Eläkkeistä ja eläkeratkaisuista

Hallitus perääntyi välikysymyksellä uhattuna ja laati uuden luonnoksen siitä, miten keskimääräistä eläkeikää saisi nostettua. Käytännössä mitään konkreettisia toimenpiteitä ei siis nyt sovittu, mutta tavoitteita kyllä. Työryhmä luovuttaa selvityksensä vuoden loppuun mennessä, selkein tavoite on löytää toimia joilla keskimääräistä eläkeikä nousisi kolmella vuodella. Kunnioitettava tavoite ja saavutettavissa, jos ollaan todella valmiita miettimään kaikkia mahdollisia keinoja. Työmarkkinajärjestöt myös pyrkivät löytämään keinoja lisätä työssä jaksamista ja viihtymistä.

Keskiviikkoisessa välikysymyksen käsittelyssä kristillisdemokraattien Päivi Räsänen puhui asiaa ja nosti esille mm. kevennyksen eläkkeellä tehtävän työn verotukseen. Tällainen olisi askel oikeaan suuntaan: porkkana voisi toimia keppiä paremmin ja nimenomaan vaikkapa osa-aikainen työ eläkeaikana voisi olla hyvinkin järkevää ja mielekästä  (kuten aiemminkin kirjoitin). Hesarissa muistutettiin myös, että tästä työstä olisi syytä kertyä lisää eläkettä.

Nyt kun eläkkeistä neuvotellaan työmarkkinajärjestöjen kanssa, työnantajapuoli voisi mennä itseensä ja miettiä, miten yritykset saisi pitämään kiinni vanhoista työntekijöistään. Tämänkin talouskriisin aikaan on nähty, että pihalle potkitaan työntekijöitä vanhimmasta päästä. Mikään työmotivaation ja -kyvyn lisäys työntekijäpuolella ei auta jos nämä virkeät ja vireät työntekijät saneerataan väistämättä ”työttömyyseläkeputkeen”.

Miksi yritykset haluavat potkia pois nimenomaan vanhoja työntekijöitä? Jos yksinkertaistaen oletamme, että keskimäärin vanhan työntekijän työsuorituksessa ei ole eroa nuorempaan työntekijään (nuoremmalla voi olla tuoreempaa tietoa ja muutoskykyä, vanhalla enemmän tietoa ja kokemusta – vanhat ovat myös uskollisempia työnantajalleen; lisäksi yksilölliset erot ovat näissäkin viiteryhmissä suurempia kuin ryhmien väliset), voimme turvallisin mielin olettaa että ainut syy vanhojen ”suosimiseen” irtisanomisprosessissa on raha.

Eläkettä karttuu enenevässä määrin iän myötä. Lisääntyvätkö maksut? Jossain määrin ilmeisesti kyllä – en löytänyt vielä riittävän tarkkaa selvitystä siitä, kuka tarkalleen ottaen maksaa ja kuinka paljon. TEL- ja Kela-maksuista (jälkimmäiset siis on nyt sovittu siirrettäväksi valtion kontolle) tiedossa siis toivottavasti lisää asiaa myöhemmin.

Vanhoilla työntekijöillä on tyypillisesti myös korkeampi palkka. Pitkällä työuralla on ehtinyt tulla lukuisia palkankorotuksia, monesti tehtävät ovat vaativampia ja ikälisiä on tullut lukuisia. Joissain yrityksissä työntekijöillä on työnantajan ottama vapaaehtoinen eläkevakuutus. Tämä voi olla hyvinkin kallista yrityksen näkökulmasta, ja tyypillisesti sitä maksetaan vain pidempään talossa olleille – onko näiden tullessa taloon suhtauduttu etuuksiin hövelimmin vai alkaako vakuutus juosta vasta tiettyjen työvuosien jälkeen, on vaikea sanoa.

Esimerkiksi röyhkeästä saneerauksesta käyvät erään it-yrityksen hiljan päättyneet yt-neuvottelut. Yritys heitti kilometritehtaalle ainoastaan vanhimpia, eläkeikää lähellä olevia työntekijöitä. Samaan aikaan kun näitä ”säästöjä” toteutettiin, sovittiin yrityksen johdon bonuksista jotka olivat liki puolet tavoitellusta säästösummasta. Kiintoisaksi tämän tekee se, että käytännössä kaikilla ulos saneeratuilla oli kallis, ylimääräinen eläkevakuutus. Ymmärrän kyllä, että siinä haluttiin säästää nämä lisäkulut. Selvittelin kuitenkin eläkevakuutusten toimintaa ja yllätyin: näyttäisi nimittäin vahvasti siltä, että yritys myös sai takaisin eläkettä varten rahastoituja maksuja. Tämä kuulostaa todella erikoiselta, kun yksityisissä eläkevakuutuksissahan säästöihin ei pääse käsiksi mitenkään ennen eläkeikää.

Skandian eläkevakuutuksen kysymyssivuilla olevan tekstin perusteella näin kuitenkin voisi olla. Ohessa suora lainaus:

”K: Onko yrityksen mahdollista keskeyttää vakuutus ja nostaa säästöt milloin tahansa?
V: — työnantajan ottama eläkevakuutus voidaan takaisinostaa ennen sovittua eläkeaikaa vain, jos vakuutetun työntekijän työsuhde päättyy ennen sovittua eläkeikää muusta syystä kuin työntekijän työkyvyttömyydestä johtuen –.”

Ilmeisesti yritys siis säästi enemmänkin kuin kuukausimaksut.

Tärkeä on myös kysymys, tulisiko yrityksillekin tarjota enemmän keppiä tai porkkanaa mitä vanhojen irtisanomiseen tulee? Liian hankalaksi irtisanomista ylipäänsä ei saa tehdä – ymmärtääkseni tiukan työvoimapolitiikan maissa myös työttömyys on suurempi, kun yritykset eivät niin hanakasti uskalla palkata väkeä. Esimerkkinä muutenkin monilla työvoimapolitiikan aloilla (tehottomat lakot, valtava virkamieskoneisto) kyseenalaisesti kunnostautunut Ranska. Silti USA:n tyyppinen työmarkkinoiden ”villi länsi” ei voi olla suositeltava lähtökohta. Ongelma ei Suomessa ole myöskään pelkästään vanhojen työntekijöiden poispotkimisessa: yritykset tulisi myös saada palkkaamaan vanhempaa väkeä. Iän mukaan valikointi on syrjintää siinä kuin rodun tai sukupuolenkin.

Maailman parasta leipää

En ole vielä aivan valmis luovuttamaan otsikon titteliä pois sen pitkäaikaiselta haltijalta, tätini itse omasta juurestaan tekemältä puu-uunissa paistetulta ruislimpulta. Erinomainen kilpailija kuitenkin löytyi tämän viikon maanantaina Tapiolan Aslakista. Yli satavuotias  Emil Halmeen leipomo tekee täydellistä ruisleipää. Onnistuin nappaamaan leivän mukaan paistopäivänä, ja niinpä siinä oli täydellinen kuori: ”kovaa kuin elämä” kuin mainoksen sanojen mukaan mutta samalla rapeaa, maukasta  ja murenevaista (keittiössä oli melkoinen murumyrsky kun kävin leivän kimppuun). Sisältä leipä taas oli tuoreenpehmeää ja vielä hieman kosteaa.

halmeen-limppuLeipää myydään kaikissa isoissa ketjuissa pääkaupunkiseudulla sekä joissain kahviloissa, myös Halmeen omassa konditoria-kahvilassa Kauklahdessa. Hauskana yksityiskohtana sivuilla mainitaan että leipomon käyttämistä kahdesta tiiliuunista toinen on ollut yhtäjaksoisesti lämpimänä vuodesta 1952!

Päivitys 13.3.09: Kommenteissa muistutettiin kolmannesta maailman parhaasta leivästä, tällä kertaa kategoriassa ”itse tehdyt”. Tämän ohjeen kehtaa julkaistakin:

Siemenleipä (2 vuokaa)

6 dl haaleaa vettä
50 g hiivaa
3 tl suolaa
1 1/2 dl siirappia
2 dl ruisrouhetta (tai kauralesettä ellei tuota ole, me ollaan käytetty ruislesettä)
2 1/2 dl auringonkukansiemeniä
1 1/2 dl pellavansiemeniä
1 dl seesaminsiemeniä
5 dl ruisjauhoja
5-7 dl vehnäjauhoja

1. Vesi haaleaksi, siihen hiiva
2. Sekaan muut, sekoittele puuhaarukalla
3. Jaa kahteen leipävuokaan, pistele haarukalla
4. Anna nousta reilu tunti
5. Paista 200 astetta 50-60 min

Maissintähkä ja kiitospäivän kalkkuna lähikuvassa

Piakkoin julkaistaan dokumenttielokuva nimeltä Food, Inc. USA:n ensi-ilta on 12. kesäkuuta, ja voisin kuvitella että filmi eksyisi ennen pitkää myös tänne pohjolaan. Robert Kennerin dokumentti kuvaa ruoan pitkää matkaa lautaselle amerikkalaisesta näkökulmasta. Sisältö on ilmeisesti osittain päällekkäistä Eric Schlosserin Fast Food Nationin ja Michael Pollanin Omnivore’s Dilemman kanssa – dokumentissa mm. haastatellaan näiden kirjojen kirjoittajia – mutta elokuva sisältänee uuttakin niille, jotka ovat noihin opuksiin tutustuneet. (En ole itsekään lukenut näitä kahta kirjaa, mutta molemmat käsittelevät teollisen ruoan tuotantoprosesseja ylipäänsä ja jälkimmäinen pureutuu etenkin amerikkalaisen ravintoketjun maissipitoisuuteen. Fast Food Nationista on tehty elokuvakin, jossa fiktiivinen tarina käyttää hyödyksi kirjan kuvausta elintarviketeollisuudesta.)

Dokumentti on käynnistänyt myös oman ”yhteisöprojektinsa” TakePart-sivustolla. (Koko sivusto vaikuttaa muutenkin hyvin mielenkiintoiselta; sivuilta kaappaamani määritelmä kuuluu ”Social action site: Videos, news and blogs about social issues, politics, environment and human rights”.) Dokumentin TakePart-sivulle pääset tästä: siellä on mm. lisämateriaalia aiheesta.

Kemikaalicocktaililla oli muuten eilen aihetta hyvin läheltä liippaava, hieno postaus yksinkertaisen ruoan puolesta. Amen.


Tolkkua etsimässä

Slatessa on julkaistu parin viikon aikana ”sähköpostikeskustelua”, artikkelisarjaa ”Making sense of the credit debacle” jossa muutamat talouskriisiä seuranneet taloustoimittajat ovat käyneet keskustelua kirjoittamalla vuoroin omia ajatuksiaan kriisistä ja syistä jotka siihen johtivat. Sarjan idea on hauska, ja tuo mieleen ne säännöllisesti julkaistavat ”keskustelukirjat”, joissa tyypillisesti kaksi erilaisia näkemyksiä edustavaa ihmistä käyvät kirjeenvaihtoa. (Syystä tai toisesta nämä kirjat tosin usein käsittelevät uskoa tai vähintään tuonpuoleista.)

Olen lukenut sarjasta vasta jokusen kirjoituksen, mutta sen perusteella vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Sarjan alussa mainitaan myös joitain ko. toimittajien kirjoja, joita he ovat kriisistä kirjoittaneet: valitettavasti ainakaan artikkelissa mainittu Kindlestä ladattava kirja ei ollut Suomesta käsin ladattavissa.

Luonto palveluammatissa

Maailman tila 2008 -raportissa käsiteltiin luonnon arvottamista useammassakin artikkelissa. Kuinka saada ihmiset ymmärtämään luonnon monimuotoisuuden arvo ja näkemään, että ympäristömme resurssit ovat rajalliset?

Pääasiallinen ongelma on, että luonnolle – joka on ehtyvä resurssi ja paitsi ihmisille niin myös taloudelliselle toiminnalle korvaamaton – ei normaalisti määritellä minkäänlaista rahallista arvoa. Luonnon resurssit katsotaan ilmaisiksi, mitä ne todellisuudessa eivät ole. Osittain ongelma on myös ’hallinnollinen’: resursseilla ei tyypillisesti ole yhtä omistajaa – meret ja ilma esimerkkeinä – jolloin niiden katsotaan olevan vapaasti kenen tahansa hyödynnettävissä eikä kenenkään vastuulla.

Raportissa esiintyy taajaan termi ekosysteemipalvelu. Termi esiintyi läpi raportin eri artikkelien ja sille oli omistettu oma aliteemansakin. Itselleni sana oli uusi, mutta sen merkitys on lopulta hyvinkin selvä: ekosysteemipalvelu on luonnon ’tuottama’, ihmiselle ja maapallolle hyödyllinen, tarpeellinen ja rahanarvoinenkin palvelu. Esimerkkejä ekosysteemipalvelusta ovat esim. mehiläisten viljelijöiden pellolla suorittama pölytys, metsä joka sitoo hiilidioksidia ja tuottaa happea, jokiylängön kasvillisuus, jonka ansiosta viljelykset eivät sorru eroosion voimasta tai vain lähistön järvestä saatava puhdas juomavesi. Näiden ”palveluiden” rahallinen arvo on merkittävä, kun niitä alkaa laskea: esim. mehiläiset pölyttävät Yhdysvalloissa viljelyskasveja 19 miljardin dollarin edestä vuosittain.

Mihin tällaista kömpelöä ja kummallista termiä tarvitaan? Ja eikö ole, ettenkö sanoisi, kapitalistisikamaista antaa luonnolle tällaista palvelijan roolia ja vieläpä lätkäistä sille hintalappua?

Joskus kysymykseen vastataan helpoimmin vastakysymyksellä. Yksinkertaisesti: onko sillä väliä, mikäli hintalappu toimii? Terveellä järjelläkin näkee että mehiläisten katoaminen olisi katastrofi maanviljelykselle, mutta kenties on helpompaa huolehtia mehiläisistä mikäli elinkeinoelämä voi laskea rahalliset seuraukset. Taloustieteilijöillä on tälle termikin, ulkoistuskustannusten ongelma: se tarkoittaa, että mikäli luonnonvaran arvoa ei sisällytetä talousjärjestelmään, sitä ei oteta huomioon taloudellisessa päätöksenteossa. Mikäli luonnon ’tarjoamille’ resursseille annetaan selkeä arvo on helpompaa nähdä, miten näiden resurssien väärinkäyttö tuhoaa arvokasta omaisuutta. Jos nämä lukemat otetaan selvästi huomioon vaikkapa valtion budjetissa ja omaisuusarvioissa, voidaan nähdä että esim. salahakkuiden estäminen suhteellisen suurillakin summilla voi olla kannattavaa toimintaa, jos vaihtoehtona on rahanarvoisen luonnon katoaminen maan päältä – ja valtion kassasta – tyystin.

Ekosysteemipalvelun arvon määrittäminen on ensimmäinen askel. Meidän tulee kuitenkin myös määrittää, kuka siitä on vastuussa ja kehittää tapa, jolla tästä ”palvelusta” maksetaan.

Vastuullinen voisi olla vaikkapa resurssista riippuvainen yhteisö, valtio tai valtioliitto. Se voisi myös olla kansallinen tai kansainvälinen instituutti. Tällaisen yhteisön tulee kyetä säätelemään resurssin käyttöä: helpointa on, jos yhteisö on siitä jollain tapaa riippuvainen. Pienemmässä mittakaavassa kyseessä voisi olla vaikkapa kalastajien yhteisö, joka pyrkii määrittämään kestävät pyynnin rajat ja käytettävät pyyntitavat. Tällainen menetelmä toimii, jos yhteisön menestys riippuu resurssin tilasta – kalastajien elinkeino olisi uhattuna jos kalakannat romahtaisivat. Valitettavasti kaikki yhteisöt eivät ymmärrä tätä: esimerkkinä EU:n kestämätön kalastusjärjestelmä.

Palveluista tulee myös maksaa. Jos resurssille on määritelty arvo, sen käytöstä tulisi myös aiheutua kustannuksia. Vain tällä tavalla resurssin arvo otettaisiin todella huomioon myös yrityksissä ja liike-elämässä.

Kalastajien yhteisössä tämä ”hinta” voisi näkyä kalastuskiintiöinä joita voisi kaupata kalastajien kesken (vrt. Islannin kalastuskiintiöt). Juomavedelle voitaisiin määritellä suoraan sen arvoon suhteutettu hinta. Nykyisellään veden hinta on sen rajallisuuteen nähden naurettavan pieni, ja hinnoittelulla voitaisiin ohjata ihmisiä ja yrityksiä käyttämään vettä järkevästi (mietitäänpä vaikka perinteisiä amerikkalaisia keinokasteltuja pihanurmia – järjettömyys Arizonan aavikolla). Muita vaihtoehtoja ovat erilaiset yksityiset maksujärjestelmät, oikeuksien kauppa (päästöoikeuskauppa on näistä tunnetuin esimerkki, joskaan sen toimivuutta ei ole vielä todistettu), erilaiset sertifiointijärjestelmät tai julkiset maksujärjestelmät, vaikkapa päästöjen verottaminen.

Kaikkia edellämainittuja tapoja voidaan ja on ehkä syytäkin käyttää. Ecosystem Marketplacen (ks. myös Wikipedia) Richard Bayon kuitenkin ennustaa, että tulevaisuudessa viranomaisten valvonnassa tapahtuva markkinalähtöinen oikeuksien kauppa tulee olemaan paras tapa ratkoa näitä ongelmia. Esimerkkeiksi hän nostaa vielä toistaiseksi hajanaisia yksittäisiin biodiversiteettioikeuksiin liittyviä järjestelmiä, esim. Yhdysvaltain ’kosteikkomarkkinat’. Nämä markkinat ovat saaneet alkunsa lainsäädännöstä, jossa pyritään estämään rakentamista kosteikkomaille. Mikäli kosteikkoa haluaa käyttää, joutuu hakemaan lupaa, ja mikäli kosteikko todetaan arvokkaaksi eräs vaihtoehto on joko suojella tai ennallistaa vastaava määrä kosteikkoa jossain muualla. Tämä on avannut kaupallisen mahdollisuuden ns. kosteikkopankeille, jotka ostavat kosteikkoja ja ennallistavat kosteikkomaata ja sitten myyvät näitä ’kosteikko-oikeuksia’ rakentajille.

Järjestelmä ei ole idioottivarma, ja siinä on lukuisia ongelmia: onko vaikkapa ennallistettu kosteikko enää luontoarvoiltaan yhtä rikas kuin kosteikko, jota se pyrkii korvaamaan? Järjestelmä kuitenkin näyttää, että tällaiset markkinat voivat toimia, ja parempia vaihtoehtoja on toivon mukaan tulossa.

Kapitalisti luonnonsuojelijana

Voiko kymmenen vuotta vanhassa kokoelmassa talouteen liittyviä esseitä olla enää mitään mielenkiintoista? Voi hyvinkin, ja voin lämpimästi suositella Paul Krugmanin esseekokoelmaa The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science. Kirja käsittelee yleisiä talouden ilmiöitä ja niiden teoreettista taustaa pohjautuen todellisiin tapahtumiin: esimerkit ovat edelleen tuoreita ja lainalaisuudet paikkansapitäviä vaikka itse tapahtumista olisikin aikaa.

Esseessä nimeltä Earth in the Balance Sheet: Economists Go for the Green Krugman käsittelee hyödykkeiden hinnan ja arvon välistä ristiriitaa. Itselleni oli ehkä jopa yllätys, että hänen mukaansa useimmat taloustieteilijät itse asiassa ovat hyvinkin vahvasti ympäristömyönteisiä ja että yleisesti hyväksyttyjen talousteorioiden ja ympäristönsuojelun välillä ei itse asiassa ole niin suurta ristiriitaa kuin voisi kuvitella. (Toisaalta tämä ei ole niin suuri ihme kun osaa tehdä eron taloustieteilijän ja investointipankkiirin välille.) Suurin ongelma hänen mukaansa onkin poliittinen: vaikka niin talouden kuin ympäristön kannalta tietyt valinnat olisivat järkeviä, poliittinen tahto tai sen puute – ja toisaalta poliitikkojen itsensä usein ehkä omalaatuiset käsitykset talouden toiminnasta – estävät meitä tekemästä oikeita päätöksiä.

Talouden perusolettamuksen mukaan markkinat ovat tehokkaita ja hyödykkeiden hinnat määräytyvät vapailla markkinoilla tehokkaasti kustannusten ja kysynnän mukaan. Jos sivuutetaan nyt se seikka, että tämä ei koske finanssisektoria (vilkaise mitä Cooperilla oli aiheesta sanottavanaan), meille jää vielä yksi ongelma: nykyisellään hyödykkeiden hinnat eivät todellisuudessa määräydy kustannusten mukaisesti. Ja taloustieteilijätkin ovat pääosin yhtä mieltä siitä, että mikäli hinnat eivät määräydy todellisten kustannusten ja kysynnän mukaan, vapaat markkinat eivät toimi.

Mitä nämä puuttuvat kustannukset ovat? Niitä kutsutaan piilokustannuksiksi, ja ne ovat tyypillisesti esim. ympäristölle tai vaikkapa työntekijälle aiheutuvaa ’kulua’ saastumisen tai vaikkapa huonojen työolojen vuoksi sairastumisen muodossa. Malliesimerkkinä Krugman mainitsee erään talouden oppikirjan perusesimerkin, jota tässä vapaasti lainaan: Mikäli yritys saastuttaa jokea, se käyttää yhteiskunnan resursseja yhtä varmasti kuin polttaessaan hiiltä. Mikäli yritys maksaa käyttämästään hiilestä, muttei veden saastumisesta, yhtiö on taloudellinen hiilen- mutta tuhlaava vedenkäytössään. Lyhyesti: yritys käyttää ilmaiseksi resurssia, josta itse asiassa tulisi maksaa, ja näin ollen tuotannon todelliset kustannukset eivät näy tuotteen hinnassa.

Julmalla tavallaan hauska Story of Stuff esittelee erinomaisella videolla tätä todellisten ja kuluttajalle (tai hyödykettä ostavalle yritykselle) tulevan kustannuksen välistä ristiriitaa.

Miten tämän kustannuksen saisi otettua huomioon lopputuotteen hinnassa? Ilmeisin tapa siirtää näitä kustannuksia hintaan on säätää verotusta tai lisätä sääntelyä. On kuitenkin muitakin tapoja, kuten erilaiset (usein toki lainsäädäntöön pohjautuvat) ympäristöoikeuksien kaupat. Tässä auttaa käsite nimeltä ekosysteemipalvelu: siitä lisää myöhemmin.