The Economistissa on Paul Krugmanin kirjoittama pitkä artikkeli taloustieteilijöiden tolasta ja siitä, miten kauniit matemaattiset mallit ja teoriat menevät vikaan törmätessään sotkuiseen, vähemmän kauniiseen todellisuuteen.
Artikkelin teema liittyy hyvin kauniisti (sic!) viime aikaisiin kirjoituksiini siitä, kuinka tehostamiset yleensä liittyvät liioitellun yksinkertaiseen malliin todellisuudesta.
Eikä se ole hullumpi analyysi noin muutenkaan.
Taantumassakaan kaikki mittarit eivät osoita alaspäin. Lähiaikoina olen bongannut kaksi hyvää uutista siitä, miten kauppa on jopa kasvanut viimeisen vuoden aikaan.
Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on juttu ”10 tarinaa lamasta” jossa eri ihmisiltä kysytään, miten lama on heihin vaikuttanut. Joukossa on monia surullisia tapauksia, joissa myynti on loppunut kuin seinään tai väki odottelee lomautusta. Yksi poikkeus joukossa kuitenkin oli: kauppahallissa kauppa käy. Jutussa haastateltu lihakauppias totesi, että ihmiset laittavat enemmän ruokaa kotona ja ostavat mielellään sitä varten laadukkaita ruoka-aineita. Ja tottahan tuo: kotona kunnon ruoka-aineista tehty ateria kun maksaa reippaasti einestä vähemmän, maistuu paremmalta ja myös ravitsee paremmin.
Hesari tutki uusia kahviloita ja totesi, että kahvilat pitävät lamassa pintansa vaikka ulkona syönti vähenee. Vaikka ruokaa siis tehdään kotona, kotiin ei haluta jäädä kököttämään ja kahvilat voittavat. Helsinkiinkin on avattu lukuisia uusia kahviloita, ja niistä suurin osa pärjää mainiosti.
Myös luomuruoan tarjonta on lisääntynyt – ymmärtääkseni useitakin myymälöitä on avattu kevään mittaan, tuoreimpana mainitsemani Eat&Joy-maatilatori. Kasvava ympäristötietoisuus saa ihmiset valitsemaan luomua ja muutenkin parempia ruoka-aineita. Ja toivon mukaan vaikkapa kotimaiset juurekset ja vihannekset löytävät tiensä yhä useampaan pöytään, olipa se luomua tai ei – voittanee maussa ja ravintoarvossa 6-0 laman toisen voittajan, pikaruokalat.
Sunnuntain Hesarissa oli erinomainen mielipidekirjoitus. (Ei sillä, etteikö siellä olisi yleensä useitakin.) Nimimerkin takana esiintyvä johtaja kirjoitti otsikolla ”Mikä on yritysjohdon yhteiskuntavastuu?” Hän kertoi, kuinka hänenkin yrityksessään tulostavoitteita on nostettu vuosi vuodelta – tarina, jonka olen kuullut monesti ennenkin – ja taantuman aika ei ole muodostanut poikkeusta. Saadakseen parhaat mahdolliset bonukset hänenkin osastollaan on aina pyritty myös ylittämään nuo tavoitteet. Huolimatta taantumasta, nämä ihmiset ovat jälleen kerran merkinneet tavoittekseen paremman tuloksen kuin ylhäältä annettu, joka on sekin parempi kuin edellisvuoden tulos.
Tässä taloustilanteessa yhtälö on mahdoton, minkä ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Päästäkseen tavoitteeseensa noiden johtajien ainut keino on vähentää väkeä. Lyhytnäköinen ratkaisu, joka tulee heikentämään heidän mahdollisuuksiaan parempiin tuloksiin jo parin vuoden aikajänteellä, kun taantuma alkaa hellittää. (Jätän nyt väliin spekuloinnin taantuman kestosta. Joskus se päättyy, jollain tavalla.)
Yritysjohtajan viesti oli yksinkertainen: olisiko meidän mahdotonta edes yhden vuoden ajan olla tavoittelematta maksimibonuksia ja keskittyä sen sijaan tekemään työmme hyvin?
Eräs omituisimpia piirteitä kaatuneessa pankkijärjestelmässä on ollut ”taloudellisen innovaation” konsepti. Taloudellinen innovaatio – siis riskirahastot, CDO:t ja lukuisat toinen toistaan omituisemmat rahoitusinstrumentit katsottiin erinomaiseksi ideaksi, koska niistä saatiin taloudellista kasvua. Kasvu luonnollisestikin paljastui näennäiseksi.
Finanssialan yritykset, pankit ja ne jotka eivät enää nimellisesti olleet pankkeja, saattoivat luoda rahansa lainaamalla. Tämä ei luonnollisestikaan vielä ollut itsessään paha asia: näin fiat money -järjestelmä toimii. Kun kunnon kansalainen haluaa lainata rahaa, pankki luo sitä ”tyhjästä” kunhan sillä on tietty valtion määrittelemä ns. pesämuna lainarahalle ja kansalainen voi sen jälkeen sijoittaa rahan jonnekin. Kansalainen tyypillisesti sijoittaa sen tavaroihin, palveluihin tai yrityksen perustamiseen – hyvin konkreettista siis.
Ongelma syntyi, kun saimme kuvaan nämä monimutkaiset rahoitusinstrumentit. Näitä instrumentteja voitiin ostaa, myydä ja luoda niin, että samalla voitiin taas kerran luoda rahaa markkinoille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut tätä esimerkillistä kansalaista, joka olisi tehnyt rahalla jotain konkreettista. Rahoitusinstrumentteja ostettiin, myytiin ja vakuutettiin ristiin rastiin ilman, että pankeilla oli riittäviä vakuuksia. Niiden arvon noustessa pankkien voitot nousivat, vaikka juuri mitään reaalimaailman tuottoa ei saatu. (Jos ei siis lasketa investointipankkiirien keittäjien ja kodinhoitajien työllistymisvaikutusta.) Historiallista siis oli, että talouden kasvulla ei ollut mitään tekemistä tuottavuuden kasvun kanssa. Keisarin olemattomia vaatteita ei kuitenkaan nähty, koska oli hyvin hankala osoittaa, oliko jokin pankkisektorin tekeminen tuottavaa vai ei. (Eräässä NYT:n blogissa spekuloidaan juuri, että innovaatiot olivat viime vuosikymmenellä muutenkin vähissä – hauska kontrasti edelliseen juttuuni…)
Rautalangasta voidaan siis vääntää, että finanssisektorin varallisuus kasvoi, koska sektori itse loi rahaa, jota se käytti kasvuun. Järjestelmään toki syötettiin roimasti lisää kuplaan rohkaistuneiden asuntovelallisten ja monien muiden taholta. Lopulta velkavetoinen kasvu päättyy luonnollisesti velan kutistumiseen ja kasvu syö näin itsensä pois. Tästä kirjoittaa myös Martin Wolf taannoisessa kolumnissaan.
Taloutta ei saa järkevälle uralle, ellei tälle kaikelle ”innovaatiolle” panna stoppia. Pankkitoiminnasta tulee saada taas tasaisen harmaata: liiketoimintaa, jonka pääasiallinen tarkoitus on tukea muuta liiketoimintaa, ei itseään. Amen sanoo tälle myös Krugman laajalle levinneessä kolumnissaan Making Banking Boring. Tätä tukee hiljan palkitun taloustieteilijän Emmanuel Saezin tutkimus tuloeroista ja niiden vaihtelusta. Tuloerot olivat suurimmillaan USA:ssa 20-luvulla, suuren laman alla, pienenivät sitten ja kasvoivat taas 80-luvulta eteenpäin. Tätä taloudellisen eriarvoisuuden aikaa leimasi molempina kausina kasvanut ”taloudellinen innovaatio.”
Jätetään siis innovaatiot niille, jotka sen paremmin osaavat. Toivotaan tuottoisia hetkiä t&k:ssa vaikkapa tietotekniikan, biotekniikan ja ympäristö- ja energiatekniikan alalle. Jätetään pankkien tehtäväksi rahoittaa näitä fiksumpia innovaattoreita.
EU pyrkii suitsimaan pankkeja uudella finanssivalvontajärjestelmällä. Esitys kuulostaa kyllä kovin byrokraattiselta: monta uutta valvontaelintä ja virastoa, joilla ei kuitenkaan ole muuta kuin arvovaltaa. Makrotason riskejä, esimerkkinä asuntolainakuplat, valvoisi niinsanottu riskineuvosto. Isoja Euroopassa toimivia pankkeja ja muita finanssilaitoksia taas valvoisi Euroopan finanssivalvojien järjestelmä. Tämä uusi järjestelmä tarvitsee kolme uutta virastoa: EU:n pankkivalvontavirasto, EU:n vakuutus- ja eläkevalvontavirasto sekä EU:n arvopaperivalvontavirasto. Lisäksi jokaista ylikansallista pankkia valvoo vielä oma valvontakollegionsa.
Valvontajärjestelmässä siis riittää ainakin virastoja. Valitettavasti suurimmat valvonnan ongelmat eivät välttämättä tuolla ratkea. USA:n pankkikriisissä ongelmana oli, että valvontajärjestelmältä oli viety liki kaikki valtaoikeudet, mitä EU:n vastaavilla ei myöskään tule olemaan. USA:n valvonta oli myös hajautettu eri tahoille, joiden väliset vastuut olivat epäselviä. Loppujen lopuksi myös väki oli niin vähissä, että valvonta käytännössä jätettiin herrasmiessopimuksella pankkien itsensä vastuulle. Melkoisia gentlemanneja.
Joka tapauksessa on hyvä, että jotain yritystä EU:n taholtakin tehdään. Kansallinen valvonta ei kerta kaikkiaan riitä kun suurin osa valvottavista ja vähintään valvottavien käymistä kaupoista kulkee rajojen yli. Toisaalta jos EU:lla ei ole minkäänlaista valtaa asettaa rajoja – esim. johdannaiskaupan säätelystä on ollut nyt puhetta, ja se voisi EU:n tasollakin onnistua – täytyy pitää kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että asianosaiset oikeasti kuuntelevat mitä vallattomat virastot sanovat. Toisaalta valvontajärjestelmän yksityiskohdat eivät ole vielä lähellekään selviä: vielä on siis muutenkin liian aikaista arvata, miten hyvä järjestelmä tästä saadaan.
Talouden taantuma vähentää lannoitteiden käyttöä ja lisää muun muassa lannan kysyntää lannoiteaineeksi. Sinänsä hieno asia – vaikka vesistö toki rehevöityy myös lehmänlannalla – mutta uutisesta jäi hieman omituinen sivumaku maatalouteen perehtymättömälle. Jos kerran lannan käyttö on edullisempaa viljelijälle (ja olettaen että erot tuotannossa eivät ole järin suuria), miksi ihmeessä kemiallisia lannoitteita on mieluummin käytetty?
Päivitys 4.5 15:30: Ainakin jutun kommenteissa mainittiin, että pienviljelijän lannoitteiden hinnat ovat lyhyen ajan kuluessa jopa kaksinkertaistuneet. Tämä voisi selittää osittain niiden aiempaa suosimista. Varmistamatta silti jää kysymys, olivatko nämä siis aiemmin selvästi halvempia kuin lannanajo?
Päivitys 4.5 16:00: Käytännön Maamiehen artikkelissa valaistaan tarkemmin lannoitteiden hinnan määräytymistä. Artikkelin mukaan lannoitteiden hinnat ovat jo hieman tulleet alas viime syksyn hintahuipusta, mutta ne eivät ole laskeneet aivan yhtä nopeasti kuin mm. öljyn hinnanlaskun perusteella voisi kuvitella johtuen ns. kausiportaaseen perustuvasta hinnoittelusta (hinnat pyritään lyömään lukkoon ajoissa jotta viljelijät voivat ostaa lannoitteita pitkin vuotta jo hyvissä ajoin ennen lannoitusaikaa). Osittain siis lannoitusta saatetaan haluta vähentää tai siirtyä lantaan siksi, että monen viljelijän mielestä ”hintaporras” pitää edelleen hintaa liian ylhäällä ja osittain taantuma saa jarruttelemaan lannoitukseen laitettavissa summissa vaikka hinnat olisivatkin jo tulleet alaspäin.
Artikkelissa käydään myös hyvin läpi sitä, miten lannoitteiden hinnat määräytyvät ja mistä niitä saadaan. Fosfori- ja kaliumlannoitteiden raaka-aineet louhitaan kaivoksista, typpi taas johdetaan maakaasusta. Kannattaa siis huomata, että luonnonvarojen ehtyminen tulee pitkällä aikavälillä myös vaikuttamaan teollisiin lannoitteisiin ja niiden raaka-aineiden saatavuuteen.
En enää pysty laskemaan, kuinka monesti olen tämän asuntokriisin-josta tuli pankkikriisi-josta tuli talouskriisi aikana kuullut sanottavan lauseen ”if it is too big to fail, it is too big to exist.” Lauseen esittämä väite tuntuu olevan yleisesti hyväksytty, ja siksi onkin erikoista, ettei tämä kaikkien asiantuntijoiden ja myös poliitikoiden toistama lause ole muuttunut sanoista teoiksi.
Rooseveltin aikana USA:ssa kehitettiin antitrustilaki, joka esti yksittäisen toimijan vaikutusvallan sektorillaan kasvamasta niin suureksi, että se saisi monopolisoitua tuotteen hintoja. Samankaltaiset lait ovat Suomessakin vallalla ja yritysten koko on hyvin valvonnassa: muistan hyvin kuinka Telia-Soneran syntyessä Suomen Telia piti myydä DNA:lle, koska yhtiöstä olisi muutoin tullut liian suuri. (Minulla oli suuri ilo työskennellä Soneralle Sonera-kirjan julkaisun ja UMTS-lupien kelvottomaksi paljastumisen kesänä ja myöhemmin Suomen Telialla Soneran ja Telian yhdistymisen aikoihin.)
Siksi olenkin ihmetellyt, miksi pankeille ei nähtävästi ole vastaavia antitrustilakeja ainakaan USA:n puolella. (Mitä Suomen laki näistä asioista pankkien kohdalla sanoo? Ainakin rahoitusinstrumenteilla kikkailu on ollut Suomessa viime laman jälkeen pannassa.) USA:lla on ollut ongelmana pelastaa pankkisektoria, jossa yksittäiset pankit ovat olleet niin suuria ja korvaamattomia, että ne ovat voineet tehdä kuin Asterixin huostaan jätetty pahankurinen poikaviikari: jos tenava ei saanut mitä halusi, hän uhkasi pidättää hengitystä kunnes kuolisi. Viimeistään sinertävän sävyn kohdalla poika sai tahtonsa aina läpi.
Miten tätä pelastamista on tehty? Jos unohdetaan hetkeksi muut taloudelliset avustukset, niin USA:n hallinto on suosiollisella avustuksella jopa maksanut myötäjäisiä kun ”too big to fail”-pankit ovat ostaneet – tralalaa – toisia yhtä suuria mutta vielä huonommassa jamassa olevia pankkeja. Lopputuloksena on pankkijärjestelmän uusjako, joka tulee olemaan entistä harvempi, suurempi ja haavoittuvampi.
Pankkikriisin ratkaisussa on ollut ongelmana myös ideologinen kuilu. Käytännössä pankkeja on osin jo kansallistettukin, ja pankkijärjestelmän todellinen remontti vaatisi vielä rankempaa hallinnon otetta ohjaksista. Nationalization vain on jo terminäkin niin kirosana etenkin republikaanien piirissä, että asia on jouduttu nimeämään uudelleen – eräs hupaisa termi on ”preprivatization”, joka toki sikäli kuvaa asiaa hyvin, että sillä viitataan hetkelliseen kansallistamiseen ennen yritysten uudelleen myymistä yksityiselle sektorille.
The Atlanticin mainio juttu The Quiet Coup liikkuu samoilla linjoilla kuin taannoin linkittämäni Rolling Stonesin artikkeli. Jutussa käsitellään USA:n siirtymistä harvainvaltaan ja Wall Streetin vaikutusvaltaa Washingtonissa; samoin muistutetaan, että tämän vaikutusvallan rikkominen sekä pankkien hetkellinen kansallistaminen, tappioiden todellisen arvon selvitys ja pankkien pilkkominen osiin ovat välttämättömiä jos halutaan pois tieltä, joka tämän kriisin aiheutti. Tuore näkökulma jutussa tulee IMF:n asiantuntijalta, joka näkee näissä tapahtumissa selkeitä yhtäläisyyksiä kolmannen maailman talouskriiseihin. Niissä on ollut yleisesti ongelmana ns. crony capitalism eli liike-elämän ja politiikan sekoittuminen ja ”kavereiden” suosiminen talouspolitiikassa. Näiden rakenteiden purkaminen on eräs IMF:n ensivaatimuksia hattu kourassa lähestyvälle kriisin uhrille. Washingtonissa ei olla näille kuitenkaan valmiita tekemään juuri mitään, ja ulkopuolista painostusta ei liene tulossa.
Lukekaa Rolling Stonen artikkeli The Big Takeover. Rokkijournalistit osaavat kirjoittaa taloudesta ja talouskriisiin johtaneista tapahtumista vetävästi ja kiinnostavasti, ja jutussa onnistutaan käymään ymmärrettävästi läpi myös taustoituksen kannalta olennaisia asioita, mm. collateralized debt optionsien (CDO) ja credit-default swapien (CDS) anatomiaa.
Erityisen paljon huomiota saa Wall Steetin niska-perseote Washingtonista sekä se, että tapa, jolla valtion tukea on rahoitusjärjestelmään annettu on suosinut suurempia (ja Washingtonissa paremmin lobanneita) finanssipankkeja pienempien ja talouskriisiin täysin osattomien pankkien kustannuksella. Eräs Rolling Stonen pääteemoista onkin, että taloudellinen valta on nykyään sulautunut suurelta osin poliittiseen valtaan.
AIG:n tapausta käydään läpi esimerkkinä siitä, mitä taloudessa erinäisten säännösten hölläämisen jälkeen on tapahtunut. Lisäksi tuodaan esille se, että FED on pumpannut biljoonia talouteen yrityslainoina, joiden vastaanottajiakaan se ei suostu kertomaan (lainojen myöntöperusteista puhumattakaan).
Rolling Stone on myös lähtenyt nimeämään erinäisiä syntipukkeja tapahtumiin. Taustaa löytyy AIG:n massiivisille tappioille ja sille, kenen ansiosta pankkeja sääteleviä lakeja höllennettiin 90-luvun lopulla. Vaikka periaatteessa onkin hölmöä lähteä etsimään syyllistä yksittäisistä henkilöistä, on myönnettävä, että tietyillä yksilöillä on, valitettavasti, ollut enemmän valtaa talouden nykyisen tilan muokkaukseen kuin muilla. Pitäisin kuitenkin mielessä, että porsaanreikiä hyödyntäviä yksilöitä on aina: perimmäinen syy löytyy porsaanrei’istä (mikä ei tee niitä hyödyntäneistä silti yhtään pienempiä konnia).
Näistä aineksista on saatu hirveän hyvä tarina. Teaseriksi pieni sitaatti: ”AIG is what happens when short, bald managers of otherwise boring financial bureaucracies start seeing Brad Pitt in the mirror.”
Lukekaa.
Aamukahvi oli taas mennä väärään kurkkuun. (Tätä on tapahtunut viime aikoina hälyttävän usein.) Hesarin pääkirjoitussivulla käsiteltiin Helsingin tulevia säästötoimia. Verotulojen arvioidun pienenemisen vuoksi budjettia pyritään supistamaan tänä vuonna kolme ja kolmessa vuodessa yhteensä kahdeksan prosenttia. Järeä kakku, mutta sinänsä vielä ymmärrettävää.
Mihin säästötoimet sitten haluttiin kohdistaa? Terveydenhoito, sosiaali- ja koulutoimi ovat kaupungin suurimpia rahareikiä. Edelleenkin vielä ymmärrettävä (joskin epämiellyttävä ja pitkällä tähtäimellä kyseenalainen) peruste sille, että näihin ollaan iskemässä juustohöylää.
Sitten aletaan mennä pahasti metsään. Kaupungin virkamiehet (!) ovat sitä mieltä, että investoinneista ei ole syytä karsia, koska kaupungin tulee elvyttää. Suomeksi: kaupunki sitoutuu jatkamaan ja aloittamaan uusia, kalliita hankkeita, joista ei ole suoraa hyötyä, ja karsivat henkilökuntaa. (Paras arvaus sille, mitä näistä em. toimista säästäminen tarkoittaa.) Tästä herää kaksikin kysymystä.
Ensinnäkin: millä tapaa työpaikka raksalla elvyttäisi enemmän kuin työpaikka kunnanlääkärinä? Työpaikka on työpaikka, ja kuntalaisten työssäpysyvä kokonaismäärä ja keskimääräinen ansaittu (verotettava, eli kunnallekin osittain menevä) tulo ei siitä muutu. Itse asiassa todennäköisimmin raksalainen tulee määräaikaisesti töihin muualta, lääkäri todennäköisesti kyllä asuu työpaikkansa lähellä. Jos matematiikka menee tässä laskujen mukaan, nyt siis vain karsitaan kunnan työpaikkoja ja lisätään sama määrä (ehkä hieman vähemmän, jos nyt siis kuitenkin kokonaissäästöihin pyritään) toiselle sektorille.
Toiseksi: jos (kun) kunnat kerran ovat nyt niinkuin aina totaalisen pa – ja vaikka eivät olisikaan – mikä ihme velvoite niillä on pienestä pussistaan pyrkiä elvyttämään? Eikö tämä juuri ollut valtion tehtävä? Elvytyshän on nimensä mukaisesti menojen tilapäistä lisäystä ja esimerkiksi projektitöiden uudelleenaikatauluttamista hieman aiemmaksi. Valtiolla on mahdollisuus velkaantua järkevissä rajoissa ja tilata näitä töitä. Toki kuntasektorillakin olisi paljon tällaisia projekteja, mutta tällaisessa tilanteessa valtion olisi syytä tulla vastaan ja tarjota rahoitusta järkeviin hankkeisiin. Homekoulujen korjaus, johon valtiolta tuli avustusta (johon tosin virhearvioiden vuoksi suunnattiin vähemmän rahaa kuin olisi voinut) on tästä hyvä esimerkki.
Jos Helsingillä olisi todella pitkäaikaista tarvetta menojen vähentämiseen, ymmärtäisi paremmin palkkalistojen leikkausta. Oletettavasti kuitenkin taantuman jälkeen verotulot taas kasvavat, jos taantuma-ajan politiikalla vain ei turhaan luoda uutta syrjäytyneiden luokkaa.
Virtuaalinen setelipaino käy nyt kuumana Yhdysvalloissa. International Herald Tribunen artikkelissa kerrotaan, että FED on käynnistänyt biljoonan lisädollarin pumppaamisen talouteen.
Lisärahaa on tarjolla monessa muodossa. 750 biljoonaa menee (aiemmin sovittujen 500 biljoonan lisäksi) asuntolainojen velkakirjoihin (mortgage-backed securities), 300 biljoonalla ostetaan valtion velkakirjoja (Treasury securities) joka käytännössä lisää kierrossa olevan rahan määrää. Lisäksi FED lisää rooliaan kulutus- ja yritysluotottajana mahdollisesti jopa biljoonalla. Yhteensä FEDin kulutus on nousemassa kolmeen biljoonaan jos ja kun kaikki ohjelmat toteutetaan.
On selvää, että keskuspankin pääjohtaja Bernanke pelkää deflaatiota. Vuonna 2002 pidetyssä puheessa Bernanke linjaa juuri tämänkaltaista ratkaisua mahdollisen deflaation edessä. (Puheen pitämisen aikaan Bernanke itse asiassa pelkäsi, että deflaatio oli jo uhka – pelko joka ei osoittautunut todeksi siinä taloustilanteessa.)
Tavoitteena on alentaa pitkiä korkoja – liike, joka onnistuikin jo – ja saada lainananto ja -otto taas kasvuun. Itse ihmettelen tavoitetta (vaikka ymmärränkin että muunlainen retoriikka on mahdotonta): saada velkavetoinen kulutus taas kasvuun. Missä välissä lainat oikein pitikään maksaa – eikös tietyn kipukynnyksen jälkeen ole pakko alkaa säästää ja maksaa velkaa pois? 2000-luvun alun IT-pörssikuplan ongelmat voitiin vielä lakaista maton alle toisella kuplalla. Jossain vaiheessa romahduksen hoitaminen uudella kuplalla ei voi enää toimia.
Pelätään, että tämä raharuiske lisää inflaatiota. Itse ihmettelisin kahta asiaa: ensinnäkin, miten voisi olla lisäämättä, ja toiseksi, eikö se ollutkin tarkoitus? Edellä mainitussa puheessaan Bernanke nyrpisteli nenäänsä sille, miten ihmisillä oli taipumus syyttää inflaatiosta milloin mitäkin, ja mainitsi tässä yhteydessä setelipainon. Silti Bernanke ei nähnyt mitään outoa siinä, että deflaation voittamiseen setelipaino toimii. Inflaation avulla päästään näppärästi pienentämään suhteellista velkaa, jolloin yrityksillä ja kotitalouksilla on toivoa velanmaksussa. Jos velkaa halutaan lyhentää ja saada uutta tilalle, inflaatio hoitaisi ainakin asiaa näppärästi.
Taloussanomilla on myös hyvä artikkeli aiheesta.
Kirsi Louhelainen 