maatalouspolitiikka

by

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

by

Surkuhupaista maatalouspolitiikkaa, osa MDLXVII

Ei tähän tuoreimpaan uutiseen ole juuri mitään lisättävää. Melkein mikä tahansa artikkelin lause toimii yksinäänkin tahattomana komiikkana. Erityisesti itkunaurattaa ”EU-ministerit pelkäävät isoa maidontuottajien konkurssiaaltoa, jos hinta ei käänny kohta nousuun” (vaikka ketjut sanelevatkin ostohintoja, ja tälle toivottavasti voidaan joskus vielä tehdä jotain, sanelupolitiikan mahdollistaa ylituotanto. Menee niitä firmojakin konkurssiin!), ”Juusto liikkuu EU:sta ulos eikä häiritse enää markkinoita täällä” (joskin vientituki hieman saattaa häiritä iloisia veronmaksajia tai niitä markkinoita, joille ne surutta dumpataan) tai artikkelin otsikko ”Halvan juuston polkumyynti Suomen markkinoille loppuu pian” (aivan kuin edullinen ruoka olisi pahasta, tai että polkumyynnin loppuminen Suomeen jotenkin mystisesti muuttaisi sitä seikkaa, että juustoa myydään edelleen polkuhinnalla, tällä kertaa vain ei ihan nenämme edessä).

by

Parannetaan maailma

Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.

Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.

Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.

Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.

On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.

  • Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
  • Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
  • Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
  • Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
  • Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.

Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös ”kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.

Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka ”progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.

Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään ”Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:

  • Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
  • Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
  • Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.

Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.

Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.

Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.

Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.

by

Lupauksen lyhyet jäljet

Olen saanut luettua Giles Boltonin Poor Storyn, jota voin erittäin lämpimästi suositella kaikille maailmankaupasta, kehitysmaista, maataloudesta ja yhteiskunnan tuki- ja tariffijärjestelmistä kiinnostuneille. Kirjoitan siitä erikseen myöhemmin pidemmän pätkän, mutta kirjaan tähän ylös pienen detaljin joka kiinnitti huomioni.

EU:n maitotalousylijäämää harkitaan nyt tuettavaksi niin, että sitä voidaan roudata ulkomaille. Kirjassa muistutettiin, että 2005 EU oli muiden joukossa allekirjoittamassa sopimusta, jossa luvataan lopettaa vientituet (tosin takaraja taisi olla vielä jonkun vuoden päässä). Nämä tuet ovat yksi osa maailmankaupan vääristymää, josta kärsivät niin kehitysmaat kuin me itsekin. Laskemalla yksi ynnä yksi voi helposti todeta, että pienikin ongelma kotiseudun puolella aiheuttaa välittömästi lupausten unohtamisen. Vaikka onkin ymmärrettävää, että oma kotiseutu on lähempänä sydäntä – toki johonkin pisteeseen asti näin pitää ollakin – näillä tukiaisilla ammutaan taas kerran myös eurooppalaista jalkaan.

Lisää aiheesta seuraa, pysykää kanavalla 😉

by

Mitäpä sitä maksamaan

Ei tainnut maidon tuottajahinnan laskeminen toistamiseen tulla enää kenellekään yllätyksenä. Nyt sitten pitäisi vain keksiä, ketä vielä syyttää. Monopoliasema ei naurata ketään, kun hinnat voidaan sanella oikeastaan miten päin tahansa. Ei naurata kyllä Valiollakaan, kyllä sen toisaalta ymmärtää: muualla maksellaan vielä enemmän ylituotannosta. Vähiten toisaalta naurattaa kuluttajaa, jonka kukkarossa hinnanalennus ei näy. Toisaalta en jaksa myöskään ymmärtää, miksi maidon pitäisi maksaa niin vähän kuluttajalle. Kyseessä ei ole elintärkeä aine, ja jos joku sitä niin paljon juo että senttien tai edes kymmenien muutokset litrahinnassa tuntuvat, saa luvan maksaakin hieman turhuuslisää. Mikään ei ole naurettavampaa kuin maidon käyttö sisäänheittotuotteena – paitsi ehkä se, että se toimii.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä haastateltiin MTK:n uutta puheenjohtajaa, maitotilallinen hänkin. MTK:n linja on aiemmin ollut pieniä tiloja suosiva, he ovat erikseen ilmoittaneet kannakseen, että pienillä tiloilla maidon laatu sekä karjan ja ympäristön hyvinvointi otetaan paremmin huomioon. Uusi puheenjohtaja on eri linjoilla, vaikka ei asiaa vielä voikaan suuresti mainostaa – kenttääkin on pakko kuunnella. Sinänsä hän oli oikeassa siinä, että parasta olisi, jos tukiaisia ei tarvittaisi. Yksikään viljelijä ei ota tukia huvikseen, ja itse pärjääminen olisi kaikille parempi. Tästä päästäänkin ongelmaan: jos tuhannen lehmän navetta pärjää jo omillaan, eikö se olisi hyvä kehityssuunta? Jonka jälkeen voidaankin jouhevasti miettiä, mitä se tekee maidon laadulle, joudutaanko antibiootteja käyttämään pian jatkuvasti, ja monta muuta asiaa. Kenties tukea tulisikin suunnata tulevaisuudessa pienemmille navetoille. Kenties maito kannattaisi ostaa pienemmiltä meijereiltä, tai suoraan tiloilta. Ongelma on sekin, että meillä on maidon jakelujärjestelmiä syystä – ei jokainen voi käydä tukemassa tuottajaa erikseen.

Edellisten lisäksi SK:n jutussa mm. kerrottiin, että Suomeen ollaan puuhaamassa useampaakin tuhannen lehmän navettaa. Muutenkin kiinnostava juttu, kannattaa etsiä lehti käsiinsä.

Itse olen ollut kesälaitumilla ja kirjoitustahti on kääntäen verrannollinen lämpötilaan ja etäisyyteen langattomasta verkosta. Juttuaiheita on jäänyt varastoon, toivottavasti saan purettua sumaa tulevista helteistä huolimatta.

by

Uusia naamoja europarlamenttiin

Jännitysnäytelmä on tältä kertaa ohi. Äänestysprosentti ei päätä huimannut, mutta Timo Soinin äänisaalis kylläkin. No, kahden vuoden päästä mies tulee taas Suomeen keräämään eduskuntavaalien äänet – saa nähdä tuleeko perussuomalaisista koskaan ns. oikeaa puoluetta vai jääkö se pysyvästi yhden miehen showksi. Toisaalta, vaikka Soini jätetään laskuista, puolue oli onnistunut triplaamaan edelliskerran kannatuksen melkein keskivertomepin äänisaaliin suuruiseksi.

Muuten valittu joukko näyttää kovasti hääseremoniasta poimitulta: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua. SDP:n ei parane juuri röyhistellä: käytännössä puolue sai yhden paikan Mitro Revolta lainatuilla äänillä. Eipä kyllä voitoksi voi sanoa yhdenkään suuren puolueen vaalitulosta. Hyvä kuitenkin että saadaan pakkaa välillä vähän sekaisin. En jaksa myöskään uskoa että Soini saisi hirveitä tuhoja parlamentissa aikaan – toivottavasti oletukseni ei osoittaudu vääräksi.

Hesari oli heti käynyt tutkimassa uusien meppien kannan maataloustukiin. Noin puolet olisi valmis vähentämään EU:n nykyisiä tukia. Hyvä, että tähänkin on valmiutta. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen asia, kuten aiemminkin kirjoitin: toivottavasti Joku ™ intoutuisi selvittämään maataloustukien muutosten vaikutusta. Toisaalta olin ollut ymmärtävinäni että nykyiset tuet on jo lyöty aika pitkälle ajalle lukkoon. Mutta siinä olisikin aikaa selvittää asiaa.

Ylituotanto pitäisi saada kuriin eikä sitä saisi viedä veronmaksajien rahoilla muualle. Viljelijöiden pitäisi saada kunnon korvaus tuotannostaan eikä voittoa saisi valuttaa välikäsille. Luulen että itse koetan äänestää mahdollisimman paljon jaloillani tulevana kesänä ja ostaa suoraan viljelijältä – kannustan kaikkia muitakin tekemään saman! Onneksi on tiedossa maatilaekskursio juhannuksena – toivottavasti siellä on jo jotain pientä maisteltavissa. Ja toivottavasti ehdin haastelemaan itse viljelijöiden kanssa hieman siitä, mitä he tuotannostaan saavat ja kuinka sillä elää.

by

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

by

Ruokajournalismia ja tuontitulleja

JIMiltä tuli sunnuntai-iltana ohjelma Kokkausta vaaravyöhykeellä (Cooking in the danger zone). Kyseistä sarjaa voi ehdottomasti suositella! Nimen perusteella ohjelman voisi kuvitella kuuluvan siihen gonzo-kategoriaan, jossa syödään mädätettyjä ötököitä ”eksoottisissa” paikoissa. BBC:n tuottama laatusarja ei kuitenkaan sorru (liialliseen) gonzoiluun: ohjelmassa ruokatoimittaja vierailee vaarallisiksi katsotuissa maissa katsomassa, miten ihmiset elävät ja ennen kaikkea miten ruoka ja ruokapolitiikka vaikuttavat maan oloihin.

Jaksossa, jonka näin, käytiin Haitilla ja Meksikossa ja pohdittiin USA:n ruokapolitiikan vaikutusta näihin maihin. Meksikossa tavattiin laittomasti rajan ylittäneitä ja sittemmin palautettuja meksikolaisia. Reportaasissa nostettiin esiin erityisesti se, että monilta paikallisilta – niin viljelijöiltä kuin heidän tuotteidensa myyjiltäkin – ovat loppuneet tulot halvan tuontimaissin vuoksi. Maissia ei kannata enää viljellä, koska ulkomailta saapuva, tuettu maissi on niin paljon halvempaa. Tämän seurauksena etenkin viljelijöistä moni on pannut pillit pussiin ja koettaa onneaan Meksikon ja USA:n välisen muurin lävitse.

Mistä tämä halpa maissi sitten saapuu? Ja millä maalla voisi mahdollisesti olla varaa tuottaa maissia halvemmalla kuin Meksikossa? Vastaus on yllättävä: USA:lla. Siellä tuetaan maissin tuotantoa niin massivisilla summilla, että sitä voidaan roudata naapurimaahan pilkkahinnalla maiden välisen vapaakauppasopimuksen turvin. Ei ole ehkä yllättävää, että tämä vapaakauppa tuntuu hyödyntävän pääasiassa sopimuksen rikkaampaa osapuolta. Sitä, mitä Meksiko voi USA:han päin tuoda, ei dokumentissa mainittu. Dokumentin tokaisu: ”Meksikon pääasiallinen tuontituote on maissi, vientiartikkeli meksikolaiset” lieneekin enemmän kuin siteeksi totta.

Haitilla vastaava ongelma oli tullut, kun Maailmanpankki ja IMF olivat saaneet maan poistamaan riisin tuontitullit 80-luvulla myönnettyjen lainojen ehtona. Teoriassahan tuontitullit eivät ole hyvästä: tämänhetkisen talouskriisin aikana yksi pontevimpia huutoja onkin ollut, etteivät kriisin koskettamat maat ryhtyisi protektionistisiksi ja lisäisi tuontitulleja – se kun olisi varma tapa hiljentää maailmankauppaa lisää. On kuitenkin eroa tuontitullilla ja tuontitullilla. Siinä vaiheessa, kun maahantuotu tavara on hyvin vahvasti jo alunperinkin tuettua, on todennäköistä, että tuontitavara on tuen vuoksi niin paljon halvempaa, että – kuten Meksikon ja Haitin tapauksessa näyttää käyneen – tuontitavara on romahduttanut maan oman tuotannon. (Kuulemma hieman samaa on tapahtumassa Saksan autoteollisuudelle – he ovat kunnon eurooppalaisina olleet laittamatta autoille lisätulleja, ja nyt ranskalaisten tukema autoteollisuus valtaa alaa laatuautoistaan ylpeällä Saksanmaalla.)

Surullisinta tässä on, että Haitilla tämä oman ruoantuotannon kannattavuuden romahdus on johtanut yhä kasvavaan kierteeseen ulkomaisesta ruoka-avusta. Voiko todella olla USA:nkaan taloudelle kannattavaa tukea tuotantoaan niin paljon, että ylituotantoa on purettava todellisuudessa halvempien tuotantokustannusten maihin, jolloin valtio käytännössä maksaa ylituotannosta ja lopulta myös epäilemättä maksaa myös ruoka-apua naapurimaihin – tiukan rajavartion kuluista puhumattakaan?

USA:n tapa jakaa tukia on muutenkin mielenkiintoinen, tuet kun menevät pääosin muutamalle kasville jotka ovat samalla pikaruoka- ja einesteollisuuden pääasiallisia raaka-aineita. Mutta tuosta ehkä myöhemmin lisää.