Maatalous

by

Food, Inc

Pidän itseäni melko valistuneena kuluttajana. En ole tosin lukenut vaikkapa Michael Pollanin tai Eric Schlosserin kirjoja – artikkeleita kylläkin – mutta olen mielestäni ollut varsin tietoinen vaikkapa teollisuusfarmien oloista ja yritysjättien lonkeroista USA:n hallinnossa. (Syksyn uutiset osoittavat, että kyllä Suomessakin osataan – vaikka toistaiseksi luojan kiitos ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa.) En pidä suuren mittakaavan ruoantuotantoa automaattisesti pahana (tässä toki kulkee jokin raja), ja kuvat lihakoukuista roikkuvista kananraadoista eivät herätä suuria tunteita. Jossain kuollut eläinkin tulee käsitellä.

Food, Inc -elokuva iski kuitenkin vyön alle (tai ehkä vähän sen yläpuolelle, suoraan vatsalaukkuun). Mutta vaikka kuinka ottaisi huomioon elokuvalliset kikkailut, dramaattisen kerronnan ja musiikin sekä pakollisen kuolemantapauksen aiheuttamat tuntemukset, asia itsessään oli riittävä. Olisi ollut, vaikka faktat olisi listattu paperinmakuisena ranskalaisin viivoin.

Tiedän vaikkapa sen, kuinka pitkälti amerikkalainen ruokateollisuus nojaa maissiin, ja kuinka sikäläinen tukipolitiikka muutamaa raaka-ainetta tukemalla käytännössä tukee pikaruokaa niin, että köyhimmillä ei ole varaa syödä muuta. (Puhtaasti näinkään se ei ole – myös tiedon puute vaikuttaa ruokakaupan kassalla. Siitä toiste.) Tiedän, että olot teollisuusfarmeilla eivät ole inhimilliset, mutta suurten teurastamoiden ote itse tuottajista yllätti. Lihan ostajat voivat käytännössä määrätä millaisissa oloissa kanat on tuotettu (ja ei, kyseessä eivät ole eläinten hyvinvointia edistävät vaatimukset), ja jatkuvilla päivitysvaatimuksilla tuottajat voidaan pitää ruodussaan ja veloissaan. Dokumentissa haastateltu kanafarmari lopetti pian kuvausten jälkeen kun ei suostunut ”päivittämään” ikkunattomaan kanalaan. Edistystä, totta vie. Haluaisin tarkistaa jostain dokumentissa esitellyn väittämän, jonka mukaan amerikkalaisen pienfarmarin keskimääräinen tulo lipoo köyhyysrajaa eikä riitä velanmaksuun (lukemat unohdin kun tämän postauksen kirjoittaminen viivästyi, en lähde tässä enää arvailemaan).

USA:n markkinoita hallitsee muutama teurastamo, enkä puhu yrityksistä joilla olisi useampi teurastuspaikka vaan nimenomaan lihanjalostuspaikoista, joissa suunnaton määrä karjaa käsitellään joka päivä. Suurtuotantolaitoksen iukuhihnalla hygieenisyys ei ole edes mahdollista ja tämän vuoksi kolibakteeria on päässyt vaikkapa hampurilaiseen tihenevällä tahdilla. Jo tehdasfarmin likaiset olosuhteet tarkoittavat että vaikkapa lehmät kävelevät omissa ulosteissaan, ja näitä ei käytännössä pestä pois ennen lihaksi leikkaamista.

Samalla viikolla kuin elokuvaa esitettiin R&A:ssa, The Economist, Market design-blogi ja New York Times käsittelivät tätä samaa aihetta. Näissäkin todettiin, että kolibakteerin esiintyminen amerikkalaisessa ruokaketjussa johtuu suurista teurastamoista ja tehdaskasvattamoista: lisäksi ongelmana on löperö lainsäädäntö, joka johtaa siihen että teurastamoilla sen kummemmin kuin jälkikäsittelijöilläkään ei ole halua tarkistaa kolibakteerin esiintymistä. Tämä on nyt ehkä jossain määrin muuttumassa kun kissa on saatu pöydälle.

Surkuhupaisaa oli elokuvassa haastatellun pienviljelijän arki: ulkoilmassa kasvaneet eläimet teurastettiin ulkosalla, minkä vuoksi terveysviranomaiset olivat sulkemassa paikkaa hygieniasyistä. Tutkimusten mukaan heidän pienissä erissä teurastamansa liha oli kuitenkin satoja kertoja puhtaampaa mikrobeissa mitattuna kuin teollisuusteurastamojen tuotokset. Tästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen lappilaisten poronkasvattajien äläkkä uusien EU-säännösten edessä: mitä järkeä on roudata poroa satoja kilometrejä stressaavassa autokyydissä teurastamoon, jonka olosuhteet eivät voi olla hygieenisemmät kuin kahdenkymmenen asteen talvipakkanen?

Amerikkalaista ihmemaata sopii toki hämmästellä ja kummastella. Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huolehtia oman kotipesän puhtaudesta. Dokumentti varoittaa äärimmilleen viedyn tuotannon varjopuolista, ja toivon mukaan auttaa meitäkin muistamaan, miksi tehostaminen ei ole aina tehokasta.

Onneksi ainakin välillä järki voittaa. 8.10 Hesarissa oli artikkeli eurooppalaisittain harvinaisesta oikeudenkäynnistä.  Ilahduttavassa uutisessa perinteinen homejuuston pientuottaja nokitti ison kilpailijansa, joka yritti savustaa pienen kilpailijan markkinoilta perättömällä väitteellä lämpökäsittelyn maidon paremmuudesta juuston tuotannossa. Onneksi pienellä tuottajalla oli tarjota kovaa faktaa. Suurtuottajan lämpökäsitelty mutta nopeasti kypsytetty juusto sisältää nimittäin herkemmin listeriaa kuin lämpökäsittelemätön perinteisellä tavalla kypsytetty.

Paljon muutakin dokumentissa sivuttiin, mukaanlukien laittomien työläisten käyttö, monokulttuurin sivuvaikutukset ja Monsanton omituiset (ja valitettavasti usein onnistuneet) oikeusjutut. Vaikkapa siemenviljaa puhdistavan laitteen myyjän tuho: bisnes tuli lopettaa, koska oikeus tuki näkemystä että moisen laitteen olemassaolo houkuttaa viljelijöitä tekijänoikeusrikkomuksiin.

R&A:ssa esitetty dokumentti kannattaa katsoa jos vielä osuu kohdalle, mutta riittänee myös tutustua suoraan edellämainittuihin kirjailijoihin. Dokumentti perustui ymmärtääkseni aika suoraan Fast Food Nationiin ja Pollanin tuotantoon.

by

Surkuhupaista maatalouspolitiikkaa, osa MDLXVII

Ei tähän tuoreimpaan uutiseen ole juuri mitään lisättävää. Melkein mikä tahansa artikkelin lause toimii yksinäänkin tahattomana komiikkana. Erityisesti itkunaurattaa ”EU-ministerit pelkäävät isoa maidontuottajien konkurssiaaltoa, jos hinta ei käänny kohta nousuun” (vaikka ketjut sanelevatkin ostohintoja, ja tälle toivottavasti voidaan joskus vielä tehdä jotain, sanelupolitiikan mahdollistaa ylituotanto. Menee niitä firmojakin konkurssiin!), ”Juusto liikkuu EU:sta ulos eikä häiritse enää markkinoita täällä” (joskin vientituki hieman saattaa häiritä iloisia veronmaksajia tai niitä markkinoita, joille ne surutta dumpataan) tai artikkelin otsikko ”Halvan juuston polkumyynti Suomen markkinoille loppuu pian” (aivan kuin edullinen ruoka olisi pahasta, tai että polkumyynnin loppuminen Suomeen jotenkin mystisesti muuttaisi sitä seikkaa, että juustoa myydään edelleen polkuhinnalla, tällä kertaa vain ei ihan nenämme edessä).

by

Ääri-ilmiöiden viehätyksestä (ja vähän lihansyönnistäkin)

Mieleeni jäi taannoin Googlen maisemointivuohista kertovassa uutisessa eräs omituinen lukijakommentti. Artikkelin lukija totesi, että eikö Googlekin jo tiedä, että eläimet aiheuttavat kasvihuonepäästöjä, ja että ympäristöteko olisi jos he hankkisivat ruohonleikkurin.

Se, oliko kommentti vitsi, jäi selvittämättä. Samoin se, tukisiko kyseinen kommentoija kenties koko maapallon eläimistön ampumista metaanimasiinoina. Lausahdus tulee kuitenkin aina toisinaan mieleeni, kun kohtaan vastaavanlaisia äärimmäisyyteen vietyjä, todellisuudesta vieraantuneita kommentteja. Se tulee mieleen, kun Hesari puffaa eineksiä laman pelastajana tai joku kiivas ilmaston ”puolustaja” ehdottaa taas kerran jotain äärimmäistä, ekosysteemiä rikkovaa keinoa joka teoreettisesti voisi hillitä hiilipäästöjä. Useimmat asiat ovat kokonaisuuksia, ja vasta laajemmassa kuvassa näkyy jonkin toimenpiteen kokonaisvaikutus. Usein sitä kokonaisvaikutustakaan ei voi täysin arvata, vaan pitää tehdä paras arvaus ja muokata toimenpidettä jälkikäteen. Näinhän kävi aikanaan alkoholiveron kohdalla – vaikka itse olin (ja moni muukin varmasti) sitä mieltä, että otsaluullakin näkee veronalennuksen olevan järjetöntä, niin silti ymmärsi missä kokonaistilanteessa päätös oli tehty. Otsaluu tosin oli oikeassa, ja korjausliike tuli aikanaan niinkuin järkevää oli. Eineksissä on myös tällainen ongelma: niiden tuotto menee pääasiassa parille yritykselle, joiden osinkoihin tuotto kolahtaa. Tuottajat ja välikädet saavat merkittävästi pienemmän osan, jolloin kiertoon tulee loppujen lopuksi vähemmän rahaa. Kansanterveyden puolesta taas einesten tuottama ”voitto” on puhtaasti negatiivista.

Lihansyöntikampanjat, puolesta ja vastaan, osuivat taas silmiini – tällä kertaa Treehuggerin artikkelissa. Artikkelissa kerrottiin uutena tutkimustuloksena, että järkevästi hoidettu karja – käytännössä sellainen, joka syö vähemmän rehua ja vaikkapa maissia, jotka muodostavat paljon metaania lehmän ruoansulatuselimistössä ja pääosin ruohoa, joka on lehmän alkuperäinen ravinto – voi auttaa hiilen sitomisessa. Tämä vaatii järkeviä ja kestäviä laiduntamismenetelmiä, joissa pidetään suuria aloja luonnonniittynä joissa lehmät käyvät laiduntamassa. Laidunnus kasvattaa maan ravinteikkuutta ja näin sitoo hiiltä lehmän jätösten ja maatuvan ylijäämäruohon osalta, samoin kuin kasvavan ruohon avulla. Tämä sama alahan on nyt maissilla, jota käytetään tehotuotannon rehuna. Tehotuotantomenetelmien vuoksi kyseisen maan hiilipitoisuus on laskenut merkittävästi, mikä lisää käytännössä ilmakehään pääsevän hiilidioksidin määrää.

Kun muistetaan, että vaikkapa Amerikan Keski-Lännen pellot ovat muutenkin laina-ajalla – vesi-intensiiviset maissi, puuvilla ja muut tehomaatalouden ihmeet imevät parhaillaan kuiviin uusiutumatonta vesiallasta preerian alla, ja sen arvioitu kestoaika on maksimissaan kaksisataa vuotta – peltojen ruoholle jättäminen ja kestävät laiduntamistekniikat olisivat pitkällä tähtäimellä ja taloudellisestikin järkeviä. (Puhumattakaan siitä, että vaikkapa puuvillaa tuotettaisiin halvemmalla aivan muualla.) Sitä odotellessa maltillinen lihansyöjä voinee vain toivoa parasta ja ostaa luomua tai muuten fiksusti tuotettua – luomuakaan ei tarvitse fanittaa fanaattisesti, mutta tällä hetkellä se on yksi harvoja tapoja lähettää kuluttajana signaalia parempien tuotantotapojen puolesta.

Artikkeli ei silti tarkoita, että meidän kannattaisi panostaa lihansyöntiin. Yksikään lääkäri ei suosittele lihansyöntiä länsimaiden nykyisin harrastamassa laajuudessa. Ja karjaa ei tarvittaisi ihan näin paljoa kuin nykyisin: jos lihaa syötäisiin maltillisesti, paineet tehotuotantolaitoksiinkin pienenisivät. Siksi kasvissyöjiä on taas tämän tutkimustuloksen varjolla turha syyllistää – päin vastoin. Itse en kuitenkaan kannusta kaikkia tiukkaan kasvissyöntiin; olen tylsyyteen asti keskitien kulkija, ja en ilahtuisi ajatuksesta, että joutuisin syynäämään ruokavaliotani erityisen tarkasti tai syömään vitamiinilisiä. Se ei tarkoita, että joka päivä tarvitsisi silti syödä lihaa tai että lihan tarvitsisi olla aterialla pääosassa. Ei se silti estä joskus syömästä kunnon pihviä. Mikäli ihmiset kohtaisivat vähemmän fanaattisuutta ja kokisivat ettei kaiken tarvitse olla joko-tai, kenties tässäkin asiassa päästäisiin pois poteroista.

Ongelmana tässä maailmassa on  (ja tulee olemaan, en elättele turhia toiveita tässä suhteessa) että keskitie saa poikkeuksetta vähemmän huomiota. Ääri-ilmiöt ja mielipiteet kiinnostavat kaikessa raflaavuudessaan, ja niiden suhteettoman suuri uutisointi mahdollistaa omituiset dieetit (kuten toivon mukaan hiipumaan päin olevan hiilihydraattihysterian), asioiden polarisoinnin (olet puolellamme tai meitä vastaan) ja vastakkainasettelun vaikkapa luomun ja tehomaatalouden välillä, jossa tuppaa unohtumaan että pienillä (no, joissain tapauksissa melko isoilla) muutoksilla saataisiin tavallisestakin tuotannosta huomattavasti parempaa.

Ilmastonmuutoskin johtuu perimmältään maapallon kapasiteetin ylittävästä kasvusta ja toisaalta ekosysteemiä rikkovista tuotantotavoista. Jos palattaisiin järkevämpiin metodeihin, moni asia korjaantuisi liki itsestään. Tämä ei tarkoita paluuta kivikaudelle, tai sitä etteikö vaikkapa fiksumpien viljelytapojen ohessa kannata kehitellä uusia teknologioita. Mutta biodiversiteetti ja luonnon tasapaino (voi, niin kovin hippejä ja epäcooleja asioita) kannattaa pitää mielessä myös uusia asioita kehiteltäessä.

by

Parannetaan maailma

Minusta alkaa tuntua, että olen koko alkukesän keskittynyt kirjoittamaan maataloudesta, tukiaisista ja muusta mielenkiintoisesta. Kun vastaani käveli Giles Boltonin Poor Story, en aivan arvannut, että en pääsisi teemasta vieläkään eroon. Suhtauduin aluksi kirjaan hieman varovasti – globalisaatiokritiikki jo alaotsikossa (An insider uncovers how globalisation and good intentions have failed the world’s poor) voi tarkoittaa melko asiatonta mouhuamista. Onnekseni pelko osoittautui turhaksi. Kirja on tiivistä asiaa, joten on täysin mahdotonta tiivistää sitä yhteen tai edes muutamaan postaukseen – koetan kuitenkin, ja toivon mukaan innostut lukemaan itse kirjan.

Kirja keskittyy kahteen pääasiaan, jotka on otsikoitu AID ja TRADE – kehitysapu ja kaupankäynti. Nämä kaksi ovatkin tärkeimmät niistä asioista, jotka ovat länsimaiden ja länsimaisen kuluttajan vallassa. Kirja alkaa lyhyellä katsauksella Afrikan ongelmiin, köyhyyteen, yleisimpiin kuolinsyihin, tärkeimpiin ongelmiin ja myös mantereen väkivaltaiseen historiaan, joka on muokannut paljon Afrikkaa ja sen kykyä ratkoa omia ongelmiaan. Asiat ovat pääpiirteissään kaikille tuttuja, mutta kirja tarjoaa myös tarkempaa tietoa numeroiden ja poliittisten päätösten muodossa.

Kehitysapua analysoivat luvut ovat ansiokkaita. Tiesin kyllä, että kehitysavun laita on aina toisinaan niin ja näin, ja pahimmat tapaukset joskus murtautuvat otsikoihin. Kuten Bolton huomauttaa, näiden pahimpien esimerkkien ei pitäisi antaa kuitenkaan leimata koko apua.

Ongelman laajuus ja muoto oli kuitenkin itselleni yllätys. Ongelma on etenkin liian moninaiset apujärjestöt. Keskiverrossa Afrikan maassa näitä tahoja voi olla satoja, ja niistä jokainen vaatii oman edistymisraporttinsa, asettaa omat reunaehtonsa ja pyörittää omaa organisaatiotaan. Harva myöskään suostuu antamaan rahaa suoraan valtion budjettiin, vaan kukin järjestö rahoittaa omaa projektiaan, joka usein on osin päällekkäinen jonkun toisen projektin kanssa tai jonka jatkumisesta ei pitkällä aikavälillä ole tietoa (mietitäänpä vaikka, mitä hyötyä on sairaalan rakentamisesta, jos rakentamisen jälkeen rahat eivät riitä henkilökunnan palkkoihin ja lääkkeisiin). Näiden järjestöjen kanssa työskentelemiseen kuluu autettavan maan hallinnolta järkyttävä määrä aikaa, ja toisaalta rahoista vain pieni osa päätyy lopulta auttamaan. Paradoksaalista kyllä, vasta kun maa ei ole enää kuilun partaalla, sillä on mahdollisuus irtautua tästä huonon avun oravanpyörästä: Intia vastikään ilmoitti, että hyväksyy enää muutaman suuren avustusjärjestön toiminnan maassaan, jotta toimintaa saataisiin tehostettua ja varoja suunnattua paremmin.

On muutama yksinkertainen kohta, jolla asioita saataisiin paremmaksi.

  • Avustusjärjestöjen määrää olisi vähennettävä, jolloin yksittäisen maan hallinnosta ei menisi liikaa kapasiteettia avun hoitamiseen.
  • Apua tulisi suunnata suoraan valtion omaan budjettiin, eikä pyrkiä kontrolloimaan liian tarkasti erilaisia reunaehtoja. Tämä ei toki tarkoita, että raha kaadettaisiin kaivoon, vaan hallintoa voi edelleen seurata. Yksittäiset projektit eivät kuitenkaan ole niin hyviä kuin maan oman hallintorakenteen kautta toimiminen.
  • Apua tulisi antaa muutenkin enemmän kehitysmaiden omia resursseja hyödyntäen: nykyisellään apu palaa yllättävän suurelta osin lihottamaan antajan kukkaroa. Vaikkapa USA:n kehitysavusta 70% (ja Italiassa yli 90%!) kuluu oman maan konsulttien rahoittamiseen, joista useimmat eivät juuri käy paikan päällä, tai kriisien ruoka-apuun, jolla rahoitetaan omaa ylituotantoa sen sijaan että ostettaisiin ruokaa Afrikasta – sielläkin sitä olisi jaettavaksi, jos rahaa olisi. (Sattumalta tätä kirjoittaessani Hesari julkaisi uutisen, jonka mukaan teollisuusmaat sitoutuvat antamaan maataloustukea kehitysmaiden oman tuotannon kehittämiseen ja leikkaavat samalla oman tuotantonsa kuljetusta ruoka-avuksi. Erinomainen askel!)
  • Lisäksi apua tulisi lisätä. Todellinen apu on keikkunut 0,1-0,3% tienoilla auttajameiden BKT:stä, kun on arvioitu, että tarvittaisiin 0,5-0,6% summa jos haluttaisiin todella auttaa näitä maita.
  • Avulla tulisi olla selkeitä päämääriä, misssä vasta jokunen vuosi sitten julkaistut Millennium Development Goals -tavoitteet onnistuivat – tätä ennen apua oli ruiskittu vähän miten sattuu, ja edelleen MDG:t tulisi ottaa paremmin huomioon. 2005 teollisuusmaat allekirjoittivat Live8-kansanliikkeen vanavedessä lupauksen paremmasta avusta, mutta toistaiseksi ollaan vasta onnistuttu armahtamaan jonkin verran kehitysmaiden velkoja ja muut kohdat odottavat toteutumistaan.

Itseäni kiinnosti kaikkein eniten kuitenkin maailmankauppaan liittyvä luku. Kuten Boltonkin asiallisesti toteaa, on turha syyttää vapaata kauppaa kehitysmaiden alasajosta – todellinen vapaakauppa olisi todennäköisesti paljon parempi kuin nykyinen maataloustukien, tuontitullien, vientitukien, kiintiöiden ja rajoitusten mukiloima pelikenttä. WTO:n Dohan kierros pyrkii tasoittamaan maailmankaupan pelikenttää myös ”kolmansille maille”, mutta vaikka kierroksen päättymiseen lienee vielä vuosia, tilanne ei toistaiseksi näytä olennaisesti paremmalta.

Itse yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että EU ei aseta köyhimmille maille minkäänlaisia tuontitulleja. Myöskään USA ei pidä tuontitulleja useimmille tuotteille, mutta muutamalle tärkeimmälle kyllä. Valitettavasti vientitukia on edelleen pilvin pimein, ja oman maatalouden leväperäinen tuki tarkoittaa entistä epätasaisempaa pelikenttää Afrikalle ja monelle muullekin kehittyvälle maalle (vrt. Meksiko). Lisäksi Afrikan ongelma on se, että siellä ei ole tarpeeksi tuotteiden jalostustoimintaa, josta todellista katetta voisi saada, ja niinpä maa vie pääasiassa raaka-aineita. Vaikkapa Reilun kaupan suklaassa on yleensä käytetty maahan tuotuja Reilun kaupan kaakaopapuja, jolloin suklaalevyn hinnasta vain viitisen prosenttia jää pavun tuottajamaahan. Tämä epätasapaino on osittain toki puutteellisen infran syytä, mutta tärkein syy on tuontitullit: siinä missä raaka-aineilla tulleja ei välttämättä ole lainkaan, käsitellyille tuotteille on yleensä rankka ”progressiivinen” verotus jossa käsittelyasteen mukaan tuontitulli kasvaa jopa 90% asti.

Erittäin kiinnostavia olivat Boltonin laskelmat siitä, paljonko maatalous- ja muut tuet vaikuttavat kuluttajan kukkarossa Euroopassa. Mm. Briteissä laskettiin vuonna 2002 maataloustuista ja näistä seuraavasta korkeammasta hinnasta koituvan kuluttajalle 1500 euron lasku vuodessa. (Eräs kirjan luku, jossa kerrotaan kaupan vääristymien vaikutuksesta länsimaihin onkin nimeltään ”Screw you too”). Joutunen kirjoittamaan tästä tarkemmin erillisessä postauksessa – en ole kokonaan tukien vastainen, mutta niillä tulisi tukea järkevää tuotantoa ja Boltonilta löytyi hyvin kiinnostavaa dataa aiheesta. Lyhyesti kaupan osalta muutamia tärkeimpiä pointteja:

  • Kansallisia tuotantotukia ja toisaalta suojatulleja olisi radikaalisti vähennettävä. (Tässä asiassa mm. WTO on itse asiassa ollut aktiivinen ja jättänyt mm. USA:lle noottia vääristävistä kaupparakenteista.) Bolton ei kuvittelekaan, että kaikki tuet voitaisiin tai pitäisi poistaa, mutta jo merkittävä vähennys antaisi etua niille maille, jotka pystyvät tuottamaan tehokkaimmin.
  • Joidenkin tuotteiden osalta tulisi todella miettiä, kannattaako niitä viljellä siinä laajuudessa kuin nykyisellään. Esimerkkinä käytetään suomalaista sokerijuurikasta ja amerikkalaista puuvillaa.
  • Kehitysmaille tulisi antaa mahdollisuus tuottaa myös jalostettuja tuotteita. Tässä tuontitullien poisto auttaisi merkittävästi, etenkin mikäli progressio poistetaan.

Globalisaation hyviä ja huonoja puolia käsitellään monipuolisesti. Kirja toteaa melko raadollisesti, että pääasiallinen syy siihen, miksi Afrikkaa ei pyritä auttamaan paremmin, on se, ettei mantereella ole väliä. Siellä ei vielä ole näkyviä terroristipesäkkeitä, sikäläiset taudit eivät ole leviämässä tänne tai meillä on niihin lääkkeet, ja kauppakumppanina mantereen merkitys on olematon. Toisaalta muistutetaan, että viimeistään parin sadan vuoden sisään – mikäli vaikkapa terrorismi ei sitä ennen ehdi nostaa päätään – mantereella voi olla mahdollisuus pikku hiljaa ponnistaa omin avuinkin, kun Afrikasta pikku hiljaa muotoutuu maailman viimeinen halvan työvoiman paikka ja se saa vihdoin tarvitsemiaan investointeja: samoja, jotka aikanaan nostivat Aasian nousuun.

Tärkeintä kuitenkin on, että Bolton ei tarjoa ruusunpunaisia laseja, taikakeinoja tai ns. hopealuotia. Hän muistuttaa, että hyvin suuri osa afrikkalaisten ongelmista on heidän omassa vallassaan, ja huono hallinto on monesti ongelmien syynä. Tässä toki länsimailla on osansa (vaikkapa kylmän sodan aikaiset tuet mitä omituisimmille hallituksille) mutta kaikesta emme mekään voi ottaa vastuuta. Kuitenkaan emme voi jättää asiaa olankohautuksen varaan, kun melko yksinkertaisilla muutoksilla mahdollistaisimme sen, että köyhimmillä mailla olisi edes jokin mahdollisuus parempaan. Erityisen typeräksi toimimatta jättämisen tekee se, että köyhimpiä maita auttamalla voimme parantaa myös omia asemiamme.

Erityisen paljon Bolton korostaa kansalaisten vaikutusta. Vaikka esim. Reilu kauppa ei voi olla lopullinen ratkaisu (kuten hän asian muotoilee, afrikkalaisten elinkeino ei saa olla kiinni siitä, että olemme valmiit maksamaan omatunnon rauhoittamiseksi ylimääräistä), se lähettää selkeän signaalin, että haluamme järkevät ehdot myös tuottajille. Hän korostaa kulutusvalintojen tärkeyttä ja sitä, että emme saa globalisaation aikana vajota voimattomuuden tilaan, vaan meidän on otettava asiat haltuun – vastuu, joka tulee vapauden ja mahdollisuuden myötä. Se tarkoittaa niin fiksuja valintoja kaupassa kuin hallitusten ja omien edustajiemme painostusta silloin kun sille on tarvetta. Hän siteraa mm. Tony Blairia ja Bill Clintonia, jotka ovat jälkikäteen julkisesti katuneet etteivät puolustaneet kehitysapubudjetteja – mutta miksi olisivat, kun ketään ei näyttänyt kiinnostavan? Vaikutusmahdollisuudet voivat välillä tuntua pieniltä, mutta voimme kuitenkin tehdä paljon enemmän kuin nyt saamme aikaan. Tämä vaikuttavan kansalaisen saarna sopiikin mainiosti edelliseen postaukseeni.

Apupennosia ei myöskään kannata jättää antamatta, mutta Bolton suosittelee tukemaan suurimpia ja tehokkaimpia järjestöjä, joilla on vähiten hallintokuluja, tai järjestöjä, jotka käyttävät pennosia myös lobbaukseen, joka on erittäin tehokas vaikutusmuoto. Olen itsekin tukenut vaikkapa Kirkon ulkomaanapua lukuisilla possuilla, vuohilla ja hyttysverkoilla, ja hieman alkoi kylmätä kun Bolton kertoi näistä pienten järjestöjen ongelmista. Hän kuitenkin totesi, ettei tuostakaan pidä tuntea syyllisyyttä. Pienet projektit ja pieni apu kun voi auttaa paljonkin yksittäisiä ihmisiä – ongelmana on, että meidän tulee saada kokonaiset kansakunnat jaloilleen, ja siihen vaaditaan isompia pyssyjä.

Bolton ei malta olla esittämättä myös ruusunpunaista vaihtoehtoa asioiden korjaamiseen. Se vaatisi toki kaikkien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen radikaalia uudelleenmuokkausta, mutta on mainio esimerkki siitä, miten asiat olisivat idealimaailmassa. Varsinaiset muutosehdotukset ovat kuitenkin paljon varovaisempia ja toteutettavissa – jopa siinä määrin että se todella antaa toivoa.

by

Lupauksen lyhyet jäljet

Olen saanut luettua Giles Boltonin Poor Storyn, jota voin erittäin lämpimästi suositella kaikille maailmankaupasta, kehitysmaista, maataloudesta ja yhteiskunnan tuki- ja tariffijärjestelmistä kiinnostuneille. Kirjoitan siitä erikseen myöhemmin pidemmän pätkän, mutta kirjaan tähän ylös pienen detaljin joka kiinnitti huomioni.

EU:n maitotalousylijäämää harkitaan nyt tuettavaksi niin, että sitä voidaan roudata ulkomaille. Kirjassa muistutettiin, että 2005 EU oli muiden joukossa allekirjoittamassa sopimusta, jossa luvataan lopettaa vientituet (tosin takaraja taisi olla vielä jonkun vuoden päässä). Nämä tuet ovat yksi osa maailmankaupan vääristymää, josta kärsivät niin kehitysmaat kuin me itsekin. Laskemalla yksi ynnä yksi voi helposti todeta, että pienikin ongelma kotiseudun puolella aiheuttaa välittömästi lupausten unohtamisen. Vaikka onkin ymmärrettävää, että oma kotiseutu on lähempänä sydäntä – toki johonkin pisteeseen asti näin pitää ollakin – näillä tukiaisilla ammutaan taas kerran myös eurooppalaista jalkaan.

Lisää aiheesta seuraa, pysykää kanavalla 😉

by

Mistä tunnet sä tuottajan

Koetin eilen toteuttaa uhkaustani tukea tuottajia ostamalla heiltä suoraan. Visiitti torilla paljasti yllättäviä asioita.

Hakaniemen torilla oli yhden käden sormilla laskettava määrä vihannesmyyjiä. He myivät kyllä tuoretta, hyvännäköistä ja pääasiassa suomalaista ihan sopuhintoihin. Yksikään vierailemistani kolmesta kojusta ei kuitenkaan ollut tuottaja, vaan jälleenmyyjä. Kysyessäni, mistä he ostavat vihanneksensa, vastaus oli kaikilla ”pääasiassa tukusta, muutamia suoraan tuottajilta”. Hieman vähemmän välikäsiä löytyi Espoon Tapiolan ainoalta torimyyjältä: vanha setä kehui tuntevansa mansikantoimittajaa lukuunottamatta joka tilan, jolta hän vihanneksia myi, ja ostavansa myymisensä suoraan tiloilta.

Muistan enoni viitisentoista vuotta sitten suoramyyntiä aloitellessaan mananneen jälleenmyyjiä, jotka myivät pidempään seissyttä, huonompaa tavaraa ja usein vielä polkuhinnalla. En tiedä, mikä tilanne tätä nykyä on Jyväskylän torilla, mutta pääkaupunkiseudulta suoramyynti näyttää pienen otokseni perusteella kadonneen kokonaan. Onko tämä sitten huono tilanne?

Aiemman juttuni perusteella vihannesten tukkumyynti ei ole pelkästään huono asia. Kuljetusta tulee vähemmän kun vihannesten toimitus tai haku on organisoitu jossain määrin keskitetysti. Jos ajatellaan välikäsille menevää hintaa, torilla ostetusta tavarasta todennäköisesti vähemmän menee välikäsille. En tiedä isojen kauppaketjujen järjestelmiä, mutta heillä välikäsiä varmasti löytyy sievoisesti toimituspuolelta. Voisi tosin olla hyvä asia kysäistä torimyyjiltä heidän käyttämistään tukuista, mikäli se ei herätä pahaa verta. Tuottaja kuitenkin saa tukkuun myydessään vähemmän ja tavara kiertää pidempään – enoni esimerkiksi ei koskaan myy edellispäivänä torilla käynyttä tavaraa, joitain yksittäisiä paremmin säilyviä lajikkeita kakkoslaatuna seuraavana päivänä. Olisi hyvä tietää, kuinka pitkä aika torivihanneksilla on poiminnasta.

Pahinta tukkumyynnissä on juuri tilanne, jossa tuoretavara joutuu lojumaan varastossa ja kuljetuksissa hyvin pitkään ennen myyntiin päätymistään. Atria kertoi juuri keskittävänsä koko Suomen pakastelogistiikkansa yhteen suureen keskusvarastoon. Mikä toimii pakasteille, ei kuitenkaan toimi tuoretavaralle. Pienemmät varastot ovat vihanneksien kohdalla siis varmasti fiksumpia, vaikka siitä tulisikin kokonaisuutena hieman enemmän ajokilometrejä.

Torin lisäksi käväisin Hakaniemen kauppahallissa. Kala- ja lihakojuissa näytti olevan valinnanvaraa, ja eräässä kojussa söin parhaan pullan pitkään aikaan – kotitekoinen ja tuore kanelikierre. Päivän paras koju tosin oli Lentävä Lehmä -niminen juustotiski, josta sai lisäksi maitoja, jogurtteja, jäätelöitä ja kananmunia. Kaupassa ensimmäisenä huomioni kiinnitti Reblochon-juusto jota olen turhaan metsästänyt marketeista. (Sitä on kuulemma myynnissä myös Kauppatorin kauppahallissa.) Kaupasta saa myös tilattua kyyttölehmien käsittelemätöntä maitoa – pitänee kokeilla joskus! Palvelu oli erinomaista ja asiakkaidenkin kesken tuli juteltua – virkistävä kokemus.

by

Ruokaketjun voitonjako selvitykseen

Lauantain Hesarissa oli pikku-uutinen, joka ilahdutti suuresti. Olen kirjoittanut aikaisemminkin paljon ruokaketjusta, välikäsistä ja eurooppalaisesta paradoksista, jossa tuottajat saavat vähemmän ja kuluttajat maksavat enemmän. Maitotaloudessa esim. Valio väittää, että sillä kerta kaikkiaan ei ole varaa tehdä toisin. (Muun Euroopan ylituotanto tosin varmasti osittain näin vaikuttaakin.) Nyt maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila on, ilmeisesti Valion viimeisimmän ilmoituksen innoittamana, päättänyt selvityttää, miten voitot ruokaketjussa todella jakautuvat. Selvityksen alle ovat tulossa siis mm. viljelijän palkka, kuljetuskustannusten osuus sekä kaupan osuus elintarvikkeiden hinnasta. (Oletettavasti siis myös välikädet ja valmistajat saavat oman syyninsä.)

Etsiessäni linkkiä Maaseudun tulevaisuudesta (Hesarin juttu oli hyvin lyhyt ja ylimalkainen, ja yllä on jo sen sisältö) törmäsin myös Sirkka-Liisa Anttilan vetoomukseen, jossa kehotetaan etsimään keinoja lisätä maaseudun tuottavuutta. Energian ja lannoitteiden hinnannousu yhdistettynä hyvin vähän nousseisiin tai jopa laskeneisiin tuottajahintoihin on aiheuttanut ongelmia viljelijöiden keskuudessa. Tähän sopii mainiosti myös tuo yllämainittu selvitys – miksi ihmeessä viljelijät ovat kutakuinkin ainut ryhmä, joka ei voi siirtää nousseita tuotantokustannuksia hintoihinsa?

by

Kuljettamisesta ja kauppamiehistä

Jokin aika sitten osuin mielenkiintoiseen ScepticBlogissa julkaistuun postaukseen. Kirjoittaja oli tutustunut logistiikkaan auttaessaan luomutuotteiden jälleenmyyjää reittien suunnittelussa, ja totesi että keskitetyt kuljetusjärjestelmät olivat merkittävästi tehokkaampia mm. bensankulutuksen kannalta. Hän käytti tätä esimerkkinä siitä, kuinka lähituotteiden kuljetuksen hiilijalanjälki voi olla isompi kuin kaukaa tuodun, mikäli kaikki tuottajat tuovat tavaransa erikseen myyntipaikalle.

Juttuun liittyvä keskustelu on myös enimmäkseen lukemisen arvoista, vaikka toki välillä aika polarisoitunutta. Kirjoituksen raflaavaa otsikkoa lukuunottamatta se ei ottanut myöskään kantaa lähiruokaan sinänsä, mutta muistutti että myös kuljetuksissa tulee miettiä tehokkaimpia ratkaisuja. Lähiruokaa miettiessä ei toki kannata jäädä vatvomaan pelkkiä kuljetuslukuja. Itse en aio jättää torivihanneksia tuon perusteella ostamatta. Toisaalta artikkeli osoittaa, että vaikkapa  lähi- ja luomuruoan suosion kasvaessa tuottajien kannattaa harkita yhteisiä jakeluverkostoja.

Minun on pitkään pitänyt mollata täällä erinäisiä Tiede-lehden ja Hesarin juttuja, joissa rinnastetaan hiilijalanjälki suoraan ekologisuuteen – vähähiilipäästöinen kun ei välttämättä ole lainkaan ekologista tai kestävää, ja ympäristöystävällisyys on paljon laajempi käsite kuin hiilidioksidin määrä. Toki järjen käytöllä vähähiilipäästöinen voi olla myös muuten ekologista – vaikkapa tuotannon päästöjen ja materiaalinkulutuksen vähentäminen – kunhan muistaa ettei mikä tahansa hiilijalajälkeä pienentävä vaihtoehto ole automaattisesti autuaaksitekevä.

Kuljetuspalveluista luettuani törmäsin melkein välittömästi Seulo-palvelun mainokseen. Espoon kaupungin Seutulogistiikka-palvelu tuo kaupat ja palvelut käyttäjän ulottuville keskitetyllä kuljetusjärjestelmällä. Ajatuksena on vähentää ajelua ja tuoda palveluita niillekin, jotka eivät niihin pääse käsiksi. Palvelu kuvaa ideaansa näin:

Seulo-nimi tulee käsitteestä Seutulogistiikka (Sustainable Urban Logistics), joka tarkoittaa alueen palvelutason ja elämisen laadun parantamista logistiikan keinoin ja monipuolisesti eri toimijoiden tarpeita yhdistellen. Seutulogistiikan tavoitteena on tarjota alueen asukkaille aiempaa parempia palveluita alhaisin kustannuksin sekä liikenteen haittoja vähentäen.

Erinomaista, että tällainen palvelu tulee kunnan aloitteesta. Katsotaan kuinka se ottaa tulta alleen.

by

Mitäpä sitä maksamaan

Ei tainnut maidon tuottajahinnan laskeminen toistamiseen tulla enää kenellekään yllätyksenä. Nyt sitten pitäisi vain keksiä, ketä vielä syyttää. Monopoliasema ei naurata ketään, kun hinnat voidaan sanella oikeastaan miten päin tahansa. Ei naurata kyllä Valiollakaan, kyllä sen toisaalta ymmärtää: muualla maksellaan vielä enemmän ylituotannosta. Vähiten toisaalta naurattaa kuluttajaa, jonka kukkarossa hinnanalennus ei näy. Toisaalta en jaksa myöskään ymmärtää, miksi maidon pitäisi maksaa niin vähän kuluttajalle. Kyseessä ei ole elintärkeä aine, ja jos joku sitä niin paljon juo että senttien tai edes kymmenien muutokset litrahinnassa tuntuvat, saa luvan maksaakin hieman turhuuslisää. Mikään ei ole naurettavampaa kuin maidon käyttö sisäänheittotuotteena – paitsi ehkä se, että se toimii.

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä haastateltiin MTK:n uutta puheenjohtajaa, maitotilallinen hänkin. MTK:n linja on aiemmin ollut pieniä tiloja suosiva, he ovat erikseen ilmoittaneet kannakseen, että pienillä tiloilla maidon laatu sekä karjan ja ympäristön hyvinvointi otetaan paremmin huomioon. Uusi puheenjohtaja on eri linjoilla, vaikka ei asiaa vielä voikaan suuresti mainostaa – kenttääkin on pakko kuunnella. Sinänsä hän oli oikeassa siinä, että parasta olisi, jos tukiaisia ei tarvittaisi. Yksikään viljelijä ei ota tukia huvikseen, ja itse pärjääminen olisi kaikille parempi. Tästä päästäänkin ongelmaan: jos tuhannen lehmän navetta pärjää jo omillaan, eikö se olisi hyvä kehityssuunta? Jonka jälkeen voidaankin jouhevasti miettiä, mitä se tekee maidon laadulle, joudutaanko antibiootteja käyttämään pian jatkuvasti, ja monta muuta asiaa. Kenties tukea tulisikin suunnata tulevaisuudessa pienemmille navetoille. Kenties maito kannattaisi ostaa pienemmiltä meijereiltä, tai suoraan tiloilta. Ongelma on sekin, että meillä on maidon jakelujärjestelmiä syystä – ei jokainen voi käydä tukemassa tuottajaa erikseen.

Edellisten lisäksi SK:n jutussa mm. kerrottiin, että Suomeen ollaan puuhaamassa useampaakin tuhannen lehmän navettaa. Muutenkin kiinnostava juttu, kannattaa etsiä lehti käsiinsä.

Itse olen ollut kesälaitumilla ja kirjoitustahti on kääntäen verrannollinen lämpötilaan ja etäisyyteen langattomasta verkosta. Juttuaiheita on jäänyt varastoon, toivottavasti saan purettua sumaa tulevista helteistä huolimatta.

by

Säkillä valoa maatalouteen

Viljelijät ovat barrikadeilla Brysselissä. Maidon hinta on halvennut viime aikoina lukemiin, jossa tilalliselle maksetaan alle tuottajahintaa. Tilalliset vaativat lisää tukia, jotta selviäisivät arjesta. Alustavasti komissiossa on jo luvattu mm. koulumaitotuen lisäämistä kysynnän kasvattamiseksi, tukiostoja sekä vientituen lisäämistä.

Syy maidon hinnan laskuun on ylituotanto. Tähän asti ylituotantoa on pyritty hillitsemään kiintiöillä. Tilannetta pahentaa se, että Brysselissä meneillään olevassa maatalousministerien kokouksessa keskustellaan nykyisten kiintiöiden purkamisesta – siitä siis viljelijöidenkin mielenilmauksen ajoitus.

Kaikesta keskustelusta ja ehdotetuista tulee mieleen väkisinkin kliseiset kuvat hölmöläisistä kantamassa säkillä valoa tupaan ja jatkamassa peittoa jalkopäästä otetulla tilkulla. Jos maidontuottajien saaman alhaisen hinnan perimmäinen ongelma on ylituotanto, miksi ihmeessä meidän pitäisi edelleen tukea tätä ylituotantoa? Pahinta on, että ongelma vain vyörytetään eteenpäin muiden maiden niskaan – mitäpä sillä on väliä, jos jossain kaukana poissa jonkun maan maitotalous romahtaa, kun EU:sta viedään halpaa maitoa veronmaksajien rahoilla. On tietysti hyvä, että ylituotantoa on pyritty suitsimaan edes jotenkin, tässä tapauksessa kiintiöillä. Mutta maatalous on niitä harvoja aloja tätä nykyä, joilla on varaa olla välittämättä siitä, että tuotanto ja kysyntä eivät kohtaa. Parhaillaan rakennusliikkeitä menee konkurssiin harva se päivä, mutta lehtijuttuun haastatellun pariskunnan uhkausta tilanpidon lopettamisesta pidetään kansallisena katastrofina.

Tietenkään maailma ei ole näin yksinkertainen. Olen itse erittäin vahvasti sitä mieltä, että kussakin maassa tulee olla (luonnonvarojen sallimissa puitteissa) omaa ruoantuotantoa. Hiukan näistä olosuhteista, yhteiskunnan teollistumisasteesta ja jostain muusta sitten riippuu, tuleeko ruokaa vientiin asti vai jäädäänkö osin tuonnin varaan. Juuri tästä syystä ehkä maataloussektori pystyy pitämään päättäjiä niin vahvasti otteessaan – tiettyyn rajaan asti kun se lopulta on erityinen ala.

Tiettyyn rajaan asti. Totta kai on yksilötasolla kamalaa, jos joutuu lopettamaan mahdollisesti jo monessa polvessa harjoitetun ammatin. Käytännössä kuitenkin kaikki ampuvat toisiaan jalkaan, jos tuotannon määrä ei laske järkevälle tasolle. Voisi myös kysyä, olisiko niin kamalaa siirtyä jollekin muulle maatalouden sektorille – tässä asiassa valtion tai liittovaltion väliintulo vaikkapa siirtymäajan tukena voisi olla järkevääkin, ja se voisi toimia kiintiöiden kanssa tai jopa kiintiöiden asteittaisen poiston osana.

Lisäkomplikaatio syntyy siitä, miten ruoka on hinnoiteltu. Ruoka on (ainakin länsimaissa) järjettömän halpaa. Hintamyyttiä ylläpidetään kaikenkarvaisilla hintakorivertailuilla, joissa parhaana pidetään halvimmalla myyvää ketjua. En halua vähätellä laman myötä lisääntyneitä ruokajonoja ja köyhien asemaa. Kuitenkaan alle tuotantokustannusten myyty ruoka ei ole millään tapaa järkevää, ja sen tuotannon maksaa myös köyhä verotuloistaan. Huonompiosaisista tulee totta kai huolehtia, mutta ruoan hinnan polkeminen köyhyyskorttiin vedoten on tekosyy, jonka taustalla on muita intressejä. EU:ssakin maitomarkkinoilla jyrää muutama iso jälleenmyyjäketju, joilla on isoina ostajina valta määrätä hinnat. Suomen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttila tekikin hyvän huomion siitä, että joku vetää tässä välistä: tuottajahinnat ovat tippuneet tippumistaan, mutta kuluttajalla ei ole asiasta harmaansinistä aavistusta. Surullisinta tässä asiassa on se, että maanviljelijöiden tarvitessa yhä enemmän tukia kompensoimaan pudonneita tuottajahintoja veronmaksaja käytännössä subventoi isojen ruokaketjujen voittoja.

Maatalous on itse asiassa mainio esimerkki siitä, miten markkinoiden kysynnän ja tarjonnan laki ei aina toimi. Kauniiden talousteorioiden mukaan kun tuotteen hinnan noustessa sen tarjoajien määrä kasvaa ja hinnan laskiessa tuottajien määrä laskee (kulutuksen seuraillessa kääntäen), kunnes saavutetaan niin sanottu tasapainopiste jossa kaikki ovat tyytyväisiä. Talousteoria voisi ehkä päteä ns. tuottajien torilla, jossa välikäsiä ei ole. Maatalouden tilanteessa soppaan on kuitenkin heitetty liki monopoliasemassa olevat ostajaketjut, joilla on valta käytännössä määrätä tuotteen hinnaksi mielivaltainen summa, ja toisaalta tuetut maanviljelijät, jotka katsovat luovuttamattomaksi oikeudekseen tuottaa liikaa. Toisaalta maataloudessakaan tilan aloittaminen ja lopettaminen ei ole helppoa, ja niinpä tyypillisin reagointi hinnan laskuun on täysin päinvastainen kuin teoriat kuvittelevat: tehostaa tuotantoa niin, että saa tuotettua enemmän. Näin tuotanto ennestään kasvaa, hinnat laskevat, ja syöksykierre on valmis.

Yhtälö ei ole helppo. Suurten ketjujen polkuhinnoittelua pitäisi pystyä jotenkin suitsimaan. Ylituotantoa ei tulisi tukea, vaan ohjata tuottajia toisten tuotteiden tai ammattien pariin. Uudessa-Seelannissa on onnistuttu jopa poistamaan kaikki maataloustuet tuhoamatta maataloutta. Se kuulostaa huomattavan radikaalilta, mutta kenties voisi joskus vielä onnistua. Toisaalta tukien avulla voisi myös ohjata maataloutta haluttuun suuntaan. Olen ennenkin mouhunnut siitä, kuinka USA:ssa maatalouspolitiikka tukee halpoja burgereita kunnon ruoan ja vaikkapa vihannesten kustannuksella. Mikäli viljelijät joutuvat liian ahtaalle tehokkuusajattelussa, seurauksena on taas kerran heikompilaatuista ruokaa: antibioottilihaa, valtavia lihatuotantolaitoksia, monokulttuurisia ylilannoitettuja peltoja ja niin edelleen. Tehokkuus on joskus hyvästä, mutta kaikella on rajansa.