Yksilön vai yhteiskunnan vastuu? – Kysymyksiä ilmastonmuutoksesta

Kävimme taannoin kaveriporukalla keskustelua keittiön pöydän ääressä. Keskustelu kääntyi politiikkaan: ilmastonmuutokseen, ilmastotavoitteisiin, puolueisiin ja keinoihin joilla ongelmia on pyritty ratkaisemaan.

Puhuimme siitä, mitä tulisi tehdä, että tavoitteisiin päästäisiin. Kannattaako Suomen tehdä jotain, mitä tarkalleen kannattaisi tehdä. Tästä pääsimme yksityisen ihmisen kulutukseen, kuluttajavalintojen kuten massamuodin, lentämisen tai ruokahävikin massiivisiin vaikutuksiin ja siihen, että todennäköisesti joudumme  miettimään vahvasti uudelleen sen, miltä oma länsimainen elämäntapamme näyttää.

Keskustelussa nousi esiin paljon kysymyksiä, turhautumistakin. Tiedon sekavuutta ja pelkoa siitä, saadaanko muutosta aikaan ja millaisilla keinoilla. Uskon, että näiden kysymysten parissa painii moni muukin, ja aloin keräillä keskustelussa nousseita kysymyksiä ja vastauksia blogimuotoon. Tässä sarjan ensimmäinen osa.

Tiedostamme kaikki, että elämäntapamme on jollain tasolla muututtava, jos haluamme ratkaista käsillä olevia ongelmia ilmastonmuutoksesta saastumiseen ja biodiversiteetin häviämiseen. Muutos ei tarkoita perunakuoppaan muuttamista ja siellä kitumista, mutta kylläkin radikaaleja muutoksia siihen, miten vietämme vapaa-aikaa, miten liikumme ja asumme, miten kulutamme. Osa muutoksista on vähemmän henkilökohtaisia ja tarkoittavat enemmänkin energiantuotannon ja teollisuuden uudelleenmuotoutumista pitkällä aikavälillä – henkilöliikenteen polttoainemuutokset, yhyiden lentojen sähköistyminen, energian tuotantotapojen muutokset – mutta iso osa muutoksista tulee olemaan sellaisia että ne näkyvät tavallisessa arjessa. Eivät välttämättä negatiivisina, eivät välttämättä suurina, mutta läpäisten kaiken mitä teemme. 

Kysymys, jonka kaverini esitti, oli kuitenkin yhtä aikaa yksinkertainen ja turhautunut: Jos tämä muutos tarkoittaisi sitä, että meidän pitää luopua kaikesta mistä pidämme ja elää askeetikon elämää, miten se muka ikinä tapahtuisi? Ja miksi yksilöiltä vaaditaan tätä, eikö yhteiskunnan pitäisi huolehtia itse isoimmista saastuttajistaan?* 

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. En itse katso, että voimme sälyttää vastuuta tulevaisuudesta yksittäisen kansalaisen harteille. Ensinnäkin, se on tienä epävarma. Jotkut suunnannäyttäjät kyllä innostuvat, kokeilevat ja karsivat. Nostan heille hattua: he näyttävät, että hyvä elämä voidaan elää myös ilman kerskakulutusta. Suurin osa kuitenkin jää odottamaan, kulkee perässä, ei tiedä mitä tehdä. Yksittäinen kansalainen ei usein edes tiedä, mikä on kokonaisuuden kannalta tärkeintä. 

Eräs toinen kaverini joskus huokaisikin, että tämä ekologisuus tuntuu mahdottomalta toteuttaa, kun kaikesta tulee niin ristiriitaista tietoa. Muovi on pahasta, mutta se suojaa elintarvikkeita ja elintarvikejäte on pahasta. Biopolttoaineet uusiutuvat, mutta tuottavat kuitenkin hiilidioksidia ja niitä varten saatetaan tuhota neitseellistä maata tai olemassaolevia hiilinieluja. Ratkaisuissa joudutaan katsomaan useampaa kuin yhtä muuttujaa, ja arkinen kaupassakäyntikin voi alkaa tuntua mahdottomalta, jos pyrkii ottamaan kaiken huomioon. (Tähän ahdistukseen suosittelen kirjaa 250 ilmastotekoa, josta enemmän alempana.)

Esimerkkejä yhteiskunnallisen tason ratkaisuista

Olennaisinta olisikin, että yhteiskunnassa saadaan säädeltyä sitä ympäristöä, missä ihmiset valintansa tekevät. On paljon väliä sillä, joutuuko valitsemaan ekologiselta kannalta kahden hyvän vaihtoehdon, vai keskinkertaisen ja todella huonon välillä. Ilmalämpöpumput ja maalämpö on auttanut yksilötasolla siirtymään ympäristöystävällisempiin lämmitysmuotoihin (ja säästämään selvää rahaa), mutta samalla yhteiskunnallisella tasolla on syytä edistää Suomen yleisimmän saastuttavan lämmitysmuodon, kaukolämmön, vähähiilisyyttä. 

Lapsuudestani muistan kaksi isoa ympäristökriisiä: otsoniaukon ja happosateet. Molemmat saatiin kuriin suhteellisen yksinkertaisilla, toimivilla keinoilla: kansainväliset säädökset ja kiellot. Emme odottaneet sitä, että kuluttajat vapaaehtoisesti alkaisivat syynätä spraypulloja ja lakata ostamasta niitä, joissa oli vahingollisia ponneaineita. Ponnekaasut yksinkertaisesti kiellettiin kuluttajapakkauksista, tehtaille määrättiin suodattimet. Täydellisesti asiat eivät ole vieläkään, mutta happosateet ovat loppuneet ja otsoniaukko on pienenemässä.

Ponnekaasujen tapauksessa kävi niin, että kuluttaja ei huomannut yhtään mitään. Tuotevalmistajat vaihtoivat pullojen mekanismit toiseen, tuotteet myytiin kuten ennenkin, ja ilman julkista keskustelua keskivertokansalainen tuskin olisi huomannut mitään. En muista, että kukaan olisi noussut barrikadeille puolustamaan oikeuksiaan tuhota otsonikerrosta ponnekaasulla. En tosin yhtään epäile, etteikö tällaisiakin puheenvuoroja käytetty, etenkin siinä vaiheessa kun ei vielä ymmärretty että ponnekaasut eivät olleet millään tapaa ainut vaihtoehto toteuttaa asia. 

Viimeisin esimerkki on tuoreempi  — koronan aiheuttamat toimenpiteet. Se on myös hyvin erilainen kuin kaksi edellistä esimerkkiä. Teollisuuden säädösten sijaan keinot kohdistuivat kansalaisiin: Rajoituksia tuli liikkumisessa, yritystoiminnassa, koulujen ja muiden yhteiskunnan toimintojen aukiolossa. Usein, kun pelätään sitä, että yhteiskunta lähtee puuttumaan yksilönvapauteen, pelätään juuri tämänkaltaista puuttumista. Rajua, radikaalia, näkyvää – jotain jolla on välitön ja näkyvä vaikutus sekä yksilöön että yhteiskuntaan. Jotain, jolla saadaan aikaan se, mitä ei kehotuksilla tai näkymättömillä kansainvälisillä sopimuksilla saatu.

Yllättävää mielestäni oikeastaan onkin se, miten hyvin nämä rajoitukset otettiin vastaan. Ainakin omassa somekuplassani rajoituksia ennemminkin vaadittiin kuin kauhisteltiin, ja niitä noudatettiin hyvin. Yhteinen, näkyvä uhka auttaa koko yhteiskuntaa kokoamaan rintamalinjat. Kuten monessa kirjoituksessa koronan aikaan on jo todettu, myös ilmastonmuutoksen ja ympäristönsuojelussa ylipäänsä ongelmana ei selvästikään ole keinojen puute, vaan haluttomuus käyttää niitä. Tähän puolestaan vaikuttaa ympäristökatastrofien hiipivä luonne, ja se että jo nyt käsillä olevat kuolemat vaikkapa ilmansaasteiden osalta eivät ole dramaattisia ja näkyviä. Tämän esimerkin näimme rikkidirektiivin kanssa – sen vaikutti myös kuolleiden määrään ilman puhdistumisen kautta, mutta silti taloudellista tuhoa ennustavat vastaäänet huusivat voimakkaasti. Onneksi nämä olivat väärässä, ja Suomessakin se on päinvastoin mahdollistanut uutta liiketoimintaa. Silti tällainen pakkokeinojen tie huolestuttaa monia – palataan siihen seuraavassa blogissa.

Yksilöllä on väliä

Edelläolevalla en tarkoita, että me yksilöinä voisimme nyt jättää omat valintamme tekemättä. Esimerkiksi kulutuksen räjähdysmäinen kasvu viime vuosikymmeninä ei ole suoranainen yhteiskunnan vika, vaan seurausta elintason noususta ja siitä seuranneista elintapojen muutoksista. Olemme oppineet kuluttamaan yli tarpeen ja toisaalta ostamaan halpaa riippumatta siitä, millaisia seurauksia sen tuotannolla on valmistusmaassaan ollut. 

Muutos voi lähteä myös yksilöistä, ja tietyssä mielessä sen on pakkokin. Eivät asiat nouse yhteiskunnalliselle agendalle, jos ei ole ketään joka niistä puhuisi. 

Yksilön vaikutusvallan ehkä näkyvin viimeaikainen todistus on kasviproteiinien kulutuksen räjähdysmäinenkasvu. Sekin vaati monta asiaa: julkista keskustelua lihan ympäristö- ja terveysvaikutuksista, muutamia pioneereja jotka kehittivät aidosti maukkaita ja toimivia tuotteita, ja kansalaiset jotka olivat aidosti kiinnostuneita kokeilemaan uutta. Silti näen, että tämäkin toimii ennemminkin syötteenä yhteiskunnalle – kasviproteiinitkin ovat vielä osin rajatun kansanjoukon juttu, mutta innostus on sellainen, joka saa ehkä poliitikotkin liikkeelle.

Olen ilahtunut siitä, että viime aikoina on tullut esiin selkokielisiä kirjoja siitä, millaisia valintoja itse voi tehdä arjessaan. Sain juuri loppuun Rinna Saramäen 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman, jota voin suositella kaikille ympäristöahdistusta kokeville – ja kenelle tahansa, joka on valmis kokeilemaan pientäkin elämänmuutosta. Kirjassa on mielestäni myös erittäin hyvin tuotu esiin, että yksilön elämänmuutoksen lisäksi yksi merkittävimpiä ympäristötekoja on yhteiskunnallinen vaikuttaminen – äänestäminen, omaan kunnallispoliitikkoon vaikuttaminen, ja oman kotikaupunkinsa ympäristövalintojen selvittäminen.

Erään tutkimuksen mukaan vaatii vain 3,5% kansasta vaatimaan aktiiviisesti muutosta, jotta se saataisiin aikaan yhteiskunnan tasolla. Tästä saadaan aikaan hyvän vaikuttamisen kierre: valtion tasolla voidaan tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka vaikuttavat ihmisten arjessaan tekemiin ratkaisuihin. Ihmiset, jotka haluavat lisää ratkaisuja, vaativat sitä poliitikoilta. Ja mitä pidemmälle pääsemme yhteiskuntamme nykyisen elämäntyylin pienissä muutoksissa, sitä tavanomaisemmalta se tuntuu. Ennen pitkää entinen pikamuodin shoppailu alkaa tuntua yhtä sietämättömältä kuin ajatus palata takaisin aikaan, jolloin korsetin pitäminen oli säädyllisen naisen merkki.

Seuraava osa tulee kohta: Tarkoittaako yhteiskunnan vastuu diktatuuria?

*) Kirjoitussarjan kolmannessa osassa palataan siihen, pitäisikö tehdä paljon pieniä muutoksia vai hoitaa ne isot pois alta – vai riittääkö kumpikaan yksin

Autoton Espoossa

Kirjoitan vuoden kestäneestä kokeilustamme autottomuuden saralla. Tammikuussa 2016 myimme automme pois kun muutimme Tukholmaan kevääksi. Ensimmäisessä osassa muistellaan miten autottomuus sujui Tukholmassa. Tässä kirjoituksessa kerrotaan, kuinka perheelle kävi kun muutimme takaisin Espooseen loppukesästä 2016. Kirjoitus on Autoton-sarjan osa 2/3.

Ensimmäistä kertaa 15 vuoteen minulla ei ole omaa autoa.

Sain ensimmäisen autoni opiskelessani Otaniemessä. Vanhassa Toyotassa ei ollut juuri rahanmenoa – Teekkarien autokerhon hallissa sai autoa korjattua ja apua tarvittaessa silloin kun jotain oli pielessä. Toisin kuin Project Mama, olen aina pitänyt autoilusta. Ajan mielelläni pitkääkin matkaa, ja pidän sitä rentouttavana. En kaihda myöskään kaupunkiajoa: ajaessa minulla on oma rauha, jopa ruuhkan keskellä.

Välillä autoa on tarvinnut enemmän, välillä vähemmän.  Lasten kasvettua auto oli tarpeen päivähoitoon viennissä, kun arpaonni ei osunut päiväkodin sijainnin suhteen. Lopulta kyllästyimme roudaukseen ja löysimme vuokra-asunnon päiväkodin vierestä. Voi sitä onnea, miten helpoksi aamut kävivät: tarvitsi vain kurkistaa keittiön ikkunasta kuinka kaverit olivat astumassa portista sisälle ja singahtaa pihan poikki seuraksi. Uuden muuton ja eskarin alun jälkeen kaikki muuttuikin sitten astetta vaikeammaksi: toinen lapsi yhdessä, toinen päinvastaisessa suunnassa. Ajoimme autolla aamuisin 9 kilometriä vientireissuja, heitimme auton takaisin kotiin, kävimme pyörällä tai bussilla töissä ja toistimme saman rumban iltapäivällä.

Olikin helpotus, että Tukholmassa kaikki oli vähän lähempänä ja pääsimme muuton yhteydessä kuskausrumbasta. Palattuamme Suomeen hoitojärjestelyt helpottuivat koulun alkamisen myötä ja totesimme, että jatkamme toistaiseksi autottomana oloa. Siinäkin on nimittäin helppoutta, jota auton kanssa ei muistakaan: ei huolta huolloista, sivuäänistä tai tankkauksesta, ja tilillä tuntuu edelleen olevan enemmän rahaa kuukausittain kun huolto, verot ja bensat eivät nielaise palkasta isoa siivua.

Toki meillä on täälläkin moni asia valmiiksi kunnossa. Kahteen autoon ei koskaan ollut tarvetta, koska meillä on ollut mahdollisuus valita asuinpaikkamme niin että töihin pääsee pyörällä ja julkisilla. Samoin asuinpaikan valintaan vaikutti se että harrastusmahdollisuudet ovat lähellä. (Olemme jo ennen lasten hankintaa sopineet, että emme aloita roudausrumbaa, ellei oikeasti lapsi valitse harrastusta jossa sellaista tarvitaan. Toistaiseksi ei ole haluttu – ja myönnetään, emme ole niitä roudausaltteimpia lajeja erityisesti yrittäneet tyrkyttääkään. Toistaiseksi lapset pelaavat sählyä ja soittavat pianoa.)

Ruokaostokset olemme hoitaneet joko lähikaupassa tai tilaamalla – sekä Suomessa että Ruotsissa. Ihan MatHemin veroista toimittajaa ei täältä löydy, mutta monta hyvää vaihtoehtoa kyllä (mm. kauppahalli24.fi, S-ryhmän foodie.fi, K-ryhmän verkkokauppa on kaikki kokeiltu). Kotitoimitus on todella hyvä etu lapsiperheelle, etenkin siksi että kiireessä voi vain klikata samat ostokset kuin viimeksi.

Ihan helppoa autottomuus ei toki ole, koska lapsista pienempi on taas parin kilometrin päässä hoidossa. Logistiikan kannalta olisi ollut fiksua hakea paikkaa lähempää, mutta halusimme lapsen pääsevän omien tuttujen kavereidensa seuraan tuttuun ja hyväksi tiedettyyn hoitopaikkaan. (Ihan huonosti ei tässä onnistuttukaan: hän listasi juuri kaikki hoitopaikkansa paremmuusjärjestykseen, ja nykyinen pääsi listan ykköseksi, Ruotsin paikka hyväksi kakkoseksi.)

Moni totuttu paikka onkin yllättäen vähän kaukana. Nuuksioon ei ihan noin vain mennä, julkisilla kestää helposti puolitoista tuntia. Ruotsissa emme tuhlanneet aikaa sisustukseen tai remontointiin – vuokrasimme kalustetun melkein uuden asunnon – mutta nyt omassa remontoijan unelmassamme joudummekin käymään hakemassa välillä kylppärin peiliä, välillä eteisen lamppua tai ilmanvaihtosuodattimia. Toistaiseksi näistä on selvitty helpolla: suodattimet kulkevat pyörällä, auton saa toisinaan lainaan sukulaisilta ja tori.fi:ssä ostetuissa huonekaluissa on se hauska mahdollisuus että hintaan saa neuvoteltua kotiinkuljetuksen. Lähellä on myös Ekorentin toimipiste, josta on ollut iloa huonekalukuljetuksissa ja sukuloinnissa, ja joskus olen käyttänyt myös tavanomaisempaa vuokrapalvelua. Jyväskylän mummolaan menemme junalla. Saaristoon suuntautuvan mökkireissun logistiikka yhdisti appivanhempien autoa, junaa, Onnibussia ja Turun seudulla asuvan lankomiehen palveluksia.

Väistämättä autottomuus muuttaa toimintatapoja jonkin verran. Osittain myös hyvään suuntaan. Olemme vihdoin käyneet Espoon saaristossa kymmenen vuoden asiasta puhumisen jälkeen. Iso Vasikkasaari on huikea perheretkikohde, suosittelen!
Tapiolan uimahallin remontin viivästyminen oli iso isku, mutta uintiretkistä Leppävaaran maauimalaan on tullutkin koko perheen rennontahtisia spektaakkeleita: pyörällä mennessä välillä syödään eväät, bussilla mennessä jutellaan vaikka mistä. Vanhempi lapsi pääsee kouluun onneksi itsenäisesti kävellen.

Vaikein on ollut nuoremman päivähoitomatka, joka on parin kilometrin pituinen ja bussit kulkevat heikosti. Talviliukkailla olemme tyytyneet pääosin bussikyytiin vaikka se vaatiikin sekä paljon aikaa, kävelyä että odottelua pysäkillä. Muuten olemme pääosin pyöräilleet päiväkotiin, ja aloittanemme sen taas ensi viikolla kun sää näyttää olevan pysyvästi keväinen. Nuorempi on lujatahtoinen lapsi ja aivan helppoa se ei aina ole – itse pyöräily sujuu, mutta lähtö on toisinaan vaikeaa. Toisaalta on hienoa nähdä, miten päivittäinen liikunta-annos kasvattaa pienenkin lapsen kuntoa ja myös tahdonlujuutta – siihen Hirmuisen Isoon Ylämäkeen valmistaudutaan henkisesti jo puoli kilometriä etukäteen ja joka ikinen kerta se on ponnisteltu ylös.

Autoa olemme välillä lainanneet viikolla appivanhemmilta, jotka tarvitsevat omaansa lähinnä viikonloppuisin. Huomasimme kuitenkin pian, että auton lainaus päiväkotikyyteihin ei ole kestävä ratkaisu. Lapset ovat nimittäin mukavuudenhaluisia siinä kuin aikuisetkin ja tottuvat kyydittämiseen nopeasti. Sen kerran kun olemme lainanneet autoa päiväkotikyyteihin, seuraavat lähdöt ovat olleet todella vaikeita. Sen sijaan kun pyöräilystä ei tee numeroa, se vain on jotain jolla säännöllisesti kuljetaan, ongelmia ei ole.

Ihan yhtä helpolla emme näytä kuitenkaan pääsevän kuin Tukholmassa. Välillä keskustelemme siitä, millä aikataululla ehkä hankkisimme uuden auton. Rahareikiä kuitenkin perheelliselle löytyy ja toistaiseksi iso autokulu ei ole innostanut. Liisari voisi olla mahdollinen. Myöskään bensa-autoon siirtyminen ei enää huvita, kun sähköautolla on päässyt ajelemaan ja niiden tekniikka kehittyy hurjaa tahtia. Toistaiseksi mennään näin, ja katsotaan mihin se riittää.

Seuraavassa osassa puhutaankin autonvuokrauskokemuksista eli siitä, miten autoton voi tarvittaessa ’fuskata’ ja säästääkö siinä? 

Vahinkominimalismia

Kevään 2016 asuimme Suur-Tukholman alueella Solnassa, ja muutimme takaisin Espooseen heinäkuun lopussa. Puran tänne blogiin satunnaisesti Ruotsin muistikuvia.

Perheemme muutti työtarjouksen perässä tammikuussa kevääksi Ruotsiin. Politiikan saralla se tarkoitti hetkellistä taukoa valtuustotyöstä ja kevennettyä osallistumista kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksiin, töiden puolesta taas sitä että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen saatoin keskittyä täysillä töiden tekoon.

Eräs merkittävä muutos, jonka seurauksia emme olleet edes tulleet ajatelleeksi ennen muuttoa, oli kuitenkin puolivahingossa tapahtunut ”downshiftaus”.

Tukholman vuokra-asuntotilanne on katastrofaalinen. Niinpä asuntoa etsiessämme meillä oli tasan kaksi kriteeriä: alle 10 kilometriä keskustasta ja kooltaan vähintään 50 neliön kaksio. Meillä kävi lopulta suorastaan tuuri: ensimmäinen ja ainoa tärppi oli suorastaan tilava, muutaman vuoden vanha 58 neliön kaksio vain viisi kilometriä keskustasta metroaseman lähellä.

Onneksemme asunto oli myös pohjaltaan hyvä ja valmiiksi kalustettu. Niinpä muutimme uudenvuoden jälkeen hyvin perinteisin menetelmin, klassisella laivamatkalla. Mukana meillä oli kolme suurta ja kaksi pienempää matkalaukkua: nelihenkisen perheen vaatteet sekä joitain kirjoja ja leluja. Molemmille lapsille riittivät vaatteille omat hyllyt, ja oli hauska nähdä miten tärkeä pienemmälle tuokin oma tila oli: nelivuotias viikkasi jokaisen matkalaukusta otetun paitansa särmästi yksi kerrallaan hyllylle.

Alunperin ajatuksena oli ollut laivata loput tavarat muuttofirman kautta. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt: kolmesta firmasta kaksi eivät palanneet asiaan ja kolmannen tarjous oli posketon. Kahden Solnassa vietetyn viikon kuluttua totesimme yhteen ääneen, että Suomeen ei oikeastaan jäänyt mitään erityisen tarpeellista. Pakolliset saisimme tuotua Suomessa käydessämme. Näistä merkittävimmät olivat perheen polkupyörät, jotka toimme erikseen. Ainut iso hankinta oli kerrossänky, jotta saimme koko perheen mahtumaan makuuhuoneeseen.

Ensimmäisellä viikolla satoi paljon lunta. Vietimme runsaasti aikaa pulkkamäessä (pulkat jouduimme hankkimaan paikan päältä) ja löhöilimme vuokra-asunnon suurella sohvalla yhdessä. Lapset leikkivät olohuoneen nurkassa, lähellä aikuisia samalla kun me laitoimme ruokaa tai puuhastelimme muuten.

Merkittävin muutos oli siinä, miten lapset leikkivät vapaa-ajallaan. Kun he valittelivat tekemisen puutetta, ei lähellä ollutkaan akuja luettavaksi tai leekoja kasattavaksi. Niinpä piirsimme ja maalasimme paljon yhdessä ison keittiönpöydän ääressä ja melkein joka ilta lapset kinusivat ”iltakoulua”: äiti laittoi lapsille matikantehtäviä, isin kanssa kirjoitettiin päiväkirjaa. Lähipihan leikkipuistot olivat huikeita ja mäet pitkiä, joten ulkonakin riitti tekemistä.

Legoleikit jatkuivat, kun Suomessa vietettyjen synttärien jälkeen toimme mukanamme laukullisen leluja. Isoa sotkua pieneen asuntoon ei kuitenkaan tullut, ja siivous oli pienissä tiloissa helppoa. Lapsiperhettä ilahdutti myös tilava wc- ja suihkutila: sinne mahtuivat kuivumaan niin lasten kuravaatteet kuin pyykitkin. Neliöitä tärkeämpää onkin asunnon pohja ja tilojen suunnittelu.

Myös aikuisia stressasi paljon vähemmän: vieraan asunnossa ei tullut turhia sisustuspuuskia tai pohdintoja siitä, kuinka tuokin paikka pitäisi kohta rempata.  Vuokra-asuntomme oli nätisti sisustettu ja lähinnä siirsimme herkimmät koriste-esineet piiloon muuttohetkellä. Pienen asunnon täysi siivouskaan ei vienyt aikaa. Ylimääräistä stressiä toi toki se, että vuokranantajamme, lapsettoman pariskunnan kiiltovalkoiselta pöydältä sai kerran viikossa puhdistaa kynsilakanpoistoaineella ns. elämän jälkiä…

Vaatteita mukana oli todella vähän, mikä helpotti sekin sekä aamulähtöjä että pyykkihuoltoa. Auton olimme myyneet ennen lähtöä (siitä lisää myöhemmin) joten sen siivoukset, tankkaukset ja huollot jäivät pois. Pidemmille reissuille vuokrasimme auton ja enimmäkseen liikuimme lähiseudulla koko perheen voimin pyörällä tai matkasimme junalla lähikaupunkeihin. Aikaa jäi liikkumiseen, yhdessäoloon ja löhöilyyn. Sekä tietysti jalkapalloon, mitä ei Zlatanin kotimaassa voinut välttää.

Kotiin palatessamme oli hauska havaita miten vähän kotona olleita tavaroita oli kaivannut. Eniten oli kaivannut joitain harrastusvälineitä – hiihtäminen oli Tukholmassa jäänyt kun välineitä ei viitsinyt epävarman sään vuoksi tuoda. Koti-Suomeen palattuamme karsimmekin ensimmäisenä muuttolaatikoissa odottaneita vaatteita. Niitä oli kaksi kertaa enemmän kuin olisi mitenkään ollut tarpeen. Suomeen jääneitä tavaroita on muutenkin tullut karsittua paljon vielä muuton jälkeen, kun remontoimme vanhaa rivitaloamme pala kerrallaan.

Suomessa tilaa on taas kaksinkertaisesti, ja vähän ihmettelimmekin alkuun mitä kaikkea sillä tekee.Vähän kerrallaan perhe kuitenkin otti taas tilan haltuun, ja huomasimme myös miten tärkeä etu vaikkapa riittävän väljä pyörävarasto oli – täällä kun perheen pyörät eivät mahdu taloyhtiön varastoon ja ne vievät kellarista kokonaisen huoneen. Kallis säilytystila, joka olisi mahdollista käyttää muuhunkin.

Suurta puhdistusta emme ole kotona kuitenkaan tehneet vaikka huomasimmekin miten vähällä pärjää. Nyt on trendikästä tehdä KonMarin hengessä iso kertaraivaus, mutta toisin kuin kirja väittää, olen sitä mieltä että on ihan mahdollista elää elämäänsä putsaamatta jokaista kellarikomeroa. Niitä karsitaan kun osutaan kohdalle tai aloitetaan remontti, mutta sotkuinen sukkalaatikko ei ole tähänkään asti perheessämme estänyt mielenkiintoisten ja mukavien asioiden tekoa. Tukholman reissu kuuluu ehdottomasti näihin ja muistutti samalla taas kerran siitä, että joskus vähemmän on enemmän.

Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokousraportti 16.11.2016 – Keran osayleiskaava ja Karakallion täydennysrakentaminen

Infossa (paikalla koko vihreä kaupsutiimi eli Kirsi, Risto, Henna ja Rainer sekä Tiina valvojana) käytiin läpi lista-asioiden lisäksi Karakallion täydennysrakentamissuunnitelmia. 

Asukastilaisuudessa oli yli sata ihmistä ja somekampanja palautteen keräämiseksi on vielä meneillään. Asukkailta tuli aiheesta etukäteen yhteydenottoja, joiden mukaan esim. asunto-osakeyhtiöiden toiveita ei ole vielä kerätty: osa toivoisi reippaampaa lisärakentamista kuin esitetyt rivitalotäydennykset. Samoin kuvassa ei näkynyt valmisteilla olevat projektit. Valmistelijakin korosti että asemakaavat tehdään sitten postimerkkeinä erikseen eikä kokonaiskuvassa vielä päätetä yksittäisien rakennusten tarkkoja piirteitä. Nostimme esille, että täydennysrakentamista tulee edistää aktiivisesti, ei vain mahdollistaa (eli viestiä mahdollisuuksista ja aktiivisesti tarjota tukea.)

3 Suinonsalmi, asemakaavan muutos, kaavan lähtökohdat ja tavoitteet, alue 412009, 33. kaupunginosa Soukka

Jätettiin toistaiseksi pöydälle. Muutosehdotuksia tavoitteisiin tehdään vielä pöydälläolon aikana, konkreettisia asioita on jo esitettykin. Oma ensisijainen ehdotuksemme on asian jättäminen jäihin vielä muutamaksi vuodeksi, kunnes metroasema rakentuu. Varmuudeksi vaikutamme tietysti myös lähtökohtiin ja tavoitteisiin.
Tausta oli kuten epäilinkin, eli alue on kaupungin maanomistuksessa. Rakentamisella rahoitettaisiin uusi ranta-alue ja päiväkoti (jopa kymmenen ryhmää) sekä sitä jäisi ylikin. Ymmärrän paineen, mutta eurot edellä tässä ei voi mennä. Harmi kun kaikki kaupungin maanomistus on käytännössä viheralueilla. Joitain ihan mielenkiintoisia ehdotuksia tuli lautakunnan keskustelussa siitä, että sopivalla sijoittelulla asumista sallittaisiin jonkin verran mm. tien varteen jolloin se ei haittaisi virkistysaluetta, ja tällaista ratkaisua en tyrmäisi suoralta kädeltä.

Ensimmäisessä luonnoksessa asumista ehdotettiin merkittävä määrä, noin 50 000 k-m2 eli parikymmentä kerrostaloa, uutta asuinrakentamista Suvisaarentien pohjoispuolelle, Hanikan kalliomännikköalueelle. Nyt päätetään siis kaavan lähtökohdista ja tavoitteista: päätösesityksessa tarjotaan hyvin perinteisen oloista metsälähiötä 3–8-kerroksisilla asuintaloilla.  Yleiskaavassa tyypiksi on määrätty tiivis-matala eli ihan ei osu kohdalleen. Päätösesityksessä sanotaan, että metsää säästyy paljon, mutta havainnekuvasta voi nähdä, miten tuhlaavaista tilankäyttö on. Nykyiselle kuntopolulle tulisi uusi linjaus. Esityksessä on myös päiväkoti, samoin pari kourallista pientaloja Suvisaarentien eteläpuolelle. Soukan tulevalle metroasemalle on 2-3 kilometriä.
 
4 Keran osayleiskaavan hyväksyminen, alue 132700, (Kh- Kv- asia)

Hyväksyttiin yksimielisesti.

Ei liene toista osayleiskaavaa, josta koko lautakunta olisi yhtä innostunut. Kera tuntuu aidolta mahdollisuudelta luoda uutta, hyvää kaupunkirakennetta. Lautakunnan edellisen kokouksen yhteydessä pidettiin pieni miniseminaari Kerasta ja nyt päätetään osayleiskaavasta, joka toisi alueelle vähintään 14000 asukasta ja 10000 työpaikkaa ja siis oman pienen kaupungin kaupungin sisään.
Infossa kerrottiin vielä että virkamiehiltä oli tullut ELY-keskukselta paineita tehdä liikennesuunnitelma hieman isommalle asukasmäärälle. Vielä 20000 meni alueelle liikenteen puolesta mukavasti. Toivottavasti tämä ei aiheuta paineita ylitiiviiseen rakentamiseen, toistaiseksi lautakunta on ollut yhtä mieltä siitä että alue saa olla tiivis mutta pienimuotoinen (ei hyperkorkeita torneja, mutta kadut voivat olla kapeampia erityisesti ydinkeskustassa). Alustavat asemakaavaluonnokset ovat olleet hyviä ja niitä on katsottu mm. viime miniseminaarissa.

5 Haukilahti, ehdotus kaupunginhallitukselle asemakaavan muutokseksi, alue 230961, 14. kaupunginosa Haukilahti (Kh-asia)

Hyväksyttiin esityksen mukaan.

Kaava muuttaisi Haukilahden ostarin pohjoispuolella olevan liike- ja toimistorakennusten korttelialueen asumiseen ja liiketilaksi. Neljä- ja viisikerroksiset asuintalot, autopaikat kansipihan alle kuten viime vuosina tapana on ollut, ja lisää pysäköintiä sekä ”kevyen liikenteen” reitit tulevat katualueelle. Rakennusoikeus kasvaa, mutta lopputulos näyttäisi olevan ihan kelvollinen. Ollut jo nähtävillä, seuraavaksi menee kaupunginhallitukselle.
 
6 Muuttolinnunmäki I, ehdotus kaupunginhallitukselle asemakaavaksi, alue 117800, 51. kaupunginosa Lintuvaara (Kh-asia)

Hyväksyttiin esityksen mukaan.

Tässä hieman mietitytti se, kuinka mahdollinen Kehä II:n maanpäällinen jatke sivaltaisi kaava-alueen eteläpuolelle jäävää viheryhteyttä. Käytännössä ko. yhteys on nyt jo olemassaolevan asutuksen rajaama eikä tämä pohjoispuolen kaava muuta sitä. Tunnelivaihtoehto menee tämän kaavan alla. Saimme koko alueen kuvan vielä ennen päätöksentekoa, hieman kapeaksi viheralue menee jos siitä menee vielä katu mutta leveyttä jää kapeimmassa kohdassa ainakin kymmeniä metrejä.

Tarkoitus on asemakaavoittaa lähinnä poikkeusluvilla rakentunut 33 hehtaarin omakotivaltainen alue, jotta sitä voitaisiin täydennysrakentaa. Hyväksytty nähtäville elokuussa 2010, minkä jälkeen kaavaa on muokattu luontoarvoja (mm. pähkinäpensaslehto) paremmin huomioivaksi. Luontokartoitus on päivitetty viime vuonna. Ympäristökeskus huomauttaa, että koska kaava on jaettu kahteen osaan, arvokkaista luontokohteista ja mm. viheryhteyksien säilymisestä huolehtiminen on hankalampaa – kaupunki vastaa, että ”maakunnallinen viheryhteys ja arvokkaiden luontokohteiden suojelu esitetään myöhemmin laadittavassa eteläosan kaavassa”. Vastaus on erikoinen. Voimassa olevassa yleiskaavassa alueen läpi kulkee tunnelissa Kehä II.

7 Lippajärvi, asemakaavan muutosehdotuksen hyväksyminen nähtäville (MRA 27 §), alue 150712, 62. kaupunginosa Lippajärvi

Nähtäville kahdella lisäyksellä:

– nähtäville asetettavaa materiaalia täydennetään laatimalla dokumentti lähialueen kehittymisestä jossa esitetään laajemmalta alueelta alueen potentiaali ja tämänhetkiset vireillä olevat suunnitelmat
– että pysäköintipaikkojen mahdolliseen lisärakentamiseen on varauduttava ja nämä merkinnät tarkistetaan ennen seuraavaa käsittelyvaihetta.

Nostimme itse esiin mm. kaupunkikuvallisten seikkojen tarkistamista. Siitä ei innostuttu keskustelemaan, mutta pysäköinnistä kyllä. Toisaalta lisäys ei ollut mitenkään huono: koska alueella oli melko iso maantasopysäköintialue, jossa oli sallittu myös pysäköinti kahteen tasoon tarvittaessa, tämä mahdollistaminen tehdään yksinkertaisesti sallimalla kaksitasoinen pysäköinti koko pysäköintialueella. Olennaista on, että pysäköinnin lisäämismahdollisuus ei aiheuta isoja kuluja tai ongelmia kaupunkirakenteessa ilman että sitä olisi edes tarvittu. Tässä siis lisäys on OK.

Tiivistetään kaupunkikuvaa Kolkekannaksentiellä: uutta rakennusoikeutta 8500 k-m2 ja kerrosluvut nousevat kahdesta neljään ja viiteen. Alueen omistaa Espoon Asunnot, jonka nykyiset, huonokuntoisiksi luonnehditut talot purettaisiin uuden rakentamisen alta. Lähialueen asukkaat ja asukasyhdistys vastustavat ja vetoavat mm. siihen, että pientalovaltaiselle alueelle tulevan rakentamisen ”maisemahaitta olisi melkoinen”. Aivan älytöntä on se, että Espoon Asunnoilla on tällaisia kohteita, jotka ovat purkukunnossa vaikka ikää ei ole paljonkaan.

8 Laajalahti pohjoinen, asemakaavan muutosehdotuksen hyväksyminen nähtäville (MRA 27 §), alue 120324, 17.kaupunginosa Laajalahti

Hyväksyttiin nähtäville.

Raide-Jokeria koskeva kaava: tilaa ratikalle ja välttämättä tarvittavalle varikkoalueelle ja tämän kulkuyhteyksille. Paikalliset asukkaat suhtautuvat varikkoalueeseen nyrpeästi. Huolta on myös virkistysalueen säilymisestä. Kaupungin mukaan muuta paikkaa varikolle ei ole. Sijainti on sikäli hyvä että Turunväylän vieressä ei juuri muutakaan voi olla. Keskustelua käytiin koirapuiston kohtalosta, erikoista ettei sille löydy paikkaa.

9 Keilaniemi, asemakaavan muutosehdotuksen hyväksyminen, alue 220829, 10. kaupunginosa Otaniemi
 
Pöydälle. Lautakunta on ollut tyytymätön annettuihin dokumentteihin – kaavassa ei esim. ollut selvää että se mahdollistaisi maanalaisen jalankulun metrolle. Lisäksi virkamiehet lupasivat ensi kokoukseen mennessä vihdoin selvittää esittelijällekin mysteeriksi jääneen asian: miksi Raide-Jokerin pysäkki ei voi olla metroaseman vieressä.
 
Toinen Raide-Jokeria koskeva kaava: muutetaan nykyisiä asemakaavoja siten noin kahden hehtaarin alueella, että Raide-Jokeri mahtuu katualueelle.

10 Leppävaaran liikekeskus, asemakaavan muutoksen hyväksyminen, alue 115604, 51. kaupunginosa Leppävaara

Hyväksyttiin esityksen mukaan.

Kolmas Raide-Jokeri-kaava: ratikan läpikulku ”muuten osoitetulla jalankulku ja polkupyöräily kadulla”.

11 Kilonpuisto, asemakaavan muutoksen hyväksyminen, alue 131003, 54. kaupunginosa Kilo

Hyväksyttiin esityksen mukaan.

Kas! ”Asemakaavan muutoksen tavoitteena on muuttaa yleinen pysäköintialue asuinkerrostalojen korttelialueeksi.” Ollaan Kilon aseman tuntumassa ja Espoon omilla mailla. Ihmeellistä kyllä, kaavamuutoksesta ei jätetty ensimmäistäkään muistutusta nähtävilläolon aikana.

12 Ennakkokatsaus asemakaavoituksen työohjelmaan 2017 esitettäviin uusiin kohteisiin

Esityksen mukaan tiedoksi.

Pari knoppia, kun samalla käytiin myös vähän läpi kaupsun toimintaa, henkilövaihdoksia sun muuta.
Ostopalveluja käytetään tukemaan kaavatyötä erityisesti selvityksissä. Kaavatyön ohjaus ja ohjelmointi on kuitenkin ksk:n käsissä. Kaavamuutoksen hakijan konsulteilla teetetään kaikki kaavamuutoksen edellyttämä suunnittelu- ja selvitystyö.
Kaavoituksen tämänhetkisestä tilasta tuli varsin hyvä kuva. Lautakunnan jäsenet kysyivät pientalokaavoista ja vastaus oli, että vähentyneen kysynnän vuoksi varantoa on itse asiassa päässyt kertymään ja jatkossa otetaan myös kaavatalous paremmin huomioon eli tiivistetään myös pientaloalueita keskusten lähellä. Tämä on oikea suunta.

13 Kaupunkisuunnittelulautakunnan kokousaikataulun vahvistaminen kevätkaudelle 2017

Vahvistettiin kahdella muutoksella.

Liikkumista vai urheilua?

Päivitetyt lasten liikuntasuositukset ovat odotetusti kirvoittaneet kommentteja. Eräs kritiikkiin liittynyt oli eilen Yle Uutisissa puhunut psykologian professori Anu-Katriina Pesonen.

Olen sinänsä professorin kanssa samaa mieltä. Aina ei tarvitse paahtaa sata lasissa, se ei ole lasten kanssa järkevää eikä johda sen kummemmin vanhempien kuin lastenkaan hyvinvointiin. Lapsilla – koko perheellä – pitää olla joutilasta aikaa ja lukuisten harrastusten sijaan kannattaa välillä rauhoittua olemaan vain perheen kesken.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että professori – ja varmaan suurin osa niihin jyrkästi reagoinneista – on tulkinnut suositukset väärin.

Jo vanhoista suosituksista – 2h reipasta liikuntaa – kommentoitiin, että aikuisellakin hajoaisivat paikat jos kaksi tuntia päivässä urheilisi.

No niin hajoaisivatkin. Ainakin jos ei tiedä mitä tekee.

Mutta eihän näissä suosituksissa kyse ole urheilusta. Itse asiassa nimenomaan ne treenaavatkin nuoret ovat vaarassa, koska treenien ulkopuolella liikutaan niin vähän. Ongelmana on nimenomaan arkiliikunnan ja -tekemisen määrän romahtaminen, liikkumisen yksipuolistuminen ja toisaalta se, että nykyään istutaan paikallaan ja löhötään paljon pidempiä aikoja.

Toisaalta nämä urheilutulkinnat on helppo ymmärtää. Urheilusta puhutaan ja sitä harrastetaan enemmän kuin pitkään aikaan, tai ainakaan sitten kahdeksankymmenluvun. Yritysjohtajan pitää näyttää treenatulta vinttikoiralta (lainaus ulkomuistista jostain lehdestä) ja jos ei voi esitellä salilla treenattuja vatsalihaksia, on ainakin kerrottava mihin aikaan on kympin juossut. Innokkaana kuntoilijana olen osaltani tässä buumissa osana ja siis ’syyllinen’ mutta toisaalta en pidä sitä myöskään pahana – pahana pidän sitä, jos arkiliikunta häipyy kuvioista ja ne, joita tavoitteellisuus ei kiinnosta luopuvat liikkumisesta kokonaan.

lapset-nacka

Lapsia luontaisessa ympäristössään

Professori Pesonenkin totesi, että lasten eri kiinnostusten kohteet ja temperamentit vaihtelevat, kaikkia ei urheilu kiinnosta. Kahden pienen nörtin äitinä voin allekirjoittaa tämän täysin. Lasten (5 ja 7) mielestä kivinta puuhaa on laskea äidin kanssa matikantehtäviä, lukea ötököistä tai avaruudesta ja kaivella mutaa kepillä. Olemme toistaiseksi vieneet vanhempaa lasta sählyyn, jossa hän ei ole kovin hyvin viihtynyt – aiomme kuitenkin vielä antaa joukkueurheilulle mahdollisuuden, koska se opettaa myös muuta kuin liikuntaa. Tunnin liikuntavuorolla viikossa ei paljoa pullisteltaisi.

Huolimatta siitä, että omat lapseni eivät automaattisesti juokse joka paikkaan, eivät juuri harrasta ohjattua urheilua, ovat temperamentiltaan rauhallisia ja voivat istua pitkiä aikoja paikallaan kiinnostavan asian parissa, he todennäköisesti saavat suositusten mukaisen määrän liikuntaa.

Vaikkapa eilen lapset olivat pihalla pitkiä aikoja. Välillä istuttiin hiekkalaatikolla, välillä juostiin spontaanisti jonnekin. Yhdessä kävimme pyörällä rantakahvilassa. Siitä tuli varmasti kolme tuntia ilman treenin treeniä.

Vanhempaa lasta haemme koulusta kävellen. En tiedä mitään parempaa hetkeä jutella lapsen päiväst ja kiinnostuksen kohteista kuin tuo kaksikymmenminuuttinen. Välillä lapsi spontaanisti hyppelee, juoksee vähän edemmäs koska se on niin kivaa ja palaa takaisin.

Nuoremman lapsen kanssa käymme välillä kahdestaan pyöräilemässä. Tasoero kahden lapsen välillä on toistaiseksi huima, ja kahdestaan voimme mennä rauhassa ilman verenmaku suussa tehtävää kilpailua (koska viisivuotias nyt ei vaan voi myöntää että kaksi vuotta vanhempi lapsi jonka isommassa pyörässä on seitsemän vaihdetta voisi mennä lujempaa kuin hän vaihteettomalla kuusitoistatuumaisella). Kas kummaa, liikuntaa siinäkin.

Kaksi kolme tuntia on siis määrä, jonka lapsi liikkuu ihan luonnostaan jos sitä ei erityisesti yritä estää. Ei sen tarvitse olla pois yhteisestä ajasta – päin vastoin. Enemmän kiireettömyyttä ja vaikkapa lukemisharrastusta syö tätä nykyä ruutuaika. Tämäkin on huomioitu suosituksissa. Ruutuaikakaan ei ole sopivasti rajattuna vaarallista, mutta erityisesti pelien addiktiivisuus on syytä tunnistaa ja tunnustaa ja opettaa myös lapsille, että sitä pitää pystyä kontrolloimaan.

Nämä suositukset voisivat olla tehokkaampia ja tulla paremmin ymmärretyksi, jos puhuttaisiin laadusta eikä määrästä. Kyllähän laadusta niissä puhutaankin, mutta uutisoinnissa kiinnostavat vain tunnit. Tuntimäärien sijaan tulee puhua arki- ja hyötyliikunnan sekä leikin (etenkin ulkoleikin) merkityksestä.

Pienillä valinnoilla voi olla iso merkitys.

Keskustasta päästöjä vai ei eli tämä yksinkertainen niksi parantaa kaupungin hiilijalanjälkeä

Hesarin juttu ”Suomalaistutkimus haastaa ilmastopolitiikan” herätti kiivasta keskustelua. Tämä sama asia ja sama tutkimus on uutisoitu useampana vuonna myös Hesarissa tutkimuksen viimeistelyn eri vaiheissa (2012 käytiin edellinen isompi keskustelukierros, ks. kommentit mm. Mastomäki, Soininvaara), mutta nyt uutinen herätti selvästi enemmän keskustelua. Soininvaara ehtikin jo kommentoimaan tutkimusta parin postauksen verran, johon myös tutkijat vastasivat Hesarin puolella.

Aloitetaan siitä, että on hyvä että asioita tutkitaan. Tutkimuksissa voi selvitä monenlaisia asioita, jotka eivät välttämättä ole ilmeisiä edes alustavista tuloksista. Korrelaatio ja kausaliteetti ovat vaikeita asioita, ja olisikin syytä tutkia tuloksia tarkkaan jotta niiden perusteella voisi tehdä suosituksia toimenpiteistä.

Olen itse keskustellut tutkijoiden kanssa kun he esittelivät tuloksiaan Espoon kaupunkisuunnitteluluatakunnassa tammikuussa 2014 ja tutkimuksessa on tosiaan joitain hevosen kokoisia aukkoja. Esitelmän aikana ja siitä kysellessä paljastui mm. se, että asuinpaikan tiheysluokituksia ei ole juurikaan käytetty (Espoon lähiö ja kantakaupunki ovat samassa tiheysluokassa) eli kyseessä ei tosiaankaan ole vertailu tiiviin ja harvan vaan harvan ja harvemman välillä.

Toinen mielenkiintoinen asia oli että tutkimuksessa kulutuksen arvioidaan lisääntyvän lähes lineaarisesti tulojen suhteessa. Siis jos olet kaksi kertaa varakkaampi kuin naapurisi, et suinkaan osta kaksi kertaa kalliimpaa luksuslaukkua vaan kaksi kertaa niin monta laukkua kuin naapurisi.

Nämä puutteet eivät tee tutkimuksesta pahaa. Olisin kuitenkin toivonut, että tutkijat olisivat pyrkineet oikeasti tulkitsemaan tuloksia siten, että siitä olisi jotain hyötyä. Tällaisella tiivistyksellä ja uutisoinnilla kun päästöjen tila ei parane. Valitettavasti tutkijatkin tuntuivat vain innostuneen ”kontroversiaalista” tuloksesta ja totesivat ettei heidän tehtävänsä ole kuin tarjota dataa, johtopäätökset ovat muiden heiniä.

Samaan aikaan toisaalla Euroopassa on tehty vastaavia tutkimuksia ja saatu päinvastaisia tuloksia.

Soininvaarakin viittaa lämmitysmuotoihin ja niiden laskentaan. On yleisesti tiedossa, että Espoossa kaukolämpö on erittäin saastuttavaa. Mm. Mastomäki toteaa jo vuoden 2012 kritiikissään, että Tampereella eri tavoin tuotetulla kaukolämmöllä keskusta voitti haja-asutusalueen kirkkaasti.

Itse asiassa kaukolämmön tuotantotapa on isoin este sille, että Espoo saavuttaisi omat päästövähennystavoitteensa. Kaukolämpöä taas käytetään kerrostaloissa, kun taas omakotitaloissa on valinnanvaraa energiamuodoissa. Ratkaisu ei ole muuttaa kaikkia asukkaita kehä kolmosen ulkopuolelle vaan tehdä jotain sille kaukolämmölle (ja muutamalle muulle typeryydelle, kuten sille että aurinkopaneelit ovat luvanvaraisia). Tällaisiin kysymyksiin pitää saada ratkaisu.

Keskutassa toki asuu varakkaampia ja kulutetaan enemmän. Sen muuttaminen ekologisempaan suuntaan on erittäin tärkeä asia. Ratkaisu ei ole se, että lopetetaan kaupungit vaan mietitään, miten löytyisi keinoja ohjata kulutusta ekologisempaan suuntaan.

Espoo on tässä varsinainen murheenkryyni. Tutkimuksen mukaan espoolaisilla on kolmanneksen isompi hiilijalanjälki kuin muulla Suomella. Ulkomaanmatkoja tehdään kolme kertaa enemmän. Isoimmat erot tulevat liikkumisesta (autoilun osuus), ulkomaanmatkoista ja jossain määrin asumisesta (em. energiankulutus).

Jos tutkimusta pyritään katsomaan objektiivisesti ja niin, että se voisi auttaa meitä ympäristön kannalta entistä parempiin käytäntöihin, voittajat ovat selvät.

  1. Muutetaan kaukolämmön tuotantotapaa ekologisemmaksi.
  2. Parannetaan liikkumismahdollisuuksia ilman autoa (joukkoliikenne, kävely- ja pyöräilyinfra).
  3. Pyritään vaikuttamaan kulutustottumuksiin – siihen, mitä pidetään luksuksena. Kehitetään kotimaan matkailua ja siirretään kuluttamista kertahyödykkeistä kestävämpiin.

Ei kun töihin.

Espoolaisen veneilijän suurin uhka: sekava päätöksenteko

Tänään valtuustossa on ollut vilkasta. Asialla on ollut monta kaupunkisuunnittelulautakuntaa liippaavaa asiaa. Kävin puhumassa veneiden talvisäilytyksestä, joka on ollut viime ajat vahvasti pinnalla. Valtuuston toiminta ja populistinen täsmälleen samansisältöisten ja pahimmillaan ristiriitaisten aloitteiden tehtailu aiheesta ei ole ollut omiaan herättämään luottamusta päätöksentekoon. Kaupunginjohtaja onneksi avasi keskustelun hyvällä puheenvuorollaan jolla hän kuvasi miten asia tullaan parin seuraavan vuoden aikana hoitamaan. Nyt tarvitaan rakentavaa vuoropuhelua asukkaiden ja kaupungin välillä. Kyllä tästä hyvä tulee. Ohessa puheenvuoroni. 

Kiitokset urheille veneilijöille, jotka ovat jaksaneet tämän, sanoisinko värikkään kokouksen tähän asti. Valitettavasti joudun toteamaan, että tämä kokous on valtuustolle aika tyypillinen. Kiitokset myös valtuutettu Konttakselle hyvästä puheenvuorosta. Emme aina ole samaa mieltä, mutta tämä oli asiaa. Meillä on prosessi nyt paikallaan ja asukkaita tullaan varmasti kuulemaan.

Tulin tänne tuomaan terveisiä kaupunkisuunnittelulautakunnasta. Ylihuomenna lautakunnassa käsitellään Finnoon osayleiskaavaa, jonka yhteydessä olemme käsitelleet laajasti myös veneiden säilytystä. Osayleiskaavasta oli seminaari viime viikolla jossa asia myös nostettiin vahvasti esiin.

Osayleiskaavassa veneiden säilytys on osoitettu voimalan suoja-alueelle, jota kaavaluonnosta kaupunginjohtajan kanssa kävimmeki läpi vielä ennen valtuuston kokousta. Tilat riittävät toistaiseksi isommalle määrälle veneitä kuin mitä liikuntalautakunta on kaupunkisuunnittelulautakuntaa tarpeesta evästänyt. Valitettavasti en muista lukemia, jotka seminaarissa käytiin läpi suullisesti.

Finnoon osayleiskaavaluonnos. TV/TP sekä LS/TV-merkinnät mahdollistavat veneiden talvisäilytyksen.

Finnoon osayleiskaavaluonnos. TV/TP sekä LS/TV-merkinnät mahdollistavat veneiden talvisäilytyksen.

Tämän lisäksi on erittäin hyvä, että mahdollistetaan palvelut ja säilytys myös muualle. Yleiskaavassa on jäljellä jopa vielä rakentumattomia potentiaalisia venesatamapaikkoja – ei Espoosta tila lopu.

Viime valtuuston kokouksessa, aloitetta “Valtuustoaloite veneiden talvisäilytyksen säilyttämisestä Suomenojalla” käsitellessä päätimme näin:

Kaavoituksessa osoitetaan Suomenojalta talvisäilytyspaikat niille Espoon satamissa pidettäville veneille, joita ei voida kuljettaa katuliikenteessä henkilöautotrailereilla. Mitoituksessa otetaan huomioon muiden satamien talvisäilytysalueiden pieneneminen. Vaihtoehtoisen rannassa sijaitsevan säilytysalueen etsimistä jatketaan.

Toivoisin nyt valtuustolta hieman malttia. On epärehellistä myös asukkaita kohtaan, että me tehtailemme täsmälleen samasta asiasta kokous toisensa jälkeen keskenään hieman erilaisia ja jopa ristiriitaisia aloitteita, joita sitten hyväksymme yksi kerrallaan. Onko tämä oikeasti sellaista läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävää päätöksentekoa, jota asukkaamme ansaitsevat? Millaisen viestin antaa se, että vaikka kaavoitus on menossa ja toivomuksia ja aloitteita on tehty lukuisia, silti niitä tehdään lisää?

Vai onko tämä vain sekoilua, jolla peitetään se ettemme itse ymmärrä kaupungin omaa päätöksentekoprosessia?

Mielestäni paljon selkeämpi viesti asukkaille olisi se, että lopettaisimme nyt asioiden vatvomisen tässä valtuustossa. Viesti on kuultu ja mielestäni kaupunginjohtajan viesti oli hyvä ja selkeä. Se, että mahdollistamme uudenlaisia palveluita ei ole veneilijöiltä pois. Se ei silti tarkoita, ettei satama-alueella tarvita palveluita ja säilytystä.

Osayleiskaava tulee pian julkiseen kommentointiin ja laajemmin venesäilytyksen kokonaisuus selkiytetään kaupunginjohtajan kuvaamalla tavalla seuraavien kahden vuoden aikana.

Vakuutan asukkaita: vaikka täällä valtuustossa vähän sekoillaankin, teitä on kuultu. Jatketaan rakentavaa yhteistyötä.