Kuukausi: heinäkuu 2012

by

Tesla – Man Out Of Time

Serbialais-amerikkalainen keksijä Nikola Tesla (1856-1943) http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikola_Tesla on osunut silmiini joka suunnalla viime aikoina. En tiedä johtuuko se uusista elämäkerroista, internet-meemien voimasta vai pelkästään vesilasissa olevasta myrskystä: joka tapauksessa Teslaan on törmännyt ties missä.

Tesla on jäänyt kouluajoilta mieleeni vain fysiikankirjan yksiköstä. Seuraavan kerran muistan kiinnittäneeni nimeen huomiota taikurileffassa The Prestige: Tesla oli lyhyessä sivuroolissa hulluna tiedemiehenä, jonka eräällä sähköisellä kapistuksella pystyi kloonaamaan ihmisiä.

Äidyinkin lukemaan Margaret Cheneyn kirjoittaman Teslan elämäkerran Tesla: Man Out of Time pääasiassa Facebookissakin kiertänee Oatmealin hienon meemin perusteella. Kiehtova elämäkerta, tarina ajankohdasta jolloin monet nykyihmisten elämää ja tiedon määrää ja laatua muuttaneet keksinnöt tehtiin. Kertomus myös ajasta, jolloin yleisnerot – itseoppineet keksijä-liikemies-tiedemiehet, jotka tutkivat asioita yksin ja monella eri alalla – alkoivat vähetä. Tesla oli heistä viimeisimpiä ja eli näkemään Einsteinin ja muiden teoreetikkojen sekä erikoistuneiden tutkijaryhmien voittokulun. Valitettavasti kahdeksaakymppiä lähestynyt nero ei koskaan oppinut hyväksymään Einsteinin teorioita.

Teslassa käsittämättömintä – uskomattoman luomisvoiman ja aikaansaavuuden lisäksi – oli hänen kykynsä visioida asioita, jotka ovat vasta nyt tulleet tosiksi. Näihin kuuluivat hänen visionsa maailmanlaajuisesta tietoverkosta (joka tosin taisi alustavasti kattaa vain yksisuuntaisen tiedonvälityksen, Tesla kun teki ison osan työstään radion ja vastaavien parissa), robotiikan ja kauko-ohjattavien laitteiden perustukset ja ensimmäiset prototyypit sekä visiot uusiutuvien energioiden laajamittaisesta käytöstä. Muita, vieläkin toteutumattomia ajatuksia olivat yhteydet muualle aurinkokuntaan, langaton pitkän matkan energian siirto ja maapallon taivaan valaisu öisin käyttämällä koko maapalloa kondensaattorina…

Teslan merkittävin keksintö oli vaihtovirta. Vaihtovirtaa oli jo teoretisoitu ja pyritty valjastamaan, mutta Tesla keksi ensimmäisenä, miten se saatiin käytännössä toimimaan. Tämän jälkeen suurin osa hänen työstään liittyi sähköön ja radioaaltoihin. Modernit tietokoneetkin perustuvat hänen patentoimiinsa perustavanlaatuisiin ideoihin. Guglielmo Marconi on saanut maineen radion keksijänä, mutta Tesla oli patentoinut radioon liittyvää teknologiaa jo vuosia ennen Marconia. Kiista radion keksijästä ratkesi vasta Teslan kuoleman jälkeen 1943 Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa Teslan hyväksi. (Tämäkin kiista näyttää hyvin sen, kuinka keksinnöt ovat olleet harvoin todella yksinäisten susien työtä: uusien ajatusten ja keksintöjen tullessa julki niiden parissa alkoi aina välittömästi työskentelemään monia ihmisiä, ja vaikkapa Bellin puhelinpatentti muistuttaakin meitä siitä, että joskus keksijän maine oli kirjaimellisesti minuuteista kiinni.)

Merkillepantavinta kuitenkin on se keksintöjen määrä, mikä jäi toteuttamatta ja mikä ehkä vieläkin voisi hyödyttää ihmiskuntaa. Tätä ongelmaa ei paranna se, että etenkin elämänsä ensimmäisellä puoliskolla Tesla luotti muistiinsa ja kirjoitti harvoin yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Hänellä oli myös niin paljon ideoita ja teorioita, että hän ehti niistä – sekä ajan että rahan puutteen vuoksi – toteuttaa vain murto-osan. Monet keksinnöt ja havainnot olivat niin paljon aikaansa edellä, että niitä ei olisi ollut mitenkään mahdollista todellisuudessa toteuttaakaan tai niille ei voinut vielä keksiä käyttötarkoitusta. Näihin lukeutuvat elektronimikroskoopin esiaste, varhaiset plasmakokeilut sekä kuuluisa Tesla-turbiini, joka kiinnostaa edelleen ja jolla vihdoin on toteuttajia, jotka ovat voineet viedä kehitystä eteenpäin toteutuksen asteelle. Energian pitkän matkan langaton siirto on eräs Teslan suurimpia ja suuruudenhulluimpia, silti mahdollisesti toteutettavissa olevia unelmia – rahoituksen puutteeseen kaatunut Wardenclyffe-laboratorio oli suunniteltu myös tähän käyttöön. Koska Tesla ei koskaan saanut mannertenvälistä energiansiirtoa testattua, emme tiedä kuinka lähelle onnistumista hän olisi päässyt. Jälkeenjääneet paperit eivät riitä kuvaamaan keksintöä.

Toinen paljon esille nostettu asia on Teslan elinaikanaan kokema vääryys. Tesla sai, synnyinmaansa tuen ansiosta, elää loppuelämänsäkin katto päänsä päällä. Laboratorioon hänellä kuitenkaan ei viimeisinä vuosinaan ollut varaa. Alkuvuosinaan hän ei halunnut, ehtinyt tai ymmärtänyt käynnistää tuottoisaa liiketoimintaa käytännönläheisimmistä ideoistaan, mikä olisi taannut vapaammat kädet myöhemmin elämässä. Teslaa huijattiin useaan otteeseen liiketoiminnassa, tuottoisan vaihtovirtapatenttinsa hän luovutti käytännössä ilmaiseksi kun halusi saada sen leviämään mahdollisimman laajalle, ja lukuisat keksijät pyrkivät varastamaan kunnian hänen keksinnöistään. Oikeusjuttuja nostettiin Teslan aikana kymmeniä, mutta hän voitti ne kaikki, viimeiset postuumisti. Lisäksi hän kärsi kilpailijoiden mustamaalauksesta, nämä kun käyttivät kaikkia aseita saadakseen omat ratkaisunsa käyttöön suuressa sähkösodassa: Tesla ei periaatteesta puolustautunut usein julkisesti, ja tämä vaurioitti hänen mainettaan keksijänä vaikeuttaen rahoituksen saamista. Teslan maineella kestikin hänen kuolemansa jälkeen pitkään tulla palautetuksi paikalleen urauurtavana keksijänä, ei vinksahtaneena visionäärinä.

—

Tuo aikakausi olikin keksintöjen ja muutosten valossa niin mielenkiintoinen, että siitä voisi lukea lisääkin. Olemme nyt vastaavassa käännekohdassa teknologisen edistyksen kanssa. Nykypäivän Teslat paljastunevat taas viitisenkymmentä vuotta jälkikäteen.

by

Ruokakortilla digitaalisessa leipäjonossa

Vielä nytkin, kun netistä voi tilata lähes kaikkea parhaimmillaan päivän toimitusajalla, leffat voi vihdoin striimata laillisesti ihan siedettäväntasoisista palveluista ja kirjat saa digitaalisesti siinä ajassa minkä kotiverkko niitä ehtii ahnehtia, iso osa palveluista on jäänyt näennäisdigitaaliseen tilaan jossa kyllä näyttää siltä että tietoverkkoja käytetään, mutta käytännössä niistä on saatu vain ylimääräistä riesaa ja lisäaskeleita käyttäjälle.

Viimeisin tempaus tapahtui S-ryhmän etukortin tilauksen kanssa. Luovuin vihdoin bonuksettomuudestani, kun totesin hotellivarausta tehdessäni yöpymisen tulevan merkittävästi halvemmaksi. Näitä etuja on riittävän tiheään tarjolla että kortti kannattaisi.

Alku oli helppo: menin S-ryhmän korttisivuille ja täytin hakemuksen. Luin netistä ”Liity asiakasomistajaksi verkkopalvelussamme” ja vaivautumatta lukemaan pientä pränttiä klikkasin jatkoa. Olin hieman odottanut, että nettitilauksella voisi saada kortin saman tien, edes väliaikaisen numeron jota voisi käyttää saman tien nettiostoksissa. Osasin kuitenkin arvata että näin ei välttämättä kävisi, ja minulle ilmoitettiinkin että saisin kortin postitse viikossa parissa käsittelyn jälkeen.

Kirje tuli ajallaan, ja avasin sen odottaen saavani kortin lompakkooni. Naureskelin hieman sille, että nimi oli kirjoitettu korttiin käsin: eikö niillä ole kunnon kortintekovälineitä? SItten vilkaisin saatekirjettä.

”Tämän kirjeen liitteenä saat väliaikaisen S-etukortin –. Käy kuukauden kuluessa S-ryhmän asiakaspalvelupisteessä — [jossa] sinulle tilataan varsinainen S-Etukortti –.”

Nettisivuilla ilmoitetaan näin:

Palvelun kautta asiakasomistajaksi liittyneen on käytävä kuukauden kuluessa väliaikaisen S-Etukortin saamisesta asioimassa jossain S-ryhmän asiakaspalvelupisteessä (Prisma, suurimmat Sokokset ja S-marketit) tunnistautumassa ja hyväksymässä tilisopimuksen ja -ehdot sekä tilaamassa varsinainen S-Etukortti.

Mitä ihmettä?

Täytin siis pitkän korttihakemuksen netissä, ja sain postitse paperin, joka minun pitää viedä henkilökohtaisesti palvelupisteeseen, jossa allekirjoitan sen henkilökunnan nähden, näyttäen ajokorttiani. Tämän jälkeen hakemus lähetetään, käsitellään, ja lopulta valmis kortti postitetaan minulle.

Tässä vaiheessa on pakko kysyä: mitä etua kortin tilaamisella netistä on, kun se ainoastaan hidastaa kortin saamista sillä viikolla tai parilla minkä kestää saada postitse ohjeet? Kyllä, siksi ajaksi saan väliaikaisen kortin. Tyhmempi voisi kuitenkin kuvitella, että jos saan väliaikaisen kortin, olen jo muutenkin kykeneväinen saamaan pysyvän version. Olen jo saanut sähköpostia, jossa minut toivotetaan tervetulleeksi asiakkaaksi. Ainut etu nettitilauksesta on siis se, että saa täyttää lomakkeensa koneella. (Oletan että toimistolla joutuu täyttämään paperilomakkeen.)

Tässä prosessissa on mennyt väärin niin monta asiaa, että listasta tulee pidempi kuin S-etukortin hankkimiseen tarvittavien kommervenkkien listasta. Aloitetaan siitä, että etukortin voi ”tilata sähköisesti”. Samoin kuin olettaisin, että voidessani ostaa kengät netistä, täytettyäni tarvittavat tiedot ja maksettuani ostoksen saan kengät postissa viikkoa tai paria päivää myöhemmin, oletan myös, että saan S-etukorttia tilatessani kortin postitse jonka jälkeen asia on hallussa. Analoginen tilanne kengille olisi, että saisin postitse pahviset virsut ja lupauksen, että kun menen virsujen kanssa lähimpään kauppaan, ne vaihdetaan oikeisiin kenkiin – jotka saapuvat postissa jonkin ajan päässä visiitistä.

Miksi juoksuttaa asiakas kauppaan?

Näyttää siltä, että eräs tärkeimpiä syitä sille miksi paikan päällä pitää käydä henkilökohtaisesti on sopimuksen allekirjoitus. Samalla avataan tili, ja halutaan varmistaa henkilöllisyys. Allekirjoituksen ja henkilöllisyyden varmistuksen voi kuitenkin tehdä digitaalisesti. Ihan helppoa se ei vielä ole – klikkauksia riittää. Mutta mahdollista se on. Virallisesti tarvitaan se turkasen sähköinen henkilökortti. Monet yhdistykset ja muut kuitenkin hyväksyvät minkä tahansa vastaavan varmenteen, kun kyseessä ei ole mikään kriittinen järjestelmä vaan vaikkapa jäsenhakemus.

Jos tunnistautuminen voidaan jo tehdä pankkitunnuksilla, pitäisi myös allekirjoituksen onnistua samoin tein. Tai, utopistisesti, voitaisiin hoitaa vihdoin se sähköinen tunnistautuminen kuntoon. Vähimmilläänkin, parempia tapoja odotellessa (ja myönnytyksenä niille jotka kokevat digitaalisen allekirjoituksen vaikeaksi) voitaisiin antaa allekirjoitus postin hoidettavaksi – palautuskuori vain mukaan ja sopimus allekirjoituksineen postiin. Oikea kortti tulisi sitten ajallaan.

Toinen syy viivästelyyn voisi olla, että halutaan vielä tehdä tarkistuksia aiheesta. Miksi tätä prosessia ei voisi aloittaa saman tien kun hakemus on sisässä? SUPO-selvityksenkin taitaisi saada nopeammin kuin S-etukorttiselvityksen. Jos allekirjoitus on reilassa ja tarvittavat tarkistukset aloitetaan heti (ja ihmettelen jos näitä tarkistuksia ei voisi tehdä sähköisesti) niin lopullisen kortin voisi heittää postiin saman tien. Hupaisaa tässä on, että pankkitilinkin saa avattua helpommalla – uuden tilin olemassaolevan tilin rinnalle voi tilata nettipankista ja allekirjoitukset sopimuksiin lähettää postitse. Onko S-etukortti osa niin kriittistä kansallista järjestelmää, että sen hankkiminen on tehtävä vaikeammaksi kuin pankkitilin?

Luotan kuitenkin siihen, että ennen pitkää nämä viimeisetkin kopiot kolmena kappaleena vaativat byrokraattiset instituutiot pääsevät todelliseen eikä vain näennäiseen digiaikaan. Online-ostokset ovat jo helpottuneet huimasti viime vuosina, ehkä S-ryhmäkin pian pääsee kelkkaan.

Viimeisenä mainittakoon asia, joka ei ole pelkästään S-ryhmän asia: odotan kovasti aikaa, jolloin näitä erillisiä kortteja ei tarvitse raahata mukana. Vaikkapa se valtion toimittama henkilökortti voitaisiin hyvin helposti vain linkata eri palveluihin, jolloin samaa korttia näyttämällä saisi aina tarpeelliset palvelut bonuksista kirjalainauksiin. Ylipäänsä fyysinen kortti on lähinnä rasite – korttinumerollahan näissä jutuissa pelataan. Ja kun ottaa huomioon, että hetu on nyt jo kaikilla tahoilla tiedossa, olisiko niin paha asia saada bonukset vaikka ajokortilla? Tai pankkikortilla jolla teoriassa pystyisi varmasti tekemään samankaltaisen tunnistuksen kuin verkkopankilla. Näihin viimeisiin ratkaisuihin ei tarvitsisi odottaa valtion ikuisuusprojekteja.

Hotelliyön, jonka vuoksi tulin tuon kovan onnen kortin hankkineeksi maksoi lopulta kaveri, jolla kortti oli jo valmiina.

by

Päivähoidosta ja palveluista

Pojillamme on kolmen kilometrin päivähoitomatka. Päiväkoti on täsmälleen päinvastaisessa suunnassa kuin työpaikkamme, jonne pääsemme parhaiten julkisilla tai pyörillä. Kesäaikaan viemme poikia pyöräkärryissä, talvisin matkat taitetaan autolla, jonka jälkeen auto ajetaan kotipihaan ja siirrytään julkisiin. Tämä on sekä ajan että rahan haaskausta.

Alueellamme on tapahtunut viidessä vuodessa sukupolvenvaihdos. Vanhusten kansoittama Otsolahden alue on muuttunut lapsiperheiden lintukodoksi: onhan siinä asumista meren rannalla, niittyjen, metsien ja leikkipuistojen äärellä kymmenen minuutin bussimatkan päässä keskustasta.

Ainut ongelma ovat päivähoitopaikat. Otsolahden alueella on tasan yksi päiväkoti. Se on yksityinen, joka hoitaa 14 yli 3-vuotiasta lasta. Seuraavaksi lähimmät paikat ovat kilometrin-parin päässä. Ne eivät riitä: lapsia on alueella paljon. Monet ovat vielä kotihoidossa, ja parin vuoden sisällä päivähoidon tarve kasvaa entisestään.

Tapiolan alueella on laajemminkin sama ongelma. Tämä johtuu siitä, että alueelle aikanaan tehdyt väestöennusteet väittivät, että Tapiolasta tulee seniorien valtakuntaa. Ennusteet ovat sittemmin jääneet ajastaan jälkeen eikä niitä ole päivitetty ottamaan huomioon sukupolvenvaihdosta tai yleistä muutosta ilmapiirissä. Lapsiperheet näet jäävät yhä useammin asumaan keskustaan tai sen liepeille, ja monet valitsevat suosiolla kerrostaloasumisen omakotitalon ja päivittäisen ruuhkassa ajamisen sijaan. Yhä useampi arvostaa lyhyempää työmatkaa ja palveluja. Itse asiassa ne, jotka muuttavat pois lasten vuoksi keskustasta ”maaseudun rauhaan” muuttavat yhä useammin Tapiolaan ja muille Helsingin luonnonläheisille mutta tiheään asutuille, hyvin liikennöidyille liepeille. Tästä seuraa että lapsiperheiden määrä on Tapiolassa kasvussa, ja sama ilmiö toistuu muuallakin.

Tapiolassa on valitettavasti seurattu vanhentuneita ennusteita pilkuntarkasti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tapiolan ympäristössä on joka puolelle rakennettu uusia päiväkoteja, mutta Tapiolan seudulle ei yhtäkään. Päiväkotimme johtaja kertoi, että he ovat yrittäneet säännöllisesti viedä viestiä poliitikoille ja virkamiehille, koska heillä on hyvä käsitys tilanteen muutoksesta ja tulevista päivähoitotarpeista. Heitä ei kuitenkaan ole kuunneltu, vaan vedottu vanhentuneisiin ennusteisiin. Niinpä viime vuodenvaihteessa oltiin taas tilanteessa, jossa 80 lasta oli Tapiolan seudulla ilman paikkaa, ja päiväkodeissa otettiin käyttöön varastohuoneita ja jumppasaleja.

Tapiolaan tulisi saada lisää päivähoitopaikkoja. Järkevä päivähoitomatka on yksi perheiden hyvinvoinnin edellytys. Vaikka tunnenkin omakohtaisesti lähinnä Tapiolan seutua, uskaltaisin väittää että samoja ongelmia voi olla muissakin osissa Espoota. Myös näissä tulee uskaltaa irroittaa nenä tilastosta ja katsoa, onko todellisuus mahdollisesti muuttunut muutamassa viime vuodessa.

Yleisesti sekä päivähoito- että muut tarpeet saadaan pidettyä paljon paremmin ajan tasalla kun asiaan kiinnitetään huomiota. Väestöennusteita tulee seurata, mutta myös päivittää. Asiantuntijoita, etenkin kentällä toimivia tulee kuunnella ja heidän mielipiteensä ottaa huomioon tila- ja muita tarpeita suunnitellessa.

Merkittävää on, että tässäkin tilanteessa ongelma ei ole ollut hoitajien saanti. Työvoimaa on tarjolla ja ihmiset myös liikkuvat vapaasti pääkaupunkiseudulla. Suurempi ongelma ovat nimenomaan tilojen puute: päiväkotiin ei ole helppo kiskaista tyhjästä uutta huonetta, ja valmiina ei ole rakennuksia, joihin voisi perustaa uuden. Eräs ratkaisu ongelmaan – niiden uusien päiväkotien perustamisen lisäksi – voisi olla muuntuvat julkiset tilat.

Monesti väitetään, että asia joka sopii kaikkeen, ei sovi mihinkään. Näin voi käydä myös monikäyttöisten tilojen kohdalla, jos niitä ei suunnitella kunnolla. Kuitenkin muuntuvat tilat, joissa esimerkiksi sama rakennus voisi palvella vanhuksia ja lapsia, niin että jomman kumman palvelun tilantarpeen kasvaessa voitaisiin helposti siirtää tiloja toisen puolen käyttöön, voisi olla erinomaisen toimiva ja toisaalta myös kunnalle edullinen. Samalla osa tiloista voisi toimia esim. nuorten harrastetiloina iltaisin – lasten tiloissa voi kokoontua partiolaisia, jumppasalissa voi järjestää liikuntaa, vanhusten askarteluhuoneessa käsityökerhoja. Yksittäisen rakennuksen huolto- ja ylläpitokustannukset ovat vähäisempiä kuin kahden pienen erillisen. Tällaisista tiloista voisi pitää myös suunnittelukilpailuja, tai etsiä ratkaisuja olemassaolevien tilojen muuntelukelpoisiksi muuttamiseen.

Tässä voisin vielä mainita, että oma lapseni kävi taannoin päiväkodin kanssa laulamassa vanhainkodissa. Retki oli suuri ilo sekä lapsille että vanhuksille. Ei ole mitään syytä, miksi tämä ilo ei voisi jatkua jos vanhukset ja lapset pysyvämminkin käyttäisivät samoja tiloja.

Luonnollisesti tulee myös miettiä muita ratkaisuja lievittämään siirtymävaiheen pulaa. Monet tuttavamme ovat ottaneet kotihoitajan yksin tai yhdessä naapurin kanssa – merkittävin yksittäinen syy tälle on nimenomaan ajansäästö, kun lapsien kuskaamiseen ei mene tuntia päivittäin. Yksityisiä päiväkoteja voisi tulla lisääkin. Mutta tärkeää on myös miettiä uudenlaisia ratkaisuja, jotta emme taas lukitse pitkän aikavälin palveluja pian vanhentuviin ennusteisiin.

Kuulisin myös mielelläni muiden kokemuksia Espoon päivähoidosta. Onko vastaavia ongelmia ja pitkiä matkoja muualla Espoossa?