Kuukausi: huhtikuu 2009

by

Just näin, poijjaat

Egyptissä on määrätty kaikki siat teurastettaviksi. Ei sen ihan näin pitänyt mennä. Sikainfluenssa on toki alunperin peräisin sioista, mutta sikaturismi on ollut melko vähäistä viime aikoina (ellei kyseistä nimeä käytetä maamme Tallinnan-matkoista) joten egyptiläisen Puten Meksikon-serkut tuskin ovat käyneet vuosilomallaan tautia tartuttamassa.

Kyseessä on oikea malliesimerkki hätiköidyistä ja omituisista päätöksistä, joihin poliitikot aivan muista syistä kuin tautia torjuakseen päätyvät. Sikainfluenssan ihmisiin tarttunut muoto on vaarallinen, mutta pandemian lähde eivät ole enää Meksikon sikatehtaiden possuparat vaan jo tartunnan saaneet ihmiset, joita saattaa olla jo Suomessakin, kunhan testit selviävät.

Ei ihme, että muun muassa sikatilalliset jo esittäneet, että tätä influenssaa tulisi kutsua jollain muulla nimellä, vaikkapa meksikontaudiksi.

by

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

by

Eläinten vallankumous

Sikainfluenssa leviää tipoittain, EU:n sisällä on tullut esiin ensimmäinen tapaus. Vielä on turhan aikaista sanoa, äityykö epidemia pandemiaksi, mutta mahdotonta se ei ole. Pandemianakaan – mikäli taudissa ei tule merkittäviä mutaatioita – tämä katastrofi ei vielä tuhoa ihmiskuntaa: tauti on tappava, mutta kuolemat aiheutuvat taudin seurauksena mahdollisesti tulevasta keuhkokuumeesta jonka kuolleisuus on teollisuusmaissa 20%.

Se on silti järkyttävän iso luku. Kehitysmaissa keuhkokuumeen kuolleisuus on vielä isompi. Jos epidemia todella saisi niskaotteen ihmiskunnasta, toipumiseen menisi aikaa: yhteiskunnasta ei voi noin vain lohkaista suurta palaa pois ilman, että sen toiminta ei vaurioituisi.

Tämän mittakaavan katastrofista puhuminen on väistämättä jollain tapaa jakomielitautista. On vaikea edes kuvitella sitä surua ja inhimillistä hätää, minkä koko lähipiirin sairastuminen ja lukemattomien itselle tärkeiden ihmisten menehtyminen voi aiheuttaa. Toisaalta on myös kolikon toinen puoli. Ei voi kiistää, etteikö se olisi maapallomme ja myös selviäjien kannalta ehkä parempi kuin nykymenon jatkuminen. Tämänlaajuinen katastrofi antaisi meille ympäristötuhojen ja ilmastonmuutoksen hallintaan edes hieman armonaikaa. Tämä näkökulma ei silti lohduta sairastunutta eikä läheisensä menettänyttä.

Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö jotain tämäntapaista ole odotettu. Vaikka sikainfluenssa saataisiinkin hallintaan – mikä on toistaiseksi aivan mahdollista – jokin vastaava tauti on tulossa nurkan takaa. Sairaudet ovat yksi luonnon tehokkaimmista keinoista hallita populaation kokoa ja palauttaa tasapaino, ja isompia epidemioita tulee säännöllisin väliajoin. Itse asiassa tämänkertainen pandemia on myöhässä.

Tauditkaan eivät sikiä tyhjästä. Usein ne kehittyvät eläimissä ja mutaation kautta onnistuvat muuntumaan muotoon, jossa ne selviävät ihmisessäkin. Ihmisen nykyiset toimet ovat kuitenkin erityisen otollisia supertautien kehittämiseen. Huffington Postissa on hyvä artikkeli siitä, kuinka Meksikon ”sikatehtaat” ovat voineet toimia kasvualustana sikainfluenssalle.

Pienemmät tuotantoyksiköt ovat monin tavoin järkevämpiä juuri tautien leviämisen kannalta. Celsiaksessa oli juuri hauska juttu siitä, kuinka takapihalla kasvatettavien kanojen suosio kasvaa USA:n kaupungeissa. Ne tarjoavat asukkaille taatusti tuoretta ja maukasta kananmunien ja lihan muodossa. Joku voisi ehkä kuvitella, että kanojen kanssa läheisissä tekemisissä oleminen voisi juuri altistaa eläinperäisille sairauksille. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Jutun lopussa on useampiakin linkkejä, joissa osoitetaan, että pienkasvatus vähentää eläinten sairauksia ja toisaalta myös poistaa esim. antibioottien tarpeen jolloin ei päästä kasvattamaan resistantteja bakteereja. Erityisen kiinnostava on tämä artikkeli kanateollisuudesta, jossa kerrotaan kanateollisuuden kontribuutioista lintuinfluenssaan ja muistutetaan mm. siitä, että ”takapihojen kanoilla” on tehdaskanoja suurempi geneettinen diversiteetti, joka lisää kannan vastustuskykyä.

by

Maailmanparantajan lista

Erilaisia think tankkeja on maailmassa pilvin pimein. Eräs itselleni uusi tuttavuus on Copenhagen Consensus, 2004 perustettu ideahautomo, jonka kantava idea ovat ”maailmanparannuksen olympialaiset”, neljän vuoden välein toistettava prosessi jossa etsitään parhaita ratkaisuja globaaleihin ongelmiin. 2004 ideahautomo kokosi ensimmäisen kerran joukon taloustieteilijöitä pohtimaan maailmanparannusideoita. Ajatuksena oli valita tärkeimmät globaalit haasteet ja koota joukko yksinkertaisia, selkeitä toimenpiteitä jotka purevat näihin ongelmiin mutta joihin ei kulu tuhottomia summia rahaa. Aloituskysymys kuului ”jos meillä olisi 50 miljardia ylimääräistä jonka voisimme käyttää maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, miten se tulisi käyttää?” Projektille annettiin siis myös budjetti, jonka puitteissa näitä yksittäisiä parannuksia voisi toteuttaa. Eri ratkaisuvaihtoehdot tulee hinnoitella (esim. kuinka paljon rahaa menisi, jos kaikille kehitysmaiden lapsille annettaisiin vitamiineja) ja myös priorisoida.

Copenhagen Consensus 2008 -projektin tavoitteet rajattiin tekemällä kymmenen kohdan lista polttavimmista ongelmista., joihin kuuluvat mm. ilmansaasteet, konfliktit, koulutus, ilmastonmuutos sekä maataloustuet ja muut kaupan esteet (tuettujen tuontiviljojen vaikutuksista Meksikon ja Haitin viljelykseen puhuinkin aiemmin). Näihin sitten etsittiin mahdollisia ratkaisuja, jotka koottiin tärkeysjärjestyksessä omaksi kolmenkymmenen ratkaisuehdotuksen listakseen. Tuloksia löytyy pressisivulta. Listassa ei sinänsä ole uusia ja ihmeellisiä asioita tai metodeja: tärkeämpää onkin, että on pyritty etsimään, mitkä ovat tehokkaimpia ratkaisukeinoja ja selvittämään paljonko kukin toimenpide maksaisi. (Koko projektilta aika paljon vähemmän kuin mitä talouskriisin jälkien paikkailuun tulee kulumaan.) Nämä ”ratkaisutkin” ovat vielä yleisellä tasolla: esimerkiksi nälkäongelman ratkaisuehdotuksiin kuuluivat mm. ravintoainetäydennykset kehitysmaissa ja maatalouden parannukset.

Erityisen mielenkiintoista tässä oli taloustieteilijöiden parhaiden ehdotusten rankkaamiseksi käytetty cost-benefit -analyysi. Tutkimalla erilaisia tutkimustuloksia kustakin metodista he pyrkivät selvittämään, mikä olisi tehokkain tapa ratkaista kutakin ongelmaa. Joku voisi todeta, että vaikkapa vitamiinilisät kehitysmaissa eivät välttämättä ole paras pitkän tähtäimen ratkaisu. Projektin tavoite onkin löytää parannuksia jotka toimivat neljän vuoden tähtäimellä. Toisaalta esim. maanviljelyksen parannukset auttaisivat myös neljän vuoden jälkeen. Käytetty tapa ei varmasti ole täydellinen, mutta projektilla on monia hyviä ehdotuksia ja ratkaisuille on myös valmiina tieto siitä, mitä ne maksaisivat.

by

Depression Economics suomennettu

Hesari vetää kovasti kotiinpäin tämän päivän taloussivuilla, onneksi kuitenkin hyvän asian puolesta. Taloussivuilla on koko sivun juttu Paul Krugmanista ja hänen roolistaan Obaman talouselvytyksen arvostelijana. Krugman kun on toistuvasti puhunut suuremman elvytyksen, pankkien hetkellisen kansallistamisen ja monen muun toistaiseksi toteuttamatta jääneen elvytyskeinon puolesta (suosittelen tsekkaamaan NYT:n kolumnin ja blogin The Conscience of a Liberal). Krugmanhan kallistuu ajattelussaan vahvasti vasemmalle ja pystyy myös perustelemaan väittämänsä järkevin argumentein.

Koko juttu on kuitenkin puffi HS Kirjojen (miksi olen missannut tämän kustantamon olemassaolon?) Krugmanin The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 -kirjasta tekemälle käännökselle. Lama ilmestyy kesäkuussa ja lehdessä mainostettiin tilaisuutta tilata se ennakkoon alehintaan. Reilu kahdenkympin hinta (ovh menee mainoksen mukaan yli 30 euron) tuntuu kuitenkin kovalta, vaikka kyseessä lieneekin kovakantinen versio. Englannintaitoisille suosittelen amazon.co.uk:ta, jossa pokkarin saa alle 7 punnalla eli postikuluineenkin menee reilusti alle HS:n hinnan. Itselleni kirja tipahti aikanaan luukusta (se on niin pieni ettei noutoakaan tarvita) muutamassa päivässä.

by

Täydellistä pintaa tavoittelemassa

Oletko joskus valikoinut kaupassa valkosipuleja ja ihastellut täydellisen puhtaanvalkoisia, kauniinmuotoisia kynsilaukkoja? Luin aikaa sitten juttua kiinalaisista valkosipuleista ja siitä, mitä tuon ulkonäön eteen on tehty. Säilyvyyden ja kauniin ulkomuodon vuoksi niitä säteilytettiin (säilyvyyttä), myrkytettiin (jotteivät ne itäisi) ja valkaistiin (kaunis ennen kaikkea) ennen kauppaan saapumistaan. Ulkonäöllä on väliä: kuluttaja valitsee kaunista, koska ulkonäön katsotaan olevan laadun tae.

Olin joskus kokeillutkin noita sipuleita, mutta lukemani jälkeen olen jättänyt kiinalaiset valkosipulit kauppaan. Kaupasta ei tosin ole enää aikoihin ollut tarvettakaan hakea valkosipulia: äitini kasvattaa omalla kunnianhimoisen kokoisella ryytimaallaan myös omaa valkosipulia joka on perinteisen kotiviljelijän tapaan täyttä luomua. Nämä valkosipulit ovat hyvin monella tapaa lähestulkoon kiinalaisten valkosipulien antiteesejä. Ne ovat multaisia, likaisia, pienehköjä ja keväällä herkästi itäviä, mutta rusehtavan kuoren alta paljastuu äärimmäisen maukas, kaunis ja voimakas kynsi. Ulkokuori pettää, kuten monesti ennenkin.

On ymmärrettävää että kauniit vihannekset viehättävät. Entisaikaan ulkomuodon perusteella saattoi sanoa ruoasta paljonkin: kiinteä, ehjä ja kauniin oranssi porkkana oli varmasti vielä raikkaan makuista, itämätön kiinteä peruna maukasta, homeeton hillon pinta säilyvän merkki.

Tämä vanha viisaus ei enää päde kuin osittain. Säilöntäaineet, käsittelyaineet ja kosmeettiset kikat estävät meitä tehokkaasti valitsemasta parasta. Kuin kollektiivisesta vanhasta muistista valitsemme kuitenkin edelleen kiinteimmät, tasaisimman väriset, symmetrisimmät ja jostain omituisesta oikusta suurimmat hedelmät ja vihannekset.

Ruoalle on on modernin ruokateollisuuden myötä käynyt samoin kuin meille: ulkomuodolle on pikku hiljaa alettu antaa yhä enemmän painoarvoa, ja molempien kauneusihanteet ovat alkaneet loitota luonnollisesta. Kaikki eivät pidä peroksidiblondeista, bodareista tai ilmeettömistä botox-kasvoista, mutta niiden kannatus kasvaa. Kaikki eivät kuvittele, että kiiltäväpintaiset, toisensa klooneilta näyttävät omenat ovat täydellisyyden huipentuma: näitä kuitenkin mieluiten valitaan ostoskoriin. Vihannesten kohdalla kauneusihanteet ovat muovautuneet myös suuntaan, jossa hyvänä pidetty ulkoasu on suorassa ristiriidassa maun, ravintoarvon ja muiden ruoan kannalta olennaisten ominaisuuksien osalta.

Kuluttajat haluavat kauniita vihanneksia. Jalostuksella on saatu suurempia ja kauniimpia lajikkeita. Ei ole silti mikään salaisuus, että useimmiten suuremmat ja kauniimmat ovat vetisempiä ja mauttomampia.  Useinkaan makua tai myöskään ravintoarvoa ei näissä peleissä ajatella. Suuri koko voi myös olla kasvuravinteiden valinnasta kiinni – näilläkin optimoidaan sitä, että saadaan kuluttaja tarttumaan tuotteeseen. Sen loppukäytöstä ei tarvitse enää tuottajan huolehtia.

Luomuappelsiinien pinnassa on paljon virheitä ja ne pilaantuvat herkästi, mutta kun ne syö ajallaan, maku on taivaallisen mehukas. Rupuisen pinnan alla on kiinteä, kirkkaanvärinen hedelmäliha ja raikas, makea ja hieman hapan maku. Kun nämä tavallista appelsiinia puolta pienemmät köyhät sisarpuolet laitetaan bodattujen serkkujensa viereen, valinta voi helposti kallistua kauniimpaan. Todelisuudessa bodariserkkujen sisus on vetisempi ja mauttomampi, ja hedelmän kuori on niin täynnä kemikaaleja ettei sitä voi käyttää ruoanlaittoon.

Meidän olisi syytä päivittää tietomme siitä, miltä laadukas vihannes näyttää ja oppia katsomaan myös muita ominaisuuksia kuin ulkokuorta. Jostain syystä en voi tässä yhteydessä olla ajattelematta Britain’s Got Talentin tuoreinta yllätystä.

by

Costa Rican ympäristöihme

Olen aiemmissa postauksissani kirjoittanut ekosysteemipalveluista sekä siitä, että tavaran tuotannon ympäristö- ja muut vaikutukset tulisi saada näkyviin tavaran hintaan. Nykyiselläänhän useimmat modernin yhteiskunnan ’halvat’ tuotteet itse asiassa pitävät hinnassaan vain murto-osan kustannuksistaan – näistä kustannuksista valtaosa lankeaa maksettavaksi vasta seuraaville sukupolville katoavan veden, saastuneen maan, lisääntyneiden sairauksien ja kuihtuvan ympäristön muodossa.

New York Timesin kolumnisti Thomas L. Friedman kirjoitti muutama päivä sitten siitä, kuinka nämä piilokustannukset on otettu huomioon Costa Ricassa. Maassa ekosysteemipalveluista todella maksetaan, ja esim. ympäristöveroista osa ohjataan metsänomistajille korvauksena siitä, että he jättävät metsiään hakkaamatta. (Tämä mm. estää eroosiota, sitoo hiiltä ja jokien yläjuoksuilla toteutettuna pitää joen veden puhtaana ja käyttökelpoisena.)

Luin juuri toisaalta, että mm. Intiassa ja lukuisissa muissa Aasian maissa on otettu kovat aseet käyttöön salahakkuiden lopettamiseksi – nämä kun aiheuttavat korvaamattomia tuhoja muutenkin kuin menetetyn puutulon osalta. Juuri lisääntynyt eroosio on suurimpia ongelmia. Ekosysteemipalveluista maksaminen tuo taloudellisen kannustimen hakkuiden lopettamiseen ja salahakkuiden ehkäisyyn.

Eräs tärkeimpiä Costa Rican tekemiä hallinnollisia ratkaisuja on ollut liittää ympäristö- ja energia-asiat yhden ministerin alle. Näin nämä kaksi sektoria eivät tappele keskenään, ja ratkaisuja voidaan tehdä pitkällä tähtäimellä. Costa Ricassakin on todettu, että pitkällä aikavälillä uusiutuva energia on ehdoitta halvinta, ja maan energiasta jo yli 95% tuotetaan uusiutuvilla energianlähteillä.

Costa Ricalle nämä valinnat ovat olleet helppoja sikäli, että turismi – joka perustuu pitkälti maan upeaan luontoon – on maan tärkein elinkeino ja siksi luontoa säilyttävät ja suojelevat päätökset on ollut helppo perustella. Lisäksi maan sijainti tarkoittaa, että vaikkapa aurinkoenergia toimii siellä tehokkaammin kuin pohjoisilla leveysasteillamme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maan malli voisi toimia myös Suomessa: kysymys on vain poliittisesta tahdosta sekä siitä, että valitaan kuhunkin ympäristöön sopivimmat ratkaisut.

by

Kotikulmilla ja kirjakaupoissa

riittaajo ruoanpuolestaLoma on pidetty ja arkeen paluu on ollut yllättävän hektistä: sen verran tekemättömiä asioita oli kertynyt todo-listalle. Olen kuitenkin ehtinyt jo kiertää hieman suosikkirentoutumiskohteissani, kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja havaitsin että parikin täällä aiemmin mainitsemaani kirjaa on käännetty suomeksi.

John Naishin Enough on kääntynyt nimelle Riittää jo (mukavan likelle osui postaukseni nimi) ja Michael Pollanin In Defense of Food on hyllyissä nimellä Oikean ruoan puolesta. Hauska havaita, että molemmat kirjat on kustantanut jyväskyläläinen Atena Kustannus – isot tekijät eivät joko ehtineet tai uskaltaneet ensin. Kustantamolla näyttää olevan muutenkin hyvä valikoima, kannattaa tutustua.

by

Banaanivaltio USA?

En enää pysty laskemaan, kuinka monesti olen tämän asuntokriisin-josta tuli pankkikriisi-josta tuli talouskriisi aikana kuullut sanottavan lauseen ”if it is too big to fail, it is too big to exist.” Lauseen esittämä väite tuntuu olevan yleisesti hyväksytty, ja siksi onkin erikoista, ettei tämä kaikkien asiantuntijoiden ja myös poliitikoiden toistama lause ole muuttunut sanoista teoiksi.

Rooseveltin aikana USA:ssa kehitettiin antitrustilaki, joka esti yksittäisen toimijan vaikutusvallan sektorillaan kasvamasta niin suureksi, että se saisi monopolisoitua tuotteen hintoja. Samankaltaiset lait ovat Suomessakin vallalla ja yritysten koko on hyvin valvonnassa: muistan hyvin kuinka Telia-Soneran syntyessä Suomen Telia piti myydä DNA:lle, koska yhtiöstä olisi muutoin tullut liian suuri. (Minulla oli suuri ilo työskennellä Soneralle Sonera-kirjan julkaisun ja UMTS-lupien kelvottomaksi paljastumisen kesänä ja myöhemmin Suomen Telialla Soneran ja Telian yhdistymisen aikoihin.)

Siksi olenkin ihmetellyt, miksi pankeille ei nähtävästi ole vastaavia antitrustilakeja ainakaan USA:n puolella. (Mitä Suomen laki näistä asioista pankkien kohdalla sanoo? Ainakin rahoitusinstrumenteilla kikkailu on ollut Suomessa viime laman jälkeen pannassa.) USA:lla on ollut ongelmana pelastaa pankkisektoria, jossa yksittäiset pankit ovat olleet niin suuria ja korvaamattomia, että ne ovat voineet tehdä kuin Asterixin huostaan jätetty pahankurinen poikaviikari: jos tenava ei saanut mitä halusi, hän uhkasi pidättää hengitystä kunnes kuolisi. Viimeistään sinertävän sävyn kohdalla poika sai tahtonsa aina läpi.

Miten tätä pelastamista on tehty? Jos unohdetaan hetkeksi muut taloudelliset avustukset, niin USA:n hallinto on suosiollisella avustuksella jopa maksanut myötäjäisiä kun ”too big to fail”-pankit ovat ostaneet – tralalaa – toisia yhtä suuria mutta vielä huonommassa jamassa olevia pankkeja. Lopputuloksena on pankkijärjestelmän uusjako, joka tulee olemaan entistä harvempi, suurempi ja haavoittuvampi.

Pankkikriisin ratkaisussa on ollut ongelmana myös ideologinen kuilu. Käytännössä pankkeja on osin jo kansallistettukin, ja pankkijärjestelmän todellinen remontti vaatisi vielä rankempaa hallinnon otetta ohjaksista. Nationalization vain on jo terminäkin niin kirosana etenkin republikaanien piirissä, että asia on jouduttu nimeämään uudelleen – eräs hupaisa termi on ”preprivatization”, joka toki sikäli kuvaa asiaa hyvin, että sillä viitataan hetkelliseen kansallistamiseen ennen yritysten uudelleen myymistä yksityiselle sektorille.

The Atlanticin mainio juttu The Quiet Coup liikkuu samoilla linjoilla kuin taannoin linkittämäni Rolling Stonesin artikkeli. Jutussa käsitellään USA:n siirtymistä harvainvaltaan ja Wall Streetin vaikutusvaltaa Washingtonissa; samoin muistutetaan, että tämän vaikutusvallan rikkominen sekä pankkien hetkellinen kansallistaminen, tappioiden todellisen arvon selvitys ja pankkien pilkkominen osiin ovat välttämättömiä jos halutaan pois tieltä, joka tämän kriisin aiheutti. Tuore näkökulma jutussa tulee IMF:n asiantuntijalta, joka näkee näissä tapahtumissa selkeitä yhtäläisyyksiä kolmannen maailman talouskriiseihin. Niissä on ollut yleisesti ongelmana ns. crony capitalism eli liike-elämän ja politiikan sekoittuminen ja ”kavereiden” suosiminen talouspolitiikassa. Näiden rakenteiden purkaminen on eräs IMF:n ensivaatimuksia hattu kourassa lähestyvälle kriisin uhrille. Washingtonissa ei olla näille kuitenkaan valmiita tekemään juuri mitään, ja ulkopuolista painostusta ei liene tulossa.

by

Hangilla

Tällä viikolla päivitystahti tulee olemaan tavanomaistakin hitaampi: lomailen kaukana pohjoisessa ja käytän normaalisti uutistenlukuun ja kirjoittamiseen varatun ajan mäenlaskuun (kunhan flunssa hellittää). WLANin ulottumattomiin asti en kuitenkaan päässyt, eli saatan ehtiä saattaa ainakin jonkin keskeneräisen postauksen julkaisukuntoon.

Tähän voisin kuitenkin kirjata joitain alkuviikon vähäisestä uutisannista jääneitä kytköksiä. Katselin eilisillalla sarjaa Olet mitä syöt, joka on raflaavuudestaan huolimatta (ja toki osin sen vuoksi) ihan hupaisaa katsottavaa. Ohjelman tämänkertaiset osanottajat pääsivät tällä kertaa järkevällä ruoalla ja liikunnalla eroon mielialavaihteluista sekä hormonituotannon aiheuttamista ongelmista (vaivan laatu ei jäänyt mieleen).

Tänään lueskelin New York Timesista, että (taas kerran) on tutkittu, että vesipisteiden lisäys kouluihin ja virvoitusjuoma-automaattien poisto vähentävät lasten lihomisriskiä yli 30%. (Olenko ainut, joka on havainnut että tismalleen samoja asioita tutkitaan ja havaitaan erimittaisilla sykleillä yhä uudelleen?) Anglofonit (en muista, oliko kyseessä britti- vai amerikkalaistutkimus) havaitsivat taannoin myös, että kouluruoan vaihtaminen terveellisempään poisti eräässä tarkkailukoulussa käytösongelmat liki kokonaan. Keskustelin aiheesta taannoin brittikaverini kanssa. Hän kertoi, että sielläpäin kouluruoan ongelmat kyllä tiedostetaan, mutta on juututtu seuraavaan ajattelumalliin: parempi, että koululaiset syövät edes jotain, ja mikäli heille ei tarjota mitä he haluavat, he syövät roskaruokaa muualla. Kysyin, miksi ei tehdä kuten Suomessa: pakko mennä ruokalaan ja syödä yksi satsi? Ala-asteella oli myös poistumiskielto koulun alueelta. Ilmeisesti tämä lähestymistapa tuntuisi jotenkin ”rajoittavalta”. Haloo – yksilönvapauden ei tarvitse koskea seitsenvuotiaan ruokailua! Yhtälailla perheellä on valta ”pakottaa” lapsi kunnon kotiruoan pariin.

USA:ssa terveyskulut kasvavat jatkuvasti. Suomessa suunta on epäilemättä sama. Moni onkin ennen elvytyspaketin julkistusta puhunut USA:ssa ruokaremontin puolesta. Siellä mm. kouluruokaa ei subventoida, joten myydään mikä menee kaupaksi. Obama onkin kuulemma nimittänyt jo ravinnontuotannon parantamiseen virkamiehiä, katsotaan mitä lobbareiden ristipaineessa saadaan aikaan.

Suomessa luojan kiitos kouluruokailu on vielä jollakin tolalla. Toistaiseksi siitä ei myöskään karsita laman nojalla ainakaan pääkaupunkiseudulla. Espoossa tehtiin myös viisas päätös karsia natriumglutamaatti koulun listoilta syksyyn mennessä. Miksi syöttää kiistanalaista lisäainetta siihen asti että saadaan oikeaa näyttöä haitallisuudesta? Hyvä veto koulutoimelta. Muutos saattaa pakottaa myös lisäämään kouluruokaan ravintoa makua tuomaan.

Näitä uutisia ja tutkimuksia pulpahtelee säännöllisesti esiin. On pulpahdellut kymmeniä vuosia, nykyään vain tiheämmin. Olisiko vihdoin aika tehdä monessa maassa täyskäännös niin tukien, verotuksen, kouluruokailun kuin yleisten linjaustenkin kanssa? Säästöt tulevat mittavina takaisin tulevaisuudessa. Teollisuus voi urputtaa, mutta löytää varmasti markkinaraon aina jostain, kenties fiksummilla tuotteilla. Valistus ei sellaisenaan tule koskaan riittämään, tarvitaan myös ns. korkeampaa kättä.

Muistan edelleen perheemme tuoreimman jäsenen ilmeet sairaalassa, kun hänelle lääkärin vastaanotolla annettiin tyytyväisenä pysyäkseen glukoosiliuosta suuhun. Moista onnen hymyä ja maiskuttelua ei elämässään pääse usein todistamaan. Tarkoituksena onkin vielä joskus pyytää yksi annos neuvolasta ja ottaa ilmeestä kuva todisteeksi jälkipolville. Ihmisellä on myötäsyntyinen halu makeaan ja energiapitoiseen. Lapset ovat sellaisia syntyessään ja oppivat siitä vähitellen pois. Monelle makeanhimo jää silti päälle. Siksi yksilöiden joukkona toteuttamaan ruokaremonttiin on turha tuhlata idealistisia pennosia. Valistuksella on paikkansa, mutta yhteiskunta lopulta linjaa, mikä on halpaa, haluttavaa ja saatavilla.