Päivänpolttavat

by

Keskustasta päästöjä vai ei eli tämä yksinkertainen niksi parantaa kaupungin hiilijalanjälkeä

Hesarin juttu ”Suomalaistutkimus haastaa ilmastopolitiikan” herätti kiivasta keskustelua. Tämä sama asia ja sama tutkimus on uutisoitu useampana vuonna myös Hesarissa tutkimuksen viimeistelyn eri vaiheissa (2012 käytiin edellinen isompi keskustelukierros, ks. kommentit mm. Mastomäki, Soininvaara), mutta nyt uutinen herätti selvästi enemmän keskustelua. Soininvaara ehtikin jo kommentoimaan tutkimusta parin postauksen verran, johon myös tutkijat vastasivat Hesarin puolella.

Aloitetaan siitä, että on hyvä että asioita tutkitaan. Tutkimuksissa voi selvitä monenlaisia asioita, jotka eivät välttämättä ole ilmeisiä edes alustavista tuloksista. Korrelaatio ja kausaliteetti ovat vaikeita asioita, ja olisikin syytä tutkia tuloksia tarkkaan jotta niiden perusteella voisi tehdä suosituksia toimenpiteistä.

Olen itse keskustellut tutkijoiden kanssa kun he esittelivät tuloksiaan Espoon kaupunkisuunnitteluluatakunnassa tammikuussa 2014 ja tutkimuksessa on tosiaan joitain hevosen kokoisia aukkoja. Esitelmän aikana ja siitä kysellessä paljastui mm. se, että asuinpaikan tiheysluokituksia ei ole juurikaan käytetty (Espoon lähiö ja kantakaupunki ovat samassa tiheysluokassa) eli kyseessä ei tosiaankaan ole vertailu tiiviin ja harvan vaan harvan ja harvemman välillä.

Toinen mielenkiintoinen asia oli että tutkimuksessa kulutuksen arvioidaan lisääntyvän lähes lineaarisesti tulojen suhteessa. Siis jos olet kaksi kertaa varakkaampi kuin naapurisi, et suinkaan osta kaksi kertaa kalliimpaa luksuslaukkua vaan kaksi kertaa niin monta laukkua kuin naapurisi.

Nämä puutteet eivät tee tutkimuksesta pahaa. Olisin kuitenkin toivonut, että tutkijat olisivat pyrkineet oikeasti tulkitsemaan tuloksia siten, että siitä olisi jotain hyötyä. Tällaisella tiivistyksellä ja uutisoinnilla kun päästöjen tila ei parane. Valitettavasti tutkijatkin tuntuivat vain innostuneen ”kontroversiaalista” tuloksesta ja totesivat ettei heidän tehtävänsä ole kuin tarjota dataa, johtopäätökset ovat muiden heiniä.

Samaan aikaan toisaalla Euroopassa on tehty vastaavia tutkimuksia ja saatu päinvastaisia tuloksia.

Soininvaarakin viittaa lämmitysmuotoihin ja niiden laskentaan. On yleisesti tiedossa, että Espoossa kaukolämpö on erittäin saastuttavaa. Mm. Mastomäki toteaa jo vuoden 2012 kritiikissään, että Tampereella eri tavoin tuotetulla kaukolämmöllä keskusta voitti haja-asutusalueen kirkkaasti.

Itse asiassa kaukolämmön tuotantotapa on isoin este sille, että Espoo saavuttaisi omat päästövähennystavoitteensa. Kaukolämpöä taas käytetään kerrostaloissa, kun taas omakotitaloissa on valinnanvaraa energiamuodoissa. Ratkaisu ei ole muuttaa kaikkia asukkaita kehä kolmosen ulkopuolelle vaan tehdä jotain sille kaukolämmölle (ja muutamalle muulle typeryydelle, kuten sille että aurinkopaneelit ovat luvanvaraisia). Tällaisiin kysymyksiin pitää saada ratkaisu.

Keskutassa toki asuu varakkaampia ja kulutetaan enemmän. Sen muuttaminen ekologisempaan suuntaan on erittäin tärkeä asia. Ratkaisu ei ole se, että lopetetaan kaupungit vaan mietitään, miten löytyisi keinoja ohjata kulutusta ekologisempaan suuntaan.

Espoo on tässä varsinainen murheenkryyni. Tutkimuksen mukaan espoolaisilla on kolmanneksen isompi hiilijalanjälki kuin muulla Suomella. Ulkomaanmatkoja tehdään kolme kertaa enemmän. Isoimmat erot tulevat liikkumisesta (autoilun osuus), ulkomaanmatkoista ja jossain määrin asumisesta (em. energiankulutus).

Jos tutkimusta pyritään katsomaan objektiivisesti ja niin, että se voisi auttaa meitä ympäristön kannalta entistä parempiin käytäntöihin, voittajat ovat selvät.

  1. Muutetaan kaukolämmön tuotantotapaa ekologisemmaksi.
  2. Parannetaan liikkumismahdollisuuksia ilman autoa (joukkoliikenne, kävely- ja pyöräilyinfra).
  3. Pyritään vaikuttamaan kulutustottumuksiin – siihen, mitä pidetään luksuksena. Kehitetään kotimaan matkailua ja siirretään kuluttamista kertahyödykkeistä kestävämpiin.

Ei kun töihin.

by

Pohdintaa metropolista

Olen lukenut mielenkiinnolla metropoliselvityksen raporttia. Kun lähdemme jatkamaan metropolialueen rakenteen selvitystä, mielestäni tärkeintä on pitää mielessä kolme asiaa: että uusi rakenne poistaa nykyisiä järkevän suunnittelun esteitä ja mahdollistaa paremman metropolialueen tekemisen, että se ei lisää byrokratiaa vaan mieluummin poistaisi sitä ja että päätös ei siirry liian kauas asukkaista (läpinäkyvyys ja demokraattisuus). Saara Hyrkkö kävi omassa blogissaan mukavan tiiviisti läpi vaihtoehtojen tärkeimmät piiirteet sekä niihin liittyvät uhat ja mahdollisuudet joten käyn tässä suoraan asiaan.

Lyhyenä kertauksena, vaihtoehdot siis ovat

a) metropolihallinto, jolle siirtyy nykyisten kuntien tehtäviä, vaaleilla valittava valtuusto sekä veronkanto-okeus

b) pieniä kuntaliitoksia sekä nykyistä syvempi sopimusyhteistyö (Helsingin liitto)

c) kaksi suurkuntaa, joista toinen käsittää varsinaisen kaupunkimaisen pääkaupungin (Espoo, Vantaa, Helsinki + muita) ja toinen ”maaseudun” (Mäntsälä, Järvenpää etc)

Käsittelen tässä tarkemmin A- ja C-vaihtoehtoja. Malli B vaikuttaa esitetyistä selvästi riskialtteimmalta vaikuttavuuden osalta. Mallin saisi pyöräytettyä käyntiin ehkä vähemmillä kustannuksilla, mutta kun ottaa huomioon kuinka kriittinen esiselvitys oli jo alkuvaiheessaan nykyisten vapaaehtoisten mallien toimimisesta, on vaikea nähdä miten sama toiminta vähän uudessa ja isommassa paketissa olennaisesti helpottaisi asiaa.

Metropolihallinto (A) 

Metropolihallinto-vaihtoehdossa eräs suurimpia kysymyksiä on, jäävätkö jäljelle samat syyt kaupunkien väliseen kilpailuun kuin ennenkin? Metropolihallinto kyllä ottaa sekä kopin että rahoitusvastuun hankkeista, mutta koska kunnat ovat edelleen itsenäisiä ja hyötyvät entiseen tapaan varakkaammista asukkaista, osa kaavoituspäätöksistä saatetaan hyväksyä vain pitkin hampain tai niitä vastaan mahdollisesti taistellaan. Etua tulee edelleen sille, kenen maille rakennetaan kalleimmat ja hienoimmat asunnot ja haittaa sinne minne tehdään sosiaalista asuntotuotantoa. Ainakin mielikuvissa.

Tässä ongelmia toki helpottaa se, että rahoitusvastuu on ylemmällä taholla ja kun kunnissa pyörivät pelimarkat pienentyvät, erot mahdollisesti eivät tunnu niin pahoilta. Isoistakin veroäyreistä kun menee aika suuri osa metropolikassaan. Kunnan valta vähenee joten sinänsä niin suurta kiistakapulaa ehkä kaavoituksesta ei saada. Tämä kuitenkin syö alkuperäistä ajatusta.

Samoin tulee olla tarkkana, että metropolihallinnosta ei tule samanlaista byrokraattista monsteria kuin suurkuntavaihtoehdosta pelätään tulevan. Esiselvitys saa kaiken kuulostamaan suorastaan vähän liiankin helpolta: metropolihallinto muodostuisi pitkälti nykyisistä kuntayhtymistä sekä henkilöistä, jotka siirretään kunnan palveluksesta metropolin palvelukseen. Joka tapauksessa näkisin ensiarvoisen tärkeänä, että henkilömäärä ei mieluusti kasvaisi ja että asioiden hoito ei vaikeutuisi uudessa mallissa.

Suurkunnat (C)

Suurkunnat eivät olleet alkuun suuri suosikkini. Paperin jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että ideaalimaailmassa – siinä, jossa ei ole vanhaa byrokratiaa ja jossa kaiken saa alkaa puhtaalta pöydältä – ne voisivat olla todella hyväkin vaihtoehto. Suurkuntavaihtoehdossa C erityisesti maaseutu- ja kylämäisen alueen toimiminen omassa läänissään ja kaupunkimaisen omassaan voisi vahvistaa kummankin seudun ominaispiirteitä. Jos suurkunnassa vietäisiin paikallisia asioita voimakkaasti lähikeskuksiin, siis kaupunginosatasolle, se voisi toimiakin.

Valitettavasti emme elä ideaalimaailmassa. Metropolihallinnollakin on samat riskit, mutta niiden toteutumisriski on hieman pienempää. (Järkytyin aikanaan kun kuulin, kuinka paljon enemmän Helsingissä on asukaslukuun suhteutettuna virkamiehiä kuin Espoossa.)

Hämärtyvät kuntarajat

Rehellisesti sanottuna mielestäni A- ja C-vaihtoehdot ovat todennäköisesti pitkällä tähtäimellä sama asia. C-vaihtoehdossa luodaan suurkunta ja samalla joudutaan miettimään uusiksi paikallistasoa (josta voisi hyvinkin seurata pitkällä aikavälillä kaksiportainen hallinto). Tosin tätä paikallistasoa ei ole tehty esiselvityksessä, eli sitä tulisi puskea hyvin vahvasti jos ko. vaihtoehtoon päädyttäisiin. A-vaihtoehdossa luodaan uusi hallintotaso joka käytännössä ottaa haltuunsa nykyisten sopimusyhteistyötahojen tehtävät ja nykykunnille jää paikallistaso – joka varmasti paljastuu pidemmällä aikavälillä hieman liian suureksi. Tämä voisi olla ehkä 20 vuoden tähtäimellä tapahtuva asia.

Pitkällä aikavälillä uskoisin, että nykyiset kuntarajat todennäköisesti joka tapauksessa katoavat. Esiselvityksessä on jätetty selkeä haju siitä, mitä valmistelijat mahdollisesti ajattelevat: metropolihallinnon osalta metropolihallinnolle halutaan antaa selvä valta ja mahdollisuus tarkastella kuntarajoja uudelleen tarpeen tullen. Toki tällainen vaihtoehto tuskin tulee perustumaan pakkoon – sellaisella säännöllä metropolilakia ei varmasti saa läpi – mutta sekin kertoo pääkaupunkiseudun suunnasta.

Lyhyesti, edessä on mielettömän hyvä tilaisuus munata muutos oikein kunnolla. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat vaativia, suuria ja riskialttiita. Näkisin A-vaihtoehdon kuitenkin vähiten riskialttiina, jos metropolilaki valmistellaan kunnolla. Olennaista ei kuitenkaan ole se, millä nimella asioita kutsutaan vaan se, miten käytännön toteutus tehdään.

Ps. Sivuhuomiona, raportissa kiinnitettiin paljon huomiota siihen, että monet Uudenmaan läänin kunnat eivät ole saavuttaneet niille asetettuja kaavoitustavoitteita. En näkisi tätä  samalla tavoin uhkana ainakaan nykymallissa kuin mitä selvitys tuntuu tekevän. Käytännössä useimpien kuntien kaavoituspolitiikka on ollut muutenkin retuperällä, ja niissä on keskitytty tekemään autovaltaista harvaa pientaloaluetta. Jos vastaavaa olisi kaavoitettu vielä lisää, liikenneongelmat olisivat vain entisestään kasvaneet. Meidän tulee ennen kaikkea tiivistää asutuskeskuksia hyvien julkisten yhteyksien, erityisesti raideliikenteen varrella (viihtyisyyttä unohtamatta) ja pyrkiä myös viemään kasvusta iso osa nykyisen Helsingin alueelle. Espoon tapauksessa kasvun tulee keskittyä viiteen kaupunkikeskukseen

Pps. Vielä eräs mielenkiintoinen pohdinta metropolialueesta: mitä tapahtuu, kun pienistä kunnista, joissa siis tyypillisesti ei olla innostuttu tiiviistä rakentamisessa kaupunkialueella, tulee edustajia päättämään nimenomaan Helsingin seudun maankäytöstä? Mikä on riski luisua nykyistä huonompaan kaavoitukseen jos päättäjistä merkittävä osa kokee harvaan asutun autoilun varaan perustuvan omakotialueen arvokkaammaksi kuin tiiviin keskustan? Demokratia on täynnä yllätyksiä…

by

Kuluttajansuoja ja digimaailma

Yhdeksänvuotiaan nettilataus herätti melkoisen mediamyrskyn. Aiheesta. On tarpeen, että tätä asiaa mietitään vihdoin myös kuluttajan näkökulmasta.

Tekijänoikeuksia on katsottu enenevässä määrin viime vuosina tekijöiden ja ennen kaikkea levittäjien eli suuryritysten näkökulmasta. Ennen kuin mitään asiaa sivuavaa lainsäädäntöä ruuvataan paikalleen, on syytä miettiä myös toisesta vinkkelistä, eli kuluttajan näkökulmasta.

Chisu-gate nosti esiin suurimman tekijänoikeuksiin liittyvän ongelman: yksityiset yritykset tai yhdistykset pyrkivät saamaan haltuunsa yhteiskunnalle kuuluvaa valtaa. Siis oikeutta sakottaa, rangaista, tai vaikkapa seurata yksittäisen ihmisen toimintaa. (Poliisikaan ei tietääkseni saa kuunnella puhelinta ilman erillistä lupaa.)

Yritykset eivät voi sakottaa. Nykyiselläänkään K-kauppa ei voi sakottaa myymälävarasta, olipa rikos epäilty tai varma. Pitää mennä poliisin pakeille. Kuitenkin jos kauppa toimisi digimaailman pelisäännöillä, kauppa voisi digimaailmassa lähettää laskun perään epäillylle.

Analogiaa kannattaa viedä pidemmälle reaalimaailmaan. Emme hyväksy myymälävarkautta, mutta myyjällä on vain rajatut oikeudet myymälävarkaan tapauksessa. Myymälä voi palkata erillisiä vartijoita. Myymälä voi takavarikoida varastetun tuotteen ja vahvan epäilyn ollessa kyseessä tutkia kassin tai takin. Tämän jälkeen pääasiallinen jatkokeino on yhteydenotto poliisiin, ja toki joissain tapauksissa porttikielto kauppaan.

Mitään muuta kauppias ei voi tehdä. Varkaat toki aiheuttavat vartiointikuluja ja hävikin määrä on toki rahassa mitattuna suuri, mutta tämän pidemmälle ei silti lakisääteisesti voi mennä. (Kuulin että jokin myymälä oli jo lähettämässä laskua vartiointikuluista varkaille – en tosin tiedä, kuinka maksulle tulee tarkemmassa syynissä käymään.) Kauppias ei kuitenkaan voi lähettää vartijapartiota epäillyn myymälävarkaan kotiin tutkimaan keittiön kaappeja tai sängynalusia – se on poliisiasia. Kauppias ei voi sakottaa, laittaa varkaudesta epäiltyä (mutta todistamatta jäänyttä varkautta) maksamaan.

Digimaailmassa nämä analogiat eivät oikein päde. Tai siis pätevät, mutta niitä ei ymmärretä. Ensinnäkin digitaalisissa tuotteissa varastettu tuote ei ole suoraan toiselta pois. Kyllä, piratismi varmasti heikentää osittain levymyyntiä. Tämä näkyy artistienkin kukkaroissa. Toisaalta musiikkibisneksen voitto kasvaa sellaista tahtia, että tätä notkahdusta piratismin vuoksi ei ole nähtävissä. Käytännössä nyt onkin kyse isosta murroksesta, jossa vanhat pelisäännöt eivät enää päde ja ansaitalogiikka tulee muuttumaan. Luin hiljan haastattelun, jossa levy-yhtiöpomo kertoi että he eivät enää katso digitaalista levitystä ja youtubea uhaksi vaan ymmärtävät sen merkityksen markkinointi- ja myös ansaintakanavana. Olen hieman skeptinen oliko haastattelu todellinen, mutta ainakin se summasi hyvin sen mitä mielestäni digimaailmassa kannattaa odottaa tulevalta. Levytysten keksiminen vei aikanaan yleisöä esiintyjiltä, mutta toi uuden ansaintalogiikan ja lopulta lisää yleisöä. Päästiin plussan puolelle.

Parhaat tavat kilpailla piratismia vastaan on reilu kilpailu ja kunnollinen tarjonta. Viipurista saa varmasti edelleen piraatti-CDitä mutta eivät nekään ole teollisuutta kaataneet. Spotifystä ei saa edelleenkään kaikkea musiikkia, ja vaikka nyt TV-ohjelmat ja elokuvat ovat ottaneet aimo loikan digipalvelujen tullessa Suomeenkin, niilläki on tarjonnassa vielä ryhävalaan kokoisia aukkoja. On typerää pyrkiä estämään TV-kaistan tulo oikeusteitse: se tarjoaa palvelun jota ihmiset haluavat, joka lisää katsojia.

Kyllä, joitain toimia pitää ehkä tehdä piratismin ehkäisyyn. Mutta jos kilpailevat jakelukanavat eivät ole kunnossa, se toimii kuin narulla työntäminen. Internetin sensurointi ei ole oikea ratkaisu, ei myöskään kuluttajien demonisointi. Kuluttajan, joka lataa netistä musiikkia, ei tule joutua maksajaksi – tällaisen toiminnan valvonta ei ole järkevää sen kummemmin taloudelliselta kuin tekniseltäkään kannalta ja johtaisi ”rangaistuslottoon” jossa satunnaisesti joku ”jää kiinni”.  Nykyisellään rangaistukset musiikin jakamisesta ovat suhteettomia, kuten hiljan tullut oikeusratkaisu taas osoitti: parikymppinen ollaan valmis tuomitsemaan loppuiäkseen velkavankeuteen, vaikka oikeasti aiheutettua vahinkoa oli vain murto-osa ladatusta. Ostaisiko ihminen, joka lataa kerralla 50 albumillista musiikkia todella ne kaikki, jos hän ei niitä saisi ilmaiseksi? Voisiko youtuben tarjoama levikki kasvattaa myös levymyyntiä – tai kuten Gangnam Stylen tapauksessa, Youtube-videosta saatavia mainostuloja ja iTunes-myyntiä?

Ei kaiken tarvitse olla ilmaista. Mutta kun puhutaan oikeuksista ja velvollisuuksista, emme voi vaatia että toisella osapuolella ovat kaikki oikeudet ja toisella velvollisuudet. Viihdeteollisuus hakee vielä muotoaan tässä murroksessa, ja poteroon kaivaminen tekee hallaa sekä kuluttajalle että viihdeteolisuudelle.

by

Apotti vastaa

Helsingin sosiaali- ja terveyslautakuntien vaatimat lisäselvitykset Apotti-hankkeesta on nyt tehty. Sosiaalilautakunta kokoontuu käsittelemään asiaa 6.11 eli ensi tiistaina. On hyvä asia, että palautteeseen pyritään reagoimaan nopeasti, vaikka luonnollisesti selvityksen tarkkuudesta on jouduttu tinkimään. On selvää, että HUSissa hanke halutaan liikkeelle mahdollisimman nopeasti.

Parannusta edelliseen on, mutta konkreettisesti on välillä vielä hyvin hankala ottaa selvää siitä, mitä tämä tarkoittaa. Ongelmana on edelleen se, että näillä ehdoilla voidaan lähteä aivan metsään, tai vain vähän vähemmän sinne päin. Tässä siis esiselvityksen tulokset sekä ensivaikutelmani siitä mitä se tarkoittaa.

Ensimmäisenä nostan esiin sen, että selvitysten jälkeen on päädytty edelleen hankinnan tekemiseen kokonaispalveluhankintana, pääosin yhdeltä toimittajalta. Kokonaispalvelu ei tässä ole ongelma vaan aiemmin mainitut ongelmat: toimittajaloukku sekä liian ison järjestelmän vaarat. Kuitenkin on otettu huomioon, että jotkin järjestelmän osat hankitaan muilta toimittajilta. Tässä Deloitten raportti on erittäin suoraviivainen: he suosittelevat, että vaikka järjestelmän isommat kokonaisuudet tilataankin valmisohjelmistona yhdeltä toimittajalta, osakokonaisuudet kannattaa kilpailuttaa mahdollisesti eri toimittajilta ja varmistaa että tämä on myös mahdollista.

Toisaalta hanketoimiston tulkinta aiheesta vaikuttaa hieman vesitetyltä:

Aikaisemman valmistelun, nyt tehdyn selvityksen taustamateriaalin sekä konsulttitoimisto
Deloitten tekemän kustannus- ja riskianalyysin tulosten perusteella on perustelua edetä
hankinnassa niin, että pyritään alueelliseen sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteisen asiakas- ja potilastietojärjestelmän hankintaan. [2]

Hankitaan yhteinen järjestelmä. Ack. Mutta tarkoittaako tämä nyt monoliittiä vai jotain muuta?

jätetään mahdollisuus siihen, että osa toiminnallisuuksista hankintaa sovitun määräajan sisällä hankintaan liittyvänä erikseen tarjottavana kokonaisuutena. Lisäksi pidätetään oikeus pystyä tarvittaessa vaihtamaan palvelusopimuksen aikana järjestelmän osatoiminnallisuuksia kolmannen osapuolen vaihtoehtoon. [2]

Jätetään mahdollisuus. Vaikea sanoa miten tämä tulee toteutumaan.

Käsittelen riskianalyysia ja eri toimitusvaihtoehtoja kohta. Sitä ennen kuitenkin huomio. Eräs huolestuttavimmista projektidokumentaatiosta lukemistani asioista koski käyttöönottoa: ohjelman käyttöönotto halutaan tehdä ns. Big Bang- menetelmällä eli kertaluonteisella käyttöönotolla. Tämä siksi, että siinä käyttöönottokustannukset näyttävät nimellisesti pienemmiltä, koska rinnakkaista järjestelmäylläpitoa on vähän. Käytännössä etenkin isossa hankkeessa käyttöönotto väistämättä myöhästyy ja tuskin sujuu ongelmitta. Näin ollen säästö jää nimelliseksi mutta riskit kasvavat. Tätä käyttöönottosuunnitelmaa ei käsitelty jatkoselvityksessä millään tavoin. Itse olin tulkinnut asteittain tarkentuvan vaatimuksen yhdistettynä paloittaiseen toteuttamiseen koskevan myös käyttöönottoa, mutta käytännössähän se voidaan lukea vain järjestelmän kehitysprosessina. Eli kun luin uudestaan nuo vaatimukset, siellä olisi pitänyt olla rautalangasta väännettynä: järjestelmän käyttöönoton vaiheistaminen niin, että tuotantoon siirtymisen riskit on minimoitu. Tämä tulee olemaan hankkeen kompastuskivi, jos sitä ei nyt huomioida.

Edellisenhän  ei tarvitse tarkoittaa erillisten toimittajien järjestelmien ostamista ja yhteensovittamista, vaan yksinkertaisimmillaan sitä, että tilattavasta järjestelmästä otetaan ensiksi käyttöön pelkkä potilastietojärjestelmä ja, mikäli tämä onnistuu, katsotaan seuraavia osia. Näin nähdään myös ajoissa, jos järjestelmä ei vastaakaan tarpeita, on liian hankala sovittaa haluttuihin prosesseihin tai jos järjestelmätoimittajan kanssa on ongelmia. Tämän vaihtoehdon riskit ovat toki nykyjärjestelmään integroitumisessa. Se ei ole triviaalia, jos nykyiselläänkin näitä toimittajia on hankala pitää kurissa. Mutta se on vähemmän paha riski kuin havaita projektin myöhästyttyä kaksi vuotta ettei sitä saada valmiiksi koskaan.

Hanketoimiston teesit

Alla käyn läpi kolmea liitteenä ollutta dokumenttia tarkemmin, kommentoiden niitä em. huomion valossa. Postaus on pitkä kuin nälkävuosi, lukekaa omalla riskillä.

Ensin HUSin eli hankkeen ohjausryhmän kanta:

”Aikaisempaan valmisteluun ja nyt tehdyn selvityksen taustamateriaaliin ja kustannus ja riskianalyysiin pohjautuen hankkeen ohjausryhmä päätti 26.10.2012 kokouksessaan seuraavista linjauksista:

–        Hankinta tehdään lähtökohtaisesti kokonaispalveluhankintana

–        On perusteltua tavoitella sellaista hyvin toimivaa mahdollisimman laajaa palvelukokonaisuutta, joka kattaa keskeiset asiakas- ja potilastietojen ja toiminnanohjauksen käsittelyn ydintoiminnot ja tämän lisäksi siihen saumattomasti liitetyt erillistoiminnallisuudet.

–        Jos tarjolle tulevissa järjestelmäkokonaisuuksissa on sellaisia toiminnallisia ominaisuuksia tai palveluja, joiden ei katsota kustannuksiltaan tai muilta ominaisuuksiltaan vastaavan tarpeitamme, ne voidaan jättää hankinnan ulkopuolelle ja hankkia kolmannelta osapuolelta rajapinnan kautta yhteensopiva tuote.

–        Samoin jätetään mahdollisuus siihen, että osa toiminnallisuuksista hankintaa sovitun määräajan sisällä hankintaan liittyvänä erikseen tarjottavana kokonaisuutena.

–        Pidätetään oikeus pystyä tarvittaessa vaihtamaan palvelusopimuksen aikana järjestelmän osatoiminnallisuuksia kolmannen osapuolen vaihtoehtoon.

–        Hankittavan järjestelmäpalvelun tulee sisältää tarpeidemme mukaiset hyvin toimivat avoimet rajapinnat.

–        Hankintasopimuksessa tulee varautua sopimuskauden loppumiseen siirtymäkauden järjestelyillä sekä toimittajan tai toimittajakonsortion jonkin osapuolen mahdolliseen konkurssiin.” [1]

Edelleen siis lähdetään hankkimaan isoa järjestelmäkokonaisuutta. Kuitenkin jätetään auki se, että osa toiminnallisuudesta tilataan muilta toimittajilta tai liitetään tuotteeseen myöhemmin. Erityisen hyvä on se, että pidetään huoli siitä että toimittajaa voi tarvittaessa vaihtaa ja rajapinnat ovat avoimia. Nämä kaksi asiaa ovat sellaisia, jotka on kovin helppoa kirjoittaa auki ja niin helppo unohtaa. Näissä tarvitaan siis kunnolliset sopimukset, määrittelyt, sanktiot ja vahva ohjaus, rajapintojen suhteen mm. niin että niitä ei saa muuttaa ilman tilaajan suostumusta.

Hanketoimisto muistaa myös kertoa kauniita ajatuksia siitä, mitä kaikkea järjestelmä voisi tehdä:

”Järjestelmä tukee ammattilaisen työtä esimerkiksi sokeritautipotilaan vastaanotolla tarkastamalla hoidon laatuun vaikuttavia seuraavia tekijöitä kuten onko potilaalla suosituksen mukainen lääkitys, onko tarpeelliset laboratoriokokeet otettu ja ovatko muut tarpeelliset tutkimukset esimerkiksi silmänpohjavalokuvaus tehty. Lääkemääräyksiä tehtäessä päätöksenteon tuki tarkastaa ovatko lääkityksen edellyttämät laboratoriokokeet määrätty ja onko laboratoriotuloksissa riskisarvoja lääkitykseen suhteen” [1]

Hienoa. Käytännössä kuitenkin se, mitä pitää tehdä, on ensin hoitaa edes perusjärjestelmä toimivaksi. On aivan turhaa lähteä tekemään hoitoa tukevia muistutuksia, jos potilaan tietojen kirjaus on niin kömpelöä, että paperilla se tapahtuisi nopeammin. Nämä mukavat asiat tulevat sen jälkeen. Ensisijaisesti tulisikin saada käyttöön järjestelmä, joka tekisi sen mitä nykyjärjestelmät mutta paremmin  ja tiedon siirtämisen tarpeet huomioonottaen. Sen jälkeen katsotaan hoitoa tukevia muistutuksia ja sähköistä asiointia.

Katsaus naapurimaiden tilanteeseen

Hanketoimiston paperi on myös mielenkiintoinen katsaus lähinaapureidemme asioihin.

”Virossa, Ruotsissa ja Tanskassa selkeänä etuna järjestelmien kehitykselle on ollut kyky muodostaa, toteuttaa ja ylläpitää kansallista eHealth strategiaa, jonka lähtökohtana ovat olleet tiedonvälitys ja standardit.” [1]

Onko Suomessa tätä? KanTa-hanke kyllä, rajapintamääritysyrityksiä myös. Mutta kuten minua paremmin aiheesta selvillä olevat kommentoivat sosiaalisessa mediassa, meilläkin tulee päästä siihen pisteeseen että tarvittavat standardit ja prosessit on määritelty. Se että olemme myöhässä ei ole tekosyy jättää niitä tekemättä.

Esimerkkinä Ruotsin kansallinen eHealth-strategia:

”Kansallinen eHealth strategia julkaistiin 2006 (päivitetty versio

6/2010). Sen tavoitteita ovat:

1. Yhdenmukaistaa lakeja ja määräyksiä mahdollistamaan it:n käytön lisäämisen

2. Luoda kansallinen tietoarkkitehtuuri

3. Luoda kansallinen järjestelmäarkkitehtuuri

4. Kannustaa it-järjestelmien yhteensopivuuteen ja tiedonvälitykseen

5. Kannustaa organisaatiorajat ylittävään tiedon saatavuuteen

6. Luoda kansalaisille helppo saatavuus tietoon ja palveluihin” [1]

Järjestelmäratkaisuja mainitaan selvityksessä nimeltä pari. Tanskassa ja Ruotsissa Cambio on monessa paikassa yleisin. Jos lähdetään ostamaan yhtä järjestelmää, kallistuisin ehdottomasti lähiseudun järjestemän pariin enkä amerikkalaiseen, vakuutusperustaista terveydenhoitoa tukevaan ohjelmistoon.

Englannin potilastietojärjestelmähankkeissa viitataan erityisesti iSoft Lorenzo-järjestelmään. Raportissa keskityttiin hieman erikoisesti korostamaan, että projektissa lähdettiin tekemään tyhjästä Intiassa järjestelmää. (Kuulemma koodin heikko laatu yllätti kaikki osapuolet. Kukapa olisi arvannut?) Sen sijaan projektin lähtökohdan suurinta ongelmaa: liian suuret suunnitelmat, ei mainittu tässä kohdassa. Toisen brittien hankkiman, valmiin järjestelmän (Cerner Millenniumin) ongelmat jätettiin tässä mainitsematta.

Erityisesti Englantia koskevasta kohdasta toivoisin hanketyöryhmän kiinnittävän huomiota seuraavaan:

Käyttöönotoissa on tyypillisesti ensin on otettu käyttöön kaikille yhteiset osiot, kuten varsinainen potilastietokanta ja siihen liittyvät toiminnot, seuraavassa vaiheessa sairaalan erillisjärjestelmiä (voivat olla myös optioina myöhemmin hankittavia) ja kolmannessa vaiheessa perusterveydenhuollon osuuksia. [1]

Erilaisten toteutusvaihtoehtojen analyysi

Deloitte analysoi seuraavia vaihtoehtoja:

1. Järjestelmän hankkiminen kattavana kokonaisuutena
2. Erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen järjestelmien hankkiminen omina kokonaisuuksinaan
3. Ydinjärjestelmä ja sitä täydentävät erillisjärjestelmät
4. Järjestelmän rakentaminen itse

Kuten jo aiemmin totesin, käyttöönottoa ei tässä valitettavasti analysoitu.
Tavasta 2 todetaan seuraavaa:

Erillisten osajärjestelmäpalveluiden hankinnan kautta hanke voitaisiin jakaa pienempiin ja helpommin hallittaviin kokonaisuuksiin. Yksittäisen palvelutoimittajan asema ei myöskään muodostu yhtä vahvaksi tilaajaan nähden kuin kattavan kokonaisuuden mallissa. Erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen välillä on kuitenkin paljon yhteisiä toiminnallisia osia, tietoja ja tiedonsiirtotarpeita. Ne edellyttävät tiivistä yhteistyötä ja kokonaisohjausta osajärjestelmien toteuttamiseksi, ja riskinä on ettei täydellistä integraatiota saada tehdyksi. [1]

Kiinnittäisin tässä huomiota kohtaan ”edellyttävät tiivistä yhteistyötä ja kokonaisohjausta osajärjestelmien toteuttamiseksi”. Tämä vaatii tilaajalta sekä vahvaa teknistä, projektinhallinta- että integraatio-osaamista (sisältä tai ostettuna) ja vahvoja sopimuksia. Nykyisellään toimittajat pahimmillaan voivat kieltäytyä yhteistyöstä tai muuten haitata integraatioprosessia ilman sanktioita. (Niille jotka odottavat tässä kohdassa lähdeviitettä: perustuu vahvoihin huhupuheisiin.)

Tarkemmasta riskianalyysistä

Suositukset
Edellisten näkökohtien perusteella neuvottelut kannattaa käynnistää laajasta kokonaisuudesta mutta tehdä hankinta siten, että ydinjärjestelmäpalvelun toiminnallisuutta voidaan täydentää tarvittavilta osin erillisillä, ydinjärjestelmään integroiduilla
erillisjärjestelmillä jotka voidaan tarvittaessa kilpailuttaa ja hankkia eri toimittajilta. Myös tuotteiden tai toimittajien vaihtomahdollisuus tarvittaessa tulee pyrkiä säilyttämään. [3]

Kuulostaa järkevältä. Tässä se, miten asia toteutetaan tulee olemaan kriittistä. Vaihtomahdollisuuden tulee olla aito ja sen hankaloittamisen tulee aiheuttaa sanktio.

Osa erikseen hankittavista osajärjestelmistä voi olla valmiiseen tuotteeseen perustuvia,
osa erikseen ohjelmoitavia uusia palveluita. Uusista palveluista voi syntyä myös uusia
tuotteita tämän alueen tietojärjestelmien markkinoille kansallisesti tai kansainvälisesti.
Riippumatta valittavasta hankintavaihtoehdosta hanketta ohjaavan tilaajaorganisaation
tulee olla koko hankkeen ajan vahvassa roolissa toteutuksen ohjauksessa, ja sillä tulee
olla jatkuvuus myös tuotannon aikaiseen tilaajaorganisaatioon.

Kehittämisessä tulee huomioida myös Apotti-järjestelmän elinkaaren aikana tapahtuva
sosiaali- ja terveydenhuollon sekä muun julkishallinnon järjestämistapojen muutokset sekä
tietojärjestelmäarkkitehtuurien kehitys kansallisella ja eurooppalaisella tasolla, joka kulkee
kohti vahvempaa potilas- ja asiakaskeskeisyyttä ja asiakkaan sähköisiä palveluita sekä laajempaa eri osapuolien järjestelmien yhteentoimivuutta. [3]

Parempaa. Tätä ei kovin huolella tosin huomioitu kokouksen liitteessä 3 (hanketoimiston selvitys [2]). Toivottavasti tätä kappaletta on tutkittu siellä tarkkaan.

Kustannuksia ei arvioitu tarkkaan. Toisaalta tällä epämääräisyysasteella se olisikin hankalaa. Selvitys on tehty nopealla aikataululla ja siinä myönnetäänkin, että käytössä oleva informaatio on ollut rajattua ja esim. riskeistä on käsitelty vain keskeisimmät.

Näyttää siltä että edelleen ollaan ajautumassa ns. lypsymalliin vaihtoehdosta riippumatta, eli luvataan jotain tietyllä hinnalla ja kaikki siitäeteenpäin maksaa. Olen niin kyyninen etten jaksa välittää – tärkeintä olisi, että hinta ei paukkuisi ihan liikaa (se joka tapauksessa venyy), että toimitusaika pysyisi hallinnassa ja että softa olisi käytettävä. Ja että se olisi joskus käytössä.

Kaikissa vaihtoehdoissa on havaittu, että olennaista on että langat pysyvät tiukasti tilaajan käsissä. Vaihtoehdossa yksi tätä ei todettu niin suuresti tarpeelliseksi, mistä en ole ihan vakuuttunut.

Deloitten lopullinen kannanotto tiivistyy seuraavasti:

Hankinnat kannattaa toteuttaa tarkastellun vaihtoehdon 3 mukaisella, myös tiettyjä
vaihtoehdon 1 piirteitä sisältävällä tavalla.

—

Neuvottelut kannattaa siis käynnistää laajasta kokonaisuudesta mutta tehdä hankinta
siten, että ensi vaiheessa hankitaan neuvottelujen perusteella tarkoituksenmukaiseksi
osoittautuva kokonaisuus, jonka toiminnallisuutta täydennetään tarvittavilta osin erillisillä,
ydinjärjestelmään integroiduilla erillisjärjestelmillä tai lisäpalveluilla. Näitä voidaan hankkia
joko samalta toimittajalta tai konsortiolta lisähankintoina, tai kilpailuttaa ja hankkia eri
toimittajilta. Myös tuotteiden tai toimittajien vaihtomahdollisuus tarvittaessa tulee pyrkiä
säilyttämään.

—

Riippumatta valittavasta hankintavaihtoehdosta hanketta ohjaavan tilaajaorganisaation
(tällä hetkellä Apotti-hanketoimisto) tulee olla koko hankkeen ajan vahvassa roolissa
toteutuksen ohjauksessa, ja sillä tulee olla jatkumo myös tuotannon aikaiseen
tilaajaorganisaatioon (esimerkiksi osallistujakuntien omistama yhtiö). Mikäli yhden
toimittajakonsortion kokonaispalvelun sijasta hankinta tehdään useammalta toisistaan
riippumattomalta toimittajalta, tilaajaorganisaation vastuu kokonaisuuden
yhteensopivuudesta kasvaa ja tämän tulee heijastua myös organisaation resursointiin ja
osaamisiin. [3]

Deloitten teksti on asiaa. Kysymys kuuluu, toteutuuko tämä? Tämän lisäksi käyttöönotto on vielä suuri kysymysmerkki. Palaan taas lempiaiheeseeni luottamukseen: jotta hankkeelle voitaisiin avata avoin piikki (ja tätä on turha kaunistella millään kuvitteellisilla maksimiarvioilla), täytyy luottaa siihen, että hankkeella olisi edes jonkinlainen onnistumisen mahdollisuus.

[1] Lausunto sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteisen asiakas- ja potilastietojärjestelmäpalvelun hankintailmoituksesta ja pyynnöstä osallistumishakemusten jättämisestä

[2] Hanketoimiston selvitys 29102012

[3] Apotti-järjestelmähankinnan vaihtoehtojen kustannusvaikutukset ja riskit 30102012 (Deloitten selvitys)

by

Potilastietojärjestelmälle toipumisaikaa

Ilouutisia: Helsingin kaupungin sosiaalilautakunta päätti tänään kokouksessaan palauttaa Apotti-hankkeen uudelleen valmisteltavaksi seuraavin ehdoin:

1) selvitetään mahdollisuutta hankkia järjestelmä osina yhden
kokonaisuuden sijasta

2) selvitetään mahdollisuutta rakentaa järjestelmä asteittain
tarkentuvaksi (iteroiden),
3) selvitetään näiden toimien kustannusvaikutukset
sekä
4) laaditaan riskianalyysi, jossa arvioidaan myös hankkeen
viivästymisen todennäköisyys eri hankintavaihtoehdoissa ja sen
vaikutukset kokonaiskustannuksiin sekä järjestelmästä luopumisen
kustannus aikanaan.5) Lisäksi sosiaalilautakunnan mielestä ennen hankintaa ja mahdollisen hankinnan edetessä tulee varmistaa, että sosiaalihuollon tietojärjestelmien tarpeet ja miten asiakas- ja potilastietojärjestelmä Apotti vastaa niihin.

6) Myös hankinnan ohjelmistotuotanto- ja hankintaprosessien osaaminen tulee varmistaa.

Tämä kanta ratkaisee potilastietojärjestelmän seuraavat askeleet.

Olen jättänyt Hinnalla millä hyvänsä -kirjoituksen jälkeen julkaisematta jo monta aiheeseen liittyvää postausta. Mitä enemmän projektista tietää, sen vähemmän on yksinkertaisia vastauksia. On selvää, että kyseessä ei ole ensisijaisesti tietotekninen projekti, joten päätin jättää pois tietotekniikkaprojektien teknisiä yksityiskohtia vilisevän kirjoituksen. Moni muu on, onneksi, pitänyt asiaa pöydällä ja kirjoittanut aiheesta erittäin ansiokasta sisältöä. Muokannen itse vielä julkaisukuntoon kaksi postausta joista toinen käsittelee järjestelmien nykytilaa integraattorina toimineen ihmisen näkökulmasta sekä toisen, joka käsittelee Apotti-hankkeen tiedotusta.

Erityisesti voin suositella seuraavia linkkejä, joista käy ilmi tarkemmin, mistä tässä on kyse. Yleisesti uudistuksen eri tahoja ja uudistettavia asioita käydään läpi mm. Sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteessa. Tässä mielenkiintoista on mm. KanTa-hankkeen osuus – tulkitsen sen niin, että paikallisen tason järjestelmä ei voi käyttää KanTaa niin, että oma järjestelmä toimisi vain ”käyttöliittymänä” KanTalle. Otso Kivekäs puolestaan kirjoitti hankkeen riskianalyysista. Lyhyesti, hanke on järkälemäinen ja huonosti määritelty, ja epäonnistumisen riski on suuri jos ongelmakohdille ei tehdä mitään. Harri Juntunen kirjoitti hyvän analyysin kriittisimmistä ongelmakohdista aiheesta järjestetyn keskustelutilaisuuden jälkeen. Kaikki suurimmat ongelmat liittyvät itse toimintakentän huonoon määrittelyyn, eivät teknisiin riskeihin. (Niitäkin on, mutta jos lähdetään tekemään hosuen, valituilla teknisillä ratkaisuilla ei ole oikeastaan merkitystä. IT-projektin onnistuminen ratkeaa määrittelyvaiheessa.)

Lyhyesti kyseessä on kuitenkin seuraavanlainen asia. HUS on ajanut, kenties ajattelematta sen kummemmin että asia voisi kiinnostaa sen suurempia kansanjoukkoja, lähti ajamaan sinänsä erittäin tarpeellista parannusprojektia erityisemmin tuomatta sitä päättäjille. Vaikka kyseessä on ennenkaikkea prosessien ja toimintamallin uudistus, sitä lähdettiin tekemään IT edellä: jopa niin vahvasti, että hankesuunnitelmassa mainitaan, että IT-järjestelmä suurella todennäköisyydellä määrittää toimintatapoja eikä päinvastoin. Hanketta oli mahdollisesti tarkoitus ensin jopa lähteä ajamaan normaalina hankintapäätöksenä, HUSin sisäisenä asiana. Asiakirjoja lukemalla on äärimmäisen vaikea päästä projektista kärryille.

Ongelmana on, että hankesuunnitelma ei oikeastaan kerro hankkeesta mitään. Siinä luvataan projektin onnistuessa yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta edes projektin itsensä onnistumisen mittareita ei ole määritelty, sillä ”Mittareita kehitetään hankkeen aikana”. Hankesuunnitelmasta käy myös selvästi ilmi, että koko projektia – prosessien yhtenäistämistä, toiminnanmuutosta ja näihin nivoutuvaa järjestelmää – pyritään tekemään kertarysäyksellä, vesiputousmallina. Tämän lisäksi projektisuunnitelmassa ei millään tapaa kerrota, miten sitä mahdollisesti ajateltiin jaksottaa. Hankkeen aikana mm. halutaan luoda toimiva sähköinen asiointijärjestelmä. Tämä on iso kokonaisuus, joka hoituu kyllä, kun itse potilastiedot on saatu yhtenäisesti kerättyä (ja muutama muukin pikku detalji). Mutta näin ison palasen ottaminen mukaan hankkeeseen tekee siitä entistäkin kiikkerämmän. Toinen ihmetyksen aihe on ollut sosiaalipuolen mukaanotto – hankkeen tavoitteena on yhtenäistää myös nämä järjestelmät, mutta projektiryhmissä ei edes ole ollut mukana alan asiantuntijaa. Tämäkin voitaisiin ehkä tehdä erikseen.

On täysin mahdollista, että nämä asiat on mietitty hankkeessa jo valmiiksi. Mutta mistään päin dokumentaatiota se ei käy ilmi.

Olisi helppoa nimitellä hankkeen puuhamiehiä kädettömiksi ja osaamattomiksi. Tästä ei ole kyse, heitä on pidetty aika kovilla viime viikkoina. Mutta vaikuttaa siltä, että osittain vanhojen painolastien vuoksi on lähdetty tekemään hyvin riskialtista projektia, lähinnä sillä ajatusmallilla että tätä ei ainakaan vielä ole kokeiltu. Harri Juntunen totesikin, että yhden toimittajan mallilla on lähdetty simuloimaan sitä, että Virossa yksi taho toimii järjestelmän tilaajana. Tässä on kuitenkin jotain nurinkurista – eikö olisi parempi sitten yhtenäistää tilaajapuoli, jota tässä on hankintarenkaalla yritettykin, eikä toimittaja?

Projektiorganisaatiossakin voitaisiin vielä miettiä asioita. Eräitä ehdotuksia ovat olleet mm. erillinen laadunvalvontaroganisaatio. (Erillinen, toimittajasta erillään oleva laadunvalvontayksikkö tulee projektissa väistämättä olla). Keski-Suomessa lähdettiin yhtenäistämään järjestelmiä vähän kerrallaan, valiten keskeisimmistä järjestelmistä fiksuin ja uudistaen samalla hiljalleen toimintatapoja. Siellä ei rykäisty kaikkea uusiksi mutta toimivaa on saatu pikku hiljaa. (Laitan linkin heti kun löydän, oli käsillä eilen.)

Terveydenhuollon järjestelmät tulee saada toimimaan. Surullisia tarinoita niiden tilasta löytyy riittämiin. Nämä järjestelmät tulee saada kuntoon, mutta hosumalla ei tule hyvää jälkeä. Järjestelmäuudistuksissa ollaan vuosia myöhässä monesta eri syystä, mutta näiden ongelmien ratkaisemiseksi ei ole nopeaa ratkaisua. Alkuperäinen hankesuunnitelma ehdotti avointa sekkiä hankkeelle, jonka epäonnistumisen riski oli jättiläismäinen – ja epäonnistumisen panokset huikeat, kun epäonnistumisen varaa ei ole.

Tässä on voitettu pieni taistelu, mutta isoimmat ovat vielä käymättä. Kuinka näitä ohjeita noudatetaan? Mitkä tulevat olemaan hanketyöryhmän vastaukset? Ja mitä ratkaisuja Apotin kanssa lopulta tehdään?

Elämme mielenkiintoisia aikoja.

by

Sanaisen arkun avaamisesta eli Norjan tapahtumien jälkeen

Kysymys, jota Norjan tapahtumien jälkeen kaikki esittävät, on luonnollisesti ”miksi”?

Tekijä on ilmeisestikin yksittäinen psykopaatti, jonka pakkomielle on jo vuosia ollut iskeä puolueeseen joka on eniten puolustanut demokratiaa ja suvaitsevaista kansalaisyhdyskuntaa.

Mutta mistä tuo viha kumpusi, ja vielä tärkeämpänä: miksi tuo viha purkautui juuri tuolla tavoin, pommi-iskuna ja verilöylynä?

Ilta-Sanomien uutisoinnissa annetaan kautta rantain ymmärtää että viha nimenomaan työväenpuoluetta kohtaan kumpusi jo lapsuudesta – maanantain erikoisliitteessä kerrottiin rikkinäisestä perheestä ja siitä, että molemmat vanhemmat olivat Norjan työväenpuolueen kannattajia. Lapsuus voi selittää osittain iskun suuntaa, mutta on sellaisenaan liian heppoinen selitys.

Mielenkiintoisinta on se, missä kulttuurissa tappaja on kasvanut. Millainen se ympäristö on, jossa hän kehitti fantasiansa? Netin kautta hän on löytänyt omille kuvitelmilleen polttoainetta ja sopivat viholliset – murhaajan mielikuvituksessa hän oli luonut oman fantasiamaailmansa, jossa hänen ritarikuntansa taisteli pahuutta vastaan – ja sellaista retoriikkaa, joka luo vahvaa uskoa toisten – maahanmuuttajien, työväenpuolueen – pahuuteen. Olen varma, että nykyinen netissä monilla alueilla sallittu ja rohkaistu ”keskustelukulttuuri” on muokannut ilmapiiriä, jossa häiriintynyt voi saada helposti vahvistusta fantasioilleen. Mutta netti ei yksinään selitä tekoa, tai edes harhaiseen maailmaan ajautumista.

Foorumeilla, joilla voimakkaat puheet ovat yleisiä, on varmasti vaikutusta mielipideilmastoon. Sen vastapainoksi tarvitaan neutraalimpaa keskustelukulttuuria ja toisaalta fiksua puhetta myös negatiivisista asioista. Vaikeneminen ei ole mahdollista. Voi tuntua helpolta jättää ”hommafoorumilaiset” – pahoittelut osoittelevuudesta, mutta heistä on tullut netin ylipolemisoidun ja yksisilmäisen ”keskustelukulttuurin” esimerkki ja yleissana – omille palstoilleen, mutta valitettavasti eniten toisteluilla ajatuksilla on taipumusta levitä maltilliseen enemmistöön. Ja yksinkertaisimmat selitykset ottavat aina helpoimmin tulta alleen. Maltillisen ja suvaitsevaisen enemmistön tulee avata suunsa ja jättää merkkinsä keskusteluun.

Kun yhteiskunnan mielipideilmasto muuttuu, äärimmäiset teot muuttuvat helpommiksi. Olen tästä puhunut ennenkin: kun jostain kansanryhmästä tehdään vihollinen, ennen pitkää juopa alkaa kasvaa. Äärimmäisistä teoista voi tulla hyväksyttäviä tai ainakin siedettyjä, osa normaalia. Tai tavallisissa ihmisissä kasvaa pelko kun äärimmäiset liikkeet ja ihmiset pääsevät ”irti”.

Kyllä, Norjan tapauksessa kyseessä oli yksittäinen psykopaatti. Tällä psykopaatilla oli pakkomielle, jonka toteutumista hän järjesteli vuosia. Ja yksittäisen psykon seulominen kansakunnasta voi olla hankalaa. Se mihin voimme vaikuttaa on hyvin epämääräinen asia, jotain jota ei voi käsin koskettaa: mielipideilmasto. Joukkomurhat ovat yhteiskuntamme tarttuva sairaus, ja laaja viestintä lisää tartunta-alttiutta. Se ei tarkoita että aiheesta ei saisi uutisoida: se tarkoittaa, että yhteiskunnan – meidän ihmisten – ei pidä osoitella sormella satunnaisia ihmisryhmiä ja syyttää niistä ongelmiamme. Toisaalta ongelmista pitää myös puhua – ja niiden ratkaisuja etsittävä.

Vaikka tässä mainitsenkin netin keskustelukulttuurin esimerkkinä, tämä kirjoitus ei ole kannanotto nettisensuurin puolesta. Internetin vapaus on voittopuolisesti hyvä asia, mutta sen keskustelukulttuuri on nuorta. Yhtä lailla hulluus elää muissakin muodoissa, ja tätä nykyä yksinkertaistava, yksisilmäinen uutisointi on arkipäivää jo painetussakin sanassa, televisiosta puhumattakaan. Vai kuinka moni viestin ehtikään olla jo täysin varma Norjan ensimmäisestä Al-Qaida -iskusta? Siksi olennaista on osallistua keskusteluun, olla osa sitä, ja huolehtia siitä ettei vaikene edes työpaikan kahvipöydässä vaikka omat ajatukset tuntuisivatkin maltillisen tylsiltä. Äärilaitojen ei voi antaa hallita julkista keskustelua, koska yhteisön arvot ja mielipiteet muokkautuvat kohti sitä, minkä se olettaa keskitieksi. Ja sen sijaintiin voit vain sinä vaikuttaa.

Ps. Aamulehden surullisenkuuluisa kirjoitus, jota en tähän aio linkata, on saanut jo hyvää käsittelyä muualla. Mainittakoon tässä kuitenkin vielä, että vaikka kirjoituksessa yritettiinkin ehkä tuoda – surkeasti epäonnistuen – esiin sinänsä tärkeät ihmissuhdetaidot ja se, että kaikki meistä kaipaavat rakkautta ja hyväksyntää, niin mistä ihmeestä se seksikortti piti mukaan vetää? Tietääkseni seksi ei ole välttämätöntä hyväksytyksi tuntemisen kannalta, ihmissuhteet ylipäänsä ovat. Jos kirjoituksesta olisi jäänyt yksi sana pois, se olisi voinut olla kömpelön naiivi (ja tilanteen paremmin selvittyä aivan kuutamolla ollut) vetoomus siitä, että kaikki haluavat tuntea kuuluvansa johonkin ja tulevansa hyväksytyiksi. Yhdellä sanalla viesti muuttui: jakakaa luusereille.

Pps. Aiheesta on kirjoitettu toisaalla jo niin hyvin, että linkkaan tähän parhaimpia puheenvuoroja. Suorasanainen Mikko Rautalahti, hulluuden ja pahuuden eroa pohdiskeleva Eija-Riitta Korhola sekä hyvän analyysin tehnyt masinoija.
by

Ydinvoimamietintöjä

Uutisviikko on ollut lievästi sanottuna mielenkiintoinen. Hallitustunnustelujen lopputulosta ei uskalla enää edes arvailla (moni alkaa jo epäillä uusintavaaleja ja perussuomalaista pääministeriä, mutta katsotaan ensin pääseekö SDP tai Keskusta vielä mukaan peliin ja pysyykö uusi mahdollinen hallitus pystyssä), Nokian osake tippuu sellaista kyytiä että ihmetyttää, ehtiikö uusi puhelin uloskaan ennenkuin firma on vallattu, ja Saksassa päätetään (tosin ei ensimmäistä kertaa) luopua useammasta kymmenestä ydinvoimalasta.

Uutiset eivät ole ihan rohkaisevia. Erityisen mielenkiintoinen rinnastus tuli sinä päivänä kun Saksa ilmoitti luopuvansa ydinvoimasta ja samaan aikaan uutisoitiin hiilidioksidipäästöjen nousseen räjähdysmäisesti. Osittain ehkä otettiin kiinni vielä taantuman aikoja, mutta viimeistään kohta mennään nopeasti ohi.

En ole suuri ydinvoiman ystävä – riskit ovat suuria, ottaen huomioon vaarat kun harvinainen ydinturma sattuu. En kuitenkaan ymmärrä ydinvoiman periaatteellista vastustamista; kaikessa pitää ottaa huomioon kokonaisuus. Ydinvoiman riskit ovat ydinturmissa, ydinjätteen varastoinnissa ja ydinaseissa. Ydinvoiman vaikutuksiin kuuluvat myös uraanin louhinnan aiheuttamat ympäristöongelmat sekä louhintaan ja kuljetukseen liittyvät hiilidioksidi- ja muut päästöt. Pitkällä aikavälillä uraanin riittävyys on myös ongelma – suuret unelmat ydinvoiman riittävyydestä kariutuisivat siihen, että uraani vähenisi aikaa myöten niin että louhinta kävisi kannattamattomaksi.

Fossiilisten polttoaineiden korvaajana se on tällä hetkellä kuitenkin tarpeellinen. Ydinvoima on siirtymäajan teknologiaa (en tässä nyt puutu mahdollisiin neljännen sukupolven ja fuusioreaktoreihin, niitä kun ei vielä ole olemassa) odoteltaessa riittävän tehokkaita uusiutuvia.

En tiedä mikä Saksan ydinvoimaloiden tilanne on – onko esim. moni voimala jo sulkemassa oviaan siirtymäajalla vanhenemisen vuoksi – mutta varsinkin toimintakuntoisen voimalan sulkeminen ennen elinkaaren päätä on tyhmyyttä. En maininnut vielä yhtä riskiä edellä olleessa listauksessa, koska se ei ole varsinainen ydinvoiman ongelma: jos ei voi tuottaa sähköä itse, joutuu ostamaan sen, ja esimerkiksi Suomessa yksi ostopaikka on Venäjä. Menneisyydestä muistanemme esimerkkejä siitä, miten turvallisia ydinvoimalat naapurissa voivat olla ja kuinka paljon ne voivat myös meidän tontillamme vaikuttaa.

Suomen ydinvoimalupien määrät kuulostivat varsin isoilta kun niitä myönnettiin viimeksi – oletan nimittäin että vanhoille voimaloille kyllä löytyy näiden päälle luvat korvaaviin voimaloihin. Se lienee ollut suurin syy myös siihen,ettei Fortum saanut erillistä lisälupaa. En ole nähnyt tarkkoja laskelmia, mutta kuulin jopa väittämän että tällä kapasiteetilla Suomesta tulisi energian nettoviejä. Se muuttaa hieman pakkaa.

Kotoisessa energiankulutuksessa tulee pyrkiä säästöön silloinkin, kun energia on halpaa. (Tästä pitänee kirjoittaa erikseen, joku kuitenkin haluaa sanoa että ”jos se on halpaa eikä siitä ole haittaa, totta kai pitää käyttää”. Ei pidä – alkaen siitä, että energiankäyttö tuottaa mm. hukkalämpöä ja siitä, että energiaa kuluttavat prosessit usein syövät myös paljon raaka-aineita. Meillä on muitakin ongelmia kuin hiilidioksidi.) Jo siksi, että tilanteet elävät ja se, mikä oli viime vuosikymmenellä halpaa, voi kallistua tällä vuosikymmenellä. Lyhyt tähtäin harvoin ratkaisee ongelmia, näin myös energiataloudessa. Saksan päätöksen myötä omamme ei ehkä enää vaikuta ihan niin absurdilta, mutta mahdollisten uusien ydinvoimaloiden innossa ei pidä unohtaa muiden energiamuotojen kehittämistä.

—

Aiheeseen liittyen Discoveryllä oli mielenkiintoinen documentti, jossa etsittiin sopivaa vaihtoehtoa tulevaisuuden ”Ecopoliksen” energiamuodoksi. Auringoenergia voitti, dokumentissa esiteltyjen uuden sukupolven tehokkaampien aurinkokeräinten (ja parantuvan akkuteknologian) voimin. Dokumentissa käytiin läpi myös tehokkaita hiilidioksidin talteenottotekniikoita kivihiilivoimaloille sekä ydintekniikan mahdollisuuksia. Suomessa puolestaan on kehitetty erittäin mielenkiintoinen uusi tapa neutraloida hiilidioksidia – kirjoitan referaatin, kun pääsen kotiin pari viikkoa vanhan Tekniikka&Talouden ääreen.

Päivitetty 4.6: pikapostauksen jäljiltä jäänyt otsikkoluonnos muutettu aiottua vastaavaksi.

by

Mediapeliä

Hallitusta muodostetaan kovasti Säätytalolla. Tulossa on riemunkirjava sateenkaari, ja mielenkiintoinen hallitus. Vaan suurin seuraus tällä kokoonpanolla on kansan mielipiteeseen. Hallitusneuvotteluista poisjättäytynyt Perussuomalaiset on nyt jo suurin puolue.

Miksi perussuomalaiset jäi pois? Väitän, että tavalla jolla heidän hallitustunnustelujaan uutisoitiin, oli ratkaiseva merkitys. Kerrankin hampaattomaksi haukuttu lehdistö voi röyhistellä rintaansa ja kehua muuttaneensa politiikkaa. Menikö hyvään vai huonoon suuntaan, jää lukijan arvioitavaksi. Mediassa riemu repesi kun Soini alkoi varovasti muotoilla vaalien alla annettuja ehdottomia mielipiteitä vähemmän ehdottomaan suuntaan.  Lopulta vaihtoehtona oli vain pois jättäytyminen – huonoin mahdollinen annetuista vaihtoehdoista.

Mutta oliko kyseessä pelkkä ”median ajojahti”, kuten Väyrynen aikanaan valitteli. Kyllä kaikki muutkin puolueet kantojaan pyörsivät, ja kyllähän niillekin irvailtiin. Muut puolueet eivät kuitenkaan korvaansa lotkauttaneet. On sitä ennenkin kompromisseja tehty, ja olihan vaaliohjelmassa myös pientä joustoa esitetty. Niitä reunaehtoja, joilla sitten. Perussuomalaiset eivät tätä osanneet ennakoida, pokka ei kestänyt.

Perussuomalaiset on puolueena nuori, vaikka joukossa on myös eduskunnan konkareita. Puolue on pyrkinyt antamaan puhtoisempaa ja kirkasotsaisempaa, sanoisinko periaatteellisempaa vaikutelmaa kuin ”vanhat ja ryvettyneet” puolueet. Puhtoisuudesta ja kirkasotsaisuudesta en menisi perussuomalaisten arvoilla sanomaan mitään, mutta periaatteita heillä näyttää löytyvän ja ajatuskin siitä, että periaatteista tulisi joustaa kävi sietämättömäksi.

Vaan kumpi lopulta olisi ollut kannattajien mielestä parempi – joustaa hieman periaatteissa, mutta päästä tekemään edes vähän itsensä näköistä politiikkaa oppositiossa marmattamisen sijaan, vai esiintyä kirkasotsaisena sanansa mittaisena puolueena joka ei kykene yhteistyöhön tai oikeastaan mihinkään seuraavaan neljään vuoteen? En epäile kyllä perussuomalaisten kykyä olla äänekäs oppositio. Mutta itse vaikuttaminen jää silti vähäiseksi.

by

Kekkosen varjo

Lumedemokratian väite Kekkosen ajan varjosta näyttää pitävän paikkansa edelleen…sain pamfletin juuri loppuun, ja voin suositella lämpimästi joskin pieneen lähdekriittisyyteen kehottaen.

Pamflettien tosin ei tarvitsekaan olla puolueettomia.

Ihmetyttää kyllä, miksi aikaa sitten kuopattua presidenttiä vielä tarvitsisi suojella. Oma sukupolveni kyllä vielä jotenkin muistaa tuon kaljupäisen hahmon – muistan Kekkosen kuoleman ja sen, että se oli pienen ihmisen tarkkailuasemista Suuri ja Surullinen asia – mutta liikaa tunteellisuutta hahmoon ei liity. Muistamme Kekkosen suuruutta paremmin kiillotettua kuvaa rapauttavat anekdootit seniilistä presidentistä emmekä hahmota enää sitä suurta uhkaa, joka presidentistä teki kansan silmissä niin korvaamattoman.

Voisikohan siis myös vanhemman polven uutisväki vihdoin kiirehtiä kanssamme samalle aikakaudelle?

by

Nelipuoluejärjestelmä

Piti kirjoittamani vaaleista. Sitten joku ehtikin ensin, kutakuinkin sillä sisällöllä mitä olin kirjoittamassa. Loppukaneetista en ole ihan varma, mutta olen myös sitä mieltä, että nyt olisi aika persujen päästä maistamaan miltä reaalipolitiikka tuntuu. Esimakua saatiin maakuntien laskennan loppupuolella, kun persut hetkellisesti ottivat johtopaikan keskustan jahtaamana. Soini, joka yleensä kykenee säilyttämään naamansa kutakuinkin peruslukemilla, näytti hetken syvästi järkyttyneeltä: ei tässä näin pitänyt käydä! Mitä mä pääministerinä?

No, ei saatu Soinista pääministeriä, ja hyvä niin. Jos persujen kunnallisvaalivoittajista jotain voi päätellä, mitään suuria muutoksia ei nytkään ole tulossa. Ehkä. Mutta olen tosissani kiinnostunut siitä, mikä on heidän lopullinen kantansa vaikkapa budjettivajeeseen – vaaliohjelman ehdotuksilla ei pitkälle pötkitä.

Ennen suurta vaali-iltaa Facebookissa käytiin keskustelua siitä, pitäisikö persuille antaa protestiääni. Vaikken itse moista ymmärräkään – se tuntui hieman liikaa housuihin laskemiselta lämmikkeeksi – perusteluissa oli mainittu mm. se, että kolmella puolueella ei koskaan päästä oikeisiin näkemyseroihin koska kaikkien kolmen on oltava valmiit hallitukseen toistensa kanssa, yksinään kun kukaan niistä ei saisi tarpeellista enemmistöä. Itse olen sitä mieltä, että konvergenssi on ollut myös hyvästä – äärimmilleen viety polarisoituminen johtaisi poukkoilevaan politiikkaan ja toisaalta nykymallilla vältetään ääripään ratkaisut, mikä estää pahimmat törttöilyt (vaikka toki myös tehokkaan muutoksen, joka voi kuitenkin parhaista aikeista huolimatta muuttua pahaksi törttöilyksi). Puheeksi tuli myös kirja Lumedemokratia, joka pitänee napata verkkokaupasta ostoskoriin (sen Suuren kaalihuijauksen ohella, joka tosin kuulostaa enemmän viihdyttävältä kuin suuresti uutta tarjoavalta opukselta). En kuitenkaan ole varma tästä nelipuoluejärjestelmästäkään, nythän ongelmana on enemmistöhallituksen kokoaminen. Teoriassa kuitenkin silloin on enemmän pelivaraa, kun kaksi suurta + lisukkeilla tulisi ainakin hätäisesti enemmistö. Nyt näyttäisi siltä että vahvin tulisi ns. sini-punaniskahallituksesta (termi ei valitettavasti omani), joka yhdistäisi kokoomuksen, demarit ja perussuomalaiset. Kunhan eivät nuo muut lipsuisi liikaa perussuomalaisten linjoille.

Itseäni mietityttää mm. se, miten perussuomalaiset suhtautuvat työperäiseen maahanmuuttoon – oma firmamme ei pärjäisi ilman Virosta, Briteistä ja Portugalista saatuja vahvistuksia, ja rekry on jatkuvasti päällä. Mutta hui, yhdellä heistä on iranilainen nimi. Varmasti joku muslimiterroristi. Ketäpä fakta kiinnostaisi (niinkuin se, ettei ko. syntyperäinen britti ole muslimi. Tai se, ettei sillä muutenkaan ole paskan vertaa väliä.)

Jos alkaa näyttää pahalta, pitänee itse lähteä korjaamaan asia, vaikka sitten neljän vuoden viiveellä.

Lisäys hetkeä myöhemmin:

PS. (Pun intended): Seuraavana vuorossa käydä läpi perussuomalaisten kotisivut ja vaalikoneet. Nähdään sitten millaista väkeä. Hihhuleita kun on ollut monta, mutta joukossa lienee tavallisempaakin tallaajaa.