteuttaisi) ja kerrottiin että  viimeisessä vaiheessa kaksi parasta tekisivät viikon minisprintin (josta myös maksettiin.) Lopullinen projekti onnistui hyvin ja oli ilmeisesti voittanut palkinnonkin käytettävyydestä: ainut isompi ongelma oli ylittynyt budjetti. Tämäkin kuulosti hallitummalta kuin yleensä, budjetin täyttyessä kun käsissä oli jo valmiit nettisivut, ja Sitrassa pienen väännön jälkeen tehtiin päätös toteuttaa myös lisäherkkuja vaikka budjetistä menisikin yli.

Osaamisen, ei projektin kilpailuttaminen oli tässä avainsana. Samaa korosti myös Maanmittauslaitoksen puhuja. Tämä onkin fiksu lähtökohta, koska tuottavuudessa on koodaustyössä niin suuria eroja ja etenkin isoilla konsulttifirmoilla taitaa olla tapana lisätä projektiin vähän tykinruokaa.

Toinen tärkeä pointti oli osaamisen ulkoistaminen tarvittaessa. Sitra osti projektin aikana jonkin verran agile-coachausta, joka auttoi projektia raiteille hankalissa kohdissa. Koko hankintaprosessin ajan mukana oli lakimies varmistamassa, että kaikki mahdolliset pykälät ja läpinäkyvyydet hoidettiin lain kirjaimen mukaan. Arviointikriteerit olivat tasapuolisia ja julkisia, ja Sitran sprintissä kaikki tieto, myös vastaukset suoriin kysymyksiin jaettiin molemmille tiimeille. Julkishallinnon projekteissahan ikävintä on valitusrumban mahdollisuus. Yksityisellä puolella saa tilata projektin vaikka serkultaan hiprakassa, julkisella puolella siitä joutuisi oikeuteen.

Olennaista on myös tunnustaa että muilla asioillakin kuin hinnalla on väliä. Tärkeimmät kolme esiintullutta olivat hinta, kompetenssi ja soveltuvuus projektiin. Kun tämä ymmärrys siitä, että (tarjouksessa esitetty) hinta ei ole ainut ratkaiseva tekijä, saataisiin leviämään vähän laajemmallekin.

Ps. Mainittakoon, että aamiaisella sai myös suklaakakkua.

B. Justin Shier kirjoittaa hyvin julkaisualan tulevaisuudesta noin puolet Jeff Bezosin kirjeestä osakkeenomistajille lainaavassa postauksessaan.

Bezosin kirje itsessään on taiten kirjoitettu ja kuvaa hyvin Amazonin visiota tarjota monet nykyisellään palveluina tunnettut asiat itsepalveluina. Itse kirjeestä on puhuttu ja kohuttu paljon muuallakin:  Amazonin visio muuttaa pelikenttää monella saralla niin, että monet nykyiset välikädet ja ”portinvartijat” käyvät tarpeettomiksi.

Pilvi-itsepalvelu AWS on jo kaikkien tuntema, Fulfillment by Amazon puolestaan tarjoaa mahdollisuuden ulkoistaa kaupankäynnin Amazonin varasto- ja lähetyspalveluille. Justin Shier keskittyy omassa kirjoituksessaan Kindle Direct Publishingiin, joka on julkaisualusta kaikille. Palvelu ei ymmärrettävästi herätä lämpimiä tunteita perinteikkäissä kustantamoissa, jotka mallissa tehdään kokonaan tarpeettomiksi.

Itse ilman kustantajaa kirjansa julkaiseva Shier kuvaa omaa kokemustaan KDP:n kanssa seuraavasti:

What’s so frightening and/or cool about this letter is that Mr. Bezos strikes upon all the key factors that make me value my publishing arrangement with Amazon (the reader driven ratings and rankings, creative freedom, retention of copyright, flexible pricing, and aggressive royalty rates are head-spinningly wonderful.) This tells me that he truly understands my needs as an indie author, and that he really does intend to go for the throat of the traditional publishers.

Postauksen lopussa on sitaatti, jolla sivalletaan nykyisiä kustantamoita, mutta josta pidän kontekstistaan irrotettunakin:

There’s only one thing scarier than a man that knows how to do his job better than anyone else—a man that knows how to do your job better than anyone else.

Tänään suhautin autolla risteyksessä keltaisia päin. Se oli ehkä vähän noloa, keltaiset olivat tulleet jo hyvä tovi sitten ja minulla ei oikeasti edes ollut kiire.

Risteyksessä vihreitä odotelleet kaksi teinityttöä reagoivat  kaasutukseeni odottamattomalla tavalla: he puhkesivat spontaaneihin suosionosoituksiin, taputtivat ja hyppivät huutaen ”Hyvä, hyvä!” (tai jotain muuta kannustavaa, jota ei autosta käsin niin helposti kuullut).

Nolostuin. Aika pahastikin. Kyseessä oli nimittäin erittäin taitava ironiaan puettu nolaus, joka oikein käytettynä toimii erinomaisena tapakasvatuksena. (Väärin käytettynä siitä tulee klassista perussuomalaista propagandaa.) Tunnustan myös, että nolostumisen jälkeen hetkellisesti tunsin kiukkua. Se onneksi meni ohi sekunnin murto-osissa, kun tajusin tyttöjen reaktion nerokkuuden ja aloin itsekin nauraa itselleni.

Liikenteessä reagointi on usein vastaavista sekunnin murto-osista kiinni. Kuskilta usein kiihdytyksen ajaksi katoaa se olennainen ironian taju, joka saa käyttäytymään edes vähän fiksummin. (Olen saanut liikenteessä osakseni suurempaa törttöilyä vastattuani alkuperäiseen törttöilyyn herttaisella vilkutuksella tai peukunnostolla kuin tööttäämällä. Vilkutus on mielestäni kuitenkin verrattomasti hauskempaa.)

Kun tuosta kynnyksestä pääsee yli, pienellä naurunalaiseksi joutumisella on kuitenkin yllättävän kasvattava vaikutus. Uskallan väittää, että parhaimminkin perusteltua ohjenuoraa parempi asenteiden muuttaja on se, kun hienovaraisesti joutuu naurunalaiseksi ja itsekin osallistumaan nauruun. ”Tulihan tässä mokattua, ja olihan se kieltämättä vähän tyhmästi tehty.” Ei jää tarvetta osoittaa, että on sääntöjen yläpuolella tai poikkeus, joka saa tehdä eri tavoin kuin muut – nauru sitoo ihmisen ryhmään, ja huumorin avulla tilanteen hölmöys näkyy selvemmin.

Oikein käytettynä ironia on paras ase ja kasvattaja. En usko, että itsekään hetkeen kiihdyttelen keltaisilla.

Kirjoitus on omistettu opiskeluaikojen kovahermoisille kyydissä roikkuneille moottoriturville, joiden ansiosta tästäkin kirjoittajasta tuli lopulta kelpo kuski.

Lastentulon myötä tapahtunut tavaramäärän kasvu ja toisaalta kasvamisen aiheuttama tavaroiden jatkuva kierto ovat asettaneet uusia haasteita kodin organisoinnille. Entinen huithapeli on ihastunut organisointijärjestelmiin ja viimeinen pari vuotta kotona on ollut jatkuvana projektina päästä eroon turhasta roinasta. Roinaa kertyy kasvavalla lapsella koko ajan lisää, tarpeellistakin, joka taas kasvun myötä muuttuu roinaksi…eteisen kierrätyspino pysynee siis paikallaan vielä noin kahdeksantoista vuotta. On kuitenkin eräs roinan muoto, josta ei pääse eroon vielä silloinkaan. Ja sen taltuttaminen vaatii ihan oman urakkansa.

Mainokset veks

Kotiin tulee luukusta mainospostia hirvittävää tahtia, myös nimellä.

Osa näistä materiaaleista on helppo taltuttaa. Vuosien epämääräisten lappusten jälkeen oveen saatiin vihdoin liimattua suutarin kaiverrettu kyltti: ”Ei mainoksia, kiitos.” Valitettavasti nimellä tuleva mainosposti on hankalampi tapaus: jos ostaa jotain netistä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä joutuu myös kuvastolistalle. (Kukahan ymmärtäisi, että netistä tilaava ei ole välttämättä kiinnostunut paperikuvastosta – paperikuvastosta tilaava on.) Näiden mainosten peruminen on välillä yllättävän hankalaa, mutta onneksi tähän asti asiakaspalveluissa on suhtauduttu ymmärtävästi hankalasti toteutettaviin ja omituisiin pyyntöihinkin: ”Siis ihan oikeasti et enää koskaan halua saada meiltä kuvastojen lisäksi myöskään alennuskuponkeja? Edes niitä joissa on monen kympin alennus tai 50% pois?”

Jos haluavat houkutella tilaamaan alennuskupongeilla, jopa sähköposti olisi parempi osoite. Tosin sinnekään en enää lisäpostia huoli.

Lehdet sähköisiksi

Lehtitilauksista meillä ei ole kokonaan päästy eroon. Välillä meille tuli ainoastaan Tekin jäsenyyden kylkiäiset, mutta pari tilausta on taas osunut haaviin puolivahingossa. Eräs hömppälehti maksoi kylkiäisensä kanssa vähemmän kuin itse kylkiäinen (harvinaista kyllä, joskus nämäkin ovat järjellisiä) ja Mondoon taivuin kun seinät alkoivat kaatua päälle.

Hesari sai vihdoin viime kesänä digitilauksen. Taannoisesta lyhyestä tilauksestamme kun tuli lopulta monsteri, jota ei ollut saada hengiltä: emme koskaan lukeneet paperiversiota, joten ensin tilaus lyheni viikonloppupaketiksi, ja sitten aloimme katkottaa lehtitilausta. Viimeisen vuoden lehteä tuli aina kerrallaan parin viikonlopun verran ennenkuin tilaus taas laitettiin katkolle. Luemme kyllä Hesaria, mutta netistä ja iPadilta: viime kesään asti pelkkä digitaalinen tilaus ei ollut mahdollinen, mutta (hieman epäeettisesti) katkolle laiton aikana digitaalisesti lukeminen kyllä.

Myös iPad-versio hiljan uudistettiin. Nyt Hesaria lukee ilolla sähköisessä muodossa ilman katkojen kanssa pelleilyä. (Ja katkon kanssa kikkailuakaan ei enää sallita, mikä on reilua nyt kun tarjolla on kunnon vastine.)

Aikakauslehdet ja iPad

Ostan lehtiä joskus myös irtonumeroina, enkä raski heittää heti roskikseen – aikakauslehdissä kun harvoin on niin päivänpolttavia asioita, ettei niistä olisi vielä jollekulle toisellekin iloa. Olen sitten jaellut niitä kavereille, vienyt lääkäriasemalle ja kahvilaan.

Aina välillä olen tehnyt päätöksen olla ostamatta enää irtonumeroita. Satunnaisia tarpeita palvelee iPadin valikoima.  Vielä vuosi sitten iPad-versiot olivat kuitenkin melkoisia yllätyksiä. Mm. erästä maksamaani lehteä en saanut ladattua kuin vasta useamman viikon maksun jälkeen. Kotimainen Gloria puolestaan lopetti padiversionsa, ja hetkellisesti poisti epähuomiossa myös maksetut lehdet.

Nyt sovellukset näyttävät jo vähän parantuneen. Bugisimpiin en palannut, mutta ainakin asialehtirintamalla asiat ovat onneksi paremmin. Hesarin uusi versio on varsin miellyttävä käyttää ja Economist, Suomen Kuvalehti sekä FT toimivat mainiosti.

Kirjat ja Kindle

Kirjoja ostamme edelleen, mutta koetamme tilata niitäkin pääasiassa Kindleen. Joskus kirja vain on näppärämpi, mutta Kindlen kevyt lukulaite on kieltämättä sekä kevyt että hyvä silmille. Kirjastosta kirjoja ei vielä saa sähköisesti (tietääkseni) – liekö tässä tulossa vielä uudistusta? (Up: saa – pitääkin käydä tsekkaamassa.)

Uusin iPadi käsittämättömine näyttöineen on tehnyt myös sarjakuvien lukemisesta houkuttelevampaa – vihdoin on näyttö, joka oikeasti toistaa painotuotteen tasoista värikuvaa.

Laskut verkkoon

Luonnollisesti kaikki laskut ja muut kirjeet tuottavat paitsi arkistoitavaa myös roskiinheitettävää materiaalia.

Olin pitkään epäileväinen sähköisten laskujen kanssa. Suoraveloituksen hienouden ymmärrän, ja sitä meillä on käytetty paljon, mutta laskujen tilaaminen verkkopankkiin, jolloin missään ei kerrota että ne ovat saapuneet?

Käytännössä verkkopankissa tulee kuitenkin käytyä joka toinen viikko, mikä riittää. Laskuja tulee sen verran paljon, ja erilaisten numerosarjojen naputtelu on sen verran työlästä, että verkkopankkiin saapuvat laskut ovat ehdottomasti plussan puolella.

—

Ehdottomuuksiin meillä ei ole menty, tiedän vielä tiukemminkin paperisaasteeseen suhtautuvia talouksia. Mutta näillä askelilla kotonakin pyörii verrattoman paljon vähemmän painotuotteita.