Olen viime aikoina tutustunut paremmin metsän jatkuvaan kasvatukseen. Sain juuri luettua kaksi jatkuvaa kasvatusta käsittelevää kirjaa, ja ne täydensivät toisiaan sen verran mielenkiintoisesti, että tiivistän tähän paitsi olennaiset itse jatkuvasta kasvatuksesta myös kirjojen tärkeimmät väittämät, yhteneväisyydet ja erot.

Kirjat ovat Metsän jatkuvasta kasvatuksesta (Sauli Valkonen, 2020) sekä Metsän jatkuva kasvatus (Timo Pukkala , Erkki Lähde , Olavi Laiho, 2011). Näiden lisäksi olen lukenut lähiaikoina myös Metsä meidän jälkeemme (Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen 2019), joka ei ole varsinainen metsänhoidon opas ja jota tässä postauksessa ei siksi käsitellä. Kirjoista on lyhyet yhteenvedot postauksen lopussa.

Mitä jatkuva kasvatus on ja mitä se ei ole?

Jatkuva kasvatus ei ole yksi yksittäinen toimintamalli, vaan sisältää joukon eri tilanteisiin sopivia, erilaisia menetelmiä joiden kaikkien tavoitteena kuitenkin on, että metsänpohjaa ei radikaalisti muokata, metsän luonto- ja virkistysarvot säilyvät myös hakkuiden jälkeen ja metsän uudistuminen tapahtuu luontaisen taimettumisen, ei istutusten kautta. Joukkoon kuuluu niin harsintaa/yläharvennusta kuin pienaukkohakkuitakin. Termistö on vielä hieman vakiintumatonta, mutta menetelmät sinänsä eivät.
Harsinta/yläharvennus-termien kanssa tuntui olevan eroja jopa kahden kirjan välillä, joista Valkonen käytti harsintaa negatiivisessa merkityksessä. Joka tapauksessa tässä sillä viitataan tukkipuiden sekä vikapuiden poistoon siten että pienemmät kuitupuut jätetään kasvamaan ja alikasvos jätetään kehittymään juuri harventamatta.

Metsän jatkuvan kasvatuksen menetelmäkin on talousmetsän hoitoa, ei varsinainen luonnonsuojelumuoto vaikka se onkin monimuotoisuudelle ja muulle metsän käytölle jaksottaista kasvatusta parempi tapa. Jatkuva kasvatus auttaa sekä virkistys- että luontoarvojen säilyttämisessä ja estää lajituhot, jotka liittyvät laajoihin avohakkuisiin, niiden estevaikutuksiin ja biotoopin äkillisiin muutoksiin. Jatkuva kasvatus yksinään ei kuitenkaan esimerkiksi lisää lahopuun määrää metsässä tai tuota todella vanhaa puustoa, ellei näihin asioihin erikseen kiinnitetä huomiota esimerkiksi jättämällä tietoisesti pitkäikäisiä säästöpuita ja jättämällä esim. vikaisempia runkoja maatumaan. Lisäksi metsän luonne muuttuu kun se harvenee selkeästi, ja yksi Valkosen nostamista riskeistä olikin, että koska harventunut metsä voi yllättää metsänomistajan negatiivisesti, on hieman vaikeampaa löytää tahoja jotka tekevät hakkuita jatkuvan kasvatuksen menetelmin.

Jaksollinen kasvatus on edelleen verrattain uusi menetelmä, noin 70 vuotta harjoitettu, ja Suomen metsistä yllättävän suuri osa on edelleen tavalla tai toisella iältään monimuotoista – myös ne joita on yritetty kasvattaa jaksollisesti. Jaksollisesta kasvatuksesta ei ole siis kovin pitkäikäisiä tutkimuksia; toisaalta meillä on eri metsätyypeistä kertynyttä tutkimusta jo viime vuosisadan alusta alusta alkaen mm. toistuvien valtiollisten inventaarioiden ja yksittäisten tutkimusten kautta, ja lisäksi metsän kasvua on tutkittu yhdistelemällä isompia aineistoja eri kasvuvaiheissa olevista metsistä.

Onko jatkuva kasvatus heikommin vai paremmin tuottavaa kuin jaksollinen eli avohakkuu?

Jatkuva kasvatus on molempien kirjojen mukaan jaksollista kannattavampaa heti, kun korkokanta nousee noin 2%:n. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että metsän tuottoa laskiessa tulee ottaa huomioon metsän hoitokustannukset ei vain suoraan, vaan huomioiden lainarahan hinta ja saman rahan tuotto muissa sijoituksissa. Jo 2% korkokannalla jatkuvan kasvatuksen vaatimat istutuskustannukset sekä suhteellisen tuottamattomat väliharvennukset pienentävät odotettua tuottoa niin, että jatkuva kasvatus muuttuu tuottavammaksi. Perusperiaatteena on, että jatkuvassa kasvatuksessa ei tule näitä ”perustamisvaiheen” hoitokuluja kuten maan muokkausta, taimien ostoa ja istutusta tai tuottamatonta väliharvennusta. Jatkuvassa kasvatuksessa harvennetaan tyypillisesti suurimpia puita, joista tulee myös suhteessa suurin tuotto.

Edelliseen on syytä vielä lisätä, että oma arvioni on että elleivät erilaiset biomuovit ja muut uudet puutuotteet lähde merkittävään kasvuun, puiden kysynnässä tulee jatkossa myös korostumaan arvokkaamman tukkipuun osuus. Tätä tukee myös pyrkimys lisätä puurakentamista, joka on lyhyellä tähtäimellä hyvä tapa sitoa hiiltä ja tuottaa päästöjä merkittävästi nykyisiä betoniratkaisuja vähemmän. Ja vaikka biotuotteiden kysyntä kasvaisikin reippaasti, voi siis olla että kuidun suhteellinen osuus jopa vähenee paperin kysynnän pienentyessä ja tukkipuun kysynnän kasvaessa. Tätä kysynnän muutosta kirjoissa ei käsitelty, vaan oletettiin että nykyiset hinnat ja kysyntä (kuitupuulle on paljon kysyntää, mutta hinta tukkia alhaisempi) pysyy suunnilleen vakiona.

Monikäyttöisyydellä, kuten virkistystoiminnalla ja marjastuksella pitää olla myös arvo. Vaikka metsänomistaja ei voi näitä mm. jokamiehenoikeuksien vuoksi laskea suoraan, oli hätkähdyttävää lukea, että pelkästään mustikan arvo metsässä voi olla isompi kuin puun vuosikasvun arvo.

Valkosen kirjassa korostettiin, että istuttamalla metsä lähtee kasvamaan nopeammin kuin taimettumista odottamalla. Pukkala et al puolestaan muistuttivat, että jatkuvassa kasvatuksessa ei kuitenkaan lähdetä nollatilanteesta, vaan taimikkoa on jo valmiina. Kun alikasvoksen harvennusta tai poistoa ei tehdä, niin metsässä pitäisi hakkuun aikaan olla jo valmista taimikkoa. Erityisesti pienaukkohakkuut kannattaakin kohdistaa alueille joissa on jo valmista taimikkoa. Kun otetaan huomioon tämä yksityiskohta, niin jatkuvassa kasvatuksessa uudistuminen tapahtuu jopa nopeammin. On kuitenkin syytä myös muistaa, että varjossa kasvavat puut kasvavat hitaammin, eli puun koko ei välttämättä kerro sen ikää. Vertailu onkin hieman hankalaa juuri siksi, että vaikka avohakkuun jälkeen metsä kasvaa nopeammin, tätä tilannetta ei voi suoraan verrata siihen, että jatkuvan kasvatuksen metsä taimettuu kun sen vanhempi kasvusto on kypsymässä hakkuuikään. Pukkala et al nosti esiin useampia tilavuustutkimuksia, joissa todettiin että tilavuuskasvulla mitattuna jatkuva kasvatus on pääosin samalla tasolla tai jopa parempi kuin jaksollinen kasvatus, mutta menetelmät päätyvät melko tasoihin.

Metsään menee eli kirjojen isoimmat näkemyserot

Mutta millaiseen metsään jatkuva kasvatus sitten sopii? Valkosen kirjassa pidettiin varsin yksiselitteisesti lähinnä kuusikkoa sopivana jatkuvalle kasvatukselle. Pukkalalla pidettiin jatkuvaa kasvatusta järkevänä myös sekametsän uudistamisessa ja esiteltiin yhtenä vaihtoehtona vuoroin sekametsäksi ja välillä kuusivaltaisemmaksi uudistaminen. Muistaakseni Pukkalalla ei esitetty täsmällisiä tiheyksiä, millä esim. koivikko lähtee uudistumaan kuusen alle, mutta kirjassa esiteltiin tutkimustuloksia kasvusta ja tuotosta eri tyyppisillä sekametsäyhdistelmillä. Pukkala myös huomioi, että joillain yhdistelmillä puun kokonaistuotto jäi yhden puun laatua heikommaksi, mutta tällöin metsänomistajan tulee miettiä myös virkistysarvoja, jotka saattavat olla sekametsässä suuremmat. Voi siis olla, että varjossa menestyvänä kuusikko uudistuu luontaisesti helpoimmin, mutta myös sekametsälle tai vaikka männikölle tämä onnistuu.

Kummalla menetelmällä saadaan parempaa puuta? Yleisesti olen olettanut, että jatkuvalla kasvatuksella puusta tulisi laadukkaampaa. Tähän liittyisi pienioksaisuus ja puun tiiviimpi kasvu nuoruuden kasvuvaiheessa. Laadusta Valkosella oli kuitenkin tutkimusta, jonka mukaan jaksollinen kasvatus voisi paikoin tuottaa laadukkaampaa puuta. Samaan aikaan Pukkalalla oli päinvastainen johtopäätös, joskin tästä ei ollut viitteitä suoraan tutkimukseen. Laadulla ei ole kuitupuun osalta merkitystä, mutta tukilla luonnollisesti enemmän. Toisaalta jatkuvalla kasvatuksella tukkia voidaan myös saada enemmän.

Yhteenveto

Etenkin Pukkalan kirja oli suhteellisen pitkä ja täynnä asiaa, ja lyhyemmästä muodostaan ja pienestä kysymys-vastaus-formaatin aiheuttamasta toisteisuudesta huolimatta myös Valkosen kirja oli varsin tiivis paketti. Tähän postaukseen ei siis kaikkea kannata tiivistää, ja kirjoissa käsiteltiinkin edellä käsitellyn lisäksi varsin perusteellisesti esimerkiksi puuston sienitauteja ja eri menetelmien vaikutusta niihin. Tiivistäen voisi kuitenkin todeta, että nämä kirjat luettuani näyttää varsin fiksulta, että jatkuvaa kasvatusta tehtäisiin nykyistä enemmän, eikä merkittäviä syitä sitä vastaan löydy. Kuten mikä tahansa asia, menetelmä vaatii toki asiantuntevaa harvennusta ja on edelleen syytä muistaa, että jatkuva kasvatus ei korvaa suojelualueita, mutta toisaalta voi ehkä täydentää niitä mahdollistamalla paremmin erilaisten elinympäristöjen kytkemisen yhteen. Myös taloudelliset seikat näyttävät puoltavan pitkällä aikavälillä jatkuvaa kasvatusta.

Luettavaksi

Metsän jatkuvasta kasvatuksesta (Sauli Valkonen, 2020)
Uunituore ja tiivis kirjanen, jossa käydään läpi kysymys-vastaus-muodossa yleisimmät jatkuvaan kasvatukseen liittyvät kysymykset teemoittain. MTM Valkonen on Luonnonvarakeskuksen tutkija, joka on koostanut kirjaan omaa ja kollegoidensa tutkimustietoa jatkuvasta kasvatuksesta. Kirjanen oli hyvä ensimmäinen askel jatkuvaan kasvatukseen tutustumiseen erityisesti jaksoittaista kasvatusta tuntevalle, sillä se oli hyvin puolueettomuuteen pyrkivä ja varoen kantaa ottava. Moneen kertaan korostuivat esimerkiksi pitkien tutkimusten puute ja rajatut käyttömahdollisuudet, joissa Valkosen mukaan lähinnä kuusikko oli mahdollista uusintaa jatkuvalla kasvatuksella. Jatkuva kasvatus nousi esiin fiksuna vaihtoehtona rajatuissa ympäristöissä, joissa erityisesti korkean koron ympäristössä jatkuva kasvatus voittaa jaksottaisen kasvatusmenelmän sen matalampien aloituskustannusten vuoksi. Monet varovaisemmat tai negatiivisemmat huomiot saivat hyvin erilaisen käsittelyn toisessa kirjasessa, joka nojasi vielä vahvemmin ja laajemmin tutkimuksiin mutta oli myös selvästi poleemisempi.

Metsän jatkuva kasvatus (Timo Pukkala, Erkki Lähde, Olavi Laiho, 2011)
Edellistä pidempi, kattavampi ja selkeästi kantaa ottava kirja jatkuvasta kasvatuksesta. Kirjoittajat ovat metsäsuunnittelun professori Timo Pukkala, metsänhoidon professori (emer.) Erkki Lähde ja tohtori Olavi Laiho. Kirjassa käytiin edellistä perusteellisemmin ja seikkaperäisemmin sekä tehtyjä tutkimuksia, joita oli kaivettu inventaarioista viime vuosisadan alusta alkaen aina tuoreimpiin tutkimuksiin asti, käytiin läpi syitä jaksolliseen kasvatukseen siirtymiselle ja mentiin varsin syvälle myös metsän arvon laskemiseen ja investointeihin. Investointikannattavuus oli samoilla linjoilla Valkosen kirjan kanssa, mutta sen perusteita käytiin läpi syvemmin diskonttauksen periaatteista alkaen. Kirjassa pidettiin jatkuvaa kasvatusta myös järkevänä sekametsän uudistamisessa ja esiteltiin yhtenä vaihtoehtona vuoroin sekametsäksi ja välillä kuusivaltaisemmaksi uudistaminen. Kirjassa käytiin läpi myös eri puulajiyhdistelmien kasvuodotuksia ja tuottoisuutta.
Mielenkiintoista on, että kirja on ilmestynyt peräti 9 vuotta ennen Valkosen kirjaa, ja siinä hyvin suorasanaisesti todetaan tutkimuksia riittävän ja dataa tuodaan esille. Myöhemmin kirjoitetussa Valkosen oppaassa kuitenkin toistetaan tutkimustulosten puutetta.

Kuuntelin jokin aika sitten myös äänikirjana vetoavan kirjan Metsä meidän jälkeemme (Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen 2019). Se oli selvästi edellisiä poleemisempi ja tunteisiin vetoava teos, joka ei sinänsä ole jatkuvan kasvatuksen opas vaan ennemminkin puolustuspuhe luonnon monimuotoisuudelle. Kirjassa nostettiin kuitenkin esille hyviä huomioita ja ongelmia nykyisestä talousmetsäajattelusta. Kirjaan oli nostettu uutisia epäonnistuneista ojituksista, istutuksista ja virkistysarvojen tuhoamisesta ja niiden vaikutuksista esimerkiksi matkailuelinkeinoon.