Maatalous

by

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

by

Ääri-ilmiöiden viehätyksestä (ja vähän lihansyönnistäkin)

Mieleeni jäi taannoin Googlen maisemointivuohista kertovassa uutisessa eräs omituinen lukijakommentti. Artikkelin lukija totesi, että eikö Googlekin jo tiedä, että eläimet aiheuttavat kasvihuonepäästöjä, ja että ympäristöteko olisi jos he hankkisivat ruohonleikkurin.

Se, oliko kommentti vitsi, jäi selvittämättä. Samoin se, tukisiko kyseinen kommentoija kenties koko maapallon eläimistön ampumista metaanimasiinoina. Lausahdus tulee kuitenkin aina toisinaan mieleeni, kun kohtaan vastaavanlaisia äärimmäisyyteen vietyjä, todellisuudesta vieraantuneita kommentteja. Se tulee mieleen, kun Hesari puffaa eineksiä laman pelastajana tai joku kiivas ilmaston ”puolustaja” ehdottaa taas kerran jotain äärimmäistä, ekosysteemiä rikkovaa keinoa joka teoreettisesti voisi hillitä hiilipäästöjä. Useimmat asiat ovat kokonaisuuksia, ja vasta laajemmassa kuvassa näkyy jonkin toimenpiteen kokonaisvaikutus. Usein sitä kokonaisvaikutustakaan ei voi täysin arvata, vaan pitää tehdä paras arvaus ja muokata toimenpidettä jälkikäteen. Näinhän kävi aikanaan alkoholiveron kohdalla – vaikka itse olin (ja moni muukin varmasti) sitä mieltä, että otsaluullakin näkee veronalennuksen olevan järjetöntä, niin silti ymmärsi missä kokonaistilanteessa päätös oli tehty. Otsaluu tosin oli oikeassa, ja korjausliike tuli aikanaan niinkuin järkevää oli. Eineksissä on myös tällainen ongelma: niiden tuotto menee pääasiassa parille yritykselle, joiden osinkoihin tuotto kolahtaa. Tuottajat ja välikädet saavat merkittävästi pienemmän osan, jolloin kiertoon tulee loppujen lopuksi vähemmän rahaa. Kansanterveyden puolesta taas einesten tuottama ”voitto” on puhtaasti negatiivista.

Lihansyöntikampanjat, puolesta ja vastaan, osuivat taas silmiini – tällä kertaa Treehuggerin artikkelissa. Artikkelissa kerrottiin uutena tutkimustuloksena, että järkevästi hoidettu karja – käytännössä sellainen, joka syö vähemmän rehua ja vaikkapa maissia, jotka muodostavat paljon metaania lehmän ruoansulatuselimistössä ja pääosin ruohoa, joka on lehmän alkuperäinen ravinto – voi auttaa hiilen sitomisessa. Tämä vaatii järkeviä ja kestäviä laiduntamismenetelmiä, joissa pidetään suuria aloja luonnonniittynä joissa lehmät käyvät laiduntamassa. Laidunnus kasvattaa maan ravinteikkuutta ja näin sitoo hiiltä lehmän jätösten ja maatuvan ylijäämäruohon osalta, samoin kuin kasvavan ruohon avulla. Tämä sama alahan on nyt maissilla, jota käytetään tehotuotannon rehuna. Tehotuotantomenetelmien vuoksi kyseisen maan hiilipitoisuus on laskenut merkittävästi, mikä lisää käytännössä ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää.

Kun muistetaan, että vaikkapa Amerikan Keski-Lännen pellot ovat muutenkin laina-ajalla – vesi-intensiiviset maissi, puuvilla ja muut tehomaatalouden ihmeet imevät parhaillaan kuiviin uusiutumatonta vesiallasta preerian alla, ja sen arvioitu kestoaika on maksimissaan kaksisataa vuotta – peltojen ruoholle jättäminen ja kestävät laiduntamistekniikat olisivat pitkällä tähtäimellä ja taloudellisestikin järkeviä. (Puhumattakaan siitä, että vaikkapa puuvillaa tuotettaisiin halvemmalla aivan muualla.) Sitä odotellessa maltillinen lihansyöjä voinee vain toivoa parasta ja ostaa luomua tai muuten fiksusti tuotettua – luomuakaan ei tarvitse fanittaa fanaattisesti, mutta tällä hetkellä se on yksi harvoja tapoja lähettää kuluttajana signaalia parempien tuotantotapojen puolesta.

Artikkeli ei silti tarkoita, että meidän kannattaisi panostaa lihansyöntiin. Yksikään lääkäri ei suosittele lihansyöntiä länsimaiden nykyisin harrastamassa laajuudessa. Ja karjaa ei tarvittaisi ihan näin paljoa kuin nykyisin: jos lihaa syötäisiin maltillisesti, paineet tehotuotantolaitoksiinkin pienenisivät. Siksi kasvissyöjiä on taas tämän tutkimustuloksen varjolla turha syyllistää – päin vastoin. Itse en kuitenkaan kannusta kaikkia tiukkaan kasvissyöntiin; olen tylsyyteen asti keskitien kulkija, ja en ilahtuisi ajatuksesta, että joutuisin syynäämään ruokavaliotani erityisen tarkasti tai syömään vitamiinilisiä. Se ei tarkoita, että joka päivä tarvitsisi silti syödä lihaa tai että lihan tarvitsisi olla aterialla pääosassa. Ei se silti estä joskus syömästä kunnon pihviä. Mikäli ihmiset kohtaisivat vähemmän fanaattisuutta ja kokisivat ettei kaiken tarvitse olla joko-tai, kenties tässäkin asiassa päästäisiin pois poteroista.

Ongelmana tässä maailmassa on  (ja tulee olemaan, en elättele turhia toiveita tässä suhteessa) että keskitie saa poikkeuksetta vähemmän huomiota. Ääri-ilmiöt ja mielipiteet kiinnostavat kaikessa raflaavuudessaan, ja niiden suhteettoman suuri uutisointi mahdollistaa omituiset dieetit (kuten toivon mukaan hiipumaan päin olevan hiilihydraattihysterian), asioiden polarisoinnin (olet puolellamme tai meitä vastaan) ja vastakkainasettelun vaikkapa luomun ja tehomaatalouden välillä, jossa tuppaa unohtumaan että pienillä (no, joissain tapauksissa melko isoilla) muutoksilla saataisiin tavallisestakin tuotannosta huomattavasti parempaa.

Ilmastonmuutoskin johtuu perimmältään maapallon kapasiteetin ylittävästä kasvusta ja toisaalta ekosysteemiä rikkovista tuotantotavoista. Jos palattaisiin järkevämpiin metodeihin, moni asia korjaantuisi liki itsestään. Tämä ei tarkoita paluuta kivikaudelle, tai sitä etteikö vaikkapa fiksumpien viljelytapojen ohessa kannata kehitellä uusia teknologioita. Mutta biodiversiteetti ja luonnon tasapaino (voi, niin kovin hippejä ja epäcooleja asioita) kannattaa pitää mielessä myös uusia asioita kehiteltäessä.

by

Mistä tunnet sä tuottajan

Koetin eilen toteuttaa uhkaustani tukea tuottajia ostamalla heiltä suoraan. Visiitti torilla paljasti yllättäviä asioita.

Hakaniemen torilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä vihannesmyyjiä. He myivät kyllä tuoretta, hyvännäköistä ja pääasiassa suomalaista ihan sopuhintoihin. Yksikään vierailemistani kolmesta kojusta ei kuitenkaan ollut tuottaja, vaan jälleenmyyjä. Kysyessäni, mistä he ostavat vihanneksensa, vastaus oli kaikilla ”pääasiassa tukusta, muutamia suoraan tuottajilta”. Hieman vähemmän välikäsiä löytyi Espoon Tapiolan ainoalta torimyyjältä: vanha setä kehui tuntevansa mansikantoimittajaa lukuunottamatta joka tilan, jolta hän vihanneksia myi, ja ostavansa myymisensä suoraan tiloilta.

Muistan enoni viitisentoista vuotta sitten suoramyyntiä aloitellessaan mananneen jälleenmyyjiä, jotka myivät pidempään seissyttä, huonompaa tavaraa ja usein vielä polkuhinnalla. En tiedä, mikä tilanne tätä nykyä on Jyväskylän torilla, mutta pääkaupunkiseudulta suoramyynti näyttää pienen otokseni perusteella kadonneen kokonaan. Onko tämä sitten huono tilanne?

Aiemman juttuni perusteella vihannesten tukkumyynti ei ole pelkästään huono asia. Kuljetusta tulee vähemmän kun vihannesten toimitus tai haku on organisoitu jossain määrin keskitetysti. Jos ajatellaan välikäsille menevää hintaa, torilla ostetusta tavarasta todennäköisesti vähemmän menee välikäsille. En tiedä isojen kauppaketjujen järjestelmiä, mutta heillä välikäsiä varmasti löytyy sievoisesti toimituspuolelta. Voisi tosin olla hyvä asia kysäistä torimyyjiltä heidän käyttämistään tukuista, mikäli se ei herätä pahaa verta. Tuottaja kuitenkin saa tukkuun myydessään vähemmän ja tavara kiertää pidempään – enoni esimerkiksi ei koskaan myy edellispäivänä torilla käynyttä tavaraa, joitain yksittäisiä paremmin säilyviä lajikkeita kakkoslaatuna seuraavana päivänä. Olisi hyvä tietää, kuinka pitkä aika torivihanneksilla on poiminnasta.

Pahinta tukkumyynnissä on juuri tilanne, jossa tuoretavara joutuu lojumaan varastossa ja kuljetuksissa hyvin pitkään ennen myyntiin päätymistään. Atria kertoi juuri keskittävänsä koko Suomen pakastelogistiikkansa yhteen suureen keskusvarastoon. Mikä toimii pakasteille, ei kuitenkaan toimi tuoretavaralle. Pienemmät varastot ovat vihanneksien kohdalla siis varmasti fiksumpia, vaikka siitä tulisikin kokonaisuutena hieman enemmän ajokilometrejä.

Torin lisäksi käväisin Hakaniemen kauppahallissa. Kala- ja lihakojuissa näytti olevan valinnanvaraa, ja eräässä kojussa söin parhaan pullan pitkään aikaan – kotitekoinen ja tuore kanelikierre. Päivän paras koju tosin oli Lentävä Lehmä -niminen juustotiski, josta sai lisäksi maitoja, jogurtteja, jäätelöitä ja kananmunia. Kaupassa ensimmäisenä huomioni kiinnitti Reblochon-juusto jota olen turhaan metsästänyt marketeista. (Sitä on kuulemma myynnissä myös Kauppatorin kauppahallissa.) Kaupasta saa myös tilattua kyyttölehmien käsittelemätöntä maitoa – pitänee kokeilla joskus! Palvelu oli erinomaista ja asiakkaidenkin kesken tuli juteltua – virkistävä kokemus.

by

Mitäpä sitä maksamaan

Ei tainnut maidon tuottajahinnan laskeminen toistamiseen tulla enää kenellekään yllätyksenä. Nyt sitten pitäisi vain keksiä, ketä vielä syyttää. Monopoliasema ei naurata ketään, kun hinnat voidaan sanella oikeastaan miten päin tahansa. Ei naurata kyllä Valiollakaan, kyllä sen toisaalta ymmärtää: muualla maksellaan vielä enemmän ylituotannosta. Vähiten toisaalta naurattaa kuluttajaa, jonka kukkarossa hinnanalennus ei näy. Toisaalta en jaksa myöskään ymmärtää, miksi maidon pitäisi maksaa niin vähän kuluttajalle. Kyseessä ei ole elintärkeä aine, ja jos joku sitä niin paljon juo että senttien tai edes kymmenien muutokset litrahinnassa tuntuvat, saa luvan maksaakin hieman turhuuslisää. Mikään ei ole naurettavampaa kuin maidon käyttö sisäänheittotuotteena – paitsi ehkä se, että se toimii.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä haastateltiin MTK:n uutta puheenjohtajaa, maitotilallinen hänkin. MTK:n linja on aiemmin ollut pieniä tiloja suosiva, he ovat erikseen ilmoittaneet kannakseen, että pienillä tiloilla maidon laatu sekä karjan ja ympäristön hyvinvointi otetaan paremmin huomioon. Uusi puheenjohtaja on eri linjoilla, vaikka ei asiaa vielä voikaan suuresti mainostaa – kenttääkin on pakko kuunnella. Sinänsä hän oli oikeassa siinä, että parasta olisi, jos tukiaisia ei tarvittaisi. Yksikään viljelijä ei ota tukia huvikseen, ja itse pärjääminen olisi kaikille parempi. Tästä päästäänkin ongelmaan: jos tuhannen lehmän navetta pärjää jo omillaan, eikö se olisi hyvä kehityssuunta? Jonka jälkeen voidaankin jouhevasti miettiä, mitä se tekee maidon laadulle, joudutaanko antibiootteja käyttämään pian jatkuvasti, ja monta muuta asiaa. Kenties tukea tulisikin suunnata tulevaisuudessa pienemmille navetoille. Kenties maito kannattaisi ostaa pienemmiltä meijereiltä, tai suoraan tiloilta. Ongelma on sekin, että meillä on maidon jakelujärjestelmiä syystä – ei jokainen voi käydä tukemassa tuottajaa erikseen.

Edellisten lisäksi SK:n jutussa mm. kerrottiin, että Suomeen ollaan puuhaamassa useampaakin tuhannen lehmän navettaa. Muutenkin kiinnostava juttu, kannattaa etsiä lehti käsiinsä.

Itse olen ollut kesälaitumilla ja kirjoitustahti on kääntäen verrannollinen lämpötilaan ja etäisyyteen langattomasta verkosta. Juttuaiheita on jäänyt varastoon, toivottavasti saan purettua sumaa tulevista helteistä huolimatta.

by

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

by

Eläinten vallankumous

Sikainfluenssa leviää tipoittain, EU:n sisällä on tullut esiin ensimmäinen tapaus. Vielä on turhan aikaista sanoa, äityykö epidemia pandemiaksi, mutta mahdotonta se ei ole. Pandemianakaan – mikäli taudissa ei tule merkittäviä mutaatioita – tämä katastrofi ei vielä tuhoa ihmiskuntaa: tauti on tappava, mutta kuolemat aiheutuvat taudin seurauksena mahdollisesti tulevasta keuhkokuumeesta jonka kuolleisuus on teollisuusmaissa 20%.

Se on silti järkyttävän iso luku. Kehitysmaissa keuhkokuumeen kuolleisuus on vielä isompi. Jos epidemia todella saisi niskaotteen ihmiskunnasta, toipumiseen menisi aikaa: yhteiskunnasta ei voi noin vain lohkaista suurta palaa pois ilman, että sen toiminta ei vaurioituisi.

Tämän mittakaavan katastrofista puhuminen on väistämättä jollain tapaa jakomielitautista. On vaikea edes kuvitella sitä surua ja inhimillistä hätää, minkä koko lähipiirin sairastuminen ja lukemattomien itselle tärkeiden ihmisten menehtyminen voi aiheuttaa. Toisaalta on myös kolikon toinen puoli. Ei voi kiistää, etteikö se olisi maapallomme ja myös selviäjien kannalta ehkä parempi kuin nykymenon jatkuminen. Tämänlaajuinen katastrofi antaisi meille ympäristötuhojen ja ilmastonmuutoksen hallintaan edes hieman armonaikaa. Tämä näkökulma ei silti lohduta sairastunutta eikä läheisensä menettänyttä.

Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö jotain tämäntapaista ole odotettu. Vaikka sikainfluenssa saataisiinkin hallintaan – mikä on toistaiseksi aivan mahdollista – jokin vastaava tauti on tulossa nurkan takaa. Sairaudet ovat yksi luonnon tehokkaimmista keinoista hallita populaation kokoa ja palauttaa tasapaino, ja isompia epidemioita tulee säännöllisin väliajoin. Itse asiassa tämänkertainen pandemia on myöhässä.

Tauditkaan eivät sikiä tyhjästä. Usein ne kehittyvät eläimissä ja mutaation kautta onnistuvat muuntumaan muotoon, jossa ne selviävät ihmisessäkin. Ihmisen nykyiset toimet ovat kuitenkin erityisen otollisia supertautien kehittämiseen. Huffington Postissa on hyvä artikkeli siitä, kuinka Meksikon ”sikatehtaat” ovat voineet toimia kasvualustana sikainfluenssalle.

Pienemmät tuotantoyksiköt ovat monin tavoin järkevämpiä juuri tautien leviämisen kannalta. Celsiaksessa oli juuri hauska juttu siitä, kuinka takapihalla kasvatettavien kanojen suosio kasvaa USA:n kaupungeissa. Ne tarjoavat asukkaille taatusti tuoretta ja maukasta kananmunien ja lihan muodossa. Joku voisi ehkä kuvitella, että kanojen kanssa läheisissä tekemisissä oleminen voisi juuri altistaa eläinperäisille sairauksille. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Jutun lopussa on useampiakin linkkejä, joissa osoitetaan, että pienkasvatus vähentää eläinten sairauksia ja toisaalta myös poistaa esim. antibioottien tarpeen jolloin ei päästä kasvattamaan resistantteja bakteereja. Erityisen kiinnostava on tämä artikkeli kanateollisuudesta, jossa kerrotaan kanateollisuuden kontribuutioista lintuinfluenssaan ja muistutetaan mm. siitä, että ”takapihojen kanoilla” on tehdaskanoja suurempi geneettinen diversiteetti, joka lisää kannan vastustuskykyä.

by

Harmaata vihertaloutta

Helsingin Sanomissa oli eilen uutinen laittomien torjunta-aineiden käytöstä tuontivihannesviljelyssä. Artikkelissa kerrottiin, että Euroopan satosuojelujärjestö ECPA on ratsioiden ja takavarikoiden perusteella arvioinut 5-7 prosentin EU:ssa myytävistä torjunta-aineista olevan kiellettyjä. Tämä tarkoittaisi, että arvatenkin sama määrä EU:ssa tuotetusta sadosta sisältää laittomia kemikaalijäämiä. Erityisenä murheenkryyninä mainittiin muun muassa laittoman työvoiman käytössä viljelyksillä kyseenalaisesti kunnostautunut Espanja, mutta myös muissa maissa kauppaa esiintyi – niinkin lähellä kuin Baltian maissa ja Tanskassa.

Kyseessä on, laittomasta toiminnasta kun on kyse, harmaasta taloudesta. Eikä vain hallinnon ja verotuksen ohi kulkevasta kaupasta, vaan rikollisjärjestöjen liiketoiminnasta. Artikkelissa arvioitiin, että pääosaa laittomien torjunta-aineiden kaupasta pyörittävät itäeurooppalaiset rikollisjärjestöt; alkuperämaaksi veikattiin Kiinaa (mikä ei ole yllättävää, sillä Kiinan lainsäädäntö on näiltäkin osin varmasti merkittävästi lepsumpi). Laittomat torjunta-aineet pyörivät siis samoilla markkinoilla kuin muukin salakuljetus, tuoteväärennökset, huumeet ja ihmiskauppa. Pelätään myös, että näiden aineiden markkinat kasvavat talouskriisin myötä, kun viljelijät pyrkivät pitämään tuotantokustannuksia alhaisina.

Olisi mielenkiintoista, jos viljelystiloja voitaisiin ratsata näiden aineiden osalta. Oletettavasti aineet säilyvät niin hyvin, että satonäytteetkin riittäisivät. Jos testit tehtäisiin jo lähtömaassa, mahdollisesti jopa pistokokein tiloilla, syyllisten selvittäminen ei olisi niin suuri ongelma. Miksi jättää testaus vastaanottajamaan vastuulle? Tukiaisten käyttöä selvitettäessä Suomessakin on kierretty peltoja metrin mitan kanssa – myrkkyjen selvitys ei olisi merkittävästi vaikeampaa.

Suomalaista kuluttajaa artikkelissa lohduteltiin kertomalla, että edellisen kerran kiellettyjä kemikaaleja on löydetty 2007. Siitä huolimatta päällimmäiseksi jää mieliteko suosia vastedeskin kotimaista.