Mediapeliä

Hallitusta muodostetaan kovasti Säätytalolla. Tulossa on riemunkirjava sateenkaari, ja mielenkiintoinen hallitus. Vaan suurin seuraus tällä kokoonpanolla on kansan mielipiteeseen. Hallitusneuvotteluista poisjättäytynyt Perussuomalaiset on nyt jo suurin puolue.

Miksi perussuomalaiset jäi pois? Väitän, että tavalla jolla heidän hallitustunnustelujaan uutisoitiin, oli ratkaiseva merkitys. Kerrankin hampaattomaksi haukuttu lehdistö voi röyhistellä rintaansa ja kehua muuttaneensa politiikkaa. Menikö hyvään vai huonoon suuntaan, jää lukijan arvioitavaksi. Mediassa riemu repesi kun Soini alkoi varovasti muotoilla vaalien alla annettuja ehdottomia mielipiteitä vähemmän ehdottomaan suuntaan.  Lopulta vaihtoehtona oli vain pois jättäytyminen – huonoin mahdollinen annetuista vaihtoehdoista.

Mutta oliko kyseessä pelkkä ”median ajojahti”, kuten Väyrynen aikanaan valitteli. Kyllä kaikki muutkin puolueet kantojaan pyörsivät, ja kyllähän niillekin irvailtiin. Muut puolueet eivät kuitenkaan korvaansa lotkauttaneet. On sitä ennenkin kompromisseja tehty, ja olihan vaaliohjelmassa myös pientä joustoa esitetty. Niitä reunaehtoja, joilla sitten. Perussuomalaiset eivät tätä osanneet ennakoida, pokka ei kestänyt.

Perussuomalaiset on puolueena nuori, vaikka joukossa on myös eduskunnan konkareita. Puolue on pyrkinyt antamaan puhtoisempaa ja kirkasotsaisempaa, sanoisinko periaatteellisempaa vaikutelmaa kuin ”vanhat ja ryvettyneet” puolueet. Puhtoisuudesta ja kirkasotsaisuudesta en menisi perussuomalaisten arvoilla sanomaan mitään, mutta periaatteita heillä näyttää löytyvän ja ajatuskin siitä, että periaatteista tulisi joustaa kävi sietämättömäksi.

Vaan kumpi lopulta olisi ollut kannattajien mielestä parempi – joustaa hieman periaatteissa, mutta päästä tekemään edes vähän itsensä näköistä politiikkaa oppositiossa marmattamisen sijaan, vai esiintyä kirkasotsaisena sanansa mittaisena puolueena joka ei kykene yhteistyöhön tai oikeastaan mihinkään seuraavaan neljään vuoteen? En epäile kyllä perussuomalaisten kykyä olla äänekäs oppositio. Mutta itse vaikuttaminen jää silti vähäiseksi.

Kekkosen varjo

Lumedemokratian väite Kekkosen ajan varjosta näyttää pitävän paikkansa edelleen…sain pamfletin juuri loppuun, ja voin suositella lämpimästi joskin pieneen lähdekriittisyyteen kehottaen.

Pamflettien tosin ei tarvitsekaan olla puolueettomia.

Ihmetyttää kyllä, miksi aikaa sitten kuopattua presidenttiä vielä tarvitsisi suojella. Oma sukupolveni kyllä vielä jotenkin muistaa tuon kaljupäisen hahmon – muistan Kekkosen kuoleman ja sen, että se oli pienen ihmisen tarkkailuasemista Suuri ja Surullinen asia – mutta liikaa tunteellisuutta hahmoon ei liity. Muistamme Kekkosen suuruutta paremmin kiillotettua kuvaa rapauttavat anekdootit seniilistä presidentistä emmekä hahmota enää sitä suurta uhkaa, joka presidentistä teki kansan silmissä niin korvaamattoman.

Voisikohan siis myös vanhemman polven uutisväki vihdoin kiirehtiä kanssamme samalle aikakaudelle?

Nelipuoluejärjestelmä

Piti kirjoittamani vaaleista. Sitten joku ehtikin ensin, kutakuinkin sillä sisällöllä mitä olin kirjoittamassa. Loppukaneetista en ole ihan varma, mutta olen myös sitä mieltä, että nyt olisi aika persujen päästä maistamaan miltä reaalipolitiikka tuntuu. Esimakua saatiin maakuntien laskennan loppupuolella, kun persut hetkellisesti ottivat johtopaikan keskustan jahtaamana. Soini, joka yleensä kykenee säilyttämään naamansa kutakuinkin peruslukemilla, näytti hetken syvästi järkyttyneeltä: ei tässä näin pitänyt käydä! Mitä mä pääministerinä?

No, ei saatu Soinista pääministeriä, ja hyvä niin. Jos persujen kunnallisvaalivoittajista jotain voi päätellä, mitään suuria muutoksia ei nytkään ole tulossa. Ehkä. Mutta olen tosissani kiinnostunut siitä, mikä on heidän lopullinen kantansa vaikkapa budjettivajeeseen – vaaliohjelman ehdotuksilla ei pitkälle pötkitä.

Ennen suurta vaali-iltaa Facebookissa käytiin keskustelua siitä, pitäisikö persuille antaa protestiääni. Vaikken itse moista ymmärräkään – se tuntui hieman liikaa housuihin laskemiselta lämmikkeeksi – perusteluissa oli mainittu mm. se, että kolmella puolueella ei koskaan päästä oikeisiin näkemyseroihin koska kaikkien kolmen on oltava valmiit hallitukseen toistensa kanssa, yksinään kun kukaan niistä ei saisi tarpeellista enemmistöä. Itse olen sitä mieltä, että konvergenssi on ollut myös hyvästä – äärimmilleen viety polarisoituminen johtaisi poukkoilevaan politiikkaan ja toisaalta nykymallilla vältetään ääripään ratkaisut, mikä estää pahimmat törttöilyt (vaikka toki myös tehokkaan muutoksen, joka voi kuitenkin parhaista aikeista huolimatta muuttua pahaksi törttöilyksi). Puheeksi tuli myös kirja Lumedemokratia, joka pitänee napata verkkokaupasta ostoskoriin (sen Suuren kaalihuijauksen ohella, joka tosin kuulostaa enemmän viihdyttävältä kuin suuresti uutta tarjoavalta opukselta). En kuitenkaan ole varma tästä nelipuoluejärjestelmästäkään, nythän ongelmana on enemmistöhallituksen kokoaminen. Teoriassa kuitenkin silloin on enemmän pelivaraa, kun kaksi suurta + lisukkeilla tulisi ainakin hätäisesti enemmistö. Nyt näyttäisi siltä että vahvin tulisi ns. sini-punaniskahallituksesta (termi ei valitettavasti omani), joka yhdistäisi kokoomuksen, demarit ja perussuomalaiset. Kunhan eivät nuo muut lipsuisi liikaa perussuomalaisten linjoille.

Itseäni mietityttää mm. se, miten perussuomalaiset suhtautuvat työperäiseen maahanmuuttoon – oma firmamme ei pärjäisi ilman Virosta, Briteistä ja Portugalista saatuja vahvistuksia, ja rekry on jatkuvasti päällä. Mutta hui, yhdellä heistä on iranilainen nimi. Varmasti joku muslimiterroristi. Ketäpä fakta kiinnostaisi (niinkuin se, ettei ko. syntyperäinen britti ole muslimi. Tai se, ettei sillä muutenkaan ole paskan vertaa väliä.)

Jos alkaa näyttää pahalta, pitänee itse lähteä korjaamaan asia, vaikka sitten neljän vuoden viiveellä.

Lisäys hetkeä myöhemmin:

PS. (Pun intended): Seuraavana vuorossa käydä läpi perussuomalaisten kotisivut ja vaalikoneet. Nähdään sitten millaista väkeä. Hihhuleita kun on ollut monta, mutta joukossa lienee tavallisempaakin tallaajaa.

Lisää lisäainekeskustelua

Tunnustan olevani Virpi Salmi-fani. Pidän hänen hulvattoman liioittelevasta sarkasmistaan – kolumnin ideahan on ottaa jokin yksi idea ja näyttää sen yksi puoli. Virpi Salmen kantava teema on vastustaa jotain yksittäistä vallalla olevaa käsitystä, likipitäen aiheesta riippumatta, ja mielestäni hän toimii loistavasti eri näkökulmien esiintuojana.

Lisäaineista on viime aikoina kohkattu puolesta ja vastaan. Keskustelu on alkanut vaikuttaa internetin versiosta Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluilloista, enkä ole jaksanut seuratakaan sitä kuin puolella korvalla. Pidin kuitenkin Salmen lisäainesekokolumnista, vaikka itsekin vältän ylenpalttisia lisäaineita ja olen huolissani kouluruoan tasosta. Pidän itseäni maltillisena – kun tyypillisesti syö kunnon aineista tehtyä ruokaa, voi ihan rauhassa joskus tilata pitsaa tai syödä karkkia tai valmismuffinseja. Absolutismi ei toimi. Mutta Salmen kritiikki kohdistui nähdäkseni juuri niihin, jotka haukkuvat ensin kouluruokaa lisäainemössöksi ja sitten tekevät kotona koostumukseltaan täsmälleen samaa mössöä puolivalmisteista. Puhumattakaan niistä joille lisäaineista on tullut absoluuttinen mörkö ja kaikesta virallisesta tiedosta saatanan puhetta, kuten Antti Heikkilän kohdalla on käynyt.

Kolumneissahan hauskaa on, että lopulta kirjoittajan todellista mielipidettä ei niistä voi päätellä. Salmikaan ei kirjoituksessaan kerro, millaista ruokaa hän syö tai haluaisi syödä. Kritiikki ei kohdistu ruoan lisäaineeseen tai lisäaineettomuuteen, vaan ylenpalttiseen ja toisaalta tunnepitoiseen aiheesta vouhkaamiseen. Etenkin silloin, kun malka nähdään vain toisen silmässä.

Vahvemman vastuu

Verenpaineeni nousi viime viikolla hälyttäviin lukemiin Israelin avustuslaivaoperaation vanavedessä. Itse uutinen ei aiheuttanut aggressiota vaan lounastauko, jonka eräs työtoveri käytti kokonaisuudessaan sen perustelemiseen, miksi Israelin väkivaltainen käytös avustuslaivalla oli tarpeen. Kuulemma aggressiivinen puolustus oli välttämätöntä, kun vastapuoli hyökkäsi rauhanomaisesti laivalle saapuneiden joukkojen kimppuun.

Kollegan vahva mielipide on mainio esimerkki siitä, miten monimutkaisessa konfliktissa syyt ja seuraukset hämärtyvät. Asiayhteydestään irrotettuna perustelu kuulostaa järkevältä: jos kimppuusi hyökätään, sinulla on oikeus puolustautua. On kuitenkin paljon muita kysymyksiä, jotka tällöin jäävät esittämättä. Ensimmäinen niistä on se, miksi Israelin joukot siirtyivät laivalle yön pimeydessä? Ennalta varoittamatta? Ja ennen kaikkea, kansainvälisillä vesillä?

Toki myös avustuslaiva tietoisesti kerjäsi verta nenästään. Israel oli ilmoittanut, ettei päästä laivaa satamaan ja välittää avustustarvikkeet maitse tarkastuksen jälkeen. (Muistelen kuitenkin, että näin on tehty ennenkin ja aina näitä tarvikkeita ei ole kokonaisuudessaan välitetty.) Tämä ei poista sitä, että operaatio oli ylimitoitettu ja osui lopulta myös propagandamielessä Israelia pahasti omaan nilkkaan.

Israel toki kantaa huolta turvallisuudestaan. Heidän näkemyksensä mukaan Gaza on valmis jyräämään heidät maan tasalle jos liekaa annetaan vähänkään. Valitettavasti vain Israelin toiminnalla Gazassa on vain yksi vaikutus: vihollisen voimistaminen. Gazan painekattilassa levottomat yksilöt puristuvat timanteiksi, kivenkoviksi terroristeiksi joille mikään ei ole pyhää.

Voidaan myös aiheellisesti kysyä, onko maa ihan viattomuuttaan ja rauhaarakastavuuttaan joutunut viime vuosikymmeninä sotaan useammin kuin ehkä kukaan muu? Etenkin nyt, kun Israel on Gazassa niskan päällä, on järjetöntä ja epäloogista turvautua yhä kovenevaan voimankäyttöön. Kyllä, Gazasta lentää raketteja Israelin puolelle. Saarto ei valitettavasti niitä poista. Sellaisessa pattitilanteessa mitä Lähi-idästä löytyy, silmä silmästä ja hammas hampaasta ei metodina toimi. Jos jokaiseen rajarikkomukseen vastataan suhteettomalla voimalla – sitä Israel on runsain mitoin harjoittanut – rikkomukset eivät vähene. Ja jos kansakunnan harvalukuiset aktiiviset rauhanrikkojat – epäilemättä Gazassakin on, vielä, pääosin niitä jotka vain haluaisivat elää elämäänsä ja unohtaa konfliktit – onnistuvat rikkomaan aselevon joka kerta, voidaan ihmetellä, ollaanko sokeita sille, että joskus monimutkaisen konfliktin ratkaisussa on pakko joustaa. Ja ehkä jättää yksi isku kostamatta.

Israelin ja Palestiinan välillä on vikaa niin sysissä kuin sepissäkin. Kuitenkin se, joka on niskan päällä, on moraalisesti velvoitettu joustamaan. Moraali vain tuntuu tässä sotkussa kadonneen erämaan hiekkaan.

Dead Aid?

Björn Wahlroos koetti profiloitua yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi lukemalla Dead Aid-kirjan (tai todennäköisemmin silmäilemällä business summaries -palvelusta kymmensivuisen tiivistelmän) . Kirjan keskeinen teesi on, että kehitysyhteistyöstä ei ole mitään hyötyä koska kaikki rahat valuvat byrokratiaan ja diktaattoreille – päin vastoin, riippuvuus ulkomaisesta avusta on este maiden kehitykselle.

Tällä viittauksella Wahlroos pyrki ilmoittamaan, että koko kehitysavun voisi hänen puolestaan leikata. Koko Suomen poliitikot rynnivät perässä kertomaan, että voihan se olla näinkin, muttei välttämättä. Ja änkyttivät hieman, että voisihan se olla vähän raflaavaa tekstiä.

No. Minäpä kerron miten asia on. Dead Aid on raflaavaa tekstiä, aivan liian raflaavaa. Näitä kirjoja on julkaistu satoja, ja Dead Aid kuuluu skaalan toiseen ääripäähän. Näistä toisen ääripään kirjoista se on ehkä tunnetuin. Aihepiirin kirjoista se ei ole arvostetuin. Ihmettelenkin hieman, miten herra pankinomistajalla on aikaa lueskella keskinkertaista populaaripolitiikkaa.

Tämän sanottuani, kehitysavussa on ongelmansa. (Aihetta käsittelevästä, hieman vähemmän raflaavasta kirjasta ja sen ajatuksista blogasinkin taannoin.)  Eräs suurimpia ongelmia on se, että kehitysavulla itse asiassa paikataan teollisuusmaiden erilaisilla tuontitulleilla ja muilla kauppaa rajoittavilla säännöstöillä kehitysmaille aiheutettuja ongelmia. Ns. vapaa kauppahan on tunnetusti puolivapaata: kehittyneet maat tekevät mitä lystäävät, mutta kehitysmaille tärkeissä asioissa on asetettu rajoituksia. Jos ongelma haluttaisiin ratkaista kunnolla, kannattaisi tosiaan tiputtaa kaikki kehitysmaita sitovat rajoitukset ja sen jälkeen asteittain laskea kehitysapua.

Lyön vetoa, ettei vapaan kilpailun puolesta puhuva Nalle ilahtuisi, jos vapaa kilpailu yhtäkkiä löytyisikin kotinurkilta. Mieshän tunnetusti viljelee kotikartanollaan sokerijuurikasta – räikeintä esimerkkiä siitä, miten kilpailua vääristetään keinotekoisilla rajoilla tai tässä tapauksessa hintasääntelyllä. Vapaan markkinatalouden mies nostaa vuosittain satojatuhansia euroja veronmaksajien tukea (hintasäännöstelyn kautta enemmän suoraan kuluttajan pussilta kuin verottajan kukkarosta) siitä, että tuottaa ainetta, jota tehdään kymmenen kertaa tehokkaammin kehitysmaissa.

Mitä sanot, Nalle, jos poistettaisiin kehitysavun sijaan sokerin hintasääntely? Eiköhän valtio kuitenkin maksaisi peltojen paketoimisesta mukavat kipurahat.

Pidätämme oikeuden omaisuutesi tuhoamiseen ilman erillistä varoitusta

Google on poistanut kuuden musiikkiblogin koko sisällön heille saapuneiden tekijänoikeusrikkomusilmoitusten vuoksi. Blogien sisällöt (useimmat ilmeisesti hostattu blogspotissa) on poistettu ilman erillistä varoitusta, ja kukin bloginpitäjä on saanut vain tiedon siitä, että blogin sisältö on tuhottu.

Ikävämmäksi tämän tekee se, että ainakaan useimmat noista blogeista eivät ole rikkoneet mitään tekijänoikeussopimusta. Musiikkoblogeilla on nykyään hyvät kytkökset levy-yhtiöihin, ja he jakavat yhtiöiden promomateriaalia, artistien levitykseen antamia kappaleita ja muuta laillista materiaalia. Surkuhupaisaksi asian tekee se,  että tekijänoikeusrikkomussyytökset on lähetetty ilmeisesti samaisten levy-yhtiöiden lakimiesten taholta, jotka materiaalin ovat antaneet jaettavaksikin. Lisäksi syytteissä ei tyypillisesti ole täsmennetty edes, mikä kappale oletetusti tekijänoikeuksia on rikkonut.

Paras esimerkki taisi olla se, että erään muusikon oma saitti sai samaisen uhkauksen – muusikon oman biisin julkaisemisesta.

Näyttää siltä, että tästä saattaa tulla vedenjakaja uusien pelisääntöjen luomisessa blogaajien ja tekijänoikeustahojen kesken. Lisäksi selvästi tarvitaan myös pelisääntöjä hostauspalveluille – millään tavallisella elämänalueella ei tulisi kysymykseenkään asiakkaan omaisuuden tuhoaminen kysymättä tai ylipäätään palvelun lopettaminen ilman etukäteisvaroitusta. Käytäntö on täysin analoginen vaikkapa sille, että olet varastoinut ylimääräiset tavarasi pienvarastoon, mutta eräänä päivänä pienvarastoyhtiö lähettää sinulle kirjeen:

Poliisilta on tullut tieto että varastoissamme on mahdollisesti säilytetty varastettua tavaraa. Tästä syystä tuhosimme kaiken mitä varastossa säilytit. Varastosopimuksenne on nyt lopetettu.  Kiitämme ymmärryksestä.

Rikolliset saitit tulee toki pystyä sulkemaan. Täytyy olla kyse kuitenkin todella vahvasta keissistä, ennen kuin saittia voi sulkea varoituksetta. Lisäksi tässä tapauksessa blogin sisältö on hyvin selvästi pääosin ei-rikollista materiaalia, ja sen tuhoaminen vastaa omaisuusrikosta. Tavallaan toivoisin, että bloggaajilla olisi kykyä ja kapasiteettia haastaa Google oikeuteen – kenties tarvitaan ennakkotapausta siitä, että myös blogaajan tuottama materiaali on paitsi tekijänoikeuden alaista, myös rinnastettavissa konkreettiseen omaisuuteen. Pelimaailmasta esimerkkejä on jo – virtuaalinen esine on omaisuutta siinä missä konkreettinenkin. Jos kyseessä olisi todella ollut tekijänoikeusrikkomus, olisi voitu poistaa ainoastaan se yksi kappale, josta ilmoitus on tehty (jos sitä ei toistuvasta varoituksesta huolimatta ole tehty).

Jossain tilanteessa voisi olla mahdollista edes lähettää koko materiaali tekijälle takaisin: tässä saittinne zip-pakettina, voitte siirtyä toiselle hostaajalle. Tämä vastaisi sitä, että muuttopalvelu ilmaantuisi ovellesi ja toteaisi: pienvarasto ei enää voi säilyttää tavaroitanne, minne nämä kuusi kuutiota jätetään? Ei edelleenkään miellyttävää, muttei enää ilmiselvä rikos.

Blogaajilla on myös ongelma siinä, kenelle voi valittaa virheellisestä syytöksestä? Tässä on mainio esimerkki siitä, että kaikki järkevät käytännöt puuttuvat vielä. Vaikka olisikin laki tekijänoikeuksia suojelemassa, tarvitaan myös laki suojelemaan kansalaista. Käytännössä tässä tulee olla samanlaiset pelisäännöt kuin missä tahansa toiminnassa: määrätään, mitä kaikkea esimerkiksi rikkomusilmoituksessa tulee mainita. Ensimmäisenä tulee mieleen seuraavat asiat: mikä kappale tarkalleen ottaen rikkoo tekijänoikeutta, kuka ilmoituksen on tehnyt, ja jokin helppo tapa vastata syytökseen (esimerkiksi linkki webilomakkeeseen, joka menee suoraan takaisin syytöksen tekijälle). Lisäksi tarvitaan jokin aika jonka aikana vastine tulee tehdä – välittömästi ei saa ryhtyä toimenpiteisiin. Samoin pitää määrätä kenelle tuo ilmoitus tulee laittaa – palveluntarjoaja on väärä osoite.

Toivottavasti bloginpitäjät ovat riittävän valveutuneita (tai kaveripiiri on) jotta he saavat saittinsa materiaalin takaisin ja pääsevät fiksumman palveluntarjoajan hoteisiin. Onneksi internetistä on hankala hävittää tietoa kokonaan, vaikka ihan kaikkea ei saisikaan takaisin.