Freakonomicsissa keskusteltiin siitä, kuinka taloustieteilijä valitsee ajankäyttönsä. Cost-benefit -analyysihän se. Esimerkkinä Justin Wolfers käytti maratonharrastustaan: maratoniin käytetty aika maksaa, koska sen ajan voisi käyttää työntekoon. Koska maratonharrastus on hänelle kuitenkin tärkeä, sitä kannattaa tehdä hinnasta huolimatta.

Esimerkki äärimmilleen viedystä ekonomistisesta ajattelusta (en käytä sanaa taloudellinen, sillä on tässä yhteydessä väärä sivumerkitys). Periaatteessa järkevää, ja toimii vaikkapa silloin, jos harkitaan osa-aikaista työtä josta säästynyttä aikaa käyttäisi perheen kanssa olemiseen tai vaikka tuohon maratonharrastuksen. Artikkelissa huomautettiin myös, että ei-taloustieteilijät usein käyttävät aikaansa vielä tehottomammin.

Tiedän, että kyseessä on leikkimielinen esimerkki. Mutta ainakin itselläni soivat taas kerran hälytyskellot. Ajattelemalla minkä tahansa asian tekemistä menetetyn työajan puitteissa ollaan menossa perse edellä – eikä edes sinne puuhun, minne piti, vaan aivan väärään suuntaan. Tuo ajattelutapa nimittäin tuntuu juontavan juurensa klassiseen deluusion valtaamaan yli-ihmisajatteluun: minä voin tehdä töitä 24 tuntia vuorokaudessa, ja kaikki pois siitä on turhaa!

Ihminen tarvitsee lepoa. Aivot tarvitsevat lepoa. Tutkimuksia on tehty pilvin pimein: nukkuminen estää stressiä, parantaa luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä, liikunta on tarpeellista niin mielelle kuin ruumiillekin, metsässä kävely rauhoittaa alta aikayksikön tehokkaammin kuin mikään ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä, että itselleen mielekkäiden asioiden tekeminen on (kuitenkin edes jotenkin kohtuullisina annoksina) kuin lepoa sekin. Ei mielekkään asian tietysti aina tarvitse olla vapaa-ajalla tapahtuvaa. Muistan tutkijaystäväni (joka väittelee parin viikon päästä – onnea tulevalle tohtorille!) tutkimuksentekonsa alkuvaiheissa: hän heräsi itsestään joka aamu kuudelta, säntäsi laboratoriolle, paiski reippaasti yli kaksitoistatuntisia päiviä ja oli jatkuvasti häkellyttävän onnellinen. Toki tuo aika oli rankkaa, ja ennen pitkää oli pakko löysätä. Mutta mielekkäitä asioita jaksaa paljonkin.

Silti on täysin naurettavaa alkaa laskea hintaa näille mielekkäille asioille. Jonkin asian mielekkyys tulee esiin juuri siinä, ettei sille voi laskea hintaa: asian tekeminen on arvo sinänsä, se ei ole vaihdettavissa. Ei tutkijaystävänikään saanut yhtään lisää liksaa 50% ylitöistä. Korkeintaan paperit käteen hieman aikaisemmin. Ei maratonharrastukselle voi laskea hintaa sen perusteella, kuinka paljon töitä sinä aikana olisi voinut tehdä – kaikella todennäköisyydellä maratonharrastus mahdollistaa herra Wolfersin työnteon pitämällä hänet terveenä, hyväkuntoisena, lievittämällä stressiä ja tarjoamalla aivoille aikaa rentoutua ja pureskella asioita omalla tahdillaan. Jos jokaista Facebook-minuuttia alkaa seuraamaan sillä perusteella, että siihen meni rahaa, unohtaen median sosiaalisen ulottuvuuden (kyllä! Facebookilla on sellainen), ei ole ymmärtänyt verkosta mitään. Virtuaalielämä on oikeaa elämää ja sen aivan järkeenkäypä elementti. Virtuaalielämästä tulee tuhoisaa vasta, jos se on elämän ainut osa-alue. Olen käyttänyt jossain vaiheessa lukuisia tunteja World of Warcraftin pelaamiseen, samoin Civilizationin – eivät ne olleet hukkaan heitettyjä tunteja, vaan jotain josta nautin. Puhumattakaan niistä lukemattomista illoista jolloin olemme loikoilleet erilaisissa kaveriporukoissa sohvilla, nurmikoilla tai mökin siskonpedillä juomassa lämmintä saunaolutta ja jauhamassa paskaa. Aivot tarvitsevat irtautumista: mielenkiintoinen New York Timesin artikkeli kertoi juuri siitä, kuinka aivot voivat jäädä stressikierteeseen jos sitä ei katkaista ajoissa.

Kumma, että ekonomisti ei laskenut, paljonko hän menettää nukkumalla. Nukkumisen merkityksestä kertoo mm. tutkija Tiina Paunio elokuun Gloriassa – suosittelen tutustumaan tutkijan ajatuksiin muutenkin. Minua ilahdutti tutkijan näpäytys pitkään vallalla olleelle biologiselle determinismille: hänen löydöstensä mukaan kun ympäristö vaikuttaa siihen, mitkä geenit ovat toiminnassa ja mitkä eivät. Huomattavasti loogisempaa kuin se, että geenit olisivat ennalta määrätty cocktail joka ei mitenkään voisi sopeutua ympäristöönsä ennen seuraavaa sukupolvea.

Lopetetaan siis turha laskeminen ja tehdään sitä mistä tykätään. Lisätään soppaan fiksuja elämäntapoja ja tarpeeksi unta. Kyllä siitä hyvä tulee.