Valtio on saanut vihdoin läpi pitkään pohditun ns. windfall-tulon veron. Kyseessä on päästökaupan sivutuotteena tullut ”ansioton arvonnousu”, kun hiilijalanjäljiltään pieniksi katsotuilla vesivoimalla ja ydinvoimalla energiaa tuottavat yhtiöt pääsevät saamapuolelle päästökaupassa, mutta hyötyvät samanaikaisesti päästökaupan aikaansaamasta sähkön hinnannoususta. Tämä on ollut yksi päästökaupan epäkohtia (jonka olisi ehkä voinut jotenkin korjata päästökaupan rakennetta muokkaamalla) ja sen verotus on enemmän kuin järkevää. Päästökaupan aikaansaama sähkön hinnannousu kun on maksettu suoraan veronmaksajan kukkarosta, mutta voitot ovat menneet yritykselle normaalin liiketoimintavoiton ”päälle”. Valtion kuorima kerma kulunee lähivuosina elvytykseen ja sen laskujen maksamiseen.
Kuukausi: maaliskuu 2009
Ruokapolitiikkaa pöytään
Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.
Olin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.
Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.
Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.
Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).
Vierivät kivet kurmuuttavat
Lukekaa Rolling Stonen artikkeli The Big Takeover. Rokkijournalistit osaavat kirjoittaa taloudesta ja talouskriisiin johtaneista tapahtumista vetävästi ja kiinnostavasti, ja jutussa onnistutaan käymään ymmärrettävästi läpi myös taustoituksen kannalta olennaisia asioita, mm. collateralized debt optionsien (CDO) ja credit-default swapien (CDS) anatomiaa.
Erityisen paljon huomiota saa Wall Steetin niska-perseote Washingtonista sekä se, että tapa, jolla valtion tukea on rahoitusjärjestelmään annettu on suosinut suurempia (ja Washingtonissa paremmin lobanneita) finanssipankkeja pienempien ja talouskriisiin täysin osattomien pankkien kustannuksella. Eräs Rolling Stonen pääteemoista onkin, että taloudellinen valta on nykyään sulautunut suurelta osin poliittiseen valtaan.
AIG:n tapausta käydään läpi esimerkkinä siitä, mitä taloudessa erinäisten säännösten hölläämisen jälkeen on tapahtunut. Lisäksi tuodaan esille se, että FED on pumpannut biljoonia talouteen yrityslainoina, joiden vastaanottajiakaan se ei suostu kertomaan (lainojen myöntöperusteista puhumattakaan).
Rolling Stone on myös lähtenyt nimeämään erinäisiä syntipukkeja tapahtumiin. Taustaa löytyy AIG:n massiivisille tappioille ja sille, kenen ansiosta pankkeja sääteleviä lakeja höllennettiin 90-luvun lopulla. Vaikka periaatteessa onkin hölmöä lähteä etsimään syyllistä yksittäisistä henkilöistä, on myönnettävä, että tietyillä yksilöillä on, valitettavasti, ollut enemmän valtaa talouden nykyisen tilan muokkaukseen kuin muilla. Pitäisin kuitenkin mielessä, että porsaanreikiä hyödyntäviä yksilöitä on aina: perimmäinen syy löytyy porsaanrei’istä (mikä ei tee niitä hyödyntäneistä silti yhtään pienempiä konnia).
Näistä aineksista on saatu hirveän hyvä tarina. Teaseriksi pieni sitaatti: ”AIG is what happens when short, bald managers of otherwise boring financial bureaucracies start seeing Brad Pitt in the mirror.”
Lukekaa.
Yhteisellä asialla
Nyt on aika taas osallistua Yhteisvastuukeräykseen. Jos mietityttää, minne rahat keräyksestä menevät, kannattaa kääntää TV1:lle. Kanavalla pyörii täytepätkinä Yhteisvastuukeräyksen mainoksia, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää 5-10 minuutin tietoiskuista. Yhteisvastuukeräyksen mainokset on hyvin tehty, ja niitä katsoo mielellään: kussakin jaksossa kerrotaan jostakusta ihmisestä tai perheestä jota keräyksen turvin on autettu ja avataan samalla prosessia tai projektia, johon apu on kuulunut.
Eikö moinen avustuksen keräys ole ristiriidassa sen kanssa, mitä toissapäivänä kirjoitin kehitysavun ongelmista? Ei, mikäli apu käytetään oikein. Osallistava auttaminenkin vaatii ihmisiä ja rahaa. Tänään näkemässäni pätkässä kerrottiin Bangladeshin RDRS-nimisestä projektista, jossa korostettiin juuri niitä asioista mistä viimeksi kirjoitin: köyhien voimavarojen lisäämistä, omien vaikutusmahdollisuuksien luomista ja parantamista, omanarvontunnon parantamista. Köyhän ongelma, kuten tuossakin pätkässä äärimmäisestä köyhyydestä koulutuksen ja mikrolainojen avulla ponnistanut mies kertoi, on se, että hänellä ei usein ole asemaa yhteisössä, hän kokee olevansa halveksittu eikä hänellä ole keinoja asemansa muuttamiseen. Jo se, että tarjotaan keinoja ponnistaa eteenpäin tästä asemasta tekee ihmeitä.
RDRS-projektin koordinaattori korosti, että tärkeintä on lisätä kahdenlaista ”pääomaa”. Henkinen pääoma on tietoa, koulutusta ja osaamista vaikkapa maanviljelyksen keinoissa; sosiaalinen pääoma on yhteisöä kokoavaa toimintaa, joka tekee köyhistä voimakkaampia kuin yksilöt voisivat olla ja jota puolestaan edusti mm. järjestön avulla luotu kyläneuvosto.
Tällaiseen tarkoitukseen minäkin voin laittaa roponi.
Yhteisön voimaa
Postiluukusta tipahti joku päivä sitten suosikkilehteni Mondon uusi numero. Mikäpä siis olisikaan asiaankuuluvampaa kuin vihdoin kirjoittaa edellisen, helmikuun Mondon mieleenpainuneesta artikkelista.
Artikkelissa kerrottiin Saila Saaristo -nimisen antropologianopiskelijan matkoista Brasilian surullisenkuuluisiin slummeihin, faveloihin. Hän oli asunut Rio de Janeiron slummeissa yhteensä puolitoista vuotta, aluksi vaihto-opiskelijana sattumalta ja myöhemmin gradunsa vuoksi. Vaikka opinnäytetyöt eivät välttämättä keskimäärin olekaan kiinnostavaa luettavaa, tämän gradun haluaisin lukea.
Faveloiden ongelma on sama kuin slummien muuallakin maailmassa: ne ovat järjestäytyneen yhteiskunnan rajamailla toimivia asuinalueita, joilla ei ole lainvoimaista asemaa. Slummien olemassaoloa ei välttämättä haluta tunnustaa tai ainakaan myöntää niiden olevan pysyvä asumismuoto, mutta niiden asukkailla ei yleensä ole todellisia vaihtoehtoja. Slummien hatara asema lain silmissä tekee hankalaksi niiden usein surkeiden asuinolojen parantamisen: niinkin yksinkertaisten peruspalveluiden kuin viemäröinnin ja juoksevan veden saaminen voi olla liki mahdotonta, jos kaupunki ei halua tunnustaa slummia todelliseksi asuinalueeksi.
Saaristo oli pian havainnut, että slummi ei välttämättä ollut sen vaarallisempi asuinpaikka kuin muutkaan Rion osat. Hän oli innostunut huomattuaan kuinka slummien asukasyhteisöt olivat järjestäytyneet korjaamaan slummien oloja. Nämä yhteisöt olivat painostuksella ja aktiivisuudellaan saaneet slummeissa aikaan todellisia parannuksia, kuten edellämainitun viemäröinnin ja juoksevaa vettä. Hän vaikuttui yhteisöjen työstä niin, että valitsi ne gradunsa aiheeksi.
Yhteisö on merkittävä tekijä köyhimpien elinolojen parantamisessa. Sillä on myös voimaa niin yhteisöllisiin kuin ekologisiinkin parannuksiin toisin kuin vaikkapa kehitysavussa tyypillisellä ulkopuolelta tulevalla komitealla. Maailman tila 2008 -raportissa eräs osateema käsitteli kestävän kehityksen toteuttamista ja kehitysapua. Oma lukunsa, Köyhien voimavarojen lisääminen, käsitteli erityisesti sitä, miten köyhimpien asemaa ja itsemääräämisoikeutta voitaisiin parhaiten parantaa. Luvussa kritisoitiin erityisesti perinteistä komiteavetoista kehitysapumallia, jossa ”paremmin tietävät” tahot tulivat kertomaan miten asioita kannattaisi tehdä. Nämä hankkeet usein onnistuivat korkeintaan nimellisesti, niin että komitean poistuttua asiat palautuivat ennalleen. Syy näihin on selvä: köyhät itse eivät saaneet osallistua aidosti hankkeisiin.
Perinteiselläkin avulla on toki paikkansa. Se toimii erityisesti tilanteissa, joissa vaaditaan vaikkapa luonnonkatastrofin tuhojen paikkaamiseen nopeaa toimintaa: lääkkeiden, ruoan ja väliaikaisen avun toimittamista. Muunlaisissa tilanteissa, vaikkapa kestävien viljelytapojen omaksumisessa tai lapsiavioliittojen lopettamisessa ylhäältä tulevat mahtikäskyt tai opettajasetämäinen kiertävä valistus eivät ole tehokkaita. Kun kyseessä on asia, joka vaatii yhteisön itsensä sisäistä muuttumista, yhteisön tulee tulla muutokseen mukaan. Muutoksen tulee lopulta tulla yhteisöstä itsestään. Eräs artikkelissa mainittu tapa hoitaa kehitysapuprojekteja yhteisölähtöisesti on ns. Seed-Scale, joka onkin tutustumisen arvoinen.
Monelle todelliselle köyhälle on iskostunut mieleen vaikutusmahdollisuuksien puute ja oma vähäpätöisyys. Tämä pessimismin kierre tulee katkaista. Joskus yhteisöt osaavat järjestäytyä itsestään, kuten favelan tapauksessa; toisinaan vaaditaan pientä kannustusta ja ohjausta. Usein riittää, että köyhille antaa mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa ja näyttää että muutos on mahdollinen. Tämäntapaisissa hankkeissa on kuitenkin kärsimättömän liikkeellepanijan ymmärrettävä, että muutokset ovat hitaita ja saattavat rönsyillä eri suuntiin kuin alunperinkään odotettiin.
Kenen duuni elvyttää?
Aamukahvi oli taas mennä väärään kurkkuun. (Tätä on tapahtunut viime aikoina hälyttävän usein.) Hesarin pääkirjoitussivulla käsiteltiin Helsingin tulevia säästötoimia. Verotulojen arvioidun pienenemisen vuoksi budjettia pyritään supistamaan tänä vuonna kolme ja kolmessa vuodessa yhteensä kahdeksan prosenttia. Järeä kakku, mutta sinänsä vielä ymmärrettävää.
Mihin säästötoimet sitten haluttiin kohdistaa? Terveydenhoito, sosiaali- ja koulutoimi ovat kaupungin suurimpia rahareikiä. Edelleenkin vielä ymmärrettävä (joskin epämiellyttävä ja pitkällä tähtäimellä kyseenalainen) peruste sille, että näihin ollaan iskemässä juustohöylää.
Sitten aletaan mennä pahasti metsään. Kaupungin virkamiehet (!) ovat sitä mieltä, että investoinneista ei ole syytä karsia, koska kaupungin tulee elvyttää. Suomeksi: kaupunki sitoutuu jatkamaan ja aloittamaan uusia, kalliita hankkeita, joista ei ole suoraa hyötyä, ja karsivat henkilökuntaa. (Paras arvaus sille, mitä näistä em. toimista säästäminen tarkoittaa.) Tästä herää kaksikin kysymystä.
Ensinnäkin: millä tapaa työpaikka raksalla elvyttäisi enemmän kuin työpaikka kunnanlääkärinä? Työpaikka on työpaikka, ja kuntalaisten työssäpysyvä kokonaismäärä ja keskimääräinen ansaittu (verotettava, eli kunnallekin osittain menevä) tulo ei siitä muutu. Itse asiassa todennäköisimmin raksalainen tulee määräaikaisesti töihin muualta, lääkäri todennäköisesti kyllä asuu työpaikkansa lähellä. Jos matematiikka menee tässä laskujen mukaan, nyt siis vain karsitaan kunnan työpaikkoja ja lisätään sama määrä (ehkä hieman vähemmän, jos nyt siis kuitenkin kokonaissäästöihin pyritään) toiselle sektorille.
Toiseksi: jos (kun) kunnat kerran ovat nyt niinkuin aina totaalisen pa – ja vaikka eivät olisikaan – mikä ihme velvoite niillä on pienestä pussistaan pyrkiä elvyttämään? Eikö tämä juuri ollut valtion tehtävä? Elvytyshän on nimensä mukaisesti menojen tilapäistä lisäystä ja esimerkiksi projektitöiden uudelleenaikatauluttamista hieman aiemmaksi. Valtiolla on mahdollisuus velkaantua järkevissä rajoissa ja tilata näitä töitä. Toki kuntasektorillakin olisi paljon tällaisia projekteja, mutta tällaisessa tilanteessa valtion olisi syytä tulla vastaan ja tarjota rahoitusta järkeviin hankkeisiin. Homekoulujen korjaus, johon valtiolta tuli avustusta (johon tosin virhearvioiden vuoksi suunnattiin vähemmän rahaa kuin olisi voinut) on tästä hyvä esimerkki.
Jos Helsingillä olisi todella pitkäaikaista tarvetta menojen vähentämiseen, ymmärtäisi paremmin palkkalistojen leikkausta. Oletettavasti kuitenkin taantuman jälkeen verotulot taas kasvavat, jos taantuma-ajan politiikalla vain ei turhaan luoda uutta syrjäytyneiden luokkaa.
Aidon ruoan puolustuspuhe
Aiemmassa postauksessa mainittu Michael Pollan on ruokateollisuusseikkailujensa jälkeen kirjoittanut uuden kaunopuheisemman kirjan, In Defense of Food. New York Times Magazinen artikkelissa ”Unhappy Meals” hän kirjoittaa tuon kirjan aihepiirissä liikkuen pitkän puolustuksen oikean, käsittelemättömän ruoan puolesta. Paljolti asia on tuttua mutta myös karuja ja uusia tositarinoita löytyy: mm. kertomus siitä, kuinka jokunen kymmenen vuotta sitten USA:ssa päivitettiin yleisiä ravitsemusohjeita, ja alun perin uusi ohje kuului, että ihmisten tulisi vähentää lihan syöntiä senhetkisestä: lihateollisuuden jyrähdyksen jälkeen lause vesitettiin muotoon, jossa kehotettiin välttämään tyydyttyneitä rasvahappoja.
Artikkeli on pitkähkö, mutta lukemisen arvoinen. Keskittymishäiriöisille jutun olennaisin sisältö on onneksi heti alkuun tiivistetty seitsemään sanaan: ”Syö ruokaa. Enimmäkseen kasveja. Älä syö liikaa.” (In the Defence of Food -kirjassa tätä kuulemma seuraa muutama kymmenen sivua aidon ruoan määrittelyä. Marketin useimmat myyntiartikkelit kun ovat Pollanin sanojen mukaan ”edible foodlike substances”. Artikkelin kahdella viimeisellä sivulla annetaan kuitenkin hyvät nyrkkisäännöt oikean ruoan tunnistamiseen.)
Setelipaino kuumenee
Virtuaalinen setelipaino käy nyt kuumana Yhdysvalloissa. International Herald Tribunen artikkelissa kerrotaan, että FED on käynnistänyt biljoonan lisädollarin pumppaamisen talouteen.
Lisärahaa on tarjolla monessa muodossa. 750 biljoonaa menee (aiemmin sovittujen 500 biljoonan lisäksi) asuntolainojen velkakirjoihin (mortgage-backed securities), 300 biljoonalla ostetaan valtion velkakirjoja (Treasury securities) joka käytännössä lisää kierrossa olevan rahan määrää. Lisäksi FED lisää rooliaan kulutus- ja yritysluotottajana mahdollisesti jopa biljoonalla. Yhteensä FEDin kulutus on nousemassa kolmeen biljoonaan jos ja kun kaikki ohjelmat toteutetaan.
On selvää, että keskuspankin pääjohtaja Bernanke pelkää deflaatiota. Vuonna 2002 pidetyssä puheessa Bernanke linjaa juuri tämänkaltaista ratkaisua mahdollisen deflaation edessä. (Puheen pitämisen aikaan Bernanke itse asiassa pelkäsi, että deflaatio oli jo uhka – pelko joka ei osoittautunut todeksi siinä taloustilanteessa.)
Tavoitteena on alentaa pitkiä korkoja – liike, joka onnistuikin jo – ja saada lainananto ja -otto taas kasvuun. Itse ihmettelen tavoitetta (vaikka ymmärränkin että muunlainen retoriikka on mahdotonta): saada velkavetoinen kulutus taas kasvuun. Missä välissä lainat oikein pitikään maksaa – eikös tietyn kipukynnyksen jälkeen ole pakko alkaa säästää ja maksaa velkaa pois? 2000-luvun alun IT-pörssikuplan ongelmat voitiin vielä lakaista maton alle toisella kuplalla. Jossain vaiheessa romahduksen hoitaminen uudella kuplalla ei voi enää toimia.
Pelätään, että tämä raharuiske lisää inflaatiota. Itse ihmettelisin kahta asiaa: ensinnäkin, miten voisi olla lisäämättä, ja toiseksi, eikö se ollutkin tarkoitus? Edellä mainitussa puheessaan Bernanke nyrpisteli nenäänsä sille, miten ihmisillä oli taipumus syyttää inflaatiosta milloin mitäkin, ja mainitsi tässä yhteydessä setelipainon. Silti Bernanke ei nähnyt mitään outoa siinä, että deflaation voittamiseen setelipaino toimii. Inflaation avulla päästään näppärästi pienentämään suhteellista velkaa, jolloin yrityksillä ja kotitalouksilla on toivoa velanmaksussa. Jos velkaa halutaan lyhentää ja saada uutta tilalle, inflaatio hoitaisi ainakin asiaa näppärästi.
Taloussanomilla on myös hyvä artikkeli aiheesta.
Kannattiko säästää?
Hesarissa kerrottiin juuri eräässä brittisairaalassa kuolleen 2000-luvulla 400-1200 ihmistä enemmän kuin tilastollisesti olisi odottanut. Vaikka yksilötasolla onkin jälkikäteen mahdotonta kertoa, kuinka moni ja mitkä näistä todennäköisesti tarpeettomista kuolemista johtuivat huonosta hoidosta, varmaa on että kaikki sairaalassa ei ole ollut kunnossa.
Staffordin sairaalassa tuntui arvioiden mukaan olevan kaikki pielessä: kouluttamatonta tai huonosti koulutettua henkilökuntaa, liian pieni miehitys, ei päivystävää kirurgia jne. Syypääksi todettiin sairaalan hallinnon väkisin läpiviemät säästötoimet, joissa ei oltu pohdittu lainkaan hoidon laatua vaan ainoastaan numeroita viivan alla. Karuin yksityiskohta säästöissä oli, että niihin yhdistettiin nimelliset laatukriteerit: potilas mm. piti saada hoitoon näistä liian vähäisistä resursseista huolimatta alle neljän tunnin, mistä seurasi virheellisiä diagnooseja ja lisää komplikaatioita muutenkin ylitäysillä osastoilla.
Jos huonoon hoitoon kuolleiden määrän voisi laskea, voisikin sairaalan vuosien varrella tekemistä ’säästöistä’ laskea näppärästi ihmishengen hinnan. Tosin veikkaan että lisääntyneet komplikaatiot veivät suurimman osan näistä rahoista.
Artikkelin valossa tuntuu ironiselta samaan aikaan julkaistu arvio, että kunnat Suomessa alkavat jo varautua palvelujen leikkaukseen.
Ruokajournalismia ja tuontitulleja
JIMiltä tuli sunnuntai-iltana ohjelma Kokkausta vaaravyöhykeellä (Cooking in the danger zone). Kyseistä sarjaa voi ehdottomasti suositella! Nimen perusteella ohjelman voisi kuvitella kuuluvan siihen gonzo-kategoriaan, jossa syödään mädätettyjä ötököitä ”eksoottisissa” paikoissa. BBC:n tuottama laatusarja ei kuitenkaan sorru (liialliseen) gonzoiluun: ohjelmassa ruokatoimittaja vierailee vaarallisiksi katsotuissa maissa katsomassa, miten ihmiset elävät ja ennen kaikkea miten ruoka ja ruokapolitiikka vaikuttavat maan oloihin.
Jaksossa, jonka näin, käytiin Haitilla ja Meksikossa ja pohdittiin USA:n ruokapolitiikan vaikutusta näihin maihin. Meksikossa tavattiin laittomasti rajan ylittäneitä ja sittemmin palautettuja meksikolaisia. Reportaasissa nostettiin esiin erityisesti se, että monilta paikallisilta – niin viljelijöiltä kuin heidän tuotteidensa myyjiltäkin – ovat loppuneet tulot halvan tuontimaissin vuoksi. Maissia ei kannata enää viljellä, koska ulkomailta saapuva, tuettu maissi on niin paljon halvempaa. Tämän seurauksena etenkin viljelijöistä moni on pannut pillit pussiin ja koettaa onneaan Meksikon ja USA:n välisen muurin lävitse.
Mistä tämä halpa maissi sitten saapuu? Ja millä maalla voisi mahdollisesti olla varaa tuottaa maissia halvemmalla kuin Meksikossa? Vastaus on yllättävä: USA:lla. Siellä tuetaan maissin tuotantoa niin massivisilla summilla, että sitä voidaan roudata naapurimaahan pilkkahinnalla maiden välisen vapaakauppasopimuksen turvin. Ei ole ehkä yllättävää, että tämä vapaakauppa tuntuu hyödyntävän pääasiassa sopimuksen rikkaampaa osapuolta. Sitä, mitä Meksiko voi USA:han päin tuoda, ei dokumentissa mainittu. Dokumentin tokaisu: ”Meksikon pääasiallinen tuontituote on maissi, vientiartikkeli meksikolaiset” lieneekin enemmän kuin siteeksi totta.
Haitilla vastaava ongelma oli tullut, kun Maailmanpankki ja IMF olivat saaneet maan poistamaan riisin tuontitullit 80-luvulla myönnettyjen lainojen ehtona. Teoriassahan tuontitullit eivät ole hyvästä: tämänhetkisen talouskriisin aikana yksi pontevimpia huutoja onkin ollut, etteivät kriisin koskettamat maat ryhtyisi protektionistisiksi ja lisäisi tuontitulleja – se kun olisi varma tapa hiljentää maailmankauppaa lisää. On kuitenkin eroa tuontitullilla ja tuontitullilla. Siinä vaiheessa, kun maahantuotu tavara on hyvin vahvasti jo alunperinkin tuettua, on todennäköistä, että tuontitavara on tuen vuoksi niin paljon halvempaa, että – kuten Meksikon ja Haitin tapauksessa näyttää käyneen – tuontitavara on romahduttanut maan oman tuotannon. (Kuulemma hieman samaa on tapahtumassa Saksan autoteollisuudelle – he ovat kunnon eurooppalaisina olleet laittamatta autoille lisätulleja, ja nyt ranskalaisten tukema autoteollisuus valtaa alaa laatuautoistaan ylpeällä Saksanmaalla.)
Surullisinta tässä on, että Haitilla tämä oman ruoantuotannon kannattavuuden romahdus on johtanut yhä kasvavaan kierteeseen ulkomaisesta ruoka-avusta. Voiko todella olla USA:nkaan taloudelle kannattavaa tukea tuotantoaan niin paljon, että ylituotantoa on purettava todellisuudessa halvempien tuotantokustannusten maihin, jolloin valtio käytännössä maksaa ylituotannosta ja lopulta myös epäilemättä maksaa myös ruoka-apua naapurimaihin – tiukan rajavartion kuluista puhumattakaan?
USA:n tapa jakaa tukia on muutenkin mielenkiintoinen, tuet kun menevät pääosin muutamalle kasville jotka ovat samalla pikaruoka- ja einesteollisuuden pääasiallisia raaka-aineita. Mutta tuosta ehkä myöhemmin lisää.
Kirsi Louhelainen 