Kuukausi: elokuu 2009

by

Kielen voima

Kiinnostava artikkeli siitä miten kieli muokkaa ajatteluamme. Ennenkin on esitetty samankaltaisia ajatuksia, niistä yksi hupaisimpia ilmentymiä oli sanakirja sanoista joita ei esiinny missään muissa kielissä. Eräs epäilyshän on, että  ko. sanojen kuvaamia tuntemuksia ei täysin voi esiintyä muualla, koska niille ei ole omaa sanaa.

Artikkelissa puhutaan mm. kielestä, jossa kaikki ilmaistaan absoluuttisessa koordinaatistossa. Kielen puhujan on pakko olla tietoinen ilmansuunnista joka heti, jotta pystyisi niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin kertomaan, millä puolella hänestä jokin esine on tai järjestämään asioita suuruus- tai aikajanalle – nämäkin tehdään itä-länsisuunnassa. (Jostain syystä tuo herätti taas himon etsiä käsiini se jonkun tärähtäneen insinöörin suunnittelema laite, joka vyöhön kiinnitettyjen väristimien avulla opettaa kantajansa tietoiseksi pohjoisesta. Muutaman viikon jälkeen ilmansuunnista alkaa olla kuulemma koko ajan tietoinen, oli vyötä tai ei.) Samoin artikkelissa kerrottiin esimerkkejä siitä, kuinka maskuliini-feminiinijako kielissä tarkoittaa, että jompaankumpaan luokkaan kuuluva sana mielletään maskuliinisemmaksi tai feminiinisemmäksi kuin kielessä, jossa tätä eroa ei tehdä – puhumattakaan erosta kieliin, jossa sanan suku on päinvastainen. Tästä on joskus ollut puhettakin ranskaa opiskelleiden saksalaisten kanssa – eräs kertoi, että hänen on ollut vaikea niellä ranskalaista ajatusta siitä, että aurinko on maskuliini ja kuu feminiini. Nämä kun ovat saksassa ilmeisesti toisinpäin, ja hänen mielikuvansa sanoista vastaavasti erilainen.

by

Tee sitä mistä pidät – ilman kustannustehokkuusanalyysiä

Freakonomicsissa keskusteltiin siitä, kuinka taloustieteilijä valitsee ajankäyttönsä. Cost-benefit -analyysihän se. Esimerkkinä Justin Wolfers käytti maratonharrastustaan: maratoniin käytetty aika maksaa, koska sen ajan voisi käyttää työntekoon. Koska maratonharrastus on hänelle kuitenkin tärkeä, sitä kannattaa tehdä hinnasta huolimatta.

Esimerkki äärimmilleen viedystä ekonomistisesta ajattelusta (en käytä sanaa taloudellinen, sillä on tässä yhteydessä väärä sivumerkitys). Periaatteessa järkevää, ja toimii vaikkapa silloin, jos harkitaan osa-aikaista työtä josta säästynyttä aikaa käyttäisi perheen kanssa olemiseen tai vaikka tuohon maratonharrastuksen. Artikkelissa huomautettiin myös, että ei-taloustieteilijät usein käyttävät aikaansa vielä tehottomammin.

Tiedän, että kyseessä on leikkimielinen esimerkki. Mutta ainakin itselläni soivat taas kerran hälytyskellot. Ajattelemalla minkä tahansa asian tekemistä menetetyn työajan puitteissa ollaan menossa perse edellä – eikä edes sinne puuhun, minne piti, vaan aivan väärään suuntaan. Tuo ajattelutapa nimittäin tuntuu juontavan juurensa klassiseen deluusion valtaamaan yli-ihmisajatteluun: minä voin tehdä töitä 24 tuntia vuorokaudessa, ja kaikki pois siitä on turhaa!

Ihminen tarvitsee lepoa. Aivot tarvitsevat lepoa. Tutkimuksia on tehty pilvin pimein: nukkuminen estää stressiä, parantaa luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä, liikunta on tarpeellista niin mielelle kuin ruumiillekin, metsässä kävely rauhoittaa alta aikayksikön tehokkaammin kuin mikään ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä, että itselleen mielekkäiden asioiden tekeminen on (kuitenkin edes jotenkin kohtuullisina annoksina) kuin lepoa sekin. Ei mielekkään asian tietysti aina tarvitse olla vapaa-ajalla tapahtuvaa. Muistan tutkijaystäväni (joka väittelee parin viikon päästä – onnea tulevalle tohtorille!) tutkimuksentekonsa alkuvaiheissa: hän heräsi itsestään joka aamu kuudelta, säntäsi laboratoriolle, paiski reippaasti yli kaksitoistatuntisia päiviä ja oli jatkuvasti häkellyttävän onnellinen. Toki tuo aika oli rankkaa, ja ennen pitkää oli pakko löysätä. Mutta mielekkäitä asioita jaksaa paljonkin.

Silti on täysin naurettavaa alkaa laskea hintaa näille mielekkäille asioille. Jonkin asian mielekkyys tulee esiin juuri siinä, ettei sille voi laskea hintaa: asian tekeminen on arvo sinänsä, se ei ole vaihdettavissa. Ei tutkijaystävänikään saanut yhtään lisää liksaa 50% ylitöistä. Korkeintaan paperit käteen hieman aikaisemmin. Ei maratonharrastukselle voi laskea hintaa sen perusteella, kuinka paljon töitä sinä aikana olisi voinut tehdä – kaikella todennäköisyydellä maratonharrastus mahdollistaa herra Wolfersin työnteon pitämällä hänet terveenä, hyväkuntoisena, lievittämällä stressiä ja tarjoamalla aivoille aikaa rentoutua ja pureskella asioita omalla tahdillaan. Jos jokaista Facebook-minuuttia alkaa seuraamaan sillä perusteella, että siihen meni rahaa, unohtaen median sosiaalisen ulottuvuuden (kyllä! Facebookilla on sellainen), ei ole ymmärtänyt verkosta mitään. Virtuaalielämä on oikeaa elämää ja sen aivan järkeenkäypä elementti. Virtuaalielämästä tulee tuhoisaa vasta, jos se on elämän ainut osa-alue. Olen käyttänyt jossain vaiheessa lukuisia tunteja World of Warcraftin pelaamiseen, samoin Civilizationin – eivät ne olleet hukkaan heitettyjä tunteja, vaan jotain josta nautin. Puhumattakaan niistä lukemattomista illoista jolloin olemme loikoilleet erilaisissa kaveriporukoissa sohvilla, nurmikoilla tai mökin siskonpedillä juomassa lämmintä saunaolutta ja jauhamassa paskaa. Aivot tarvitsevat irtautumista: mielenkiintoinen New York Timesin artikkeli kertoi juuri siitä, kuinka aivot voivat jäädä stressikierteeseen jos sitä ei katkaista ajoissa.

Kumma, että ekonomisti ei laskenut, paljonko hän menettää nukkumalla. Nukkumisen merkityksestä kertoo mm. tutkija Tiina Paunio elokuun Gloriassa – suosittelen tutustumaan tutkijan ajatuksiin muutenkin. Minua ilahdutti tutkijan näpäytys pitkään vallalla olleelle biologiselle determinismille: hänen löydöstensä mukaan kun ympäristö vaikuttaa siihen, mitkä geenit ovat toiminnassa ja mitkä eivät. Huomattavasti loogisempaa kuin se, että geenit olisivat ennalta määrätty cocktail joka ei mitenkään voisi sopeutua ympäristöönsä ennen seuraavaa sukupolvea.

Lopetetaan siis turha laskeminen ja tehdään sitä mistä tykätään. Lisätään soppaan fiksuja elämäntapoja ja tarpeeksi unta. Kyllä siitä hyvä tulee.

by

Kompromissin kauneus

Löytyihän se sieltä, kompromissi. Sekä kaupan että ravintolaruoka pääsevät veroaleen mukaan, mutta kaikkiaan alv:tä korotetaan prosentilla joka kategoriassa. Sokerin pohjalle (kirjaimellisesti) laittoi kuitenkin makeisveron palautus. Aiemminkin puhuin siitä, että tuoreita aineksia tulisi verotuksessa suosia einesten ja roskaruoan sijaan.

Fiilikseni ruoan alv-alesta ovat siis vähän ristiriitaiset – lopputulos rukkaantui alkuperäistä paljon paremmaksi, mutta en alunperinkään odottanut tuolta varsinaista elvyttävää tai köyhiä tukevaa vaikutusta (pennosiahan nuo) minkä puutteesta alea kritisoitiin ja mielestäni ale olisi parempi suunnata vielä selkeämmin terveysvalintoja tukevaksi. Eniten tässä taisi lopulta siis ilahduttaa hallituksen osoittama kyky kompromisseihin.

by

Suunnittelun kukkasia eli laadun pakeneva käsite

En voi olla kommentoimatta tuoretta uutista uusien asuntojen pienuudesta ja huonosta suunnittelusta.

Jostain syystä ensimäisenä mieleeni tuli jonkun vuoden takainen uutinen, jossa päiviteltiin pääkaupunkiseudun rakentamissäädöksiä: tuolloin ongelmana nähtiin se, että pienistä asunnoista oli suurin kysyntä, mutta säädökset vaativat että uusilla asunnoilla oli tietty keskimääräinen neliömäärä. Tämä oli johtanut siihen, että rakennettiin taloyhtiöitä, joissa oli ensin mahdollisimman suuri määrä hyvin kaupaksi käyviä yksiöitä ja kaksioita ja sitten jokunen jättikokoinen, kallis asunto. Ilmeisesti säädöksiä on nyttemmin löysätty (muistinihan ei tunnetusti koskaan petä).

Tuon vanhemman uutisen valossa sekä tietäen että pieniä asuntoja tosiaan menee parhaiten kaupaksi en oikein ymmärräkään sitä, miksi juuri asuntojen pienuus olisi niin suuri ongelma. Kysyntä ja tarjonta, siinähän se. Toki ihmiset mielellään ostaisivat isomman asunnon vaikka heti kättelyssä, mutta pääkaupunkiseudun neliöhinnat eivät siihen anna myöten ja isompien asuntojen tuottaminen ei ongelmaa poista. Päin vastoin, mitä vähemmän pieniä asuntoja, sitä suuremmat neliöhinnat. (Tunnustan itse harkinneeni hetken kolmiota ensiasunnoksi. Se maksoi vähemmän kuin pieni asunto jonka lopulta ostin. Jälkikäteen ajateltuna järkyttävässä kunnossa, huonossa yhtiössä ja huonolla alueella vuokratontilla sijainnut asunto ei neliöistään huolimatta tosiaan olisi ollut fiksu hankinta.)

Suurempi ongelma on sen sijaan tuo huono suunnittelu. Tässä pääsemme klassiseen ongelmaan: miten määrittelet laadun? Asunnoille on suhteellisen helppoa määrätä keskikoko tai pesutupien määrä. Kuka tahansa asuntonäytöissä kiertänyt kuitenkin tietää, että pienessäkin asunnossa kymmenen neliötä lisätilaa on helppo hukata idioottimaiseen suunnitteluun. Laatu asunnon pohjaratkaisuissa on kuitenkin tiukkoja määrittelyjä pakeneva käsite. Käytävien määrää ja pituutta ei oikein voi standardoida, ja artikkelissa paheksutut ikkunat vain yhdellä sivulla eivät nekään kaikissa ratkaisuissa ole mahdottomat. Miten muotoilla ”kotoisa tunne” tai silmää miellyttävät mittasuhteet? Säilytystiloille voisi sentään määritellä vähimmäismäärät. (Artikkelin perusteella näistäkin on laistettu. Eikö siitä seuraa mitään sakkoja?)

Kuitenkin juuri laadukas suunnittelu on kestävää rakentamista parhaimmillaan. Asuntorakentamisessakin on monenlaisia muotiratkaisuja: osa niistä kestää aikaa, monet eivät. Aika näyttää miten vaikkapa avokeittiöille käy – 60-luvun isot ikkunatkin tulivat ja menivät, ja vaikka se ei enää menekään ekologisesta seulasta läpi, kyllä ne vieläkin näyttävät pirun hyviltä. On hyvä, että vaikkapa energiatehokkuutta aletaan pikku hiljaa säädellä. Tuntuu kuitenkin käsittämättömältä, että rakennusyhtiöt eivät ymmärtäisi kunnollisen suunnittelun päälle. Kannattaa muistaa, että suurin osa Suomessakin rakennetuista taloista ei ole arkkitehdin vaan insinöörin suunnittelemia. Insinöörikin voi kuitenkin kiinnittää huomiota laatuun: yksinkertaiset perusratkaisut voivat loppujen lopuksi olla toimivimpia.

Ihmettelen rakennusyhtiöiden toimintaa erityisesti siksi, että uskovatko he todella voivansa myydä toimimattomia asuntoja hyvällä hinnalla yhtä nopeasti kuin kunnollisia? Ovatko ostajat todella niin sokeita, että he ostavat mitä tahansa missä on sauna, olipa siinä kuinka vähän vaatesäilytystilaa, kellaritilaa, pyöräkellareita, lastenvaunutiloja tahansa? Mitä tahansa jossa on käytäviä, sokkeloita ja hukkaneliöitä? Epäilen, että rakennusyhtiöt ovat laskeneet nyt jotain pieleen.

Surullisinta tässä on se, että hyvä suunnittelu ei maksa. (Tiedän, että tämä kuulostaa paradoksaaliselta. Jos haluat hyvin suunnitellun räätälöidyn talon arkkitehdiltä, joudut kyllä maksamaan. Et ehkä niin paljon kuin kuvittelet, mutta hieman enemmän. Puhun kuitenkin terveestä järjestä, fiksuista perusratkaisuista joita jopa rakennussuunnitteluinsinööri pystyy tekemään.) Toki talo itsessään maksaa. Mutta onko ylimääräinen pyöräkellari todella niin kallis? Onko järkevästi sijoitettu keittiö, kunnolliset eteiskaapit tai mikä tahansa asunnosta kelvollisen sijaan kunnollisen tekevä ratkaisu todella niin hankala pyöritellä piirustuspöydällä paikalleen? Loppujen lopuksi, betonia kuluu enemmän siihen kolkkoon käytävään. Ilmeisesti eräs ongelma näissä uusissa asunnoissa on ollut, että säästösyistä on tehty rakennusten rungoista liian syviä, tai muutettu alunperin isompia asuntoja pienemmiksi. Väittäisin, että näiden perusteella tehdyt hätäratkaisut tulevat lopulta rakennusyhtiöille kalliiksi.

Olisi muuten hienoa perustaa vaikkapa nettiin ”arvostele pohjapiirustukseni” -tyyppinen palvelu. Reaaliaikaista palautetta uusista asunnoista potentiaalisille ostajille, silminnäkijälausuntoja asuntojen toimivuudesta ja niin edelleen. Itse en ostaisi asuntoa pelkän pohjapiirustuksen perusteella, oma silmäni ei sen perusteella osaa arvioida millainen asunto on, ja niin olenkin joskus käynyt katsomassa melkoisia suunnittelun kukkasia. (Jostain syystä muuten karuimmat ovat olleet juuri uusimpia – uusi aihetodiste suunnittelun kuolemasta.) Tuontapainen saitti auttaisi jo asuntojen kartoitusvaiheessa.

by

Aurinkoa ja radiohiljaisuutta

MaisemaKesätahti jatkuu blogin osalta vielä viikon ajan – sitten tiedossa on loman loppu ja paluu arkirytmiin. Loma loppuu hieman konkreettisemminkin kuin pelkän matkan osalta; kaksi päivää Välimeren auringosta palaamisen jälkeen palaan töihin. Oikeastaan pieni sadekaan ei siinä vaiheessa enää haittaa, vaikka tokihan olisi hienoa viettää vielä intiaanikesää iltaisin.

Toivon, että ehdin kirjoittaa ja lukea vielä töiden ohessakin: odottamassa on monta kirjaa, jonotuslistalla mm. hiljan ilmestynyt lempitoimittaja-juontajani Timo Harakan Luoton loppu. (Jos haluatte vakuuttua Harakan haastattelukyvyistä, etsikääpä käsiinne vaikka vuoden-parin takainen keskusteluohjelma 10 kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Samassa ohjelmassa Harakan aisaparina on muuten toinen suuresti fanittamani fiksu ihminen, Anna Kortelainen, joka reippaan ja kursailemattoman ulosantinsa ja tiukkojen kannanottojensa ansiosta on saanut perheessämme lempinimen Telaketju. Pienenä bonuksena mainittakoon, että ohjelmasta näkyi hyvin kuinka paraskaan toimittaja ei pääse tietyistä estoista eroon: Kahdeksan jaksoa kymmenestä keskustelijat olivat välillä reippaasti eri mieltä haastateltaviensa kanssa ja saivat aikaan hyvää keskustelua. Ääni kellossa muuttui kahden jakson ajaksi: tasavallan presidentti Halonen ja eduskunnan puhemies Niinistö saivat osakseen kunnioittavan myötäilevää kohtelua.)

by

Haittavero

Viime kädessä tartun aina veroprosenttikeskustelun yhteydessä veronalennuksen puolustajien puheeseen siitä, että verotus vähentää työhaluja. Siihen, että matalammalla verotuksella ihmiset tekisivät enemmän töitä. Tämä argumentti on näet mielestäni jotenkin perustavanlaatuisesti viallinen. Ei siksi, etteikö se välttämättä olisi totta. Vaan siksi, että se paljastaa vakavan asenteellisen vamman: nyky-yhteiskuntamme mantran siitä, että enemmän on aina, no, enemmän.

Samaan aikaan kun verotuksen laskijat ovat huolissaan siitä, että ihmiset tekevät vähemmän töitä kuin haluaisivat, yhteiskunnalliseen keskusteluun on noussut aivan uudenlaisia sanoja. Työuupumus. Työperäinen masennus. Stressi. Unettomuus. Ylityöt. Työpaineet. Sydänsairaudet. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet, sapatti, varhaiseläkkeet, sairaseläkkeet, työkyvyttömyyseläkkeet. Kysyisinkin: verotuloja tai ei, onko meillä todella varaa kannustaa ihmisiä tekemään vielä enemmän töitä?

Itse asiassa työverotushan voidaan parhaimmillaan nähdä eräänlaisena haittaverona. Aiemminkin olen sivunnut verotuksen kykyä vaikuttaa kansalaisen valintoihin vaikkapa Alkon kassalla. Samaan tapaan tuloverotus ohjaa ihmisiä käyttämään aikaansa myös muuhun kuin työntekoon.

Työnteko tuo parhaimmillaan sisältöä elämään. Työnteko on mielestäni kansalaisen perusoikeus, ei velvollisuus. Siitä on lupa olla innoissaan, siihen voi panostaa, siinä voi kokea olevansa hyvä. En täysin edes ymmärrä sitä ehkä työnarkomaanikulttuurin vastapainona syntynyttä koulukuntaa joka jaksaa painottaa että työn ei tarvitse tuoda sisältöä elämään, paras elämä on pienissä asioissa, koti ja ystävät ovat tärkeimmät. Tottahan ne ovat tärkeitä, suorastaan elintärkeitä, mutta antakaa minun myös nauttia rauhassa työnteosta. Toki kohtuudella.

by

Verotuksen kynnysarvo

Ei tainnut arvata herra Laffer, millaisen debatin sai aikaan.

Vuosikymmeniä sitten kyseinen taloustieteilijä esitti hyvin yksinkertaisen näköisen käyrän. Käyrä kuvasi verotuloja suhteessa veroprosenttiin: nollasta lähdettäessä valtion verotulot kasvoivat prosenttia kasvattaessa, kasvun pikku hiljaa hidastuessa, kunnes lopulta päästiin pisteeseen jossa veroprosentin lisäys alkoi vaikuttaa valtion verotuloihin vähentävästi.

Periaatteessa looginen ajatuskulku, joka perustuu lyhykäisyydessään sille, että erittäin korkeilla veroprosenteilla on työtä vähentävä vaikutus. Ei sinänsä työllisyyttä, mutta työintoa: kun ihminen on ansainnut mielestään riittävän summan, hänen ei enää kannata työskennellä lisää, mikäli se johtaa tähtitieteellisiin veroprosentteihin. Tämä johtaa vähäisempään työntekoon ja lopulta pieneneviin verotuloihin valtiolle.

Sinänsä minulla ei ole mitään kyseistä ajatuskulkua vastaan. Liian iso veroprosentti ei tosiaankaan kannusta työntekoon, ja tuntuu myös epämääräisen epäreilulta. Silti progressiivisessa verotuksessa ei ole mitään pahaa, ja USA:n oikean laidan jatkuva mussutus veroprosentin alennuksen tarpeellisuudesta on lähinnä surullista. Muistakaa vain mitä tapahtui sekä Reaganin että Bush nuoremman veronalennusten seurauksena: valtion verotulot tippuivat dramaattisesti. Käytännössä Reaganista taisi lähteä Amerikan vahva velkaantumisen perinne.

On kuitenkin totta, että jossain menee kipuraja. Itse opin tämän jo pienenä luettuani tarinan Astrid Lingrenistä ja surullisenkuuluisasta 102% verosta. Tarina on Ruotsista, 70-luvulta. Tämän jälkeen verotuksessa on Pohjoismaissakin menty taas takaisin keskitielle. Olisi kuitenkin kiinnostavaa törmätä EVA:n Martti Nybergin siteeraamaan tutkimukseen (haastattelu Ajassa 1/09) jossa oli tutkittu ns. kynnysveron korkeutta Euroopassa. Tutkimuksen mukaan korkeimpien tuloluokkien veroprosenttien alennus Euroopassa nostaisi tuloja. Vaikea sanoa väittämästä mitään näkemättä paperia. Näiden laskeminenhan ei ole eksaktia tiedettä: siihen vaikuttaa liian moni asia, että etukäteistieto voisi olla muuta kuin arvailua.

Lafferin perintö onkin ongelma siitä, miten tämä maaginen käyrän huipun saavuttava veroprosenttiyhdistelmä saavutetaan. En epäile, etteikö jokaisen koulukunnan kannattaja löydä jonkin näkemystään tukevan tutkimuksen. Näin ollen debatti veroprosenteista jatkuu hamaan ikuisuuteen (tai verotuksen loppumiseen, he he).

—

Mistä huomaa, että bloggari ei ole ollut pitkään aikaan sorvin ääressä? Siitä, että hän kirjoittaa avoinna olevaan muokkausikkunaan valmiin tekstin, painaa julkaise, ja huomaa vasta sitten että sisäänkirjautuminen ei ole enää voimassa. Tekstistä tuli hyvin erilainen kuin alkuperäinen – jostain syystä toisella yrittämällä se ajatus, joka tuntui ensimmäisellä kerralla kirjoittaessa jossain syvällä kristallisoituvan, ei välttämättä enää hohdakaan edessä yhtä kirkkaasti. Tai esiin nousee vahvemmin aivan uusi ajatus. Itse päädyin jakamaan alkuperäisen tekstin kahteen blogaukseen, katsotaan kuinka se toimii.

Päivitys 9:54: Lisätty itse blogitekstiin viimeinen kappale, joka taisi olla tämän postauksen alkuperäinen ajatus.

by

Menot ja tulot

Budjettiriihen puidessa lehdilläkin on ollut aikaa kulkea perässä ja arvostella. Hyvä niin, on ollut mielenkiintoista pysyä kärryillä (tai ainakin kuvitella niin).

Mieleeni jäi, että työllisyyden hoitoon ei oltu vielä löydetty rahoja, koska ne olisivat vaatineet juustohöylää. Hesarissa oli myös mielenkiintoinen lista siitä, mitä kaikkea ministeriöiden lisärahavaatimuksia oltiin jätetty ottamatta mukaan. Mukana oli kaikenlaista, mutta erityisesti kiinnitin huomiota seuraavaan: puolustusministeriö ei saanut  läpi kaikkia lisärahoitusvaatimuksiaan.

Olen kaukana hipistä, joka uskoo, että Suomen maanpuolustus hoituu pelkällä hyvällä tahdolla ja rauhaarakastavalla asenteella. En kuitenkaan taida ihan tosissani uskoa Suomen kykenevän laajamittaiseen sotaan millään budjetilla, ja näenkin armeijan nimenomaan pelotteena, joka kertoo ulkopuoliselle ”yritä vain, mutta joudut maksamaan siitä”. Puolustus muutamien päivien ajaksi (tällaisen arvion olen joskus kuullut siitä, kuinka Suomi kestäisi täysimittaisen hyökkäyksen Joltain Isolta Valtiolta ™ ), sitten ehkä lisäapua muualta tarvittaessa. Liittoutuminen on parasta ennaltaehkäisyä, EU:n sisältä tuskin tarvitsee pelätä hyökkäyksiä. Silti kannattaa muistaa, että puolustusministeriö mielellään ottaisi kaikki rahat mitä voisi saada (mikä ei sikäli ole huonoa käytöstä, että niin tekevät kaikki muutkin). En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että juuri armeija on se taho, joka eniten lisää työllisyyttä ja hyvinvointia nykytilanteessa.

Toisaalta pneumokokkirokote oli jätetty ohjelmasta pois. En ole ylenpalttinen rokotteiden ystävä – niiden teho vakavien sairauksien ehkäisyssä on kiistaton, mutta liika on aina liikaa. Vaikkapa influenssarokote alkaa mennä jo turhuuden puolelle, ainakin nuorella ja terveellä ihmisellä. Mietitytti vain, että lasten korvatulehduksistakin on tullut viime aikoina paljon uutta tietoa – mm. se, että lieviin tapauksiin annetut antibiootit pahentavat uusimisriskiä. Joillain lapsilla ruokavaliomuutokset ovat auttaneet. Kenties näitä asioita voitaisiin myös ottaa huomioon, ja saada ehkä tapausten määrää pienennettyä. Valitettavasti myös valistus maksaa, kenties rokotetta enemmän.

Ehdottomasti suurin yllätys oli kuitenkin viikon takaisen Hesarin ”talouspiirakassa”. Arvonlisävero tuottaa valtiolle yhtä paljon kuin tulovero. Tästä tulee mieleen vain yksi kysymys: miten ihmeessä valtio pärjäsi ennen arvonlisäveroa? Onko yhteinen verokakku pienentynyt arvonlisäveron myötä (ns. deadweight lossin ansiosta, kun ihmiset kuluttavat vähemmän)? Tuloverotusta on tosin myös kevennetty arvonlisäveron tulon jälkeen. Kaikkiaan silti yllättävä kuvio, vaikka arvonlisäveron suuruutta miettiesssä ei ihan niin erikoista.

Ruoan alv:n alennus ei tosin tule lisäämään verotuloja. Ruoan kulutus on hyvin epäelastista, eli se ei muutu paljon vaikka hinta muuttuu. Siksi ruoan alv:n lasku ei lisää merkittävästi ruoan kulutusta ja näin ollen ei korvaa menetettyjä verotuloja (toisaalta, en usko verotulojen yleensä ottaen kasvavan enempää kuin veroale. Supply-side -ideologia (josta voinen mouhuta toiste) elää omituisessa rinnakkaistodellisuudessa.)