Windfall-tulot verolle

Valtio on saanut vihdoin läpi pitkään pohditun ns. windfall-tulon veron. Kyseessä on päästökaupan sivutuotteena tullut ”ansioton arvonnousu”, kun hiilijalanjäljiltään pieniksi katsotuilla vesivoimalla ja ydinvoimalla energiaa tuottavat yhtiöt pääsevät saamapuolelle päästökaupassa, mutta hyötyvät samanaikaisesti päästökaupan aikaansaamasta sähkön hinnannoususta. Tämä on ollut yksi päästökaupan epäkohtia (jonka olisi ehkä voinut jotenkin korjata päästökaupan rakennetta muokkaamalla) ja sen verotus on enemmän kuin järkevää. Päästökaupan aikaansaama sähkön hinnannousu kun on maksettu suoraan veronmaksajan kukkarosta, mutta voitot ovat menneet yritykselle normaalin liiketoimintavoiton ”päälle”. Valtion kuorima kerma kulunee lähivuosina elvytykseen ja sen laskujen maksamiseen.

Ruokapolitiikkaa pöytään

Latailin juuri kännykästäni kuvia koneelle ja kävin niitä läpi. Satunnaisten lomanäpsyjen ja erilaisten kuvallisten vitsien lisäksi kännyyn tallentuu toisinaan kiinnostavia asioita, joista toivon ehtiväni ottaa lisää selkoa myöhemmin.

stuffedandstarvedOlin jo unohtanut taannoisella reissulla kirjakauppaan törmänneeni kiinnostavan oloiseen kirjaan nimeltä Stuffed and Starved – The Hidden Battle for the World Food System. En ehtinyt tutustua siihen juuri kantta pidemmälle, joten kirja jäi kauppaan, mutta nyt otin siitä hieman enemmän selvää.

Kirja näyttää jatkavan teemaa, josta kirjoitin jo aiemmin Kokkausta vaaravyöhykkeeltä-postauksessani. Raj Patelin Stuffed and Starved käsittelee nimensä mukaisesti ruoan epätasaista jakautumista maapallolla ja globaalia ruokapolitiikkaa. Erityistarkastelun kohteena on ruoan globaalit tuotanto-, jakelu- ja myyntijärjestelmät, joiden vaikutusta ruoan jakautumiseen kirjoittaja selvittää. Jonkun verran päällekkäisyyttä monien muiden lähivuosina ilmestyneiden ruoan tuotantoa ja ruokateollisuutta koskevien kirjojen kanssa varmasti löytyy, mutta maailmankaupan näkökulma on eri kuin esim. Pollanin kirjoissa.

Kokonaisuutena kirja vaikuttaa melko poleemiselta, mutta se ei ole miinusta mikäli mouhun alla on faktaa. Kirjalla on mielenkiintoiset nettisivut osoitteessa stuffedandstarved.org, joiden blogi jatkaa kirjan teemoilla. Sivut ovat tutustumisen arvoiset ja mikäli kirja on samaa luokkaa, se lienee hyvinkin lukemisen arvoinen.

Kuvassa näkyvä toinen kirja What have you changed your mind about oli myös mielenkiintoisen oloinen: kirjan ideana on ollut haastatella eri alojen huippuja ja pyytää heitä nimeämään yksi asia, josta he ovat muuttaneet mieltään. Kirja lienee vähintäänkin hupaisaa luettavaa, vaikka näyttääkin kuuluvan jonkinlaiseen rahaa tahkoavaan sarjaan (What are you optimistic about? ja What is your dangerous idea? näyttävät kuuluvan samaan formaattiin).

Vierivät kivet kurmuuttavat

Lukekaa Rolling Stonen artikkeli The Big Takeover. Rokkijournalistit osaavat kirjoittaa taloudesta ja talouskriisiin johtaneista tapahtumista vetävästi ja kiinnostavasti, ja jutussa onnistutaan käymään ymmärrettävästi läpi myös taustoituksen kannalta olennaisia asioita, mm. collateralized debt optionsien (CDO) ja credit-default swapien (CDS) anatomiaa.

Erityisen paljon huomiota saa Wall Steetin niska-perseote Washingtonista sekä se, että tapa, jolla valtion tukea on rahoitusjärjestelmään annettu on suosinut suurempia (ja Washingtonissa paremmin lobanneita) finanssipankkeja pienempien ja talouskriisiin täysin osattomien pankkien kustannuksella. Eräs Rolling Stonen pääteemoista onkin, että taloudellinen valta on nykyään sulautunut suurelta osin poliittiseen valtaan.

AIG:n tapausta käydään läpi esimerkkinä siitä, mitä taloudessa erinäisten säännösten hölläämisen jälkeen on tapahtunut. Lisäksi tuodaan esille se, että FED on pumpannut biljoonia talouteen yrityslainoina, joiden vastaanottajiakaan se ei suostu kertomaan (lainojen myöntöperusteista puhumattakaan).

Rolling Stone on myös lähtenyt nimeämään erinäisiä syntipukkeja tapahtumiin. Taustaa löytyy AIG:n massiivisille tappioille ja sille, kenen ansiosta pankkeja sääteleviä lakeja höllennettiin 90-luvun lopulla. Vaikka periaatteessa onkin hölmöä lähteä etsimään syyllistä yksittäisistä henkilöistä, on myönnettävä, että tietyillä yksilöillä on, valitettavasti, ollut enemmän valtaa talouden nykyisen tilan muokkaukseen kuin muilla. Pitäisin kuitenkin mielessä, että porsaanreikiä hyödyntäviä yksilöitä on aina: perimmäinen syy löytyy porsaanrei’istä (mikä ei tee niitä hyödyntäneistä silti yhtään pienempiä konnia).

Näistä aineksista on saatu hirveän hyvä tarina. Teaseriksi pieni sitaatti: ”AIG is what happens when short, bald managers of otherwise boring financial bureaucracies start seeing Brad Pitt in the mirror.”

Lukekaa.

Yhteisellä asialla

Nyt on aika taas osallistua Yhteisvastuukeräykseen. Jos mietityttää, minne rahat keräyksestä menevät, kannattaa kääntää TV1:lle. Kanavalla pyörii täytepätkinä Yhteisvastuukeräyksen mainoksia, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää 5-10 minuutin tietoiskuista. Yhteisvastuukeräyksen mainokset on hyvin tehty, ja niitä katsoo mielellään: kussakin jaksossa kerrotaan jostakusta ihmisestä tai perheestä jota keräyksen turvin on autettu ja avataan samalla prosessia tai projektia, johon apu on kuulunut.

Eikö moinen avustuksen keräys ole ristiriidassa sen kanssa, mitä toissapäivänä kirjoitin kehitysavun ongelmista? Ei, mikäli apu käytetään oikein. Osallistava auttaminenkin vaatii ihmisiä ja rahaa. Tänään näkemässäni pätkässä kerrottiin Bangladeshin RDRS-nimisestä projektista, jossa korostettiin juuri niitä asioista mistä viimeksi kirjoitin: köyhien voimavarojen lisäämistä, omien vaikutusmahdollisuuksien luomista ja parantamista, omanarvontunnon parantamista. Köyhän ongelma, kuten tuossakin pätkässä äärimmäisestä köyhyydestä koulutuksen ja mikrolainojen avulla ponnistanut mies kertoi, on se, että hänellä ei usein ole asemaa yhteisössä, hän kokee olevansa halveksittu eikä hänellä ole keinoja asemansa muuttamiseen. Jo se, että tarjotaan keinoja ponnistaa eteenpäin tästä asemasta tekee ihmeitä.

RDRS-projektin koordinaattori korosti, että tärkeintä on lisätä kahdenlaista ”pääomaa”. Henkinen pääoma on tietoa, koulutusta ja osaamista vaikkapa maanviljelyksen keinoissa; sosiaalinen pääoma on yhteisöä kokoavaa toimintaa, joka tekee köyhistä voimakkaampia kuin yksilöt voisivat olla ja jota puolestaan edusti mm. järjestön avulla luotu kyläneuvosto.

Tällaiseen tarkoitukseen minäkin voin laittaa roponi.

Yhteisön voimaa

Postiluukusta tipahti joku päivä sitten suosikkilehteni Mondon uusi numero. Mikäpä siis olisikaan asiaankuuluvampaa kuin vihdoin kirjoittaa edellisen, helmikuun Mondon mieleenpainuneesta artikkelista.

Artikkelissa kerrottiin Saila Saaristo -nimisen antropologianopiskelijan matkoista Brasilian surullisenkuuluisiin slummeihin, faveloihin. Hän oli asunut Rio de Janeiron slummeissa yhteensä puolitoista vuotta, aluksi vaihto-opiskelijana sattumalta ja myöhemmin gradunsa vuoksi. Vaikka opinnäytetyöt eivät välttämättä keskimäärin olekaan kiinnostavaa luettavaa, tämän gradun haluaisin lukea.

Faveloiden ongelma on sama kuin slummien muuallakin maailmassa: ne ovat järjestäytyneen yhteiskunnan rajamailla toimivia asuinalueita, joilla ei ole lainvoimaista asemaa. Slummien olemassaoloa ei välttämättä haluta tunnustaa tai ainakaan myöntää niiden olevan pysyvä asumismuoto, mutta niiden asukkailla ei yleensä ole todellisia vaihtoehtoja. Slummien hatara asema lain silmissä tekee hankalaksi niiden usein surkeiden asuinolojen parantamisen: niinkin yksinkertaisten peruspalveluiden kuin viemäröinnin ja juoksevan veden saaminen voi olla liki mahdotonta, jos kaupunki ei halua tunnustaa slummia todelliseksi asuinalueeksi.

Saaristo oli pian havainnut, että slummi ei välttämättä ollut sen vaarallisempi asuinpaikka kuin muutkaan Rion osat. Hän oli innostunut huomattuaan kuinka slummien asukasyhteisöt olivat järjestäytyneet korjaamaan slummien oloja. Nämä yhteisöt olivat painostuksella ja aktiivisuudellaan saaneet slummeissa aikaan todellisia parannuksia, kuten edellämainitun viemäröinnin ja juoksevaa vettä. Hän vaikuttui yhteisöjen työstä niin, että valitsi ne gradunsa aiheeksi.

Yhteisö on merkittävä tekijä köyhimpien elinolojen parantamisessa. Sillä on myös voimaa niin yhteisöllisiin kuin ekologisiinkin parannuksiin toisin kuin vaikkapa kehitysavussa tyypillisellä ulkopuolelta tulevalla komitealla. Maailman tila 2008 -raportissa eräs osateema käsitteli kestävän kehityksen toteuttamista ja kehitysapua. Oma lukunsa, Köyhien voimavarojen lisääminen, käsitteli erityisesti sitä, miten köyhimpien asemaa ja itsemääräämisoikeutta voitaisiin parhaiten parantaa. Luvussa kritisoitiin erityisesti perinteistä komiteavetoista kehitysapumallia, jossa ”paremmin tietävät” tahot tulivat kertomaan miten asioita kannattaisi tehdä. Nämä hankkeet usein onnistuivat korkeintaan nimellisesti, niin että komitean poistuttua asiat palautuivat ennalleen. Syy näihin on selvä: köyhät itse eivät saaneet osallistua aidosti hankkeisiin.

Perinteiselläkin avulla on toki paikkansa. Se toimii erityisesti tilanteissa, joissa vaaditaan vaikkapa luonnonkatastrofin tuhojen paikkaamiseen nopeaa toimintaa: lääkkeiden, ruoan ja väliaikaisen avun toimittamista. Muunlaisissa tilanteissa, vaikkapa kestävien viljelytapojen omaksumisessa tai lapsiavioliittojen lopettamisessa ylhäältä tulevat mahtikäskyt tai opettajasetämäinen kiertävä valistus eivät ole tehokkaita. Kun kyseessä on asia, joka vaatii yhteisön itsensä sisäistä muuttumista, yhteisön tulee tulla muutokseen mukaan. Muutoksen tulee lopulta tulla yhteisöstä itsestään. Eräs artikkelissa mainittu tapa hoitaa kehitysapuprojekteja yhteisölähtöisesti on ns. Seed-Scale, joka onkin tutustumisen arvoinen.

Monelle todelliselle köyhälle on iskostunut mieleen vaikutusmahdollisuuksien puute ja oma vähäpätöisyys. Tämä pessimismin kierre tulee katkaista. Joskus yhteisöt osaavat järjestäytyä itsestään, kuten favelan tapauksessa; toisinaan vaaditaan pientä kannustusta ja ohjausta. Usein riittää, että köyhille antaa mahdollisuuden vaikuttaa omiin asioihinsa ja näyttää että muutos on mahdollinen. Tämäntapaisissa hankkeissa on kuitenkin kärsimättömän liikkeellepanijan ymmärrettävä, että muutokset ovat hitaita ja saattavat rönsyillä eri suuntiin kuin alunperinkään odotettiin.

Kenen duuni elvyttää?

Aamukahvi oli taas mennä väärään kurkkuun. (Tätä on tapahtunut viime aikoina hälyttävän usein.) Hesarin pääkirjoitussivulla käsiteltiin Helsingin tulevia säästötoimia. Verotulojen arvioidun pienenemisen vuoksi budjettia pyritään supistamaan tänä vuonna kolme ja kolmessa vuodessa yhteensä kahdeksan prosenttia. Järeä kakku, mutta sinänsä vielä ymmärrettävää.

Mihin säästötoimet sitten haluttiin kohdistaa? Terveydenhoito, sosiaali- ja koulutoimi ovat kaupungin suurimpia rahareikiä. Edelleenkin vielä ymmärrettävä (joskin epämiellyttävä ja pitkällä tähtäimellä kyseenalainen) peruste sille, että näihin ollaan iskemässä juustohöylää.

Sitten aletaan mennä pahasti metsään. Kaupungin virkamiehet (!) ovat sitä mieltä, että investoinneista ei ole syytä karsia, koska kaupungin tulee elvyttää. Suomeksi: kaupunki sitoutuu jatkamaan ja aloittamaan uusia, kalliita hankkeita, joista ei ole suoraa hyötyä, ja karsivat henkilökuntaa. (Paras arvaus sille, mitä näistä em. toimista säästäminen tarkoittaa.) Tästä herää kaksikin kysymystä.

Ensinnäkin: millä tapaa työpaikka raksalla elvyttäisi enemmän kuin työpaikka kunnanlääkärinä? Työpaikka on työpaikka, ja kuntalaisten työssäpysyvä kokonaismäärä ja keskimääräinen ansaittu (verotettava, eli kunnallekin osittain menevä) tulo ei siitä muutu. Itse asiassa todennäköisimmin raksalainen tulee määräaikaisesti töihin muualta, lääkäri todennäköisesti kyllä asuu työpaikkansa lähellä. Jos matematiikka menee tässä laskujen mukaan, nyt siis vain karsitaan kunnan työpaikkoja ja lisätään sama määrä (ehkä hieman vähemmän, jos nyt siis kuitenkin kokonaissäästöihin pyritään) toiselle sektorille.

Toiseksi: jos (kun) kunnat kerran ovat nyt niinkuin aina totaalisen pa – ja vaikka eivät olisikaan – mikä ihme velvoite niillä on pienestä pussistaan pyrkiä elvyttämään? Eikö tämä juuri ollut valtion tehtävä? Elvytyshän on nimensä mukaisesti menojen tilapäistä lisäystä ja esimerkiksi projektitöiden uudelleenaikatauluttamista hieman aiemmaksi. Valtiolla on mahdollisuus velkaantua järkevissä rajoissa ja tilata näitä töitä. Toki kuntasektorillakin olisi paljon tällaisia projekteja, mutta tällaisessa tilanteessa valtion olisi syytä tulla vastaan ja tarjota rahoitusta järkeviin hankkeisiin. Homekoulujen korjaus, johon valtiolta tuli avustusta (johon tosin virhearvioiden vuoksi suunnattiin vähemmän rahaa kuin olisi voinut) on tästä hyvä esimerkki.

Jos Helsingillä olisi todella pitkäaikaista tarvetta menojen vähentämiseen, ymmärtäisi paremmin palkkalistojen leikkausta. Oletettavasti kuitenkin taantuman jälkeen verotulot taas kasvavat, jos taantuma-ajan politiikalla vain ei turhaan luoda uutta syrjäytyneiden luokkaa.

Aidon ruoan puolustuspuhe

Aiemmassa postauksessa mainittu Michael Pollan on ruokateollisuusseikkailujensa jälkeen kirjoittanut uuden kaunopuheisemman kirjan, In Defense of Food. New York Times Magazinen artikkelissa ”Unhappy Meals” hän kirjoittaa tuon kirjan aihepiirissä liikkuen pitkän puolustuksen oikean, käsittelemättömän ruoan puolesta. Paljolti asia on tuttua mutta myös karuja ja uusia tositarinoita löytyy: mm. kertomus siitä, kuinka jokunen kymmenen vuotta sitten USA:ssa päivitettiin yleisiä ravitsemusohjeita, ja alun perin uusi ohje kuului, että ihmisten tulisi vähentää lihan syöntiä senhetkisestä: lihateollisuuden jyrähdyksen jälkeen lause vesitettiin muotoon, jossa kehotettiin välttämään tyydyttyneitä rasvahappoja.

Artikkeli on pitkähkö, mutta lukemisen arvoinen. Keskittymishäiriöisille jutun olennaisin sisältö on onneksi heti alkuun tiivistetty seitsemään sanaan: ”Syö ruokaa. Enimmäkseen kasveja. Älä syö liikaa.” (In the Defence of Food -kirjassa tätä kuulemma seuraa muutama kymmenen sivua aidon ruoan määrittelyä. Marketin useimmat myyntiartikkelit kun ovat Pollanin sanojen mukaan ”edible foodlike substances”. Artikkelin kahdella viimeisellä sivulla annetaan kuitenkin hyvät nyrkkisäännöt oikean ruoan tunnistamiseen.)