Päivänpolttavat

by

Lisää lisäainekeskustelua

Tunnustan olevani Virpi Salmi-fani. Pidän hänen hulvattoman liioittelevasta sarkasmistaan – kolumnin ideahan on ottaa jokin yksi idea ja näyttää sen yksi puoli. Virpi Salmen kantava teema on vastustaa jotain yksittäistä vallalla olevaa käsitystä, likipitäen aiheesta riippumatta, ja mielestäni hän toimii loistavasti eri näkökulmien esiintuojana.

Lisäaineista on viime aikoina kohkattu puolesta ja vastaan. Keskustelu on alkanut vaikuttaa internetin versiosta Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluilloista, enkä ole jaksanut seuratakaan sitä kuin puolella korvalla. Pidin kuitenkin Salmen lisäainesekokolumnista, vaikka itsekin vältän ylenpalttisia lisäaineita ja olen huolissani kouluruoan tasosta. Pidän itseäni maltillisena – kun tyypillisesti syö kunnon aineista tehtyä ruokaa, voi ihan rauhassa joskus tilata pitsaa tai syödä karkkia tai valmismuffinseja. Absolutismi ei toimi. Mutta Salmen kritiikki kohdistui nähdäkseni juuri niihin, jotka haukkuvat ensin kouluruokaa lisäainemössöksi ja sitten tekevät kotona koostumukseltaan täsmälleen samaa mössöä puolivalmisteista. Puhumattakaan niistä joille lisäaineista on tullut absoluuttinen mörkö ja kaikesta virallisesta tiedosta saatanan puhetta, kuten Antti Heikkilän kohdalla on käynyt.

Kolumneissahan hauskaa on, että lopulta kirjoittajan todellista mielipidettä ei niistä voi päätellä. Salmikaan ei kirjoituksessaan kerro, millaista ruokaa hän syö tai haluaisi syödä. Kritiikki ei kohdistu ruoan lisäaineeseen tai lisäaineettomuuteen, vaan ylenpalttiseen ja toisaalta tunnepitoiseen aiheesta vouhkaamiseen. Etenkin silloin, kun malka nähdään vain toisen silmässä.

by

Vahvemman vastuu

Verenpaineeni nousi viime viikolla hälyttäviin lukemiin Israelin avustuslaivaoperaation vanavedessä. Itse uutinen ei aiheuttanut aggressiota vaan lounastauko, jonka eräs työtoveri käytti kokonaisuudessaan sen perustelemiseen, miksi Israelin väkivaltainen käytös avustuslaivalla oli tarpeen. Kuulemma aggressiivinen puolustus oli välttämätöntä, kun vastapuoli hyökkäsi rauhanomaisesti laivalle saapuneiden joukkojen kimppuun.

Kollegan vahva mielipide on mainio esimerkki siitä, miten monimutkaisessa konfliktissa syyt ja seuraukset hämärtyvät. Asiayhteydestään irrotettuna perustelu kuulostaa järkevältä: jos kimppuusi hyökätään, sinulla on oikeus puolustautua. On kuitenkin paljon muita kysymyksiä, jotka tällöin jäävät esittämättä. Ensimmäinen niistä on se, miksi Israelin joukot siirtyivät laivalle yön pimeydessä? Ennalta varoittamatta? Ja ennen kaikkea, kansainvälisillä vesillä?

Toki myös avustuslaiva tietoisesti kerjäsi verta nenästään. Israel oli ilmoittanut, ettei päästä laivaa satamaan ja välittää avustustarvikkeet maitse tarkastuksen jälkeen. (Muistelen kuitenkin, että näin on tehty ennenkin ja aina näitä tarvikkeita ei ole kokonaisuudessaan välitetty.) Tämä ei poista sitä, että operaatio oli ylimitoitettu ja osui lopulta myös propagandamielessä Israelia pahasti omaan nilkkaan.

Israel toki kantaa huolta turvallisuudestaan. Heidän näkemyksensä mukaan Gaza on valmis jyräämään heidät maan tasalle jos liekaa annetaan vähänkään. Valitettavasti vain Israelin toiminnalla Gazassa on vain yksi vaikutus: vihollisen voimistaminen. Gazan painekattilassa levottomat yksilöt puristuvat timanteiksi, kivenkoviksi terroristeiksi joille mikään ei ole pyhää.

Voidaan myös aiheellisesti kysyä, onko maa ihan viattomuuttaan ja rauhaarakastavuuttaan joutunut viime vuosikymmeninä sotaan useammin kuin ehkä kukaan muu? Etenkin nyt, kun Israel on Gazassa niskan päällä, on järjetöntä ja epäloogista turvautua yhä kovenevaan voimankäyttöön. Kyllä, Gazasta lentää raketteja Israelin puolelle. Saarto ei valitettavasti niitä poista. Sellaisessa pattitilanteessa mitä Lähi-idästä löytyy, silmä silmästä ja hammas hampaasta ei metodina toimi. Jos jokaiseen rajarikkomukseen vastataan suhteettomalla voimalla – sitä Israel on runsain mitoin harjoittanut – rikkomukset eivät vähene. Ja jos kansakunnan harvalukuiset aktiiviset rauhanrikkojat – epäilemättä Gazassakin on, vielä, pääosin niitä jotka vain haluaisivat elää elämäänsä ja unohtaa konfliktit – onnistuvat rikkomaan aselevon joka kerta, voidaan ihmetellä, ollaanko sokeita sille, että joskus monimutkaisen konfliktin ratkaisussa on pakko joustaa. Ja ehkä jättää yksi isku kostamatta.

Israelin ja Palestiinan välillä on vikaa niin sysissä kuin sepissäkin. Kuitenkin se, joka on niskan päällä, on moraalisesti velvoitettu joustamaan. Moraali vain tuntuu tässä sotkussa kadonneen erämaan hiekkaan.

by

Dead Aid?

Björn Wahlroos koetti profiloitua yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi lukemalla Dead Aid-kirjan (tai todennäköisemmin silmäilemällä business summaries -palvelusta kymmensivuisen tiivistelmän) . Kirjan keskeinen teesi on, että kehitysyhteistyöstä ei ole mitään hyötyä koska kaikki rahat valuvat byrokratiaan ja diktaattoreille – päin vastoin, riippuvuus ulkomaisesta avusta on este maiden kehitykselle.

Tällä viittauksella Wahlroos pyrki ilmoittamaan, että koko kehitysavun voisi hänen puolestaan leikata. Koko Suomen poliitikot rynnivät perässä kertomaan, että voihan se olla näinkin, muttei välttämättä. Ja änkyttivät hieman, että voisihan se olla vähän raflaavaa tekstiä.

No. Minäpä kerron miten asia on. Dead Aid on raflaavaa tekstiä, aivan liian raflaavaa. Näitä kirjoja on julkaistu satoja, ja Dead Aid kuuluu skaalan toiseen ääripäähän. Näistä toisen ääripään kirjoista se on ehkä tunnetuin. Aihepiirin kirjoista se ei ole arvostetuin. Ihmettelenkin hieman, miten herra pankinomistajalla on aikaa lueskella keskinkertaista populaaripolitiikkaa.

Tämän sanottuani, kehitysavussa on ongelmansa. (Aihetta käsittelevästä, hieman vähemmän raflaavasta kirjasta ja sen ajatuksista blogasinkin taannoin.)  Eräs suurimpia ongelmia on se, että kehitysavulla itse asiassa paikataan teollisuusmaiden erilaisilla tuontitulleilla ja muilla kauppaa rajoittavilla säännöstöillä kehitysmaille aiheutettuja ongelmia. Ns. vapaa kauppahan on tunnetusti puolivapaata: kehittyneet maat tekevät mitä lystäävät, mutta kehitysmaille tärkeissä asioissa on asetettu rajoituksia. Jos ongelma haluttaisiin ratkaista kunnolla, kannattaisi tosiaan tiputtaa kaikki kehitysmaita sitovat rajoitukset ja sen jälkeen asteittain laskea kehitysapua.

Lyön vetoa, ettei vapaan kilpailun puolesta puhuva Nalle ilahtuisi, jos vapaa kilpailu yhtäkkiä löytyisikin kotinurkilta. Mieshän tunnetusti viljelee kotikartanollaan sokerijuurikasta – räikeintä esimerkkiä siitä, miten kilpailua vääristetään keinotekoisilla rajoilla tai tässä tapauksessa hintasääntelyllä. Vapaan markkinatalouden mies nostaa vuosittain satojatuhansia euroja veronmaksajien tukea (hintasäännöstelyn kautta enemmän suoraan kuluttajan pussilta kuin verottajan kukkarosta) siitä, että tuottaa ainetta, jota tehdään kymmenen kertaa tehokkaammin kehitysmaissa.

Mitä sanot, Nalle, jos poistettaisiin kehitysavun sijaan sokerin hintasääntely? Eiköhän valtio kuitenkin maksaisi peltojen paketoimisesta mukavat kipurahat.

by

Pidätämme oikeuden omaisuutesi tuhoamiseen ilman erillistä varoitusta

Google on poistanut kuuden musiikkiblogin koko sisällön heille saapuneiden tekijänoikeusrikkomusilmoitusten vuoksi. Blogien sisällöt (useimmat ilmeisesti hostattu blogspotissa) on poistettu ilman erillistä varoitusta, ja kukin bloginpitäjä on saanut vain tiedon siitä, että blogin sisältö on tuhottu.

Ikävämmäksi tämän tekee se, että ainakaan useimmat noista blogeista eivät ole rikkoneet mitään tekijänoikeussopimusta. Musiikkoblogeilla on nykyään hyvät kytkökset levy-yhtiöihin, ja he jakavat yhtiöiden promomateriaalia, artistien levitykseen antamia kappaleita ja muuta laillista materiaalia. Surkuhupaisaksi asian tekee se,  että tekijänoikeusrikkomussyytökset on lähetetty ilmeisesti samaisten levy-yhtiöiden lakimiesten taholta, jotka materiaalin ovat antaneet jaettavaksikin. Lisäksi syytteissä ei tyypillisesti ole täsmennetty edes, mikä kappale oletetusti tekijänoikeuksia on rikkonut.

Paras esimerkki taisi olla se, että erään muusikon oma saitti sai samaisen uhkauksen – muusikon oman biisin julkaisemisesta.

Näyttää siltä, että tästä saattaa tulla vedenjakaja uusien pelisääntöjen luomisessa blogaajien ja tekijänoikeustahojen kesken. Lisäksi selvästi tarvitaan myös pelisääntöjä hostauspalveluille – millään tavallisella elämänalueella ei tulisi kysymykseenkään asiakkaan omaisuuden tuhoaminen kysymättä tai ylipäätään palvelun lopettaminen ilman etukäteisvaroitusta. Käytäntö on täysin analoginen vaikkapa sille, että olet varastoinut ylimääräiset tavarasi pienvarastoon, mutta eräänä päivänä pienvarastoyhtiö lähettää sinulle kirjeen:

Poliisilta on tullut tieto että varastoissamme on mahdollisesti säilytetty varastettua tavaraa. Tästä syystä tuhosimme kaiken mitä varastossa säilytit. Varastosopimuksenne on nyt lopetettu.  Kiitämme ymmärryksestä.

Rikolliset saitit tulee toki pystyä sulkemaan. Täytyy olla kyse kuitenkin todella vahvasta keissistä, ennen kuin saittia voi sulkea varoituksetta. Lisäksi tässä tapauksessa blogin sisältö on hyvin selvästi pääosin ei-rikollista materiaalia, ja sen tuhoaminen vastaa omaisuusrikosta. Tavallaan toivoisin, että bloggaajilla olisi kykyä ja kapasiteettia haastaa Google oikeuteen – kenties tarvitaan ennakkotapausta siitä, että myös blogaajan tuottama materiaali on paitsi tekijänoikeuden alaista, myös rinnastettavissa konkreettiseen omaisuuteen. Pelimaailmasta esimerkkejä on jo – virtuaalinen esine on omaisuutta siinä missä konkreettinenkin. Jos kyseessä olisi todella ollut tekijänoikeusrikkomus, olisi voitu poistaa ainoastaan se yksi kappale, josta ilmoitus on tehty (jos sitä ei toistuvasta varoituksesta huolimatta ole tehty).

Jossain tilanteessa voisi olla mahdollista edes lähettää koko materiaali tekijälle takaisin: tässä saittinne zip-pakettina, voitte siirtyä toiselle hostaajalle. Tämä vastaisi sitä, että muuttopalvelu ilmaantuisi ovellesi ja toteaisi: pienvarasto ei enää voi säilyttää tavaroitanne, minne nämä kuusi kuutiota jätetään? Ei edelleenkään miellyttävää, muttei enää ilmiselvä rikos.

Blogaajilla on myös ongelma siinä, kenelle voi valittaa virheellisestä syytöksestä? Tässä on mainio esimerkki siitä, että kaikki järkevät käytännöt puuttuvat vielä. Vaikka olisikin laki tekijänoikeuksia suojelemassa, tarvitaan myös laki suojelemaan kansalaista. Käytännössä tässä tulee olla samanlaiset pelisäännöt kuin missä tahansa toiminnassa: määrätään, mitä kaikkea esimerkiksi rikkomusilmoituksessa tulee mainita. Ensimmäisenä tulee mieleen seuraavat asiat: mikä kappale tarkalleen ottaen rikkoo tekijänoikeutta, kuka ilmoituksen on tehnyt, ja jokin helppo tapa vastata syytökseen (esimerkiksi linkki webilomakkeeseen, joka menee suoraan takaisin syytöksen tekijälle). Lisäksi tarvitaan jokin aika jonka aikana vastine tulee tehdä – välittömästi ei saa ryhtyä toimenpiteisiin. Samoin pitää määrätä kenelle tuo ilmoitus tulee laittaa – palveluntarjoaja on väärä osoite.

Toivottavasti bloginpitäjät ovat riittävän valveutuneita (tai kaveripiiri on) jotta he saavat saittinsa materiaalin takaisin ja pääsevät fiksumman palveluntarjoajan hoteisiin. Onneksi internetistä on hankala hävittää tietoa kokonaan, vaikka ihan kaikkea ei saisikaan takaisin.

by

Askel parempaan

Keskusta on vihdoin myöntynyt ehdottamaan vaalirahoituksen julkistamista. (Painotus ironinen.)  Yksityiskohtia ei vielä ole lyöty lukkoon, mutta yleishyödyllisten säätiöiden ja valtionyhtiöiden tuen kieltäminen on askel oikeaan suuntaan ja ehdoton julkisuus kaikelle rahoitukselle kaiken perusta.

En näe tarpeelliseksi sinänsä kieltää vaikkapa yritystukea, vaikka tätäkin vaihtoehtoa pidetään tällä hetkellä pöydällä. Tärkeintä on saada rahoitus julkiseksi, jotta mahdolliset kytkökset tulevat julki. Korruptiota ei tarvitse suvaita, vaikka kuinka vedottaisiinkin ”maan tapaan.” (Alkaa tuntua siltä, että hallituspuolueet ovat tehneet opintomatkojaan Italiaan.)

En erityisemmin ilahtunut, kun RAY ilmoitti että he joutuvat kenties siirtymään yhdistystuesta projektitukeen. Voisin kuvitella, että useimmille pienille yhdistyksille nimenomaan korvamerkitsemätön raha on ollut toiminnan peruspilari. En myöskään suomisi Raha-automaattiyhdistystä siitä, että se ei ole kyennyt valvomaan rahankäyttöä kaikissa tuhannessa avustettavassa järjestössään: heillä on kiertävä valvontajärjestelmä, jolla 10% yhdistyksistä on kulloinkin tarkastusvuorossa. On idioottimaista väittää, että RAY:n vastuulla on rahojen oikea käyttö – väärinkäytökset tulee totta kai selvittää ja kontrollia oltava, mutta kannattaako heittää lapsi pesuveden mukana, vähentää tuet viidesosaan ja käyttää loppuraha tilintarkastuksiin? Oikeampi tapa on suitsia rahankäyttö siitä päästä, missä vika on ja tämä hoituu parhaiten avoimuudella sekä edellämainituilla uusilla pelisäännöillä.

Avoimuus toisi puolueet myös tasaväkisemmin kentälle. Kun valtion rahoja ei voi siirrellä enää taskusta toiseen isoimpien puolueiden kesken, kampanjointi tasoittuu. Pienet puolueet voittavat. Vaikka tietysti omat poliittiset mielipiteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvältä asia tuntuu (hivenen narskuttelen hampaitani sille, että Perussuomalaiset saisivat vielä lisää ääniä), kyseessä on ehdoton parannus.

Eräs työtoveri esitti epäilyksensä siitä, että rahoituksen julkistaminen lisäisi salaus- ja kiertoyrityksiä entistä omituisempien yhdistysten kautta. Tähän voidaan vaikuttaa jo lain laatimisvaiheessa, ja moinen perustelu salaisuuden jatkumiseksi kuulostaa muutenkin suunnilleen yhtä järkevältä kuin lenkkeilyn lopettaminen jotta lihakset eivät kulu. Media on tämän keskustelun aikana päässyt hieman jo sylikoiran roolistaan ja toivon mukaan osaa myös pitää vahtikoiran rooliaan yllä. Vaalirahoitusjupakan herättämä kiinnostus (tai ennemminkin kansanliike) toivon mukaan herättää myös toimittajat siihen, että lukijoita kiinnostaa politiikassa muukin kuin kerran vuodessa esiteltävät iltapuvut.

Loppukevennykseksi vanha(s) vitsi. Mitä eroa on keskustalaisella nais- ja miespääministerillä? Naispääministeri paljastaa olennaista tietoa hallituksen salaamista toimista. Hän valehtelee lähdettä suojatakseen ja joutuu eroamaan. Miespääministeri ryöstää nuorten rahat ja valehtelee rahojen alkuperästä. Hän ilmoittaa tavoitteekseen kolmannen pääministerikauden.

by

Asuntoverotuksesta sananen

Asuntoverotuskeskustelu käy edelleen kuumana, ja tämän päivän Hesarissa on kysytty mielipidettä aiheesta useiltakin asiantuntijoilta.

Verotuskeskustelu tuntuu kulminoituvan vuokra-asumisen ja omistusasumisen väliseen köydenvetoon. Suurin poru tuntuu olevan siinä, että vuokra-asuminen kerää enemmän verotuloja, omistusasuminen taas ei. Älyttömin keskustelu käydään ns. laskennallisesta asuntotulosta. Siis siitä summasta, joka saadaan kun lasketaan asujalle omistus- ja vastaavasta vuokra-asumisesta tulevat kulut ja lasketaan niiden erotus.

Yleinen konsensus tuntuu olevan sinänsä järkevän kuuloinen ”omistus- ja vuokra-asumista tulisi kohdella verotuksessa tasapuolisesti.” Monet ehdotukset tuntuvat kuitenkin siirtävän tätä toiseen suuntaan. Ymmärrän vielä vaikkapa omistusasunnon myyntivoiton laittamisen verolle. Kuitenkin vaikkapa asuntolainan korkomenot ovat tietyin reunaehdoin verovähennyskelpoisia sekä vuokra- että omistusasunnoille jo nyt. Kuten Pauli Mattila toteaa, myös vuokra-asunnoille on omat tukensa, vaikkapa kiinteistöveron vähennysoikeus. Laskennallinen asuntotulo alkaa kuitenkin mennä jo yli hilseen. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, mitä tuossa halutaan verottaa. Vaan sitä, että verotaistelun tuoksinassa unohdetaan, että joskus kahden vaihtoehdon kustannukset yksinkertaisesti eivät mene tasan. Omistusasunnossa asuminen on asujalle pitkällä aikavälillä halvempaa verotuksen hienosäädöistä riippumatta. Jos lähdetään laskemaan tätä omistusasunnossa asumiselle koituvaa säästöä – laskennallista asuntotuloa – lähdetään imaginääriverotuksen tielle. Reiluudeltaan verotus vastaisi suunnilleen takavuosien mätkyjä eli arvioverotusta: jos olit kunnollinen kansalainen ja kykenit venyttämään penniä, sait rangaistuksesi, koska olit epäilemättä tehnyt jotain laitonta leivässä pysyäksesi.

Reaalimaailman vertailukohta laskennallisen asuntotulon verotukselle voisi olla seuraavanlainen: Kunnon kansalainen ostaa laadukkaan, hieman hintavamman tarvikkeen: vaikkapa kestävän kauluspaidan tai kodinkoneen, jolla on kymmenen vuoden takuu. (Sivumennen sanoen olen kuullut huhuja, että tällaisia on pikku hiljaa tulossa takaisin markkinoille, kun kuluttajat ovat tarpeksi älähtäneet kertakäyttötuotteista.) Toinen kansalainen käy hakemassa vastaavan tuotteen H&M:ltä tai supermarketin halvemmalta hyllyltä. Kymmenessä vuodessa hän joutuu uusimaan hankintansa kolmesti, käyttäen pitkällä aikavälillä enemmän rahaa. Verottaja haistaa menettelyssä veronkierron makua, ja näppärästi ratkaisee asian laatimalla ”laskennallisen kestotuotetuloveron.” Näin sekä järkevästi että tuhlaten varojaan käyttäneet veronmaksajat saadaan takaisin samalle viivalle ja verotulot tasan.

Kannustiko äskeinen malli vaikkapa ekologiseen tai järkevään elämäntapaan? Oliko se reilua?

Reiluuden käsite ei ole muotia. Siksi pisteet asuntoministeri Jan Vapaavuorelle, joka vetosi asuntotuloveron osalta yleiseen oikeustajuun. Vapaavuoren sanoin: ”mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.”

Omistusasuntokeskustelussa heiluriliike tuntuu menneen taas hieman liian pitkälle. Kannatan turhien verokikkailujen purkamista jo siksi, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa kompleksinen systeemi, vaikka sitten tietokoneohjelma – käy ajan myötä monimutkaisemmaksi erilaisten lisäysten ja it-slangilla ”kludge”-ratkaisujen vuoksi. Aika-ajoin tarvitaan järjestelmän uudistamista ja yksinkertaistamista, refaktorointia. Kikkailun määrän lisääminen kuvitteellisen tasa-arvon vuoksi kuitenkin on itsetarkoituksellinen verotemppu, joka vain lisää monimutkaisuutta.

Lyhyesti: miksi omistus- ja vuokra-asumisen tulisi maksa saman verran? Eikö voida hyväksyä, että ne ovat eri tarkoituksiin ja eri elämäntilanteisiin sopivat asumismuodot joista toinen tulee halvemmaksi pitkällä aikavälillä, piste? (Voisin tässä myös puhua asuntosijoittamisesta riskinä, mutta jätän sen nyt väliin.) Onko omistusasumisen tukeminen tehnyt Suomesta huonomman paikan elää? Hesarin jutussa siteerataan tutkijoita, jotka eivät ole havainneet mitään hyötyä omistusasumisesta vuokra-asumiseen verrattuna. Olen itse ymmärtänyt hieman toisin: omistusasuminen sitouttaa ihmisen huolehtimaan omaisuudestaan ja, kuten omistusasumisen historiaa kertaavassa pätkässä mainitaankin, kasvattaa yhteiskuntarauhaa.

Liiallinen tukipolitiikka toki tukee vain asuntojen ansiotonta hinnannousua. Suurta määrää poikkeuksia ei välttämättä kannata pitää mukana verotuksessa. (Tosin osa niistä on välttämättömiä jotta saadaan tasa-arvoisempi yhteiskunta. Kuten joku taannoin totesi: rikkaat maksavat veroja enemmän, koska heidän omaisuutensa hyötyy enemmän yhteiskuntarauhasta.) Pidetään järki kädessä verouudistuksissa, ja jatketaan keskustelua.

by

Näennäistehostamista

Paiväkotien ruokaloista äänestetään jälleen. Tällä kertaa on varsin mahdollista, että lastentarhojen ruokalatädit ulkoistetaan Palmialle. Ulkoistuksen jälkeen ”uudistuksille” onkin vain taivas rajana: hetken jatketaan ”business as usual” ja sitten aloitetaan tehostamiskierre. Ruoan laatua heikennetään, todetaan ettei keittäjiä tarvita näin montaa ja heitetään heistä puolet pihalle, aletaan kierrättää keittäjiä ja tuodaan ruoka keskuskeittiöstä.

Tokihan tässä voi käydä myös hyvin. Yksinkertaistetaan palkkarakennetta ja saadaan tehokkaasti edullista ja hyvää ruokaa. Keittäjät kouluissa ovat so last season, ja he tulevat aivan liian kalliiksi. Vai miten se menikään?

Vanhempien suuttumus on johtunut pitkälti siitä, että keittäjät ovat olleet osa päiväkotien henilökuntaa siinä missä tarhan täditkin. Lapset ovat leiponeet heidän kanssaan pullaa ja keittäjätädit ovat voineet välillä osallistua tarhan muuhunkin toimintaan. Eväsretkellekin eväät ovat järjestyneet ex tempore. Vanhempien huoli on oikeutettu: liikelaitoksen palkkalistoilla olevan keittäjän käyttö henkilökunnan apuna saattaa hyvinkin pian loppua ”tehokkuussyistä”.

Tehokkuus on avainsana, jota käytetään aina tämäntyyppisessä ulkoistamisessa. Paperilla parannusta joskus saadaankin.  (Usein ei edes sitä. Alle vuoden sisään luin tutkimuksesta, jossa todettiin, että taloyhtiöt, jotka pitävät kiinni omasta talonmiehestä, sekä säästävät rahaa että saavat parempaa huoltoa kuin kiinteistöhuoltoyritysten asiakkaat.) Parannus liittyy yleensä säästöihin, ja säästöt henkilöstön vähenemiseen ja usein myös keskittämiseen (vaikkapa ruoka tehdään isommissa erissä.) Käytännössä totuus voi olla toinen. Esimerkiksi tässä keittäjien tapauksessa keittäjillä on lastentarhoissa selkeitä ”piileviä” tehtäviä, jotka eivät tilinpäätöksessä näy. Jos nämä piilovelvollisuudet poistuvat, se saattaa vaikuttaa merkittävästi muun henkilökunnan työtaakkaan. Tai jos ruoan laatu heikkenee (jutun kommenteissa esitettiin Palmiasta tämäntyyppisiä kokemuksia), sekin on kertaheitolla pois lasten terveydestä. Halutaanko todella säästää laadun kustannuksella?

Ulkoistamisesta on runsaasti kauhutarinoita. Olen tällä hetkellä töissä asiakkaalla, jonka it-tuki on ulkoistettu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että puhelinsoittoihin vastataan harvoin ja yleensä ulkomailta; pyynnöt tulee tehdä meilitse, ja niihin ei usein vastata saman päivän puolella. Jokaisesta pienestä pyynnöstä tulee neljä kuittausta meilitse ”prosessin” eri vaiheissa. Lopuksi meiliin lävähtää pyyntö käydä täyttämässä palvelutasonarviointilomake. Joka pyynnön jälkeen.

Paperilla asiakkaat ovat kuulemma oikein tyytyväisiä, vasteajat ovat pieniä ja varmasti joku on laskenut tällä rahaakin säästyvän. Käytävillä en ole kuullut kenenkään kiittävän järjestelyä: kaikilla on turhan tuoreessa muistissa ajat jolloin it-tuki istui saman käytävän varrella, hoiti pyynnöt saman tien kun kävit pysymässä, eikä koskaan pyytänyt täyttämään turhaa palautelomaketta.

Ihmiset ovat monimutkaisia, samoin prosessit. Ulkoistuksessa on usein kyse siitä, että maailmalle on luotu yksinkertaistettu malli. Tälle yksinkertaiselle mallille tehostaminen saattaa toimiakin. Mutta kun kaikki sivuvaikutukset, psykologia, laadun kokemus ja silkat tosiasiat otetaan huomioon, monimutkainen maailma ei olekaan tehostamalla virtaviivaistunut. Todelliset kulut on lakaistu maton alle ja roskat rantautuvat esiin vuosien päästä.

by

Kompromissin kauneus

Löytyihän se sieltä, kompromissi. Sekä kaupan että ravintolaruoka pääsevät veroaleen mukaan, mutta kaikkiaan alv:tä korotetaan prosentilla joka kategoriassa. Sokerin pohjalle (kirjaimellisesti) laittoi kuitenkin makeisveron palautus. Aiemminkin puhuin siitä, että tuoreita aineksia tulisi verotuksessa suosia einesten ja roskaruoan sijaan.

Fiilikseni ruoan alv-alesta ovat siis vähän ristiriitaiset – lopputulos rukkaantui alkuperäistä paljon paremmaksi, mutta en alunperinkään odottanut tuolta varsinaista elvyttävää tai köyhiä tukevaa vaikutusta (pennosiahan nuo) minkä puutteesta alea kritisoitiin ja mielestäni ale olisi parempi suunnata vielä selkeämmin terveysvalintoja tukevaksi. Eniten tässä taisi lopulta siis ilahduttaa hallituksen osoittama kyky kompromisseihin.

by

Suunnittelun kukkasia eli laadun pakeneva käsite

En voi olla kommentoimatta tuoretta uutista uusien asuntojen pienuudesta ja huonosta suunnittelusta.

Jostain syystä ensimäisenä mieleeni tuli jonkun vuoden takainen uutinen, jossa päiviteltiin pääkaupunkiseudun rakentamissäädöksiä: tuolloin ongelmana nähtiin se, että pienistä asunnoista oli suurin kysyntä, mutta säädökset vaativat että uusilla asunnoilla oli tietty keskimääräinen neliömäärä. Tämä oli johtanut siihen, että rakennettiin taloyhtiöitä, joissa oli ensin mahdollisimman suuri määrä hyvin kaupaksi käyviä yksiöitä ja kaksioita ja sitten jokunen jättikokoinen, kallis asunto. Ilmeisesti säädöksiä on nyttemmin löysätty (muistinihan ei tunnetusti koskaan petä).

Tuon vanhemman uutisen valossa sekä tietäen että pieniä asuntoja tosiaan menee parhaiten kaupaksi en oikein ymmärräkään sitä, miksi juuri asuntojen pienuus olisi niin suuri ongelma. Kysyntä ja tarjonta, siinähän se. Toki ihmiset mielellään ostaisivat isomman asunnon vaikka heti kättelyssä, mutta pääkaupunkiseudun neliöhinnat eivät siihen anna myöten ja isompien asuntojen tuottaminen ei ongelmaa poista. Päin vastoin, mitä vähemmän pieniä asuntoja, sitä suuremmat neliöhinnat. (Tunnustan itse harkinneeni hetken kolmiota ensiasunnoksi. Se maksoi vähemmän kuin pieni asunto jonka lopulta ostin. Jälkikäteen ajateltuna järkyttävässä kunnossa, huonossa yhtiössä ja huonolla alueella vuokratontilla sijainnut asunto ei neliöistään huolimatta tosiaan olisi ollut fiksu hankinta.)

Suurempi ongelma on sen sijaan tuo huono suunnittelu. Tässä pääsemme klassiseen ongelmaan: miten määrittelet laadun? Asunnoille on suhteellisen helppoa määrätä keskikoko tai pesutupien määrä. Kuka tahansa asuntonäytöissä kiertänyt kuitenkin tietää, että pienessäkin asunnossa kymmenen neliötä lisätilaa on helppo hukata idioottimaiseen suunnitteluun. Laatu asunnon pohjaratkaisuissa on kuitenkin tiukkoja määrittelyjä pakeneva käsite. Käytävien määrää ja pituutta ei oikein voi standardoida, ja artikkelissa paheksutut ikkunat vain yhdellä sivulla eivät nekään kaikissa ratkaisuissa ole mahdottomat. Miten muotoilla ”kotoisa tunne” tai silmää miellyttävät mittasuhteet? Säilytystiloille voisi sentään määritellä vähimmäismäärät. (Artikkelin perusteella näistäkin on laistettu. Eikö siitä seuraa mitään sakkoja?)

Kuitenkin juuri laadukas suunnittelu on kestävää rakentamista parhaimmillaan. Asuntorakentamisessakin on monenlaisia muotiratkaisuja: osa niistä kestää aikaa, monet eivät. Aika näyttää miten vaikkapa avokeittiöille käy – 60-luvun isot ikkunatkin tulivat ja menivät, ja vaikka se ei enää menekään ekologisesta seulasta läpi, kyllä ne vieläkin näyttävät pirun hyviltä. On hyvä, että vaikkapa energiatehokkuutta aletaan pikku hiljaa säädellä. Tuntuu kuitenkin käsittämättömältä, että rakennusyhtiöt eivät ymmärtäisi kunnollisen suunnittelun päälle. Kannattaa muistaa, että suurin osa Suomessakin rakennetuista taloista ei ole arkkitehdin vaan insinöörin suunnittelemia. Insinöörikin voi kuitenkin kiinnittää huomiota laatuun: yksinkertaiset perusratkaisut voivat loppujen lopuksi olla toimivimpia.

Ihmettelen rakennusyhtiöiden toimintaa erityisesti siksi, että uskovatko he todella voivansa myydä toimimattomia asuntoja hyvällä hinnalla yhtä nopeasti kuin kunnollisia? Ovatko ostajat todella niin sokeita, että he ostavat mitä tahansa missä on sauna, olipa siinä kuinka vähän vaatesäilytystilaa, kellaritilaa, pyöräkellareita, lastenvaunutiloja tahansa? Mitä tahansa jossa on käytäviä, sokkeloita ja hukkaneliöitä? Epäilen, että rakennusyhtiöt ovat laskeneet nyt jotain pieleen.

Surullisinta tässä on se, että hyvä suunnittelu ei maksa. (Tiedän, että tämä kuulostaa paradoksaaliselta. Jos haluat hyvin suunnitellun räätälöidyn talon arkkitehdiltä, joudut kyllä maksamaan. Et ehkä niin paljon kuin kuvittelet, mutta hieman enemmän. Puhun kuitenkin terveestä järjestä, fiksuista perusratkaisuista joita jopa rakennussuunnitteluinsinööri pystyy tekemään.) Toki talo itsessään maksaa. Mutta onko ylimääräinen pyöräkellari todella niin kallis? Onko järkevästi sijoitettu keittiö, kunnolliset eteiskaapit tai mikä tahansa asunnosta kelvollisen sijaan kunnollisen tekevä ratkaisu todella niin hankala pyöritellä piirustuspöydällä paikalleen? Loppujen lopuksi, betonia kuluu enemmän siihen kolkkoon käytävään. Ilmeisesti eräs ongelma näissä uusissa asunnoissa on ollut, että säästösyistä on tehty rakennusten rungoista liian syviä, tai muutettu alunperin isompia asuntoja pienemmiksi. Väittäisin, että näiden perusteella tehdyt hätäratkaisut tulevat lopulta rakennusyhtiöille kalliiksi.

Olisi muuten hienoa perustaa vaikkapa nettiin ”arvostele pohjapiirustukseni” -tyyppinen palvelu. Reaaliaikaista palautetta uusista asunnoista potentiaalisille ostajille, silminnäkijälausuntoja asuntojen toimivuudesta ja niin edelleen. Itse en ostaisi asuntoa pelkän pohjapiirustuksen perusteella, oma silmäni ei sen perusteella osaa arvioida millainen asunto on, ja niin olenkin joskus käynyt katsomassa melkoisia suunnittelun kukkasia. (Jostain syystä muuten karuimmat ovat olleet juuri uusimpia – uusi aihetodiste suunnittelun kuolemasta.) Tuontapainen saitti auttaisi jo asuntojen kartoitusvaiheessa.

by

Menot ja tulot

Budjettiriihen puidessa lehdilläkin on ollut aikaa kulkea perässä ja arvostella. Hyvä niin, on ollut mielenkiintoista pysyä kärryillä (tai ainakin kuvitella niin).

Mieleeni jäi, että työllisyyden hoitoon ei oltu vielä löydetty rahoja, koska ne olisivat vaatineet juustohöylää. Hesarissa oli myös mielenkiintoinen lista siitä, mitä kaikkea ministeriöiden lisärahavaatimuksia oltiin jätetty ottamatta mukaan. Mukana oli kaikenlaista, mutta erityisesti kiinnitin huomiota seuraavaan: puolustusministeriö ei saanut  läpi kaikkia lisärahoitusvaatimuksiaan.

Olen kaukana hipistä, joka uskoo, että Suomen maanpuolustus hoituu pelkällä hyvällä tahdolla ja rauhaarakastavalla asenteella. En kuitenkaan taida ihan tosissani uskoa Suomen kykenevän laajamittaiseen sotaan millään budjetilla, ja näenkin armeijan nimenomaan pelotteena, joka kertoo ulkopuoliselle ”yritä vain, mutta joudut maksamaan siitä”. Puolustus muutamien päivien ajaksi (tällaisen arvion olen joskus kuullut siitä, kuinka Suomi kestäisi täysimittaisen hyökkäyksen Joltain Isolta Valtiolta ™ ), sitten ehkä lisäapua muualta tarvittaessa. Liittoutuminen on parasta ennaltaehkäisyä, EU:n sisältä tuskin tarvitsee pelätä hyökkäyksiä. Silti kannattaa muistaa, että puolustusministeriö mielellään ottaisi kaikki rahat mitä voisi saada (mikä ei sikäli ole huonoa käytöstä, että niin tekevät kaikki muutkin). En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että juuri armeija on se taho, joka eniten lisää työllisyyttä ja hyvinvointia nykytilanteessa.

Toisaalta pneumokokkirokote oli jätetty ohjelmasta pois. En ole ylenpalttinen rokotteiden ystävä – niiden teho vakavien sairauksien ehkäisyssä on kiistaton, mutta liika on aina liikaa. Vaikkapa influenssarokote alkaa mennä jo turhuuden puolelle, ainakin nuorella ja terveellä ihmisellä. Mietitytti vain, että lasten korvatulehduksistakin on tullut viime aikoina paljon uutta tietoa – mm. se, että lieviin tapauksiin annetut antibiootit pahentavat uusimisriskiä. Joillain lapsilla ruokavaliomuutokset ovat auttaneet. Kenties näitä asioita voitaisiin myös ottaa huomioon, ja saada ehkä tapausten määrää pienennettyä. Valitettavasti myös valistus maksaa, kenties rokotetta enemmän.

Ehdottomasti suurin yllätys oli kuitenkin viikon takaisen Hesarin ”talouspiirakassa”. Arvonlisävero tuottaa valtiolle yhtä paljon kuin tulovero. Tästä tulee mieleen vain yksi kysymys: miten ihmeessä valtio pärjäsi ennen arvonlisäveroa? Onko yhteinen verokakku pienentynyt arvonlisäveron myötä (ns. deadweight lossin ansiosta, kun ihmiset kuluttavat vähemmän)? Tuloverotusta on tosin myös kevennetty arvonlisäveron tulon jälkeen. Kaikkiaan silti yllättävä kuvio, vaikka arvonlisäveron suuruutta miettiesssä ei ihan niin erikoista.

Ruoan alv:n alennus ei tosin tule lisäämään verotuloja. Ruoan kulutus on hyvin epäelastista, eli se ei muutu paljon vaikka hinta muuttuu. Siksi ruoan alv:n lasku ei lisää merkittävästi ruoan kulutusta ja näin ollen ei korvaa menetettyjä verotuloja (toisaalta, en usko verotulojen yleensä ottaen kasvavan enempää kuin veroale. Supply-side -ideologia (josta voinen mouhuta toiste) elää omituisessa rinnakkaistodellisuudessa.)