Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin eräässä artikkelissa tarkemmin kestävää kalantuotantoa ja kalastusta. Samat teemat näkyivät viime viikon The Economist -lehdessä, jolla oli laaja teemanumero merten kunnosta (Special report: The Sea).

The Economist on muutenkin kirjoittanut paljon ympäristöstä. Toki lehden näkökulma on muutenkin laajempi kuin pelkkä talousuutisiin keskittyvä, nykyisessä pienessä maailmassamme kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lehden kevään tulossa olevat erikoisraportit näyttäisivät jakautuvan talouden ja ympäristön kesken.

Kalakantojen dramaattinen väheneminen ja kalastuksen haitat ovat jo useimmilla tiedossa. Valitettava tosiseikka on myös, että ongelmat eivät poistu kuin sääntelyllä: niin kauan kuin ”yhteisillä” vesillä saa mellestää miten haluaa, ryöstökalastus jatkuu.

Artikkeleista erottui selkeästi muutamia teemoja, joiden avulla tilannetta voitaisiin parantaa. Mitä nopeammin muutoksia voidaan tehdä, sen parempi: nähtäväksi jää, kuinka hallitukset ja valtiot osaavat ottaa tulevaisuuden huomioon.

– Kalastusta tulee ylipäätään vähentää ja tiettyjä lajeja, etenkin isoja petokaloja on lakattava kokonaan pyytämästä. Kalastuskiintiöt Islannin malliin voisivat osoittautua tässä tehokkaiksi. Näissä kalastuskiintiöissä on se erityispiirre, että kullekin kalastusalukselle on määrätty oma kiintiönsä kullekin lajille, mutta näitä oikeuksia voidaan myydä ja vaihtaa. Eräänlaista päästökauppaa tämäkin.

– Kalastuksen menetelmissä on luovuttava ns. liian tehokkaista menetelmistä: syvänveden troolaus, kaikuluotaus ja muut modernit apuvälineet ovat mahdollistaneet sen, että kalalajeista saadaan vielä toistaiseksi isoja saaliita vaikka jopa 97% kalakannasta on jo saalistettu. Nämä menetelmät johtavat siihen, että kalakanta on todella mahdollista pyydystää sukupuuttoon.

– Ravinnoksi käytettävän kalan kanssa on siirryttävä petokaloista ravintoketjussa alaspäin, jolloin voidaan minimoida syötyä kalakiloa kohden kulutettu kala.

– Kalanviljelyä on muutettava vähemmän saastuttavaksi. Tässä voitaisiin huomioida ns. ”pienten ekosysteemien malli”: esim. riisipelloilla voidaan kasvattaa pienkalaa riisin seassa, joka hyödyttäisi myös maanviljelijöitä ja jotka kuluttavat muuten vesistöön valuvaa ravinnetta. Kalanviljelyaltailla taas voidaan huolehtia paremmasta kierrätyksestä, jätteiden talteenotosta ja vaikkapa useiden lajien viljelystä samassa altaassa: esim. simpukat kykenevät puhdistamaan vettä ylimääräisistä ravinteista ja ns. puhdistajakalat poistamaan loisia jolloin lääkinnän tarve vähenee.

– Kansainvälisiä ja kansallisia vesistöjä tulee voida rauhoittaa samaan tapaan kuin metsiä nykyään. Tätä on jonkin verran jo tehty, ja vaikka suojeltujen alueiden määrä onkin toistaiseksi naurettavan pieni (Maailman tila -raportin mukaan noin yksi prosentti), niiden positiiviset vaikutukset on voitu havaita: suojelualueiden lähiympäristössä kalansaaliit ovat parantuneet.

– Väärien kannustimien poisto. Nykyisellään kalastusta tuetaan runsaasti, vaikka esim. EU:n alueella on arviolta jopa kaksi kertaa enemmän kalustoa kuin kestävä kalastus edellyttäisi. Lisäksi tukia kohdistetaan ryöstökalastukseen, kuten pohjatroolaukseen.

– Sertifiointi. Itse en ole välttämättä kaikenkarvaisten sertifikaattien suurin ystävä: sertifiointiprosessi voi olla raskas ja järjestelmä kallis ylläpitää. Kuitenkin niin kauan kuin emme voi luottaa edes siihen, että EU:n alueella osattaisiin kalastaa kestävästi (ja EU on The Economistin tietojen mukaan tässä asiassa yksi pahimpia roistoja ailahtelevine kalastuspolitiikkoineen) tarvitsemme jonkinlaista leimaa siitä, että kala on kestävästi pyydystetty. Tässä ei riitä valitettavasti tonnikalaystävällisyys, vaan sertifikaatin tulisi ottaa huomioon kaikki em. aspektit kalastuksesta.