Just näin, poijjaat

Egyptissä on määrätty kaikki siat teurastettaviksi. Ei sen ihan näin pitänyt mennä. Sikainfluenssa on toki alunperin peräisin sioista, mutta sikaturismi on ollut melko vähäistä viime aikoina (ellei kyseistä nimeä käytetä maamme Tallinnan-matkoista) joten egyptiläisen Puten Meksikon-serkut tuskin ovat käyneet vuosilomallaan tautia tartuttamassa.

Kyseessä on oikea malliesimerkki hätiköidyistä ja omituisista päätöksistä, joihin poliitikot aivan muista syistä kuin tautia torjuakseen päätyvät. Sikainfluenssan ihmisiin tarttunut muoto on vaarallinen, mutta pandemian lähde eivät ole enää Meksikon sikatehtaiden possuparat vaan jo tartunnan saaneet ihmiset, joita saattaa olla jo Suomessakin, kunhan testit selviävät.

Ei ihme, että muun muassa sikatilalliset jo esittäneet, että tätä influenssaa tulisi kutsua jollain muulla nimellä, vaikkapa meksikontaudiksi.

Riittääkö ruoka?

Aiemman artikkelin kommenteissa oli linkki erinomaiseen juttuun ruoantuotannon ongelmista ja siitä, mihin se voi vielä johtaa jos näitä ongelmia ei ratkaista. Could Food Shortages Bring Down Civilization -artikkelin kirjoittajan mukaan globaali ruokapula voi aiheuttaa monien valtioiden hajoamisen ”failed state”-tilaan, jossa keskushallinnolla on enää vähän valtaa ja maassa vallitsee kaaos. Tällaisten valtioiden lisääntyminen puolestaan aiheuttaa terrorismin, saasteiden ja monien muiden ongelmien lisääntymistä ja kasvavia pakolaisvirtoja. Jotta tällaiset tilanteet voidaan estää, ruokapolitiikkaan on puututtava globaalisti välittömästi, ja ei liene yllätys että toimenpiteet koskevat erityisesti ympäristötekijöitä.

Teoria on sikäli uskottava, että ympäristökatastrofi, liikakansoitus ja jommasta kummasta tai molemmista seurannut ruokapula ovat olleet tyypillisiä sivilisaatioiden tuhon syitä. Etelä-Amerikassa ehti jo ennen espanjalaisia kadota monia kukoistavia kulttuureja näistä syistä, Pääsiäissaarten tarina paljaaksi hakattuine maastoineen on surullisenkuuluisa, ja vastaavia esimerkkejä löytyy kaikkialta historiasta.

Kirjoittaja tiivistää ruoantuotantoa rajoittavat tekijät kolmeen ympäristötekijään: vesipula, eroosio ja ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpeneminen. Makean veden väheneminen ja saastuminen on jo yleisesti tiedossa, mutta kirjoittajalla on hälyttävää tarkempaa tilastotietoa makeanvedenvarastojen muutoksista. Makeaa vettä pumpataan lähes kaikkialla nopeampaa tahtia kuin mitä vesivarastot täyttyvät, ja monissa maissa, Kiina ja USA mukaanluettuna, syvemmällä sijaitsevat ns. pysyvät vesisäiliöt (aquifer) – ne, jotka eivät täyty sadevedenkään mukana – on jo osittain otettu käyttöön.

Eroosio aiheutuu kestämättömistä viljelymenetelmistä, tyypillisesti tehomaatalouden käyttämän raskaan koneistuksen ja monokulttuurien suosimisesta. Maaperään sopimattomat ratkaisut voivat ratkaisevasti heikentää kasvuston kykyä sitoa maata. Nämä eivät ole uusia asioita: artikkelissa mainitaan mm. USA:n 30-luvun ”dust bowl”-ilmiö, kun uudet maatalouden ihmekoneet, traktorit, aiheuttivat sen että maita kynnettiin niin rajusti että hedelmällinen pinta haihtui kirjaimellisesti tuuleen. Hupaisaa kyllä, vaikka olin kuullut tuosta aiemminkin, törmäsin mainintaan tästä vähän aikaa sitten hauskassa romaanissa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tuttua on myös Kiinassa Maon aikaan käyttöön otettu riisinviljelytapa, joka aiheutti lukuisten peltojen kirjaimellisen romahduksen vuorenrinteiltä.

Kaikkein laajimmin vaikuttava muutos tulee kuitenkin ilmastonmuutoksen myötä maapallon lämpötilan kohoamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että jokainen kohonnyt lämpöaste tarkoittaa jopa 10% vähennystä viljasadoissa. Lajit kun ovat sopeutuneet tiettyyn lämpötilaan.

Nämä kaikki kolme ongelmaa ovat vanhoja tuttuja, mutta artikkeli laittaa ne uuteen kontekstiin. Kaikille kolmelle tulee löytää ratkaisu pian, ennen kuin maailman viljalaarit alkavat näyttää tyhjää. Nyt jo varastot ovat hupenemaan päin. Muistuttaisin tässä, että ruokaa olisi järkevästi käytettynä edelleen todellisuudessa tarpeeksi: vaikkapa USA:ssa tuotetaan (ja kulutetaan) päivittäin liki 4000 kaloria per nuppi, joka on melkein kaksi kertaa enemmän kuin keskiverto ihminen tarvitsee. Ruoan epätasainen jakautuminen, peltojen muuttaminen biodieselin tuotantoon sopivaksi ja ylenpalttinen lihantuotanto (joka kuluttaa monikymmenkertaisesti peltoalaa ja myös kalakantoja, sillä suuri osa maailman kalansaaliista menee joko lihan- tai kalantuotannon rehuksi) sekoittavat kuitenkin pakkaa, ja artikkelin mainitsemat kolme tärkeintä uhkaa voivat hyvinkin lyhyellä tähtäimellä muuttaa maailman ruokasadon reippaasti miinukselle.

Artikkelissa käsitellään myös viimeaikaisen ruoan hinnannousun vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan. Jotkin maat ovat jo alkaneet hamstrata viljaa, toiset rajoittaneet vientiä: nämä pienet muutokset kansainvälisessä kaupassa voivat horjuttaa maidenvälisiä suhteita dramaattisestikin, puhumattakaan ongelmista joita syntyy kun vaikkapa tuontiviljasta riippuvainen maa havaitsee tuonnin tyrehtyneen tai hintojen karanneen pilviin. Jonkin verran käsitellään myös biodieselin osuutta ruokakriisiin: en ollut aiemmin nähnyt näin selviä lukemia biodieseltuotannon vaikutuksista ruoantuotantoon, ja oma häilyvä kantani biodieseleistä vaihtui kerralla negatiiviseksi. Biodieseleistä on tulossa siis lisää tarinaa myöhemmin.

Eläinten vallankumous

Sikainfluenssa leviää tipoittain, EU:n sisällä on tullut esiin ensimmäinen tapaus. Vielä on turhan aikaista sanoa, äityykö epidemia pandemiaksi, mutta mahdotonta se ei ole. Pandemianakaan – mikäli taudissa ei tule merkittäviä mutaatioita – tämä katastrofi ei vielä tuhoa ihmiskuntaa: tauti on tappava, mutta kuolemat aiheutuvat taudin seurauksena mahdollisesti tulevasta keuhkokuumeesta jonka kuolleisuus on teollisuusmaissa 20%.

Se on silti järkyttävän iso luku. Kehitysmaissa keuhkokuumeen kuolleisuus on vielä isompi. Jos epidemia todella saisi niskaotteen ihmiskunnasta, toipumiseen menisi aikaa: yhteiskunnasta ei voi noin vain lohkaista suurta palaa pois ilman, että sen toiminta ei vaurioituisi.

Tämän mittakaavan katastrofista puhuminen on väistämättä jollain tapaa jakomielitautista. On vaikea edes kuvitella sitä surua ja inhimillistä hätää, minkä koko lähipiirin sairastuminen ja lukemattomien itselle tärkeiden ihmisten menehtyminen voi aiheuttaa. Toisaalta on myös kolikon toinen puoli. Ei voi kiistää, etteikö se olisi maapallomme ja myös selviäjien kannalta ehkä parempi kuin nykymenon jatkuminen. Tämänlaajuinen katastrofi antaisi meille ympäristötuhojen ja ilmastonmuutoksen hallintaan edes hieman armonaikaa. Tämä näkökulma ei silti lohduta sairastunutta eikä läheisensä menettänyttä.

Emme voi kuitenkaan väittää, etteikö jotain tämäntapaista ole odotettu. Vaikka sikainfluenssa saataisiinkin hallintaan – mikä on toistaiseksi aivan mahdollista – jokin vastaava tauti on tulossa nurkan takaa. Sairaudet ovat yksi luonnon tehokkaimmista keinoista hallita populaation kokoa ja palauttaa tasapaino, ja isompia epidemioita tulee säännöllisin väliajoin. Itse asiassa tämänkertainen pandemia on myöhässä.

Tauditkaan eivät sikiä tyhjästä. Usein ne kehittyvät eläimissä ja mutaation kautta onnistuvat muuntumaan muotoon, jossa ne selviävät ihmisessäkin. Ihmisen nykyiset toimet ovat kuitenkin erityisen otollisia supertautien kehittämiseen. Huffington Postissa on hyvä artikkeli siitä, kuinka Meksikon ”sikatehtaat” ovat voineet toimia kasvualustana sikainfluenssalle.

Pienemmät tuotantoyksiköt ovat monin tavoin järkevämpiä juuri tautien leviämisen kannalta. Celsiaksessa oli juuri hauska juttu siitä, kuinka takapihalla kasvatettavien kanojen suosio kasvaa USA:n kaupungeissa. Ne tarjoavat asukkaille taatusti tuoretta ja maukasta kananmunien ja lihan muodossa. Joku voisi ehkä kuvitella, että kanojen kanssa läheisissä tekemisissä oleminen voisi juuri altistaa eläinperäisille sairauksille. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Jutun lopussa on useampiakin linkkejä, joissa osoitetaan, että pienkasvatus vähentää eläinten sairauksia ja toisaalta myös poistaa esim. antibioottien tarpeen jolloin ei päästä kasvattamaan resistantteja bakteereja. Erityisen kiinnostava on tämä artikkeli kanateollisuudesta, jossa kerrotaan kanateollisuuden kontribuutioista lintuinfluenssaan ja muistutetaan mm. siitä, että ”takapihojen kanoilla” on tehdaskanoja suurempi geneettinen diversiteetti, joka lisää kannan vastustuskykyä.

Maailmanparantajan lista

Erilaisia think tankkeja on maailmassa pilvin pimein. Eräs itselleni uusi tuttavuus on Copenhagen Consensus, 2004 perustettu ideahautomo, jonka kantava idea ovat ”maailmanparannuksen olympialaiset”, neljän vuoden välein toistettava prosessi jossa etsitään parhaita ratkaisuja globaaleihin ongelmiin. 2004 ideahautomo kokosi ensimmäisen kerran joukon taloustieteilijöitä pohtimaan maailmanparannusideoita. Ajatuksena oli valita tärkeimmät globaalit haasteet ja koota joukko yksinkertaisia, selkeitä toimenpiteitä jotka purevat näihin ongelmiin mutta joihin ei kulu tuhottomia summia rahaa. Aloituskysymys kuului ”jos meillä olisi 50 miljardia ylimääräistä jonka voisimme käyttää maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuun, miten se tulisi käyttää?” Projektille annettiin siis myös budjetti, jonka puitteissa näitä yksittäisiä parannuksia voisi toteuttaa. Eri ratkaisuvaihtoehdot tulee hinnoitella (esim. kuinka paljon rahaa menisi, jos kaikille kehitysmaiden lapsille annettaisiin vitamiineja) ja myös priorisoida.

Copenhagen Consensus 2008 -projektin tavoitteet rajattiin tekemällä kymmenen kohdan lista polttavimmista ongelmista., joihin kuuluvat mm. ilmansaasteet, konfliktit, koulutus, ilmastonmuutos sekä maataloustuet ja muut kaupan esteet (tuettujen tuontiviljojen vaikutuksista Meksikon ja Haitin viljelykseen puhuinkin aiemmin). Näihin sitten etsittiin mahdollisia ratkaisuja, jotka koottiin tärkeysjärjestyksessä omaksi kolmenkymmenen ratkaisuehdotuksen listakseen. Tuloksia löytyy pressisivulta. Listassa ei sinänsä ole uusia ja ihmeellisiä asioita tai metodeja: tärkeämpää onkin, että on pyritty etsimään, mitkä ovat tehokkaimpia ratkaisukeinoja ja selvittämään paljonko kukin toimenpide maksaisi. (Koko projektilta aika paljon vähemmän kuin mitä talouskriisin jälkien paikkailuun tulee kulumaan.) Nämä ”ratkaisutkin” ovat vielä yleisellä tasolla: esimerkiksi nälkäongelman ratkaisuehdotuksiin kuuluivat mm. ravintoainetäydennykset kehitysmaissa ja maatalouden parannukset.

Erityisen mielenkiintoista tässä oli taloustieteilijöiden parhaiden ehdotusten rankkaamiseksi käytetty cost-benefit -analyysi. Tutkimalla erilaisia tutkimustuloksia kustakin metodista he pyrkivät selvittämään, mikä olisi tehokkain tapa ratkaista kutakin ongelmaa. Joku voisi todeta, että vaikkapa vitamiinilisät kehitysmaissa eivät välttämättä ole paras pitkän tähtäimen ratkaisu. Projektin tavoite onkin löytää parannuksia jotka toimivat neljän vuoden tähtäimellä. Toisaalta esim. maanviljelyksen parannukset auttaisivat myös neljän vuoden jälkeen. Käytetty tapa ei varmasti ole täydellinen, mutta projektilla on monia hyviä ehdotuksia ja ratkaisuille on myös valmiina tieto siitä, mitä ne maksaisivat.

Depression Economics suomennettu

Hesari vetää kovasti kotiinpäin tämän päivän taloussivuilla, onneksi kuitenkin hyvän asian puolesta. Taloussivuilla on koko sivun juttu Paul Krugmanista ja hänen roolistaan Obaman talouselvytyksen arvostelijana. Krugman kun on toistuvasti puhunut suuremman elvytyksen, pankkien hetkellisen kansallistamisen ja monen muun toistaiseksi toteuttamatta jääneen elvytyskeinon puolesta (suosittelen tsekkaamaan NYT:n kolumnin ja blogin The Conscience of a Liberal). Krugmanhan kallistuu ajattelussaan vahvasti vasemmalle ja pystyy myös perustelemaan väittämänsä järkevin argumentein.

Koko juttu on kuitenkin puffi HS Kirjojen (miksi olen missannut tämän kustantamon olemassaolon?) Krugmanin The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 -kirjasta tekemälle käännökselle. Lama ilmestyy kesäkuussa ja lehdessä mainostettiin tilaisuutta tilata se ennakkoon alehintaan. Reilu kahdenkympin hinta (ovh menee mainoksen mukaan yli 30 euron) tuntuu kuitenkin kovalta, vaikka kyseessä lieneekin kovakantinen versio. Englannintaitoisille suosittelen amazon.co.uk:ta, jossa pokkarin saa alle 7 punnalla eli postikuluineenkin menee reilusti alle HS:n hinnan. Itselleni kirja tipahti aikanaan luukusta (se on niin pieni ettei noutoakaan tarvita) muutamassa päivässä.

Täydellistä pintaa tavoittelemassa

Oletko joskus valikoinut kaupassa valkosipuleja ja ihastellut täydellisen puhtaanvalkoisia, kauniinmuotoisia kynsilaukkoja? Luin aikaa sitten juttua kiinalaisista valkosipuleista ja siitä, mitä tuon ulkonäön eteen on tehty. Säilyvyyden ja kauniin ulkomuodon vuoksi niitä säteilytettiin (säilyvyyttä), myrkytettiin (jotteivät ne itäisi) ja valkaistiin (kaunis ennen kaikkea) ennen kauppaan saapumistaan. Ulkonäöllä on väliä: kuluttaja valitsee kaunista, koska ulkonäön katsotaan olevan laadun tae.

Olin joskus kokeillutkin noita sipuleita, mutta lukemani jälkeen olen jättänyt kiinalaiset valkosipulit kauppaan. Kaupasta ei tosin ole enää aikoihin ollut tarvettakaan hakea valkosipulia: äitini kasvattaa omalla kunnianhimoisen kokoisella ryytimaallaan myös omaa valkosipulia joka on perinteisen kotiviljelijän tapaan täyttä luomua. Nämä valkosipulit ovat hyvin monella tapaa lähestulkoon kiinalaisten valkosipulien antiteesejä. Ne ovat multaisia, likaisia, pienehköjä ja keväällä herkästi itäviä, mutta rusehtavan kuoren alta paljastuu äärimmäisen maukas, kaunis ja voimakas kynsi. Ulkokuori pettää, kuten monesti ennenkin.

On ymmärrettävää että kauniit vihannekset viehättävät. Entisaikaan ulkomuodon perusteella saattoi sanoa ruoasta paljonkin: kiinteä, ehjä ja kauniin oranssi porkkana oli varmasti vielä raikkaan makuista, itämätön kiinteä peruna maukasta, homeeton hillon pinta säilyvän merkki.

Tämä vanha viisaus ei enää päde kuin osittain. Säilöntäaineet, käsittelyaineet ja kosmeettiset kikat estävät meitä tehokkaasti valitsemasta parasta. Kuin kollektiivisesta vanhasta muistista valitsemme kuitenkin edelleen kiinteimmät, tasaisimman väriset, symmetrisimmät ja jostain omituisesta oikusta suurimmat hedelmät ja vihannekset.

Ruoalle on on modernin ruokateollisuuden myötä käynyt samoin kuin meille: ulkomuodolle on pikku hiljaa alettu antaa yhä enemmän painoarvoa, ja molempien kauneusihanteet ovat alkaneet loitota luonnollisesta. Kaikki eivät pidä peroksidiblondeista, bodareista tai ilmeettömistä botox-kasvoista, mutta niiden kannatus kasvaa. Kaikki eivät kuvittele, että kiiltäväpintaiset, toisensa klooneilta näyttävät omenat ovat täydellisyyden huipentuma: näitä kuitenkin mieluiten valitaan ostoskoriin. Vihannesten kohdalla kauneusihanteet ovat muovautuneet myös suuntaan, jossa hyvänä pidetty ulkoasu on suorassa ristiriidassa maun, ravintoarvon ja muiden ruoan kannalta olennaisten ominaisuuksien osalta.

Kuluttajat haluavat kauniita vihanneksia. Jalostuksella on saatu suurempia ja kauniimpia lajikkeita. Ei ole silti mikään salaisuus, että useimmiten suuremmat ja kauniimmat ovat vetisempiä ja mauttomampia.  Useinkaan makua tai myöskään ravintoarvoa ei näissä peleissä ajatella. Suuri koko voi myös olla kasvuravinteiden valinnasta kiinni – näilläkin optimoidaan sitä, että saadaan kuluttaja tarttumaan tuotteeseen. Sen loppukäytöstä ei tarvitse enää tuottajan huolehtia.

Luomuappelsiinien pinnassa on paljon virheitä ja ne pilaantuvat herkästi, mutta kun ne syö ajallaan, maku on taivaallisen mehukas. Rupuisen pinnan alla on kiinteä, kirkkaanvärinen hedelmäliha ja raikas, makea ja hieman hapan maku. Kun nämä tavallista appelsiinia puolta pienemmät köyhät sisarpuolet laitetaan bodattujen serkkujensa viereen, valinta voi helposti kallistua kauniimpaan. Todelisuudessa bodariserkkujen sisus on vetisempi ja mauttomampi, ja hedelmän kuori on niin täynnä kemikaaleja ettei sitä voi käyttää ruoanlaittoon.

Meidän olisi syytä päivittää tietomme siitä, miltä laadukas vihannes näyttää ja oppia katsomaan myös muita ominaisuuksia kuin ulkokuorta. Jostain syystä en voi tässä yhteydessä olla ajattelematta Britain’s Got Talentin tuoreinta yllätystä.

Costa Rican ympäristöihme

Olen aiemmissa postauksissani kirjoittanut ekosysteemipalveluista sekä siitä, että tavaran tuotannon ympäristö- ja muut vaikutukset tulisi saada näkyviin tavaran hintaan. Nykyiselläänhän useimmat modernin yhteiskunnan ’halvat’ tuotteet itse asiassa pitävät hinnassaan vain murto-osan kustannuksistaan – näistä kustannuksista valtaosa lankeaa maksettavaksi vasta seuraaville sukupolville katoavan veden, saastuneen maan, lisääntyneiden sairauksien ja kuihtuvan ympäristön muodossa.

New York Timesin kolumnisti Thomas L. Friedman kirjoitti muutama päivä sitten siitä, kuinka nämä piilokustannukset on otettu huomioon Costa Ricassa. Maassa ekosysteemipalveluista todella maksetaan, ja esim. ympäristöveroista osa ohjataan metsänomistajille korvauksena siitä, että he jättävät metsiään hakkaamatta. (Tämä mm. estää eroosiota, sitoo hiiltä ja jokien yläjuoksuilla toteutettuna pitää joen veden puhtaana ja käyttökelpoisena.)

Luin juuri toisaalta, että mm. Intiassa ja lukuisissa muissa Aasian maissa on otettu kovat aseet käyttöön salahakkuiden lopettamiseksi – nämä kun aiheuttavat korvaamattomia tuhoja muutenkin kuin menetetyn puutulon osalta. Juuri lisääntynyt eroosio on suurimpia ongelmia. Ekosysteemipalveluista maksaminen tuo taloudellisen kannustimen hakkuiden lopettamiseen ja salahakkuiden ehkäisyyn.

Eräs tärkeimpiä Costa Rican tekemiä hallinnollisia ratkaisuja on ollut liittää ympäristö- ja energia-asiat yhden ministerin alle. Näin nämä kaksi sektoria eivät tappele keskenään, ja ratkaisuja voidaan tehdä pitkällä tähtäimellä. Costa Ricassakin on todettu, että pitkällä aikavälillä uusiutuva energia on ehdoitta halvinta, ja maan energiasta jo yli 95% tuotetaan uusiutuvilla energianlähteillä.

Costa Ricalle nämä valinnat ovat olleet helppoja sikäli, että turismi – joka perustuu pitkälti maan upeaan luontoon – on maan tärkein elinkeino ja siksi luontoa säilyttävät ja suojelevat päätökset on ollut helppo perustella. Lisäksi maan sijainti tarkoittaa, että vaikkapa aurinkoenergia toimii siellä tehokkaammin kuin pohjoisilla leveysasteillamme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maan malli voisi toimia myös Suomessa: kysymys on vain poliittisesta tahdosta sekä siitä, että valitaan kuhunkin ympäristöön sopivimmat ratkaisut.