Yhdeksänvuotiaan nettilataus herätti melkoisen mediamyrskyn. Aiheesta. On tarpeen, että tätä asiaa mietitään vihdoin myös kuluttajan näkökulmasta.

Tekijänoikeuksia on katsottu enenevässä määrin viime vuosina tekijöiden ja ennen kaikkea levittäjien eli suuryritysten näkökulmasta. Ennen kuin mitään asiaa sivuavaa lainsäädäntöä ruuvataan paikalleen, on syytä miettiä myös toisesta vinkkelistä, eli kuluttajan näkökulmasta.

Chisu-gate nosti esiin suurimman tekijänoikeuksiin liittyvän ongelman: yksityiset yritykset tai yhdistykset pyrkivät saamaan haltuunsa yhteiskunnalle kuuluvaa valtaa. Siis oikeutta sakottaa, rangaista, tai vaikkapa seurata yksittäisen ihmisen toimintaa. (Poliisikaan ei tietääkseni saa kuunnella puhelinta ilman erillistä lupaa.)

Yritykset eivät voi sakottaa. Nykyiselläänkään K-kauppa ei voi sakottaa myymälävarasta, olipa rikos epäilty tai varma. Pitää mennä poliisin pakeille. Kuitenkin jos kauppa toimisi digimaailman pelisäännöillä, kauppa voisi digimaailmassa lähettää laskun perään epäillylle.

Analogiaa kannattaa viedä pidemmälle reaalimaailmaan. Emme hyväksy myymälävarkautta, mutta myyjällä on vain rajatut oikeudet myymälävarkaan tapauksessa. Myymälä voi palkata erillisiä vartijoita. Myymälä voi takavarikoida varastetun tuotteen ja vahvan epäilyn ollessa kyseessä tutkia kassin tai takin. Tämän jälkeen pääasiallinen jatkokeino on yhteydenotto poliisiin, ja toki joissain tapauksissa porttikielto kauppaan.

Mitään muuta kauppias ei voi tehdä. Varkaat toki aiheuttavat vartiointikuluja ja hävikin määrä on toki rahassa mitattuna suuri, mutta tämän pidemmälle ei silti lakisääteisesti voi mennä. (Kuulin että jokin myymälä oli jo lähettämässä laskua vartiointikuluista varkaille – en tosin tiedä, kuinka maksulle tulee tarkemmassa syynissä käymään.) Kauppias ei kuitenkaan voi lähettää vartijapartiota epäillyn myymälävarkaan kotiin tutkimaan keittiön kaappeja tai sängynalusia – se on poliisiasia. Kauppias ei voi sakottaa, laittaa varkaudesta epäiltyä (mutta todistamatta jäänyttä varkautta) maksamaan.

Digimaailmassa nämä analogiat eivät oikein päde. Tai siis pätevät, mutta niitä ei ymmärretä. Ensinnäkin digitaalisissa tuotteissa varastettu tuote ei ole suoraan toiselta pois. Kyllä, piratismi varmasti heikentää osittain levymyyntiä. Tämä näkyy artistienkin kukkaroissa. Toisaalta musiikkibisneksen voitto kasvaa sellaista tahtia, että tätä notkahdusta piratismin vuoksi ei ole nähtävissä. Käytännössä nyt onkin kyse isosta murroksesta, jossa vanhat pelisäännöt eivät enää päde ja ansaitalogiikka tulee muuttumaan. Luin hiljan haastattelun, jossa levy-yhtiöpomo kertoi että he eivät enää katso digitaalista levitystä ja youtubea uhaksi vaan ymmärtävät sen merkityksen markkinointi- ja myös ansaintakanavana. Olen hieman skeptinen oliko haastattelu todellinen, mutta ainakin se summasi hyvin sen mitä mielestäni digimaailmassa kannattaa odottaa tulevalta. Levytysten keksiminen vei aikanaan yleisöä esiintyjiltä, mutta toi uuden ansaintalogiikan ja lopulta lisää yleisöä. Päästiin plussan puolelle.

Parhaat tavat kilpailla piratismia vastaan on reilu kilpailu ja kunnollinen tarjonta. Viipurista saa varmasti edelleen piraatti-CDitä mutta eivät nekään ole teollisuutta kaataneet. Spotifystä ei saa edelleenkään kaikkea musiikkia, ja vaikka nyt TV-ohjelmat ja elokuvat ovat ottaneet aimo loikan digipalvelujen tullessa Suomeenkin, niilläki on tarjonnassa vielä ryhävalaan kokoisia aukkoja. On typerää pyrkiä estämään TV-kaistan tulo oikeusteitse: se tarjoaa palvelun jota ihmiset haluavat, joka lisää katsojia.

Kyllä, joitain toimia pitää ehkä tehdä piratismin ehkäisyyn. Mutta jos kilpailevat jakelukanavat eivät ole kunnossa, se toimii kuin narulla työntäminen. Internetin sensurointi ei ole oikea ratkaisu, ei myöskään kuluttajien demonisointi. Kuluttajan, joka lataa netistä musiikkia, ei tule joutua maksajaksi – tällaisen toiminnan valvonta ei ole järkevää sen kummemmin taloudelliselta kuin tekniseltäkään kannalta ja johtaisi ”rangaistuslottoon” jossa satunnaisesti joku ”jää kiinni”.  Nykyisellään rangaistukset musiikin jakamisesta ovat suhteettomia, kuten hiljan tullut oikeusratkaisu taas osoitti: parikymppinen ollaan valmis tuomitsemaan loppuiäkseen velkavankeuteen, vaikka oikeasti aiheutettua vahinkoa oli vain murto-osa ladatusta. Ostaisiko ihminen, joka lataa kerralla 50 albumillista musiikkia todella ne kaikki, jos hän ei niitä saisi ilmaiseksi? Voisiko youtuben tarjoama levikki kasvattaa myös levymyyntiä – tai kuten Gangnam Stylen tapauksessa, Youtube-videosta saatavia mainostuloja ja iTunes-myyntiä?

Ei kaiken tarvitse olla ilmaista. Mutta kun puhutaan oikeuksista ja velvollisuuksista, emme voi vaatia että toisella osapuolella ovat kaikki oikeudet ja toisella velvollisuudet. Viihdeteollisuus hakee vielä muotoaan tässä murroksessa, ja poteroon kaivaminen tekee hallaa sekä kuluttajalle että viihdeteolisuudelle.