Kuukausi: kesäkuu 2010

by

Lukemisen riemu ja voima

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kertovat lukevansa pääasiassa tietokirjallisuutta. En voi ymmärtää sellaista. Näissä ihmisissä lienee kahdenlaisia: niitä, jotka pitävät kaunokirjallisuutta turhana tai eivät koe nauttivansa siitä, ja niitä, jotka vain katsovat ettei heillä ole aikaa kaunokirjallisuuteen. Vielä useammalle kyseessä ei ehkä edes ole erityinen kannanotto: lukemaan ei kenties vain olla totuttu.

Eilen katselin Täällä Pohjantähden alla -elokuvafilmatisointia. Niin vauhdilla kuin tuota monen sukupolven tarinaa jouduttiinkin kuljettamaan, itse tarina oli väkevä ja toi myös esille tuon ajan yhteiskunnan jännitteitä ja epäkohtia. Se toi mieleeni kaksi kirjaa joista toisen luin hiljan, toisen pari vuotta sitten. Molemmissa oli sama pohjavire: poikkeusyksilöiden tarinalla tuotiin esille epäkohtia, revittiin auki se millainen maailma heille oli. Toinen näistä, Paratiisi, kuvaa vapaustaistelija Fridan ja hänen lapsenlapsensa Paul Gauguinin kohtaloita: toinen oli Kurjat, jonka hengästyttävä tahti pakotti välillä pitämään etäisyyttä jopa kesken takaa-ajokohtauksen. Lukijalla ei meinannut pumppu kestää.

Hyvä romaani herättää tunteita. Se herättää päähenkilöt eloon, luo maisemia, piirtää karttaa maailmasta. Sellaisena kuin se oli, sellaisena kuin se voisi olla , sellaisena kuin se ehkä joskus tulee olemaan. Hyvä kirja ei koskaan tarjoa ”vain” viihdyttävää tarinaa: se menee ihon alle, saa välittämään siitä miten päähenkilölle käy, vie yöunet.

Hyvä kirja herättää miettimään.

Tunnustan, etten ole lukenut Täällä Pohjantähden alla. En ole lukenut myöskään Tuntematonta sotilasta. Häpeän tätä sivistymättömyyttäni, vaikka yritänkin vakuuttaa itseni sillä, että lukemani lukuisat muut noista aikakausista kertovat kirjat ja tarinat takaavat, etten ole maamme lähihistorian suhteen täysin sivistymätön. Elokuva sai tosin jälleen siirtämään nämä kirjat ”heti seuraavaksi”-pinoon.

Jos haluamme ymmärtää historiaa, olipa se oman maamme lähimenneisyys – joka on mielestäni missä tahansa maassa kansalaisen perusvelvollisuus ja myös oikeus – tai ajassa tai maantieteessä kaukaisempi historia, mikään ei voita romaania. Voit lukea kuinka monta kuivakkaa opusta tahansa, mutta romaanikirjailija herättää aikakauden henkiin tavalla jolla tietokirja ei pysty. (Tämä ei muuta sitä, etteikö myös tietokirjasta voisi tehdä vetävää – esimerkkejä on.) Paratiisi perustui kahteen todelliseen henkilöön, eikä välttämättä ollut historiallisesti täysin tarkka. Kuvan aikakaudesta se varmasti piirsi todellisena. Täällä Pohjantähden alla kuvaa todellista yhteiskuntaa, meidän yhteiskuntaamme, torppareiden ja tilallisten, rikkaiden ja köyhien jännitteitä. Sisällissodan juuria. Maataloutemme ja yhteiskuntarakenteemme perustuksia. Peruskoulun muutamat historiankirjan sivut eivät voi koskaan tuoda tuota maailmaa lähelle, saada ihmistä ymmärtämään. Historian tulkintakin muuttuu. Usein juuri romaanit auttavat murtamaan sitä.

Romaani voi saada meidät näkemään myös nykyistä yhteiskuntaa toisenlaisten linssien läpi. Nytkin maassamme on paljon kerroksia, joiden todellisuudet eivät koskaan kohtaa. Omassa pienessä ympyrässään on helppo kuvitella tasainen todellisuus: kirjallisuuden tehtävä on puhkoa se auki. Kirjallisuus voi herättää myös näkemään tulevaisuutta, sen mitä seurauksia valinnoilla on. Kirja haastaa miettimään omaa moraalikäsitystä, kenties muuttaa suhtautumista maailmaan. Toisiin ihmisiin.

Kaikki tämä kuulostaa niin mahtipontiselta. Kaiken ei tarvitse olla haudanvakavaa. Kirjallisuuden salakavala piirre – ehkä suurin syy rovioihin – onkin se, että se voi tehdä työtään salavihkaa. Lukija voi nauttia, kiherrellä, tempautua: samaan aikaan maailmankuva salakavalasti muuttuu, ymmärrys laajenee, uudet ajatukset alkavat itää. Mielestäni kaikki lukeminen on hyvästä. Tutustuin vihdoin hiljan bussissa Naisten Etsivätoimisto No 1:n. Bussimatka sujui kuin siivillä, eikä niitä tarvittu montaa vaikka työmatka onkin lyhyt. Pidin romaania kepeänä jopa dekkarien mittapuulla. Silti tajusin, että kuva, joka Botswanasta – täällä kaukaisessa vinkkelissä se muuttui hetkessä koko Afrikan kuvaksi – piirtyi, oli merkittävästi erilainen mitä mantereesta annetaan. Kirja kuvasi elämäntapaa, yhteiskuntaa ja elämää, joka sujui kuin meilläkin. Kepeydessään tuo myyntimenestys voi tehdä kokonaisen mantereen maineelle enemmän kuin tuhat kuivaa artikkelia.

Tämän vuodatuksen lopuksi katson hieman lohduttomana kirjahyllyn laidalla lojuvaa lukematonta tietokirjapinoa, joka kasvaa kasvamistaan. Välillä kuvittelen itsekin, ettei romaaneille ole aikaa – maailmassa on niin paljon josta haluaa ottaa selvää. Sitten tartun romaaniin, ja muistan miksi aikaa on aina.

by

Kuluttava vastuu

Linkitänpä ensimmäistä kertaa muotiblogiin. Lue Stellan juttu Kuluttajan vastuulla – kiteyttää täydellisesti nykyisen kuluttajan dilemman ja muistuttaa siitä faktasta, että vastuun siirto kuluttajan harteille on yksinomaan tekopyhää.

Kuluttajan vastuun hehkutus on vain tapa siirtää vastuu ei-kenellekään. Monimutkaistuvassa maailmassa kokonaiskuvan muodostaminen on liki mahdotonta ja muuttujat voi kiinnittää vain parista kohtaa. Lainsäädäntö ja sen valvominen on ainut tapa saada takuita tuotanto-oloista, materiaaleista ja monesta muustakin kulutustavaroihin liittyvistä muuttujista. Sertifikaatit auttavat myös, mutta niin kauan kuin kaikki tuotteet eivät niitä noudata, ne jäävät vaikutukseltaan vähäisiksi. Kuluttaja voi toki suosia näitä tuotteita – itsekin kehotan siihen – mutta se ei perustu muuhun kuin signaalin lähettämiseen sinne, missä valta on: päättäjille.

Ironisinta kuluttajan vallan toitottamisessa on se, että kaikkein tehokkain keino – ostamatta jättäminen – ei toimi. Päin vastoin se siirtää painopistettä juuri toiseen pisteeseen, kun muuten eettisesti ostava lakkaa ostamasta.

Fakta kuitenkin on, että kerskakulutukselle tulee vielä piste – vielä ei ole selvää, tuleeko se ennen vai jälkeen sen pisteen kun korjausliikkeet ovat mahdottomia.

by

Vahvemman vastuu

Verenpaineeni nousi viime viikolla hälyttäviin lukemiin Israelin avustuslaivaoperaation vanavedessä. Itse uutinen ei aiheuttanut aggressiota vaan lounastauko, jonka eräs työtoveri käytti kokonaisuudessaan sen perustelemiseen, miksi Israelin väkivaltainen käytös avustuslaivalla oli tarpeen. Kuulemma aggressiivinen puolustus oli välttämätöntä, kun vastapuoli hyökkäsi rauhanomaisesti laivalle saapuneiden joukkojen kimppuun.

Kollegan vahva mielipide on mainio esimerkki siitä, miten monimutkaisessa konfliktissa syyt ja seuraukset hämärtyvät. Asiayhteydestään irrotettuna perustelu kuulostaa järkevältä: jos kimppuusi hyökätään, sinulla on oikeus puolustautua. On kuitenkin paljon muita kysymyksiä, jotka tällöin jäävät esittämättä. Ensimmäinen niistä on se, miksi Israelin joukot siirtyivät laivalle yön pimeydessä? Ennalta varoittamatta? Ja ennen kaikkea, kansainvälisillä vesillä?

Toki myös avustuslaiva tietoisesti kerjäsi verta nenästään. Israel oli ilmoittanut, ettei päästä laivaa satamaan ja välittää avustustarvikkeet maitse tarkastuksen jälkeen. (Muistelen kuitenkin, että näin on tehty ennenkin ja aina näitä tarvikkeita ei ole kokonaisuudessaan välitetty.) Tämä ei poista sitä, että operaatio oli ylimitoitettu ja osui lopulta myös propagandamielessä Israelia pahasti omaan nilkkaan.

Israel toki kantaa huolta turvallisuudestaan. Heidän näkemyksensä mukaan Gaza on valmis jyräämään heidät maan tasalle jos liekaa annetaan vähänkään. Valitettavasti vain Israelin toiminnalla Gazassa on vain yksi vaikutus: vihollisen voimistaminen. Gazan painekattilassa levottomat yksilöt puristuvat timanteiksi, kivenkoviksi terroristeiksi joille mikään ei ole pyhää.

Voidaan myös aiheellisesti kysyä, onko maa ihan viattomuuttaan ja rauhaarakastavuuttaan joutunut viime vuosikymmeninä sotaan useammin kuin ehkä kukaan muu? Etenkin nyt, kun Israel on Gazassa niskan päällä, on järjetöntä ja epäloogista turvautua yhä kovenevaan voimankäyttöön. Kyllä, Gazasta lentää raketteja Israelin puolelle. Saarto ei valitettavasti niitä poista. Sellaisessa pattitilanteessa mitä Lähi-idästä löytyy, silmä silmästä ja hammas hampaasta ei metodina toimi. Jos jokaiseen rajarikkomukseen vastataan suhteettomalla voimalla – sitä Israel on runsain mitoin harjoittanut – rikkomukset eivät vähene. Ja jos kansakunnan harvalukuiset aktiiviset rauhanrikkojat – epäilemättä Gazassakin on, vielä, pääosin niitä jotka vain haluaisivat elää elämäänsä ja unohtaa konfliktit – onnistuvat rikkomaan aselevon joka kerta, voidaan ihmetellä, ollaanko sokeita sille, että joskus monimutkaisen konfliktin ratkaisussa on pakko joustaa. Ja ehkä jättää yksi isku kostamatta.

Israelin ja Palestiinan välillä on vikaa niin sysissä kuin sepissäkin. Kuitenkin se, joka on niskan päällä, on moraalisesti velvoitettu joustamaan. Moraali vain tuntuu tässä sotkussa kadonneen erämaan hiekkaan.