Kuukausi: huhtikuu 2011

by

Ympäristön historia on myös ihmisen historiaa

Olen viime aikoina lukenut Donald Hughesin Maailman ympäristöhistoriaa (Hesarin arvostelu) limittäin Millenniumin kanssa. (Ympäristöhistorian sain jo loppuun, mutta Millennium jatkaa uusintalainana.) Yhdistelmä on mielenkiintoinen: toinen käy viimeistä vuosituhatta lähestulkoon satunnaisotantana eri kulttuureista, pyrkien löytämään suuria linjoja (ja myöntäen ettei se ole mahdollista), toinen vielä pidempää ajanjaksoa ja kulttuureja ympäri maailman ympäristöhistorian, ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Ympäristöhistoria kattaa tunnetun ihmisen sivilisaation ajan ja käy läpi useita esimerkkejä sivilisaatioista ja niiden vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa. Näkökulma on juuri ympäristön ja ihmisen vuorovaikutuksessa ja tarkastelukohteena se, kuinka ihminen sopeutui ja toisaalta muutti ympäristöään ja se, kuinka ympäristön muuttuminen lopulta vaikuttaa siitä riippuvaiseen ihmisen yhteisöön. Monet esimerkeistä ovat tuttuja, vaikka käsitelläänkin erityisesti juuri tästä ekosysteemin ja ihmisen ja luonnon riippuvuussuhteesta: kirjassa käydään läpi niin Mesopotamian kulttuureita ja suolaantumisen ja muiden ihmisen aiheuttamien ympäristökatastrofien aiheuttamia kulttuurien tuhoja, keskiajan Euroopan ympäristömuutoksia, Kiinan ja Intian ympäristöjä, inkojen ja mayojen valtakuntia…

Kirja on terävä muistutus siitä, kuinka haavoittuvainen ympäristö voi olla ja kuinka ihminen ei pelkästään muokkaa ekosysteemiä, jossa asuu, vaan on siitä suoraan riippuvainen. Nyt, kun ihmiskunnan ekosysteemi on muuttunut globaaliksi, myös ympäristötuhot ovat sitä. Jo keskiajalla rutto saattoi levitä Kiinasta Euroopaan, nykyisin sen matka vain kestää paljon lyhyemmän ajan. Vaikkapa Rooman rappio ei ole yksiselitteinen, mutta kirjassa käydään läpi tuhoon johtaneita syitä nimenomaan ekologisen linssin läpi.

Tästä tulee mieleeni Clay Shirkyn kirjoitus siitä, että ennen pitkää mikä tahansa ihmisen muovaama systeemi muotoutuu liian kompleksiseksi ja näin ollen hallitsemattomaksi. Byrokratia tuhoaa järjestelmän elinvoimaisuuden, ja on helpompaa tuhota koko järjestelmä kuin korjata olemassaoleva. Vaikka tämä selitys onkin mielestäni vähän turhan yksinkertaistava (sic!) se muistuttaa monia nykyisiä ongelmia: mietitään vaikka Suomen ylikompleksista sosiaaliturvaa ja sen aiheuttamia kustannuksia. Ja sitä, kuinka vaikeaa sen uudistaminen onkaan.

Tämä muistuttaa myös sitä, että ympäristöongelmat ovat usein erittäin monien tekijöiden summa. Ihmisyhteisöt ovat monimutkaisia ja kulttuurin kehittyessä muodostuvat hyvin monimutkaiseksi vallan ja sosiaalisten suhteiden verkoksi: tätä verkkoa on vaikea vahtia, ja kuten Hughes toteaakin, parhaatkaan hallinnot eivät voineet (tai voi edelleenkään) mitään ihmisille, jotka päättvät toimia lyhytaikaisen edun mukaisesti. (Muistellaanpa vaikka Mosambikin puunhakkaajia, jotka saavat kymppitonnin kuussa laittomilla hakkuilla.) Ekosysteemi on myös hyvin monimutkainen, ja vaikka ekologista ajattelua on ollut niin filosofian kuin uskontojenkin piirissä – usein nämä perinnetiedot ovat juuri yhteisön säilymistä edistäviä – on ollut vaikeaa tietää miten yksittäiset teot kokonaisuuteen lopulta vaikuttavat.

Nyt meillä on tietoa ja metodeja, eikä silti kattavaa käsitystä. Ja vaikka ymmärrystä on enemmän kuin ennen, teemme silti vastoin parempaa tietoa.

Lohdullista kirjassa oli, että siinä pyrittiin myös tarkastelemaan myös positiivisia esimerkkejä. (Tavallaan ilahdutti, kun kirjailija pohti, että Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat nykyisellään parhaassa asemassa luomaan tasapainoisen luontosuhteen. Rauhalla ja demokratialla oli tässä toki suuri painoarvo. On aina hienoa kuulla olevansa esimerkillinen, vaikka mekin täällä elämme yli maapallon kantokyvyn.) Nämä, luonnon kanssa tasapainossa olleet yhteiskunnat (vaikkapa varhainen Egypti ja Balin uskonnon säätelemät riisiviljelykset) ovat silloisessa muodossaan jo kadonneet, mutta muutokset ympäristön ja ihmisten suhteissa tulivat ensin, sitten vasta yhteiskunnan muutos tai katoaminen. Vuosien virheaskelten jälkeen Balilla on pyritty palaamaan osittain takaisin alkuperäiseen malliin, yllättävän hyvällä menestyksellä. Egypti jatkaa suurpatojen tiellä, ja kirja antaa Assuanin tulevaisuudesta aika lohduttoman kuvan. Itselleni Assuanin ongelmat olivat vieraita, vaikka esimerkki saattaakin olla monelle tuttu. Suurin ongelma padossa oli, että sen rakentaminen oli poliittinen päätös, ja suunnitteluvaiheessa kritiikkiä pyrittiin tukahduttamaan. Näin padon ongelmiin ei suunnittelupöydälläkään etsitty ratkaisua.

Yksi ongelmista on monesti ollut juuri riittävän tiedon puute ja toisaalta sen kommunikointi käytännössä. (Toki suurimpia ongelmia on aiheuttanut se, että tietoa ei ole käytetty hyväksi vaan poliittisista syistä tai henkilökohtaisen edun vuoksi ollaan toimittu päinvastoin.) Nykyinen teknologia mahdollistaa kuitenkin paljon laajamittaisemman tiedon hankinnan kuin ennen sekä laskentatehoa niin datan analyysiin kuin erilaisten vaihtoehtojen mallinnukseenkin. Lisäksi verkottunut maailma mahdollistaa tiedon laajamittaisen levittämisen. Tämä tarkoittaa myös parantunutta ymmärrystä ympäristön toiminnasta ja siitä, miten tekemisemme vaikuttavat siihen.

Kirjassa muistutetaan, että ilman paikallistason tuntemusta järkeviä päätöksiä voi olla mahdoton tehdä. Ajatukseen limittyy herkullisesti UK:n Big Society-ajattelu, jota esiteltiin taannoin TechCrunchissa.  Kuten Nat Wei em. artikkelissa huomauttaa, teknologia voi auttaa myös paikallistason aktivoimisessa ja paikallisen tiedon keräämisessä.

Viimeisissä luvuissaan kirjailija vetoaakin laajamittaisempaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja siihen, että ihmisen tulisi vihdoin ymmärtää olevansa osa elonkehää, ei siitä irrallinen luontoa ”käyttävä” osa. Ympäristöhistoria on eräs tärkeä väline tämän ymmärryksen kehittämisessä.

by

Mieltä kaivelemassa

Olen tunnetusti kaikissa trendeissä vähän jäljessä. Ei siis ihme, että sain aikaiseksi tarttua muutamiin viime vuosien hypetetyimpiin pseudobisnespsykologisiin opuksiin vasta viime kuukausien aikana. Lukukokemukset olivat miellyttäviä, ja niistä jäi myös jotain käteen. Kirjoista kaksi käsitteli erityisesti muutosta eri näkökulmista, mutta teema liittyi jossain määrin myös kolmanteen.

Lukemani kirjat olivat Malcolm Gladwellin Blink ja Leimahduspiste (The Tipping Point) sekä Chip & Dan Heathin Switch. Kaikki edustavat sitä kepeästi ja vähän löysästi kirjoitettua, runsain anekdootein höystettyä ja yksinkertaistettua ”yhden asian genreä” jossa otetaan jokin tietty hypoteesi tai toimintamalli ja selostetaan sitä juurta jaksain. Kirjat ovat sopineet mainiosti viimeaikaisiin mielentiloihin – maailma näyttäytyy yksinkertaisempana, lukukokemus on miellyttävä ja usein hauska ja asiat eivät ole ylivoimaisen vaikeita myöskään neljän tunnin yöunien ja jatkuvien keskeytysten raskauttamille aivoille. Kirjoista jää silti jotain käteenkin, ja monet asiat linkittyvät muualla luettuun ja koettuun.

Kirjoista vähiten vaikuttava oli Blink. Lukemisestakin on jo jokunen kuukausi ja kirja on lähtenyt jo kiertoon, joten en voi kovin syvällistä analyysia siitä antaa. Aivojen hämmästyttävää yksinkertaistamiskykyä ja tapaa tehdä päätelmiä jo ennen asioiden tietoista käsittelyä käsittelevä kirja oli sinänsä mielenkiintoinen. Kirjassa häiritsi lähinnä se, että se oli monella tapaa kulunutta asiaa: yli puolet kirjan esimerkeistä olivat moneen kertaan kuultuja, vaikkapa orkesterien sokkovalinnoista otettu esimerkki (naisten ja ei-valkoihoisten määrä alkoi kasvaa orkestereissa radikaalisti kun sokkokuuntelu otettiin käyttöön). Kirja ei myöskään tarjonnut kovin syvälle menevää pohdintaa aiheesta, mutta muistutti kuitenkin hyvin siitä kuinka tiedostamattomasti muodostamme mielipiteitämme. Toisaalta ilahduttavasti pohdittiin myös sitä, miten tätä kykyä voidaan toisaalta hyödyntää tilanteiden nopeassa analyysissä ja toisaalta ”kouluttaa” – tiedostamattomista arvotuksista on mahdollista päästä eroon altistamalla aivot vastakkaisille esimerkeille. Eräänä esimerkkinä tarjottiin sitä, että yksinkertaisessa kasvo-sanatestissä afroamerikkalaisiin valkoisia useammin liitetyistä negatiivisista arvotuksista päästiin eroon yksinkertaisesti katselemalla vaikkapa urheilukilpailuja, joissa afroamerikkalaiset menestyivät. Tämä muistuttaa myös Switchin (ja monen muun tahon) toistamasta yksinkertaisesta totuudesta: muuttamalla ympäristöä ja altistamalla itseäsi erilaisille mielipiteille tai arvotuksille myös oma käytöksesi ja ajatuksesi muuttuvat.

The Tipping Point oli Gladwellin kirjoista kiintoisampi. Siinä pohdittiin sitä pistettä, jossa hitaasti alkanut muutos lähtee vyörymään. Mitkä tekijät laukaisevat laajamittaisen muutoksen, missä vaiheessa muutaman avantgardistin erottautumiskeino leviää massamuodiksi, mitä vaaditaan että aiemmin vaarallisesta ympäristöstä tulee viihtyisä? Ympäristön vaikutus on tässä suuri – vaikka New Yorkin muutosta rikollisuuden pesästä siistiksi ja turistiystävälliseksi kaupungiksi on käsitelty paljon, kirjassa käytiin se läpi mielenkiintoisesta näkökulmasta. Oletuksena oli, että tietyt, yksinkertaiset muutokset riittivät käynnistämään lumivyörymäisen muutoksen – poliisien määrää lisättiin, mutta olennaista oli tehdä ympäristöstä vähemmän rikokseen houkuttava. Poliisien määrän lisäys itsessään ei riittänyt, vaan Gladwell esittää että nimenomaan kaupuginisien päätös keskittyä kirjaimellisesti siistimään ympäristöä – esimerkissä metroverkostoa – riitti aloittamaan muutoksen rauhallisempaan. Metrojen kanssa keskityttiin siihen, että junat pidettiin puhtaana töhryistä ja matkustajista karsittiin liputta matkustavat. Ensimmäinen muutos oli vahva signaali sille, ettei metrossa ollut lupa käyttäytyä miten tahansa, ja liputta matkustajista – niin pieni rike kuin kyseessä onkin – yllättävän suuri prosentti osoittautui pikkurikollisiksi tai potentiaalisiksi häiriköiksi. Heidän poisjäämisensä muutti koko metromatkan rauhallisemmaksi ja rohkaisi myös muita käyttäytymään hyvin.

Ympäristön muutos on eräs Switchin tärkeimpiä oivalluksia. Kirja käsittelee sitä, miten muutoksen voi saada aikaan – olipa kyseessä yksilö tai organisaatio – ja suodattaa nykykäsityksistä ja populaareista muutos-self-helpeistä yksinkertaistetun, helpon ja tehokkaan kuuloisen version. He kutsuvat muutoksen elementtejä pseudozeniläisen kuuloisesti Elefantiksi, Ratsastajaksi ja Poluksi. Elefantti on tiedostamaton minämme, se joka pitää motivoida mutta joka myös pysyy helposti suunnassaan. Ratsastaja on tietoinen minämme, se joka tekee listoja, laatii aikatauluja ja uskoo tänä uutenavuonna aloittavansa tupakkalakon. Ratsastajan ongelmana on ylianalyyttisuus sekä se, että muutoksen tavoitteen täytyy olla näkyvissä – muuten Ratsastaja jää helposti jumiin ajamaan ympyrää – tai antaa vanhasta polusta pitävän Elefantin viedä. Polku viittaa ympäristöön ja niihin muutoksiin mitä siinä voi tehdä. Yksinkertaiset muutokset ympäristössä voivat muokata käytöstä, kun ne poistavat turhia valintoja ja auttavat haluttuun suuntaan. Itse olen havainnut tämän paikkansapitäväksi – lähden aamulla pyörällä töihin vain, jos työvaatteet on pakattu reppuun ja lenkkivaatteet ovat valmiina. Pyykki lakkasi meillä kasaantumasta vessan lattialle kun luovuimme ajatuksesta yrittää aina viedä likavaatteet makuuhuoneen pyykkikoriin ja ripustimme vessaan toisen pussin pyykkiä varten.

”Polku” on myös se elementti, jota The Tipping Point monessa esimerkissään käsittelee. Leimahduspisteessä käsitellään myös ihmistyyppejä, jotka auttavat levittämään ideoita – eräässä mielessähän niin vaatteiden kuin ajatustenkin muodit ovat viruksia, jotka leviävät hyvin samankaltaisin periaattein. Ajatusten kantajissa on markkinoijia, jotka osaavat hypettää uutta asiaa tehokkaasti, tietäjiä jotka tietävät uusista ja paremmista keinoista ja jakavat sitä mielellään sekä idoleita, joiden käytöstä matkitaan. Kuitenkin myös ympäristö vaikuttaa merkittävästi muutokseen- olennaisesti se on Switchissä luonnostellun ”Polun” ilmentymä.

Kolmen kirjan viestit limittyivät sen verran, että jopa pari esimerkkiä olivat samoja. Mielenkiintoista mutta riittävän kevyttä ja nopealukuista: jättivät myös ehkä jotain korvan taakse.

by

Keitä te ootte te pienet persut, kun emmä tunne teitä…

Olen harvoin ollut niin innoissani politiikasta kuin viime päivinä. Alun järkytyksen jälkeen (hei, se Niemi-muuttopalvelulinkki oli aivan loistava meemi) useimmat muutkin tuntuvat olevan vähintään kiinnostuneita näkemään, mitä muutoksia tämä poliittisen kentän uudelleenjärjestely saa aikaiseksi. Olen selvitellyt vähän lisää persujen ehdokkaita ja koettanut koostaa valittujen mielipiteistä yleisiä linjoja. Persuilla on toki oma ohjelmansa, mutta valituilla edustajilla lienee entistä suurempi paino puolueen linjojen vetämiseen eduskunnassa.

Muutamia huomioita ehdokkaiden vaaliteemoista

– EU-vastaisuus. Ei tukipaketeille, ihmetystä miksi Suomi EU:ssa nettomaksaja (vertailua joihinkin muihin maihin kuten Britanniaan). Osa haluaisi viedä liittoa takaisin löyhempään talous- ja kauppayhteistyöhön sekä lisätä päätösvaltaa takaisin kansallisvaltioille.

– Kuten mediassa on jo huomioitu, Nuivan manifestin allekirjoittaneista läpipäässeitä on 6. Monet muutkin valitut ovat ilmaisseet haluavansa tarkastella maahanmuuttoa lähemmin. Toisaalta ainakin yksi ehdokas on aktiivisesti ollut mukanakin humanitaarisessa maahanmuutossa. Osa perusteluista on ihan järkeviäkin, ja useimmat korostavat että työperusteinen maahanmuutto on tärkeää. Joukossa myös ehdokkaita, jotka haluavat voimakkaasti lisätä toimia maahanmuuttajien integroimiseksi, lähinnä koulutusta ja työmahdollisuuksia lisäämällä.

Moni nostaa esiin sen, että maahanmuuttajien segregaatio pitäisi estää – ei sijoitusta samoille alueille slummiutumisen vlättämiseksi.

– Vanhukset, lapset ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy on korkealla hyvin monen perussuomalaisen listalla. Tämä on hyvä asia. Joillain asia on viety aika pitkällekin, esim. erään valitun ehdotus opintotuen tuloriippuvuuden poistosta – tämä tulee kalliiksi ellei sitä tehdä jollakin perustulomaisella mallilla.

Olisi hyvä jos tästä saisi jotain konkreettista aikaiseksi. Vähäosaiset ovat aina suuri vaaliteema kaikilla, mutta perussuomalaisilla se tuntuu olevan kantava voima – tämä ei ole huono asia, jos se saadaan kanavoitua järkevästi.

– Harmaa talous. Tässä tarkat toimenpiteet vaihtelevat, osalla ei tunnu olevan selvää käsitystä mitä pitäisi tehdä. Joitain teemoja ovat valvonnan lisääminen, esimerkkeinä mainittu ravintola-ala sekä (etenkin ulkomaiset) rakennusalan yritykset.

– Yleisesti ottaen puolueessa kannatetaan progressiivista verotusta ja jopa maltillista verojen nostoa. Muutenkin arvokonservatiivisuuden lisäksi puolue on vahvasti vasemmalla talouspoliittisesti. Myös pääomaveron palauttaminen on monella sydäntä lähellä. Muutama poikkeus löytyy joukosta, jotka eivät ainakaan halua lisätä verotaakkaa.

– Puolueessa linjataan, että halutaan tukea yrittäjyyttä. Joukossa myös yrittäjiä. Byrokratiaa haluttaisiin pois. Aalto Entrepreneurship Society tutki vaaliohjelmia ja epäili, että persujen ohjelmalla vaikutus on päinvastainen.

– Avoimesti vähemmistöseksuaaleja vastaan ei ole moni. Yksi ministeriehdokas on linjannut tehtäväkseen ”heteroperheiden aseman parantamisen”. Useimmat muut eivät ota kantaa, mutta joukossa tuskin on superliberaaleja. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin tuskin siis tulee muutoksia tällä vaalikaudella – niiden poisto ei ole poliittisesti sentään mahdollista ja tuskin korkealla asialistalla.

– Maanpuolustus. Moni ehdokas on nostanut tämän esiin. Halukkuutta leikata puolustuksesta ei siis välttämättä ole, vaikka armeijakin on ymmärtääkseni ilmoittanut olevansa tähän valmis.

– Puoluetaustat. Loikkareita on ainakin kokoomuksesta ja demareista, joukossa on myös SMP-taustaisia (joko vanhoja jäseniä/edustajia tai entisten SMP:läisten jälkeläisiä). Kaveri laski että entisiä kansanedustajia viisi.

– Maaseutu. Maanviljelyksen osalta lueskelin puolueen maaseutupoliittista kannanottoa. (En ehtinyt vielä selata maaseudun ehdokkaita riittävästi läpi, mutta yleisestä linjauksesta löytynee osviittaa.) Erityisiä painopisteitä ovat tukiviidakon ja byrokratian vähentäminen sekä pientilojen ja pienjalostamoiden asiat. Vaikka pientiloista ei ole yksiselitteisesti ratkaisuksi – MTK:han on jo linjannut, että vain suuremmilla yksiköillä on todellisia menestymismahdollisuuksia – tämä yhdistettynä ohjelmassa painotettuihin lähi- ja luomuruokiin sekä muihin maaseutuelinkeinoihin tekee pientiloista mahdollisia ja elinvoimaisempia. (Pientuotannossa suoramyynti on elinehto, sillä pientila ei pärjää tukkuliikkeiden tarjoamilla hinnoilla. Samoin matkailu tai osa-aikainen työskentely muualla auttavat pientiloja selviämään.) Persujen linjana on myös GM-vapaa Suomi, mikä saattaisi olla myyntivaltti viennissä. Huolestuttavampia sivujuonteita ovat esim. ympäristönsuojelun jääminen jalkoihin joissain asioissa (vaikka ympäristön suojeluu on kyllä mainittu tavoitteena) ja esim. metsästyskiintiöiden poisto sekä harmaahylkeiden suojelun vähentäminen: ”harmaahylkeiden määrässä ja kalavesien hoidossa on kuunneltava ammattikalastajien toiveita.”

Auki olevia kysymyksiä

Edellä on listattu yleisiä mielipidelinjauksia perussuomalaisten joukossa. Yleisesti näyttäisi siltä, että vaaleissa veretseisauttavan voiton teki keskustan ja demareiden konservatiivisiipi. Olennaista on se, mitä näistä asioista he lähtevät ajamaan ja toisaalta se, millä keinoin? Vaikkapa Nuivassa manifestissa on monta järkevää kohtaa, vain varsinaiset toimenpide-ehdotykset ovat täysin vastassa väitettyjen tavoitteiden kanssa. (Tästä blogaan myöhemmin lisää.) Löytyisikö persujen joukosta riittävästi niitä, jotka ymärtäisivät myös ne esteet mitä maahanmuuttajille pystytetään työnteon eteen ja alkaisivat purkaa niitä?

Toinen on EU-politiikka. Tässä tasapainoa tuo todennäköinen kokoomuksen läsnäolo hallituksessa.

Maaseutupolitiikassa on paljon hyvää. Jos persujen maanläheinen lähestymistapa vie byrokratiaa pois – veroehdotuksen tyyppinen ”tukiehdotus” esimerkiksi kuulosti erittäin fiksulta, samoin määräysten höllennykset pienjalostajien ja -tuottajien osalta, ollaan saatu Suomen ruokahuoltoa ja maaseutua paljonkin eteenpäin. Toivottavasti myös ympäristö otetaan riittävästi päätöksissä huomioon.

Arvokonservatiivisuudesta olen hieman huolissani, se ei välttämättä näy yksittäisissä vaaliteemoissa mutta päätöksenteossa varmasti. Toisaalta en jaksa uskoa, että hallitus lähtisi esim. heikentämään vähemmistöjen oikeuksia – arvokonservatiivit ovat kuitenkin vähemmistönä eduskunnassa. Edistystä ei tällä vaalikaudella välttämättä tapahdu. Toivon myös, etteivät kristillisdemokraatit pääsisi hallitukseen – silloin arvokonservatiiveilla alkaisi olla jo liian suuri sananvalta.

Persut joutuvat hallitukseen, jonka edessä on väistämättä leikkauksia. se, miten vähäosaisten aseman parannus (tai edes nykyisellään pitäminen) ja leikkaukset onnistutaan yhteensovittamaan, on mielenkiintoista nähtävää. Maahanmuuttajien tuen vähennyksellä maahan saataisiin vain lisää vähäosaisia. Puolueen lempilapsen, maanpuolustuksen, määrärahoja on ehkä pakko leikata. Isot säästöt ovat joka tapauksessa kiven alla.

Luotan riittävästi suomalaisen demokratiajärjestelmän kankeuteen ja konsensushenkeen, ettei nykyisiä edistysaskeleita pureta. Jos sen sijaan saadaan oikeasti täpinää aikaiseksi vaikkapa työllistämisen ja tukiviidakon perkaamisen saralla, perussuomalaisten voitto on ollut hyödyksi kaikille. jään seuraamaan mielenkiinnolla tilannetta, ja olen valmiina mesoamaan aiheesta niin eetteriin kuin edustajille, jos tarve vaatii. Olkaa tekin.

Ehdokkaita kootusti

Tässä olen koonnut yhteenvetoa parin isomman piirin edustajista. Listaan ammatin, aiemmat eduskunta- ja kunnallispaikat, sekä tärkeimmät vaaliteemat. Lisäksi koetan kaivella aiempia puolueita – jos bongaat puuttuvaa tietoa, jätä kommentti!

Uudenmaan vaalipiiri

Timo Soini – varsinainen vaaliohjelma lienee perussuomalaisten vaaliohjelma.

Jussi Niinistö – Tohtori, tietokirjailija (historia, sotahistoria). Edustaja, PS eduskuntaryhmän pääsihteeri. Nurmijärven kunnallisvaltutettu. Maanpuolustus. Turvaverkot, varottava leikkauksissa huonontamassa huono-osaisia (lapset, nuoret, sairaat, vanhukset), progressio. Taloiden tasapainottamiseksi veronkiristyksiä, pääomavero etc. Kehitysapu pois. Työllistäminen vanhustenhoitoon ja työvelvollisuus työttömille.  Työssä jaksaminen. Maahanmuutto.Ei homoliitoille. Kotihoito, maanpuolustus. EU:ta takaisin löysän talousliiton suuntaan

Ruohonen-Lerner, Pirkko –  Kansanedustaja, PS eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja. Pitkä ura kunnallispolitiikassa, toimittaja. Mahdollisesti listalla ministeriksi. Ei selviä vaaliteemoja kotisivulla: arvot, tiedotus päätöksenteosta, vaalirahoitus.

Jääskeläinen, Pietari – Progression kannattaja, ei tukipaketeille. Hoitotakuu, perusturva, vanhukset, nuoret. Harmaa talous. Kestävä kehitys ja päättäjien arvot.

Jurva, Johanna – Vantaan kaupunginvaltuutettu. Teemoja maahanmuutto, aikuisopiskelu, lapsiperheet, vanhukset. YH-äiti ja lähihoitaja, josta teemoja vanhustenhoitoon ja perheisiin.

Niikko, Mika – Vantaan kaupunginvaltuutettu. Yrittäjä. Nuoret ja heteroperheet. Kovenpia rangaistuksia väkivaltarikoksista, syrjäytymisen ehkäisyä, vanhustyötä, opintotukienkorotusta. Muutos maahanmuuttopolitiikkaan, pakkoruotsi pois. Ei tukipaketille. Harmaa talous.

Juvonen, Arja  – Espoon kaupunginvaltuutettu. Teemana lapset, nuoret ja vanhukset sekä terveydenhuolto.

Helsingin vaalipiiri

Halla-aho, Jussi – Helsingin kaupunginvaltuutettu. Puolueen virallinen maahanmuuttokriitikko. Virallisuus on tosin hämärän peitossa, linja ilmeisesti kovempi kuin Soinin näkemyksissä.

Packalén, Tom – Poliisi. Maahanmuuttoteema nimikkeellä ”värisokea perussuomalainen”: maahanmuuttajien sopeutumista ja integroitumista, mukaan lukien koulutus ja työnsaanti, tuettava kaikin keinoin. Hakemuksien käsittelyä nopeutettava. Tiukennettava karkoitusta rikoksenuusijoille. Energiantuotanto (ei subventioita), ulkomaisille työntekijöille sama palkka (jos tällä saisi firmavälitykset kuriin), katuturvallisuus (resursseja poliisille), työssä jaksaminen, harmaa talous (resursseja valvontaan).

Väätäinen, Juha – Ent. urheilija. Harmaa talous, maahanmuutto.Pääomavero. Nuoret, työllistäminen, vanhukset. Asumisen hinta.
harmaalla taloudella viiotataan etenkin ulkomaista työvoimaa työllistäviin rakennusalan yrityksiin sekä ravintola-alaan.

by

Nelipuoluejärjestelmä

Piti kirjoittamani vaaleista. Sitten joku ehtikin ensin, kutakuinkin sillä sisällöllä mitä olin kirjoittamassa. Loppukaneetista en ole ihan varma, mutta olen myös sitä mieltä, että nyt olisi aika persujen päästä maistamaan miltä reaalipolitiikka tuntuu. Esimakua saatiin maakuntien laskennan loppupuolella, kun persut hetkellisesti ottivat johtopaikan keskustan jahtaamana. Soini, joka yleensä kykenee säilyttämään naamansa kutakuinkin peruslukemilla, näytti hetken syvästi järkyttyneeltä: ei tässä näin pitänyt käydä! Mitä mä pääministerinä?

No, ei saatu Soinista pääministeriä, ja hyvä niin. Jos persujen kunnallisvaalivoittajista jotain voi päätellä, mitään suuria muutoksia ei nytkään ole tulossa. Ehkä. Mutta olen tosissani kiinnostunut siitä, mikä on heidän lopullinen kantansa vaikkapa budjettivajeeseen – vaaliohjelman ehdotuksilla ei pitkälle pötkitä.

Ennen suurta vaali-iltaa Facebookissa käytiin keskustelua siitä, pitäisikö persuille antaa protestiääni. Vaikken itse moista ymmärräkään – se tuntui hieman liikaa housuihin laskemiselta lämmikkeeksi – perusteluissa oli mainittu mm. se, että kolmella puolueella ei koskaan päästä oikeisiin näkemyseroihin koska kaikkien kolmen on oltava valmiit hallitukseen toistensa kanssa, yksinään kun kukaan niistä ei saisi tarpeellista enemmistöä. Itse olen sitä mieltä, että konvergenssi on ollut myös hyvästä – äärimmilleen viety polarisoituminen johtaisi poukkoilevaan politiikkaan ja toisaalta nykymallilla vältetään ääripään ratkaisut, mikä estää pahimmat törttöilyt (vaikka toki myös tehokkaan muutoksen, joka voi kuitenkin parhaista aikeista huolimatta muuttua pahaksi törttöilyksi). Puheeksi tuli myös kirja Lumedemokratia, joka pitänee napata verkkokaupasta ostoskoriin (sen Suuren kaalihuijauksen ohella, joka tosin kuulostaa enemmän viihdyttävältä kuin suuresti uutta tarjoavalta opukselta). En kuitenkaan ole varma tästä nelipuoluejärjestelmästäkään, nythän ongelmana on enemmistöhallituksen kokoaminen. Teoriassa kuitenkin silloin on enemmän pelivaraa, kun kaksi suurta + lisukkeilla tulisi ainakin hätäisesti enemmistö. Nyt näyttäisi siltä että vahvin tulisi ns. sini-punaniskahallituksesta (termi ei valitettavasti omani), joka yhdistäisi kokoomuksen, demarit ja perussuomalaiset. Kunhan eivät nuo muut lipsuisi liikaa perussuomalaisten linjoille.

Itseäni mietityttää mm. se, miten perussuomalaiset suhtautuvat työperäiseen maahanmuuttoon – oma firmamme ei pärjäisi ilman Virosta, Briteistä ja Portugalista saatuja vahvistuksia, ja rekry on jatkuvasti päällä. Mutta hui, yhdellä heistä on iranilainen nimi. Varmasti joku muslimiterroristi. Ketäpä fakta kiinnostaisi (niinkuin se, ettei ko. syntyperäinen britti ole muslimi. Tai se, ettei sillä muutenkaan ole paskan vertaa väliä.)

Jos alkaa näyttää pahalta, pitänee itse lähteä korjaamaan asia, vaikka sitten neljän vuoden viiveellä.

Lisäys hetkeä myöhemmin:

PS. (Pun intended): Seuraavana vuorossa käydä läpi perussuomalaisten kotisivut ja vaalikoneet. Nähdään sitten millaista väkeä. Hihhuleita kun on ollut monta, mutta joukossa lienee tavallisempaakin tallaajaa.