Täydellistä pintaa tavoittelemassa

Oletko joskus valikoinut kaupassa valkosipuleja ja ihastellut täydellisen puhtaanvalkoisia, kauniinmuotoisia kynsilaukkoja? Luin aikaa sitten juttua kiinalaisista valkosipuleista ja siitä, mitä tuon ulkonäön eteen on tehty. Säilyvyyden ja kauniin ulkomuodon vuoksi niitä säteilytettiin (säilyvyyttä), myrkytettiin (jotteivät ne itäisi) ja valkaistiin (kaunis ennen kaikkea) ennen kauppaan saapumistaan. Ulkonäöllä on väliä: kuluttaja valitsee kaunista, koska ulkonäön katsotaan olevan laadun tae.

Olin joskus kokeillutkin noita sipuleita, mutta lukemani jälkeen olen jättänyt kiinalaiset valkosipulit kauppaan. Kaupasta ei tosin ole enää aikoihin ollut tarvettakaan hakea valkosipulia: äitini kasvattaa omalla kunnianhimoisen kokoisella ryytimaallaan myös omaa valkosipulia joka on perinteisen kotiviljelijän tapaan täyttä luomua. Nämä valkosipulit ovat hyvin monella tapaa lähestulkoon kiinalaisten valkosipulien antiteesejä. Ne ovat multaisia, likaisia, pienehköjä ja keväällä herkästi itäviä, mutta rusehtavan kuoren alta paljastuu äärimmäisen maukas, kaunis ja voimakas kynsi. Ulkokuori pettää, kuten monesti ennenkin.

On ymmärrettävää että kauniit vihannekset viehättävät. Entisaikaan ulkomuodon perusteella saattoi sanoa ruoasta paljonkin: kiinteä, ehjä ja kauniin oranssi porkkana oli varmasti vielä raikkaan makuista, itämätön kiinteä peruna maukasta, homeeton hillon pinta säilyvän merkki.

Tämä vanha viisaus ei enää päde kuin osittain. Säilöntäaineet, käsittelyaineet ja kosmeettiset kikat estävät meitä tehokkaasti valitsemasta parasta. Kuin kollektiivisesta vanhasta muistista valitsemme kuitenkin edelleen kiinteimmät, tasaisimman väriset, symmetrisimmät ja jostain omituisesta oikusta suurimmat hedelmät ja vihannekset.

Ruoalle on on modernin ruokateollisuuden myötä käynyt samoin kuin meille: ulkomuodolle on pikku hiljaa alettu antaa yhä enemmän painoarvoa, ja molempien kauneusihanteet ovat alkaneet loitota luonnollisesta. Kaikki eivät pidä peroksidiblondeista, bodareista tai ilmeettömistä botox-kasvoista, mutta niiden kannatus kasvaa. Kaikki eivät kuvittele, että kiiltäväpintaiset, toisensa klooneilta näyttävät omenat ovat täydellisyyden huipentuma: näitä kuitenkin mieluiten valitaan ostoskoriin. Vihannesten kohdalla kauneusihanteet ovat muovautuneet myös suuntaan, jossa hyvänä pidetty ulkoasu on suorassa ristiriidassa maun, ravintoarvon ja muiden ruoan kannalta olennaisten ominaisuuksien osalta.

Kuluttajat haluavat kauniita vihanneksia. Jalostuksella on saatu suurempia ja kauniimpia lajikkeita. Ei ole silti mikään salaisuus, että useimmiten suuremmat ja kauniimmat ovat vetisempiä ja mauttomampia.  Useinkaan makua tai myöskään ravintoarvoa ei näissä peleissä ajatella. Suuri koko voi myös olla kasvuravinteiden valinnasta kiinni – näilläkin optimoidaan sitä, että saadaan kuluttaja tarttumaan tuotteeseen. Sen loppukäytöstä ei tarvitse enää tuottajan huolehtia.

Luomuappelsiinien pinnassa on paljon virheitä ja ne pilaantuvat herkästi, mutta kun ne syö ajallaan, maku on taivaallisen mehukas. Rupuisen pinnan alla on kiinteä, kirkkaanvärinen hedelmäliha ja raikas, makea ja hieman hapan maku. Kun nämä tavallista appelsiinia puolta pienemmät köyhät sisarpuolet laitetaan bodattujen serkkujensa viereen, valinta voi helposti kallistua kauniimpaan. Todelisuudessa bodariserkkujen sisus on vetisempi ja mauttomampi, ja hedelmän kuori on niin täynnä kemikaaleja ettei sitä voi käyttää ruoanlaittoon.

Meidän olisi syytä päivittää tietomme siitä, miltä laadukas vihannes näyttää ja oppia katsomaan myös muita ominaisuuksia kuin ulkokuorta. Jostain syystä en voi tässä yhteydessä olla ajattelematta Britain’s Got Talentin tuoreinta yllätystä.

2 ajatusta artikkelista “Täydellistä pintaa tavoittelemassa

  1. Jotenkin jäin vielä kaipaamaan referenssiä kysymykseen, miksi kotimaista eli suomalaista sokeria ei saa ruskeana. 🙂 Siinä olisi nimittäin (ainoa) hyvä esimerkki toiseen suuntaan.

    • Pakkohan se linkki tänne on laittaa. Hupaisa vastaus tulee Vihreän langan Kysy Enolta -palstalla vastauksena kysymykseen, miksi kotimaisesta juurikassokerista ei voi tehdä ruskeaa sokeria. Vastaus on annettu kieli poskessa ja itse repesin sen kohdalla ihan tyystin:

      ”Sokerijuurikkaasta ei voi valmistaa tummaa sokeria. Tai voisi, mutta se maistuisi kyntöpellolta. Jotenkin kyllä sopisi suomalaiseen itseruoskinnan sävyiseen ekohippeilyyn se, että sokerikin maistuisi raa’alta lantulta.”

      Vältelkäämme edelleen ruoskaa ekoasioissa 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s