ilmastonmuutos

by

Iso muutos vai monta pientä? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Jatkoa kirjoitukseen Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?.

Iso muutos vai monta pientä? Mitkä ovat tehokkaimmat tavat ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen?

Tiedämme, että 10% maapallon rikkaimmista ihmisistä tuottavat puolet maapallon päästöistä. Tiedämme myös, että me suomalaiset tuotamme neljä kertaa enemmän päästöjä per nuppi mitä maapallo tämän hetken tiedon mukaan kestäisi. Yksinkertaistaen, meidän pitäisi supistaa päästömme neljännekseen. Vuoteen 2050 mennessä päästöt pitäisi saada kymmenesosaan, jos haluamme pitää lämpenemisen 1,5 asteessa. Mutta millä keinoin se pitäisi tehdä?

Paljon puhutaan arjen pienistä valinnoista. Muovikasseista, lihansyönnistä, matkailusta, kierrätyksestä, liikkumisesta. Samalla tuntuu, että nämä valinnat ovat kokonaisuudessa kovin pieniä. Muovikassien merkitys on lähes häviävän pieni, ison vaikutuksen tekeminen tuntuu vaativan niin monta pientä muutosta että pää ei meinaa pysyä perässä, ja samaan aikaan uutisoidaan kuinka yksittäinen tehdas saa aikaan niin paljon päästöjä, että niillä lentäisimme kaikki lomille pari kertaa vuodessa. Se tuntuu epäreilulta – miksi minä joudun tekemään ikäviä kompromisseja, kun yksi iso muutos kuittaisi kerralla niin paljon enemmän?

Lähtökohta: mistä kulutus koostuu?

Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10300 hiilidioksiditonnia, ja sen pääpalikat ovat asuminen, liikenne ja matkailu, ruoka sekä muu kulutus. Muu kulutus on pääosin tavara- ja palveluhankintoja. Sinänsä joukossa on periaatteessa selkeitä isoja kohteita, joista esimerkiksi autoilu, lentomatkailu ja lihansyönti erottuvat selkeinä isoina kokonaisuuksina. Vaatteiden hiilijalanjäljestä puhutaan paljon ja vaikka suomalaisilla ne eivät yllä ihan yhtä isoksi, kansainvälisesti vaateteollisuuden hiilijalanjälki on yhtä iso kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä.
(Tässä muuten on huomioitava, että ei ole lopputuloksen kannalta väliä, lopetetaanko tai vähennetäänkö jotain päästölähdettä, vai muutetaanko sitä yleisesti päästöiltään vähäisemmäksi. Ei siis ensimmäisenä säikähdetä sitä, että jostain kivasta asiasta joutuu nyt luopumaan.)

Toisaalta, vaikka lentämisen lopettaminen tiristäisikin suomalaisen hiilijalanjäljestä 6%, ollaan vielä kaukana kolmesta neljäsosasta, saati 90 prosentista. Lento- ja laivaliikenteen osuus kansainvälisesti on vain 2% kaikista päästöistä. Samaan aikaan uutisoidaan, että Suomen kaikista kokonaispäästöistä 7% tulee yhdestä ainoasta tehtaasta, Raahen terästehtaasta. Siis vaikka kaikki suomalaiset lopettaisivat lentämisen, säästöt eivät olisi yhtä isoja kuin tuon yhden tehtaan tuotantoprosessin päästöjen nollaus.

On myös hyvä huomata, että suomalaisen hiilijalanjälki on eri asia kuin Suomen hiilijalanjälki. Näitä kahta on välillä hankala yhdistää ja ne sekoittavatkin toisiaan. Raahen terästehdas ei ole suuri osa suomalaisen hiilijalanjälkeä, ehkä pieni hippunen osana asumisen ja rakentamisen osuutta – mutta kiinalainen vaatetehdas muodostaa siitä kyllä osan vaikkei Suomen päästöjä olekaan. Tätä laskutapojen hämäävyyttä voisi käsitellä erikseen toisaalla, mutta ei piitata nyt siitä, että nämä kaksi eivät ole täysin yhteismitallisia, vaan puhutaan siitä, että mitä meidän oikeastaan pitäisi tehdä – lätkiä monta pientä kärpästä vai yksi iso härkänen?

Yhden asian korjaaminen, isonkaan, ei riitä

Vaikka pienten muutosten tekeminen tuntuisikin hankalalta, on hyvä huomata, että mikään yksittäinen iso muutos ei yksinkertaisesti ratkaise koko ongelmaa. Vaikka saisimme yhdellä kertaiskulla 7% Suomen kokonaispäästöistä irti, se on silti kymmenesosa siitä, mitä meidän tulee saada tehtyä. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan sekä siirtyä maakellareihin syömään lanttua ja valittamaan; mutta kylläkin sitä, että ei ole yhtä ainoaa selkeää ratkaisua tai muutosta, jonka kerralla tekemällä homma olisi hoidossa.

Maratonissa ei pääse hyvällä ajalla maaliin käymällä kerran ennen kisaa kovalla parinkympin lenkillä. Mutta jos käyt vuoden verran lenkillä kolme kertaa viikossa, niin saatat jo onnistua. Jos sen lisäksi teet jonkin eeppisen ison jutun – vaikka laihdutat 20kg, jos olet ollut selvästi ylipainoinen, tai käyt fysioterapiassa korjaamassa sen pitkään juoksua haitanneet polvivaivan – saat merkittävää lisäboostia, vaikka kumpikaan näistä isoista muutoksista ei sinua yksinään kanna edes viittä kilometriä.

Ihan samalla tapaa meillä ei ole yhtä ainutta taikakeinoa päästöjen kokonaisvaltaiseen vähentämiseen, vaan muutoksia täytyy tehdä joka osa-alueella. Mitä vähemmän yhdellä osa-alueella tehdään, sen enemmän on tehtävä jollain toisella – ja jos riittävän monella ei tehdä mitään, niin ei auta vaikka muut osa-alueet menisivät nollaan. Toisaalta, muutoksia ei kannata pelätä. Monet muutokset eivät vaikuta elämänlaatuun kuin korkeintaan parantavasti – mietitäänpä vaikka nyt paljon pinnalla ollutta minimalismia, kun ollaan havahduttu siihen, että roinaa on ollut varaa hommata nurkkiin enemmän kuin mistä ihmiselle on iloa. Mutta kirjoitetaan siitä toiste.

Oman postauksensa ansaitsisi se, mitä muutoksia kukin voisi ja mitä pitäisi tehdä. Tähän onneksi on jo hyviä laskureita ja lähteitä. Sitran hiilijalanjälkilaskuri auttaa oman kulutuksen hahmottamisessa, ja uusimpana työvälineenä Spark Sustainability, jonka saamasta rahoituskierroksesta Talouselämä juuri uutisoi. Nopeimmin vauhtiin pääseekin juuri oman kulutuksensa kanssa, mutta kannattaa huomioida, että joillain osa-alueilla – vaikkapa asumisen päästöjen kanssa – vaaditaan myös poliittisia päätöksiä mm.  kaukolämmön tuotannon muuttamisessa vähäpäästöisemmäksi. Yksilönä voit saada paljon aikaan – ja samaan aikaan tehdään yhdessä muutosta myös yhteiskunnan tasolla.

PS. Terästehtaalla on jo pantu tuulemaan. Viime uutisoinnin perusteella voimala muuttuisi sähkökäyttöiseksi jo 2026. Tämä siitä huolimatta, että tarvitaan todennäköisesti myös yhteispeliä julkisen vallan kanssa, sähkönsaannin varmistamista ja monta muuta pienempää asiaa. Raahen terästehdas on muuten myös esimerkki siitä, miten poliittiset päätökset heijastuvat yritystenkin toimintaan. Päästökauppa on tarkoittanut, että päästöjen radikaali vähentäminen tuottaa niin isot säästöt, että mittavakin uudelleenorganisointi ja uusi voimalaitos on investointina kannattava. Asioita ei tietenkään pidä kieltää siten, että ne katoaisivat suuremmin saastuttaviin maihin, mutta ilman sääntelyä meillä eivät asiat täällä myöskään parane.

by

Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Kävimme taannoin kaveriporukalla keskustelua keittiön pöydän ääressä. Keskustelu kääntyi politiikkaan: ilmastonmuutokseen, ilmastotavoitteisiin, puolueisiin ja keinoihin joilla ongelmia on pyritty ratkaisemaan.

Puhuimme siitä, mitä tulisi tehdä, että tavoitteisiin päästäisiin. Kannattaako Suomen tehdä jotain, mitä tarkalleen kannattaisi tehdä. Tästä pääsimme yksityisen ihmisen kulutukseen, kuluttajavalintojen kuten massamuodin, lentämisen tai ruokahävikin massiivisiin vaikutuksiin ja siihen, että todennäköisesti joudumme  miettimään vahvasti uudelleen sen, miltä oma länsimainen elämäntapamme näyttää.

Keskustelussa nousi esiin paljon kysymyksiä, turhautumistakin. Tiedon sekavuutta ja pelkoa siitä, saadaanko muutosta aikaan ja millaisilla keinoilla. Uskon, että näiden kysymysten parissa painii moni muukin, ja aloin keräillä keskustelussa nousseita kysymyksiä ja vastauksia blogimuotoon. Tässä sarjan ensimmäinen osa.

Tiedostamme kaikki, että elämäntapamme on jollain tasolla muututtava, jos haluamme ratkaista käsillä olevia ongelmia ilmastonmuutoksesta saastumiseen ja biodiversiteetin häviämiseen. Muutos ei tarkoita perunakuoppaan muuttamista ja siellä kitumista, mutta kylläkin radikaaleja muutoksia siihen, miten vietämme vapaa-aikaa, miten liikumme ja asumme, miten kulutamme. Osa muutoksista on vähemmän henkilökohtaisia ja tarkoittavat enemmänkin energiantuotannon ja teollisuuden uudelleenmuotoutumista pitkällä aikavälillä – henkilöliikenteen polttoainemuutokset, yhyiden lentojen sähköistyminen, energian tuotantotapojen muutokset – mutta iso osa muutoksista tulee olemaan sellaisia että ne näkyvät tavallisessa arjessa. Eivät välttämättä negatiivisina, eivät välttämättä suurina, mutta läpäisten kaiken mitä teemme. 

Kysymys, jonka kaverini esitti, oli kuitenkin yhtä aikaa yksinkertainen ja turhautunut: Jos tämä muutos tarkoittaisi sitä, että meidän pitää luopua kaikesta mistä pidämme ja elää askeetikon elämää, miten se muka ikinä tapahtuisi? Ja miksi yksilöiltä vaaditaan tätä, eikö yhteiskunnan pitäisi huolehtia itse isoimmista saastuttajistaan?* 

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. En itse katso, että voimme sälyttää vastuuta tulevaisuudesta yksittäisen kansalaisen harteille. Ensinnäkin, se on tienä epävarma. Jotkut suunnannäyttäjät kyllä innostuvat, kokeilevat ja karsivat. Nostan heille hattua: he näyttävät, että hyvä elämä voidaan elää myös ilman kerskakulutusta. Suurin osa kuitenkin jää odottamaan, kulkee perässä, ei tiedä mitä tehdä. Yksittäinen kansalainen ei usein edes tiedä, mikä on kokonaisuuden kannalta tärkeintä. 

Eräs toinen kaverini joskus huokaisikin, että tämä ekologisuus tuntuu mahdottomalta toteuttaa, kun kaikesta tulee niin ristiriitaista tietoa. Muovi on pahasta, mutta se suojaa elintarvikkeita ja elintarvikejäte on pahasta. Biopolttoaineet uusiutuvat, mutta tuottavat kuitenkin hiilidioksidia ja niitä varten saatetaan tuhota neitseellistä maata tai olemassaolevia hiilinieluja. Ratkaisuissa joudutaan katsomaan useampaa kuin yhtä muuttujaa, ja arkinen kaupassakäyntikin voi alkaa tuntua mahdottomalta, jos pyrkii ottamaan kaiken huomioon. (Tähän ahdistukseen suosittelen kirjaa 250 ilmastotekoa, josta enemmän alempana.)

Esimerkkejä yhteiskunnallisen tason ratkaisuista

Olennaisinta olisikin, että yhteiskunnassa saadaan säädeltyä sitä ympäristöä, missä ihmiset valintansa tekevät. On paljon väliä sillä, joutuuko valitsemaan ekologiselta kannalta kahden hyvän vaihtoehdon, vai keskinkertaisen ja todella huonon välillä. Ilmalämpöpumput ja maalämpö on auttanut yksilötasolla siirtymään ympäristöystävällisempiin lämmitysmuotoihin (ja säästämään selvää rahaa), mutta samalla yhteiskunnallisella tasolla on syytä edistää Suomen yleisimmän saastuttavan lämmitysmuodon, kaukolämmön, vähähiilisyyttä. 

Lapsuudestani muistan kaksi isoa ympäristökriisiä: otsoniaukon ja happosateet. Molemmat saatiin kuriin suhteellisen yksinkertaisilla, toimivilla keinoilla: kansainväliset säädökset ja kiellot. Emme odottaneet sitä, että kuluttajat vapaaehtoisesti alkaisivat syynätä spraypulloja ja lakata ostamasta niitä, joissa oli vahingollisia ponneaineita. Ponnekaasut yksinkertaisesti kiellettiin kuluttajapakkauksista, tehtaille määrättiin suodattimet. Täydellisesti asiat eivät ole vieläkään, mutta happosateet ovat loppuneet ja otsoniaukko on pienenemässä.

Ponnekaasujen tapauksessa kävi niin, että kuluttaja ei huomannut yhtään mitään. Tuotevalmistajat vaihtoivat pullojen mekanismit toiseen, tuotteet myytiin kuten ennenkin, ja ilman julkista keskustelua keskivertokansalainen tuskin olisi huomannut mitään. En muista, että kukaan olisi noussut barrikadeille puolustamaan oikeuksiaan tuhota otsonikerrosta ponnekaasulla. En tosin yhtään epäile, etteikö tällaisiakin puheenvuoroja käytetty, etenkin siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärretty että ponnekaasut eivät olleet millään tapaa ainut vaihtoehto toteuttaa asia. 

Viimeisin esimerkki on tuoreempi  — koronan aiheuttamat toimenpiteet. Se on myös hyvin erilainen kuin kaksi edellistä esimerkkiä. Teollisuuden säädösten sijaan keinot kohdistuivat kansalaisiin: Rajoituksia tuli liikkumisessa, yritystoiminnassa, koulujen ja muiden yhteiskunnan toimintojen aukiolossa. Usein, kun pelätään sitä, että yhteiskunta lähtee puuttumaan yksilönvapauteen, pelätään juuri tämänkaltaista puuttumista. Rajua, radikaalia, näkyvää – jotain jolla on välitön ja näkyvä vaikutus sekä yksilöön että yhteiskuntaan. Jotain, jolla saadaan aikaan se, mitä ei kehotuksilla tai näkymättömillä kansainvälisillä sopimuksilla saatu.

Yllättävää mielestäni oikeastaan onkin se, miten hyvin nämä rajoitukset otettiin vastaan. Ainakin omassa somekuplassani rajoituksia ennemminkin vaadittiin kuin kauhisteltiin, ja niitä noudatettiin hyvin. Yhteinen, näkyvä uhka auttaa koko yhteiskuntaa kokoamaan rintamalinjat. Kuten monessa kirjoituksessa koronan aikaan on jo todettu, myös ilmastonmuutoksen ja ympäristönsuojelussa ylipäänsä ongelmana ei selvästikään ole keinojen puute, vaan haluttomuus käyttää niitä. Tähän puolestaan vaikuttaa ympäristökatastrofien hiipivä luonne, ja se että jo nyt käsillä olevat kuolemat vaikkapa ilmansaasteiden osalta eivät ole dramaattisia ja näkyviä. Tämän esimerkin näimme rikkidirektiivin kanssa – sen vaikutti myös kuolleiden määrään ilman puhdistumisen kautta, mutta silti taloudellista tuhoa ennustavat vastaäänet huusivat voimakkaasti. Onneksi nämä olivat väärässä, ja Suomessakin se on päinvastoin mahdollistanut uutta liiketoimintaa. Silti tällainen pakkokeinojen tie huolestuttaa monia – palataan siihen seuraavassa blogissa.

Yksilöllä on väliä

Edelläolevalla en tarkoita, että me yksilöinä voisimme nyt jättää omat valintamme tekemättä. Esimerkiksi kulutuksen räjähdysmäinen kasvu viime vuosikymmeninä ei ole suoranainen yhteiskunnan vika, vaan seurausta elintason noususta ja siitä seuranneista elintapojen muutoksista. Olemme oppineet kuluttamaan yli tarpeen ja toisaalta ostamaan halpaa riippumatta siitä, millaisia seurauksia sen tuotannolla on valmistusmaassaan ollut. 

Muutos voi lähteä myös yksilöistä, ja tietyssä mielessä sen on pakkokin. Eivät asiat nouse yhteiskunnalliselle agendalle, jos ei ole ketään joka niistä puhuisi. 

Yksilön vaikutusvallan ehkä näkyvin viimeaikainen todistus on kasviproteiinien kulutuksen räjähdysmäinenkasvu. Sekin vaati monta asiaa: julkista keskustelua lihan ympäristö- ja terveysvaikutuksista, muutamia pioneereja jotka kehittivät aidosti maukkaita ja toimivia tuotteita, ja kansalaiset jotka olivat aidosti kiinnostuneita kokeilemaan uutta. Silti näen, että tämäkin toimii ennemminkin syötteenä yhteiskunnalle – kasviproteiinitkin ovat vielä osin rajatun kansanjoukon juttu, mutta innostus on sellainen, joka saa ehkä poliitikotkin liikkeelle.

Olen ilahtunut siitä, että viime aikoina on tullut esiin selkokielisiä kirjoja siitä, millaisia valintoja itse voi tehdä arjessaan. Sain juuri loppuun Rinna Saramäen 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman, jota voin suositella kaikille ympäristöahdistusta kokeville – ja kenelle tahansa, joka on valmis kokeilemaan pientäkin elämänmuutosta. Kirjassa on mielestäni myös erittäin hyvin tuotu esiin, että yksilön elämänmuutoksen lisäksi yksi merkittävimpiä ympäristötekoja on yhteiskunnallinen vaikuttaminen – äänestäminen, omaan kunnallispoliitikkoon vaikuttaminen, ja oman kotikaupunkinsa ympäristövalintojen selvittäminen.

Erään tutkimuksen mukaan vaatii vain 3,5% kansasta vaatimaan aktiiviisesti muutosta, jotta se saataisiin aikaan yhteiskunnan tasolla. Tästä saadaan aikaan hyvän vaikuttamisen kierre: valtion tasolla voidaan tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka vaikuttavat ihmisten arjessaan tekemiin ratkaisuihin. Ihmiset, jotka haluavat lisää ratkaisuja, vaativat sitä poliitikoilta. Ja mitä pidemmälle pääsemme yhteiskuntamme nykyisen elämäntyylin pienissä muutoksissa, sitä tavanomaisemmalta se tuntuu. Ennen pitkää entinen pikamuodin shoppailu alkaa tuntua yhtä sietämättömältä kuin ajatus palata takaisin aikaan, jolloin korsetin pitäminen oli säädyllisen naisen merkki.

Seuraavassa osassa jatketaan yhteiskunnan vastuusta: Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?

*) Kirjoitussarjan kolmannessa osassa palataan siihen, pitäisikö tehdä paljon pieniä muutoksia vai hoitaa ne isot pois alta – vai riittääkö kumpikaan yksin