Aitosuorakylvö säästää luontoa ja rahaa

Lannoitetietoa etsiessäni osuin Käytännön Maamies -lehden sivuille ja totesin ne muutenkin kiinnostaviksi. Selaillessani löysin lehden arkistosta mm. juttua kylvötavasta nimeltä aitosuorakylvö. Mikäli oikein ymmärsin, kylvötapa tarkoittaa, että peltoa ei lainkaan kynnetä vanhan sadon korjaamisen ja uuden istuttamisen välissä. Jutussa kerrottiin, että aitosuorakylvön suosio kasvaa maailmalla ja esiteltiin koneita, joilla tämä hoituu (juuri mitäänhän ei tätä nykyä voida tehdä ilman sopivia välineitä). Jutussa listattiin myös tekijät, miksi suosio kasvaa, tässä suora lainaus:

1. Kulujen alentaminen, jotta kilpailukyky kansainvälisillä markkinoilla säilyy.
2. Huoli muokkaustöiden maan rakenteelle aiheuttamista vaurioista ja niiden vaikutuksista satoon.
3. Viljelijöiden ja muun väestön lisääntyvä huoli tuulen ja veden aiheuttamasta eroosiosta.

Koska peltoa ei kynnetä, eroosion riski vähenee (kyntäminen lisää riskiä, että maan viljava pintakerros huuhtoutuu tuulen mukana pois kasvupaikalta). Eroosiota sivusin myös aiemmassa jutussa ruoan riittävyydestä. Samassa jutussa mainitsin myös kuivuuden ja liiallisen kyntämisen aiheuttaman Dust Bowl -ilmiön Yhdysvalloissa 30-luvulla. En edes tiedä, mitä kaikkia vaurioita muokkaustöistä voi kertyä, ensimmäisenä tulee mieleen raskaiden koneiden aiheuttava maan tiivistyminen. Ei ole lainkaan hullumman kuuloista, että kyntötapa käy myös edullisemmaksi kuin tavanomainen.

Valitettavasti juttu ei ole kokonaisuudessaan luettavissa netissä, mutta pitkä pätkä artikkelin alkua riittää jo havainnollistamaan, mistä on kyse.

Lannasta asiaa

Talouden taantuma vähentää lannoitteiden käyttöä ja lisää muun muassa lannan kysyntää lannoiteaineeksi. Sinänsä hieno asia – vaikka vesistö toki rehevöityy myös lehmänlannalla – mutta uutisesta jäi hieman omituinen sivumaku maatalouteen perehtymättömälle. Jos kerran lannan käyttö on edullisempaa viljelijälle (ja olettaen että erot tuotannossa eivät ole järin suuria), miksi ihmeessä kemiallisia lannoitteita on mieluummin käytetty?

Päivitys 4.5 15:30: Ainakin jutun kommenteissa mainittiin, että pienviljelijän lannoitteiden hinnat ovat lyhyen ajan kuluessa jopa kaksinkertaistuneet. Tämä voisi selittää osittain niiden aiempaa suosimista. Varmistamatta silti jää kysymys, olivatko nämä siis aiemmin selvästi halvempia kuin lannanajo?

Päivitys 4.5 16:00: Käytännön Maamiehen artikkelissa valaistaan tarkemmin lannoitteiden hinnan määräytymistä. Artikkelin mukaan lannoitteiden hinnat ovat jo hieman tulleet alas viime syksyn hintahuipusta, mutta ne eivät ole laskeneet aivan yhtä nopeasti kuin mm. öljyn hinnanlaskun perusteella voisi kuvitella johtuen ns. kausiportaaseen perustuvasta hinnoittelusta (hinnat pyritään lyömään lukkoon ajoissa jotta viljelijät voivat ostaa lannoitteita pitkin vuotta jo hyvissä ajoin ennen lannoitusaikaa). Osittain siis lannoitusta saatetaan haluta vähentää tai siirtyä lantaan siksi, että monen viljelijän mielestä ”hintaporras” pitää edelleen hintaa liian ylhäällä ja osittain taantuma saa jarruttelemaan lannoitukseen laitettavissa summissa vaikka hinnat olisivatkin jo tulleet alaspäin.

Artikkelissa käydään myös hyvin läpi sitä, miten lannoitteiden hinnat määräytyvät ja mistä niitä saadaan. Fosfori- ja kaliumlannoitteiden raaka-aineet louhitaan kaivoksista, typpi taas johdetaan maakaasusta. Kannattaa siis huomata, että luonnonvarojen ehtyminen tulee pitkällä aikavälillä myös vaikuttamaan teollisiin lannoitteisiin ja niiden raaka-aineiden saatavuuteen.

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

Eläinten vallankumous

Sikainfluenssa leviää tipoittain, EU:n sisällä on tullut esiin ensimmäinen tapaus. Vielä on turhan aikaista sanoa, äityykö epidemia pandemiaksi, mutta mahdotonta se ei ole. Pandemianakaan – mikäli taudissa ei tule merkittäviä mutaatioita – tämä katastrofi ei vielä tuhoa ihmiskuntaa: tauti on tappava, mutta kuolemat aiheutuvat taudin seurauksena mahdollisesti tulevasta keuhkokuumeesta jonka kuolleisuus on teollisuusmaissa 20%.

Se on silti järkyttävän iso luku. Kehitysmaissa keuhkokuumeen kuolleisuus on vielä isompi. Jos epidemia todella saisi niskaotteen ihmiskunnasta, toipumiseen menisi aikaa: yhteiskunnasta ei voi noin vain lohkaista suurta palaa pois ilman, että sen toiminta ei vaurioituisi.

Tämän mittakaavan katastrofista puhuminen on väistämättä jollain tapaa jakomielitautista. On vaikea edes kuvitella sitä surua ja inhimillistä hätää, minkä koko lähipiirin sairastuminen ja lukemattomien itselle tärkeiden ihmisten menehtyminen voi aiheuttaa. Toisaalta on myös kolikon toinen puoli. Ei voi kiistää, etteikö se olisi maapallomme ja myös selviäjien kannalta ehkä parempi kuin nykymenon jatkuminen. Tämänlaajuinen katastrofi antaisi meille ympäristötuhojen ja ilmastonmuutoksen hallintaan edes hieman armonaikaa. Tämä näkökulma ei silti lohduta sairastunutta eikä läheisensä menettänyttä.

Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö jotain tämäntapaista ole odotettu. Vaikka sikainfluenssa saataisiinkin hallintaan – mikä on toistaiseksi aivan mahdollista – jokin vastaava tauti on tulossa nurkan takaa. Sairaudet ovat yksi luonnon tehokkaimmista keinoista hallita populaation kokoa ja palauttaa tasapaino, ja isompia epidemioita tulee säännöllisin väliajoin. Itse asiassa tämänkertainen pandemia on myöhässä.

Tauditkaan eivät sikiä tyhjästä. Usein ne kehittyvät eläimissä ja mutaation kautta onnistuvat muuntumaan muotoon, jossa ne selviävät ihmisessäkin. Ihmisen nykyiset toimet ovat kuitenkin erityisen otollisia supertautien kehittämiseen. Huffington Postissa on hyvä artikkeli siitä, kuinka Meksikon ”sikatehtaat” ovat voineet toimia kasvualustana sikainfluenssalle.

Pienemmät tuotantoyksiköt ovat monin tavoin järkevämpiä juuri tautien leviämisen kannalta. Celsiaksessa oli juuri hauska juttu siitä, kuinka takapihalla kasvatettavien kanojen suosio kasvaa USA:n kaupungeissa. Ne tarjoavat asukkaille taatusti tuoretta ja maukasta kananmunien ja lihan muodossa. Joku voisi ehkä kuvitella, että kanojen kanssa läheisissä tekemisissä oleminen voisi juuri altistaa eläinperäisille sairauksille. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Jutun lopussa on useampiakin linkkejä, joissa osoitetaan, että pienkasvatus vähentää eläinten sairauksia ja toisaalta myös poistaa esim. antibioottien tarpeen jolloin ei päästä kasvattamaan resistantteja bakteereja. Erityisen kiinnostava on tämä artikkeli kanateollisuudesta, jossa kerrotaan kanateollisuuden kontribuutioista lintuinfluenssaan ja muistutetaan mm. siitä, että ”takapihojen kanoilla” on tehdaskanoja suurempi geneettinen diversiteetti, joka lisää kannan vastustuskykyä.

Täydellistä pintaa tavoittelemassa

Oletko joskus valikoinut kaupassa valkosipuleja ja ihastellut täydellisen puhtaanvalkoisia, kauniinmuotoisia kynsilaukkoja? Luin aikaa sitten juttua kiinalaisista valkosipuleista ja siitä, mitä tuon ulkonäön eteen on tehty. Säilyvyyden ja kauniin ulkomuodon vuoksi niitä säteilytettiin (säilyvyyttä), myrkytettiin (jotteivät ne itäisi) ja valkaistiin (kaunis ennen kaikkea) ennen kauppaan saapumistaan. Ulkonäöllä on väliä: kuluttaja valitsee kaunista, koska ulkonäön katsotaan olevan laadun tae.

Olin joskus kokeillutkin noita sipuleita, mutta lukemani jälkeen olen jättänyt kiinalaiset valkosipulit kauppaan. Kaupasta ei tosin ole enää aikoihin ollut tarvettakaan hakea valkosipulia: äitini kasvattaa omalla kunnianhimoisen kokoisella ryytimaallaan myös omaa valkosipulia joka on perinteisen kotiviljelijän tapaan täyttä luomua. Nämä valkosipulit ovat hyvin monella tapaa lähestulkoon kiinalaisten valkosipulien antiteesejä. Ne ovat multaisia, likaisia, pienehköjä ja keväällä herkästi itäviä, mutta rusehtavan kuoren alta paljastuu äärimmäisen maukas, kaunis ja voimakas kynsi. Ulkokuori pettää, kuten monesti ennenkin.

On ymmärrettävää että kauniit vihannekset viehättävät. Entisaikaan ulkomuodon perusteella saattoi sanoa ruoasta paljonkin: kiinteä, ehjä ja kauniin oranssi porkkana oli varmasti vielä raikkaan makuista, itämätön kiinteä peruna maukasta, homeeton hillon pinta säilyvän merkki.

Tämä vanha viisaus ei enää päde kuin osittain. Säilöntäaineet, käsittelyaineet ja kosmeettiset kikat estävät meitä tehokkaasti valitsemasta parasta. Kuin kollektiivisesta vanhasta muistista valitsemme kuitenkin edelleen kiinteimmät, tasaisimman väriset, symmetrisimmät ja jostain omituisesta oikusta suurimmat hedelmät ja vihannekset.

Ruoalle on on modernin ruokateollisuuden myötä käynyt samoin kuin meille: ulkomuodolle on pikku hiljaa alettu antaa yhä enemmän painoarvoa, ja molempien kauneusihanteet ovat alkaneet loitota luonnollisesta. Kaikki eivät pidä peroksidiblondeista, bodareista tai ilmeettömistä botox-kasvoista, mutta niiden kannatus kasvaa. Kaikki eivät kuvittele, että kiiltäväpintaiset, toisensa klooneilta näyttävät omenat ovat täydellisyyden huipentuma: näitä kuitenkin mieluiten valitaan ostoskoriin. Vihannesten kohdalla kauneusihanteet ovat muovautuneet myös suuntaan, jossa hyvänä pidetty ulkoasu on suorassa ristiriidassa maun, ravintoarvon ja muiden ruoan kannalta olennaisten ominaisuuksien osalta.

Kuluttajat haluavat kauniita vihanneksia. Jalostuksella on saatu suurempia ja kauniimpia lajikkeita. Ei ole silti mikään salaisuus, että useimmiten suuremmat ja kauniimmat ovat vetisempiä ja mauttomampia.  Useinkaan makua tai myöskään ravintoarvoa ei näissä peleissä ajatella. Suuri koko voi myös olla kasvuravinteiden valinnasta kiinni – näilläkin optimoidaan sitä, että saadaan kuluttaja tarttumaan tuotteeseen. Sen loppukäytöstä ei tarvitse enää tuottajan huolehtia.

Luomuappelsiinien pinnassa on paljon virheitä ja ne pilaantuvat herkästi, mutta kun ne syö ajallaan, maku on taivaallisen mehukas. Rupuisen pinnan alla on kiinteä, kirkkaanvärinen hedelmäliha ja raikas, makea ja hieman hapan maku. Kun nämä tavallista appelsiinia puolta pienemmät köyhät sisarpuolet laitetaan bodattujen serkkujensa viereen, valinta voi helposti kallistua kauniimpaan. Todelisuudessa bodariserkkujen sisus on vetisempi ja mauttomampi, ja hedelmän kuori on niin täynnä kemikaaleja ettei sitä voi käyttää ruoanlaittoon.

Meidän olisi syytä päivittää tietomme siitä, miltä laadukas vihannes näyttää ja oppia katsomaan myös muita ominaisuuksia kuin ulkokuorta. Jostain syystä en voi tässä yhteydessä olla ajattelematta Britain’s Got Talentin tuoreinta yllätystä.

Ruokapolitiikkaa pöytään

Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.

stuffedandstarvedOlin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.

Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.

Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.

Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).

Ruokajournalismia ja tuontitulleja

JIMiltä tuli sunnuntai-iltana ohjelma Kokkausta vaaravyöhykeellä (Cooking in the danger zone). Kyseistä sarjaa voi ehdottomasti suositella! Nimen perusteella ohjelman voisi kuvitella kuuluvan siihen gonzo-kategoriaan, jossa syödään mädätettyjä ötököitä ”eksoottisissa” paikoissa. BBC:n tuottama laatusarja ei kuitenkaan sorru (liialliseen) gonzoiluun: ohjelmassa ruokatoimittaja vierailee vaarallisiksi katsotuissa maissa katsomassa, miten ihmiset elävät ja ennen kaikkea miten ruoka ja ruokapolitiikka vaikuttavat maan oloihin.

Jaksossa, jonka näin, käytiin Haitilla ja Meksikossa ja pohdittiin USA:n ruokapolitiikan vaikutusta näihin maihin. Meksikossa tavattiin laittomasti rajan ylittäneitä ja sittemmin palautettuja meksikolaisia. Reportaasissa nostettiin esiin erityisesti se, että monilta paikallisilta – niin viljelijöiltä kuin heidän tuotteidensa myyjiltäkin – ovat loppuneet tulot halvan tuontimaissin vuoksi. Maissia ei kannata enää viljellä, koska ulkomailta saapuva, tuettu maissi on niin paljon halvempaa. Tämän seurauksena etenkin viljelijöistä moni on pannut pillit pussiin ja koettaa onneaan Meksikon ja USA:n välisen muurin lävitse.

Mistä tämä halpa maissi sitten saapuu? Ja millä maalla voisi mahdollisesti olla varaa tuottaa maissia halvemmalla kuin Meksikossa? Vastaus on yllättävä: USA:lla. Siellä tuetaan maissin tuotantoa niin massivisilla summilla, että sitä voidaan roudata naapurimaahan pilkkahinnalla maiden välisen vapaakauppasopimuksen turvin. Ei ole ehkä yllättävää, että tämä vapaakauppa tuntuu hyödyntävän pääasiassa sopimuksen rikkaampaa osapuolta. Sitä, mitä Meksiko voi USA:han päin tuoda, ei dokumentissa mainittu. Dokumentin tokaisu: ”Meksikon pääasiallinen tuontituote on maissi, vientiartikkeli meksikolaiset” lieneekin enemmän kuin siteeksi totta.

Haitilla vastaava ongelma oli tullut, kun Maailmanpankki ja IMF olivat saaneet maan poistamaan riisin tuontitullit 80-luvulla myönnettyjen lainojen ehtona. Teoriassahan tuontitullit eivät ole hyvästä: tämänhetkisen talouskriisin aikana yksi pontevimpia huutoja onkin ollut, etteivät kriisin koskettamat maat ryhtyisi protektionistisiksi ja lisäisi tuontitulleja – se kun olisi varma tapa hiljentää maailmankauppaa lisää. On kuitenkin eroa tuontitullilla ja tuontitullilla. Siinä vaiheessa, kun maahantuotu tavara on hyvin vahvasti jo alunperinkin tuettua, on todennäköistä, että tuontitavara on tuen vuoksi niin paljon halvempaa, että – kuten Meksikon ja Haitin tapauksessa näyttää käyneen – tuontitavara on romahduttanut maan oman tuotannon. (Kuulemma hieman samaa on tapahtumassa Saksan autoteollisuudelle – he ovat kunnon eurooppalaisina olleet laittamatta autoille lisätulleja, ja nyt ranskalaisten tukema autoteollisuus valtaa alaa laatuautoistaan ylpeällä Saksanmaalla.)

Surullisinta tässä on, että Haitilla tämä oman ruoantuotannon kannattavuuden romahdus on johtanut yhä kasvavaan kierteeseen ulkomaisesta ruoka-avusta. Voiko todella olla USA:nkaan taloudelle kannattavaa tukea tuotantoaan niin paljon, että ylituotantoa on purettava todellisuudessa halvempien tuotantokustannusten maihin, jolloin valtio käytännössä maksaa ylituotannosta ja lopulta myös epäilemättä maksaa myös ruoka-apua naapurimaihin – tiukan rajavartion kuluista puhumattakaan?

USA:n tapa jakaa tukia on muutenkin mielenkiintoinen, tuet kun menevät pääosin muutamalle kasville jotka ovat samalla pikaruoka- ja einesteollisuuden pääasiallisia raaka-aineita. Mutta tuosta ehkä myöhemmin lisää.